Elämme kiihkeän uudisrakentamisen aikaa. Ostoskeskuksia, asuintaloja ja -alueita nousee pääkaupunkiseudulle nopeassa tahdissa. Kaupunkikuva muuttuu. Samalla kulttuuriarvoja lanataan surutta uudisrakentamisen tieltä. Vanhaa, hyvää, ja vielä käyttökelpoista häviää. Odotettavissa onkin, että jälkipolvet suhtautuvat tänään tehtyihin lyhytnäköisiin ratkaisuihin kriittisesti.
Nykypäivä muistuttaa huolestuttavalla tavalla 1980-luvun helpon rahan ajoista, jolloin esimerkiksi entisestä kotikaupungistani Lahdesta hävitettiin lähes kokonaan vanhat Paavolan ja Asemantaustan puutaloalueet. Ne olivat 1900-luvun alkupuolella syntyneitä ja sijaitsivat aikoinaan kaupungin laitamilla. Kymmeniä puutaloja sisältänyt Paavolan alue päätyi vähitellen kaupungin omistukseen ja lopputulos oli selvä. Varojen puutteessa useimpien talojen ylläpitäminen lyötiin laimin ja vähitellen elintavoiltaan yhä kirjavammaksi muuttunut asujaimisto antoi panoksensa talojen rappeutumiselle.
Joskus 1980-luvun puolivälissä vuokrasimme kulttuurivaikuttajiksi halajavien kavereideni kanssa talon Puu-Paavolasta, kuten aluetta myös kutsuttiin. Saimme käyttöömme rapistuneen, mutta aikoinaan varmasti kauniin kaksikerroksisen hirsirunkoisen talon, josta teimme omatekoisen kulttuurikeskuksen. Bändit treenasivat, tehtiin elokuvia ja kokoonnuttiin, oleskeltiin, keskusteltiin ja tietenkin myös juhlittiin. Nykyään, hyvin hoidettuna ja sijaintinsakin puolesta talo olisi ollut vähintään satojen tuhansien arvoinen kiinteistö. Toisin kävi, ja koko Puu-Paavola, joukossa myös ”meidän” talomme purettiin ja tilalle rakennettiin kerrostaloalue MM-kisoja varten. Rakennuttaja sai urakkansa ja arveluttavassa maineessa ollut laitakaupungin osa siivottiin. Arvokas osa kaupunkihistoriaa oli ikiajoiksi kadonnut.
Todennäköisesti osassa Paavolan puutaloista oli huonosta hoidosta johtuvia rakenteellisia vaurioita. Toisaalta purettujen talojen hirsirungot olivat kuulemma haluttuja. Hirsikasoja päätyi jatkokäyttöön, ilmeisesti maaseudulle talojen aineksiksi. Taisivat monet olla lopulta terveempiä taloja kuin tuolloin rummutettiin. Arvailujen varaan jää, ohjattiinko taloista ostotarjouksia esittäneet kohteliaasti kaupungin kiinteistöosaston ulko-ovelle sillä perusteella, että asia on jo loppuun käsitelty ja mitään ei ole tehtävissä. Eikä ainakaan kannata yrittää ostaa, siirtää, kunnostaa, säilyttää.
Sosiaalisen median palstoilla entiset lahtelaiset nuoret jakavat kuvia 1960- ja 70-luvuilta, jolloin Lahdessa oli vielä satoja puutaloja. Monista kuvista välittyy menneen aikakauden puutaloasumisen vaatimaton, mutta leppoisa tunnelma. Aurinko paistoi, hiekkaisilla pihakaduilla puuhattiin, leikittiin, ajettiin polkupyörillä, potkittiin palloa; pihoissa istuttiin puutarhatuoleissa omenapuiden varjossa, juotiin kahvia ja kesäinen tuuli leyhytteli avoimessa, pelargonioiden koristamassa ikkunassa olevia verhoja. Olisi helppo todeta, että ennen oli kaikki paljon paremmin.
Vanhassa vara parempi
Innovaatioista puhuttaessa oletamme yleensä, että kyseessä on jokin aivan uusi asia. Siihen viittaa myös suomenkielisenä vastineena käytetty sana uudiste. Näin onkin, mutta innovatiivista ajattelua voi hyödyntää, kun ottaa vanhaa ja käytettyä uudelleen käyttöön, eli uudistaa. Olemassa olevaa ja tunnettua tekniikkaa ja muutakin voi yhdistää johonkin vanhaan ja saada aikaan tuloksia, jotka ovat jotakin käänteentekevää uutta. Aina kaiken ei tarvitse olla tuliterää. Samoin vanhoja rakennuksiakin voi ottaa uuteen hyötykäyttöön, yhdistää niissä asioita oivaltavalla tavalla ja luoda mahdollisuuksia. Liiketoiminnalle, tapahtumille, kulttuuriarvojen säilyttämiselle. Hyvälle elämälle.
Hyvä esimerkki miten vanhasta voi tulla uutta oli, kun jokunen vuosi sitten Lahdessa virisi aktiivinen toiminta ydinkeskustan viimeisen puutalon pelastamiseksi. 1880-luvulla rakennettuna se on viimeinen jäljellä oleva rakennus Lahden kauppala-ajoilta. Ehjä, ryhdikäs talo oli vähällä joutua puretuksi, koska omistajat kaavailivat sen arvokkaalle tontille kerrostaloa. Asia tuli julkisuuteen ja suunnitelmaa nousivat vastustamaan lukuisat yksityishenkilöt. Sosiaalinen media osoitti voimansa. Myös museoväki suhtautui kerrostalohankkeeseen nihkeästi. Asian julkituominen kannatti: omistajat luopuivat suunnitelmistaan, talo säilytettiin ja talossa toimiva yrittäjä sai jatkaa. Yrittäjä on voinut työllistää ihmisiä, kehittää liiketoimintaansa edelleen ja luonut taloon viihtyisän kahvilamiljöön ja oivaltavia tuotteita tarjoavan suositun ravintolayrityksen.
Vanhan säilyttäminen ja sen käyttäminen uudelleen voi olla innovatiivista tekemistä sekin. Se on kestävää kehitystä. Menneen arjen tallentaminen konkreettisessa muodossa on samalla kulttuuriteko jälkipolville.
Kirjoittaja
Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja.
Ei kommentteja