Kuluneen huhtikuun puolivälissä tuli kuluneeksi 50 vuotta kuuluisan Apollo 13 -avaruuslennon dramaattisista vaiheista (Nasa.gov), jotka olivat johtaa kolmen astronautin kuolemaan. Tapahtumaketjun ytimessä oli tekninen vika, jonka seurauksena aluksessa tapahtui räjähdys, joka teki kuuhun suunnitellun laskeutumisen mahdottomaksi. Maassa ollut lennonjohto oli lähes mahdottoman tehtävän edessä: miten pelastaa 336.000 kilometrin päässä avaruudessa oleva miehistö? Kaiken kukkuraksi operaation vaativuutta lisäsi se, että miehistö joutui poistumaan aluksen ohjaamiseen tarkoitetusta komentomoduulista ja käyttämään pelastautumiseen kuumoduulia. Se oli suunniteltu vain kuuhun laskeutumiseen.
Pahinta oli, että kuumoduulin ilmansuodattimet eivät olleet riittävät astronauttien kotimatkaa varten. Muutamassa tunnissa hiilidioksiditasot nousisivat vaaralliselle tasolle ja miehistö olisi vaarassa tukehtua omaan hengitykseensä. Komentomoduulissa oli tehokkaat ilmansuodattimet, mutta niitä ei voisi suoraan liittää kuumoduulin ilmanpuhdistusjärjestelmään erimuotoisten liittimien takia.
Tiukassa paikassa Ed Smylie, miehistön elintoimintojen valvontayksikön päällikkö lennonvalvontakeskuksessa ideoi vajaassa tunnissa suodattimiin ratkaisun, joka olisi toteutettavissa avaruusaluksesta löydettävissä olevien tarvikkeiden, kuten ohjekirjan kansipahvin palojen ja ilmastointiteipin avulla. Hieman kärjistäen, hän keksi, miten yhdistää ilmatiiviisti nelikulmainen kappale pyöreään reikään. Aiemmin varsin näkymätöntä työtä tehnyt henkilö nousi ratkaisevaan rooliin: hän teki äärimmäisessä paineessa nopean, oivaltavan, innovatiivisen tuloksen ja pelasti astronauttien hengen.
Innovaatiotoimintaa vai leikkauksia
Tiukka paikka on nytkin, kun maailmanlaajuinen pandemia kurittaa yhteiskuntia. Luoville, hyödyllisille ja raikkaille ratkaisuille sekä Ed Smylien kaltaisille tekijöille on nyt tilausta.
On ymmärrettävää, että toiminta käännetään säästöliekille, kun taloudelliset edellytykset yrityksen pyörittämiseen alkavat heikentyä. Lukemattomille yrityksille kyse on nenän pitämisestä pinnan yläpuolella. Mutta haasteellinen aika voi olla myös tilaisuus kokeilla jotakin uutta. Mitä voitaisiin tehdä toisin? Mihin kaikkeen tuotanto taipuu ilman kalliita muutoksia? Esimerkkeinä vaikkapa juomayritykset, jotka ovat pikavauhtia muuntaneet tuotantonsa käsidesin valmistukseen. Mahdollisuuksia on lukemattomia.
Isompi kysymys on kuitenkin, mitä tapahtuu kriisin jälkeen? Palataanko entiseen ja jatketaan tutun ja turvallisen tuotteen vääntämistä? Vai otetaanko rohkea sivuaskel, mietitään, miten varaudutaan muuttuneen maailman tarpeisiin? Yritykset, jotka nyt leikkaavat tuotekehityskuluista eivät nimittäin tule kriisistä ulos terveempinä. Ehkä jopa päinvastoin.
Sen sijaan, että lopetettaisiin taloutta ”turhaan” rasittava tutkimus- ja kehitystoiminta vähäksi aikaa, yrityksissä olisi syytä katsoa, miten kriisin jälkeistä aikaa voisi ennakoida. Kaiken ei välttämättä tarvitse edes maksaa paljon.
2000-luvun alussa olin mukana Sitran rahoittamassa projektissa, jossa tutkittiin, miten muotoilua hyödynnettiin mm. konepajateollisuudessa ja miten se oli yrityksien tuotekehitykseen tullut. Projektista julkaistua englanninkielistä raporttia (PDF) varten tehdyissä haastatteluissa selvisi muun muassa, että 1990-luvun talouslaman aikoihin oli myös niitä yrityksiä, jotka kaikkein synkimmällä hetkellä ymmärsivät varautua tulevaan ja hyödyntää uutta osaamista. Muokattiin tuotteita, kehitettiin uutta, pyydettiin muotoilijat apuun. Jotkut näin toimineista firmoista selvisivät huomattavasti paremmin, kuin ne, jotka päättivät olla hissukseen. Jotkut jopa lähtivät kriisin jälkeen sellaiseen nousuun, että kilpailijoidenkin oli arvioitava tilanne uudestaan.
Vaikea aika on mahdollisuus myös korkeakoulujen kanssa tehtävälle yhteistyölle. Ylimääräistä aikaa voi nyt käyttää uusien asioiden kehittämiseen yhdessä. Tuoreita ajatuksia, uusia hyödynnettäviä innovatiivisia tuloksia, asiantuntijoita, osaajia, virkeitä ja nuoria voimia, kaikkea on tarjolla.
Keskellä syvintä kriisiäkin kannattaa varautua olemaan parikin askelta edellä. Joskus tämä kaikki nimittäin päättyy. Maailma tuskin on silloin enää entisensä, ja ne, nyt vielä ehkä tuntemattomat, joilla on nopeasti tarjolla jotakin uutta ja ennakkoluulotonta, ovat voittajia. Muut joutuvat noutamaan takkinsa.
Kirjoittaja
Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja.
Ei kommentteja