Mentorointi on vuorovaikutukseen ja luottamuksellisiin keskusteluihin pohjautuva epämuodollinen menetelmä, jolla tietoa ja osaamista välittyy kokeneemmalta osapuolelta kokemattomammalle. Mentorointia voidaan soveltaa monenlaisiin tarpeisiin.

Ammattikorkeakoulun opiskelijoille suunnatussa mentorointiohjelmassa tavoitteena on oman osaamisen ja työelämävalmiuksien tunnistaminen, vaihtoehtoisten urapolkujen hahmottaminen sekä tutkinto-ohjelmassa opitun soveltaminen uusiin ja muuttuviin ammatillisiin konteksteihin.

Oiva-mentorointimallissa opiskelijat pääsevät osallistumaan mentoreiden ohjaamiin ryhmämentorointityöpajoihin, mentoreiden yksilötapaamisiin sekä ohjattuihin vertaismentorointikeskusteluihin. Tulevaisuusajattelu, mahdollisuusajattelu ja opiskelijoiden mentorointiin suuntautuvan mielenmaiseman kehittäminen ovat mallin keskiössä.

Oiva-hankkeen podcastissa kulttuurituotannon lehtori ja Oiva-mentorointimallin kehittäjä Johanna Wartio keskustelee vertaismentorointia tutkimusvälineenä käyttäneen musiikin tohtori Susanna Mesiän kanssa mentoroinnin ja ammatillisen dialogin mahdollisuuksista.

Mentoroinnin sisällön yhteiskehittely on ollut opiskelijoille merkittävä osallistava vaikuttamisen muoto. Podcastissa keskustellaan myös vaikuttamisen ja motivaation merkityksestä aikuispedagogiikassa.

Podcastin on toimittanut ja tuottanut lehtori Johanna Wartio.

Lähteet

• Collin, K., Paloniemi, S., Rasku-Puttonen, H. & Tynjälä, P. (toim.) 2010. Luovuus, oppiminen ja asiantuntijuus. Helsinki: WSOYpro.
• Haapakorpi A., Onnismaa J. 2014. Ammattien laaja-alaistuminen ja sen työpoliittinen merkitys. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja Työ ja yrittäjyys 41/2014.
• Mesiä, S. 2019. Developing Expertise of Popular Music and Jazz Vocal Pedagogy Through Professional Conversations: A collaborative project among teachers in Nordic countries’ higher music education. Sibelius-Akatemia. Väitös.
• Sillanpää, P. 2015. Opiskelijoiden vertaisryhmämentorointi Oulun ammattikorkeakoulun journalismikoulutuksessa. Lapin yliopisto. Aikuiskasvatustieteen pro gradu -tutkielma. Rovaniemi. Hakupäivä 19.6.2019.

Kirjoittajat

Johanna Wartio työskentelee kulttuurituotannon lehtorina sekä asiantuntija ja tutkijalehtorina Oiva – oman osaamisen tunnistaminen ja soveltaminen uusissa ammattikonteksteissa hankkeessa. Hän on valmistunut vuonna 2006 Royal Holloway University of London yliopistosta taiteen maisteriksi ja suorittanut vuonna 2008 National Film and Television Schoolista käsikirjoituskehittäjän korkean-asteen jatkotutkinnon. Hän toimii myös Voimaa elokuvasta – yhteisöllinen elokuvaklubi hankkeen projektipäällikkönä ja Toimiva ihmisten kaupunki -innovaatiokeskittymän Osallisuus ja yhteisöllisyys-työryhmän asiantuntijana.

Susanna Mesiä työskentelee musiikin lehtorina sekä asiantuntijalehtorina Oiva – oman osaamisen tunnistaminen ja soveltaminen uusissa ammattikonteksteissa hankkeessa. Hän on väitellyt toukokuussa 2019 Sibelius-Akatemiasta musiikin tohtoriksi tutkimuksellaan Developing Expertise of Popular Music and Jazz Vocal Pedagogy Through Professional Conversations: A collaborative project among teachers in Nordic countries’ higher music education. Mesiän aiempi artikkeli löytyy Laulupedagogit ry:n Laulupedagogi 2015-2016 julkaisusta.

Oiva – oman osaamisen tunnistaminen ja soveltaminen uusissa ammattikonteksteissa on Euroopan sosiaalirahaston rahoittama hanke, jossa kehitetään ammattikorkeakoulujen osaamista ja edistetään opiskelijoiden työllistymistä ja mielekkäitä työuria. Hankkeen (1.4.2018–31.12.2020) päätoteuttajana on Metropolia Ammattikorkeakoulu, jossa vastuuyksikkönä toimii musiikin osaamisalue. Osatoteuttajina ovat Turun ammattikorkeakoulu (teatteri-ilmaisun ohjaajat), Seinäjoen ammattikorkeakoulu (kulttuurituottajat), Hämeen ammattikorkeakoulu (ympäristösuunnittelijat) sekä Lapin ammattikorkeakoulu (liikunnanohjaajat). Hankkeen etenemiseen, muihin toimenpiteisiin ja tuloksiin voit tutustua hankkeen kotisivuilla.

Entisessä kotikaupungissani Lahdessa talviurheilu on aina ollut kova juttu. 1970-ja 80-luvuilla oli lähes itsestään selvää, että kaikki kynnelle kykenevät menevät Salpausselän kisoihin. Koululaisliput olivat edullisia ja siksi tylsempääkin kisaa kannatti lähteä katsomaan. Usein värjöttelimme terävässä pakkassäässä hiihtostadionilla tuntikausia. Katsomoissa kiertelevien myyjien lämpölaatikoista ostetut kuumat kaakaotetrat lämmittivät vain hetken. Oleellisinta oli vahtia seuraavan hiihtäjäsankarin sivakoimista maalialueelle. Tuolloin oli mahdotonta kuvitellakaan, että monien, esimerkiksi DDR:n urheilijoiden tuloskuntoa oli ryyditetty kemikaaleilla, joiden anniskelusta ja käytöstä huolehdittiin valtiollisella tasolla. Lopulta vuosituhannen vaihteessa syntyi Suomessakin skandaali, jonka tapahtumat lienevät saaneet jännityselokuvien käsikirjoittajat kateelliseksi. Muutamat ihaillut ja esikuvallisina pidetyt suomalaiset huippuhiihtäjät osoittautuivat dopingin käyttäjiksi ja heidän toimintansa oli siunattu kattojärjestöjen johdon toimesta. He ajautuivat tilanteeseen osin omasta tahdostaan, ehkä osin tahtomattaankin. Joka tapauksessa, toiminta varjostaa kansallisen hiihtourheilun mainetta edelleen. Siksi, että tärkeintä oli saada ja saavuttaa tuloksia, ei se millä konsteilla ne saatiin.

Kilpailu, johon kukaan ei osallistu

Saksalainen Plagiarius-palkinto on kummallinen tunnustus, sillä sen saamista kukaan ei tavoittele. Ja kuitenkin se myönnetään vuosittain, vieläpä arvovaltaisen asiantuntijaraadin toimesta. Leikillisen palkitsemisen tavoite on vakava: tuoda julkisuuteen toimijoita, jotka häikäilemättömästi anastavat toisten tekemiä luovan työn tuloksia ja laittavat niitä omiin nimiinsä. Mitalisijoilla on viime vuosina ollut lähes poikkeuksetta Kaukoidässä toimivia yrityksiä, jotka ovat onnistuneet hämmästyttävällä tarkkuudella tuottamaan täydellisiä, mutta teknisesti heikkolaatuisempia kopioita mitä moninaisimmista tavaroista ja laitteista. Kehittyneiden valmistusmenetelmien myötä teknologian jäljentäminen onkin nykyään helpompaa kuin koskaan. Viime vuonna palkintosijoille ylsi mm. kokonaisen vesileikkipuiston kopio.

Molemmissa tapauksissa motiiveja voi vain arvailla. Onko niin, että tarjolla oleva tulos on niin paljon houkuttavampi, kuin tietoisuus kiinni jäämisen riskistä? Tai että hyöty on joka tapauksessa saatu, kun mahdollinen vilppi on paljastumassa? Tai, että tekijä kokee olevansa niin ylivertainen, että ei jää kiinni?

Tutkimustuloksia, mutta miten?

Tutkimuksena esitetään nykyään julkisuudessa toimintaa, jolla on tutkimuksen kanssa tekemistä vain nimeksi. Tämä on omiaan hämärtämään ymmärrystä tutkimustyön luonteesta ja ominaispiirteistä. Levein siveltimenvedoin kuvaten: tutkimuksen tarkoitus on tuottaa uutta tietoa ja kysyä kysymyksiä. Ja, että tutkimus ei aina tuota vastauksia, vaan uusia kysymyksiä. Kaikki tämä vie aikaa. Ja voi myös käydä, että tulos on, että tulosta ei saada. Jos näitä perusprinsiippejä ei ymmärretä, voidaan kuvitella, että asian keskiössä onkin käytetty panostus ja siitä seurauksena syntyvä tulos. Ja, että vähän oikaisemalla tulos voidaan saada helpommin ja nopeammin, kuin epävarmalla, pedantisti tehdyllä tutkimustyöllä.

Hatara käsitys tutkimuksesta on nähtävissä iltapäivälehdissä ja sosiaalisen median uutisvirrassa, jossa esitellään selvityksiä ja kyselyitä ja väitetään niiden olevan tutkimuksia. Samaan virheeseen sorrutaan jopa laatusanomalehdissä. Katukyselyssä kerättyjen mielipiteiden perusteella vedetään yhteen jokin johtopäätös. Kun se uutisoidaan näyttävästi, voi lukijalle syntyä mielikuva, että kyseessä on tutkimus.

Tutkimus- ja kehitysprosesseissa ajattelulle olisi oltava aikaa, mutta päälle painavat deadlinet. Hiljaiset puurtajat saavat toki puurtaa, mutta heidän tutkimustyönsä ei saa rahoitusta. Vain huipulla esiintyminen tuo rahaa ja mainetta. Julkaisujakin pitäisi tehdä paljon, jotta säilyttää asemansa tiedemaailmassa. Oppilaitoksissa työnantaja voi vihjailla, että olisi hyvä, jos jokin työ tulisi pikaisesti valmiiksi. Rahoittajakin odottaa tietenkin onnistumisia ja hyviä tuloksia. Tehoja pitää saada irti ja rahoille vastinetta. Yliopistojen ranking-listat ruokkivat nekin kiirettä, ja se taas luo ankaria kilpailuasetelmia tutkijoiden välille ja estää tutkimukselle ja kehitystyölle leimallista hitautta ja epävarmuutta. Tai opiskelijalla on paine päästä valmistumaan. Saattaa tulla kiusaus käyttää jotakin toisen tekemää, ja koettaa liittää se huomaamattomasti oman työnsä sisältöön. Tai muokata omia tutkimustuloksia suotuisaan suuntaan. Asetelma vilppiin on valmis, kun tutkimus- ja kehitystyö on muuttumassa yhä enemmän huippu-urheiluksi, jossa nopeilla ja näyttävillä lopputuloksilla on korostunut merkitys.

Onks tietoo?

Verkon rajaton informaation ja tiedon määrä mahdollistavat aineistojen yhdistelemisen, hyödyntämisen ja tulkitsemisen sellaisessa mittakaavassa ja tavoin, josta aiemmat tutkimussukupolvet saattoivat vain haaveilla. Toisaalta se merkitsee, että tänä päivänä maailmassa on valtavasti tietoja, joiden oikeellisuuden tarkistaminen on haasteellista. Samalla tiedon omistajuussuhteet helposti hämärtyvät. Siksi on erityisen tärkeää aina huolellisesti viitoittaa polku lähteille: mistä tiedot ovat peräisin ja kenen toimesta ne on tuotettu ja ketkä ne omistavat. Monimutkaistuvassa maailmassa virheitä voi sattua kokeneillekin tutkijoille. Valitettavasti säännöt pitää kuitenkin osata, jos mielii pelata rehellistä peliä. Tämän tiesivät jo roomalaiset, jotka tapasivat sanoa: Ignorantia iuris quod quisque tenetur scire neminem excusat – ”se, että ei tunne lakia ei vapauta ketään vastuusta.” Varsin naseva ohje, myös kenelle tahansa tutkimustyötä tekevälle.

Tukihenkilö neuvoo ja opastaa

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) on laatinut vuonna 2012 ohjeistuksen, Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa. Ohjeistuksessa kuvataan mm. millaisia ovat hyvän tieteellisen käytännön (HTK) loukkaukset ja miten asian käsittelyprosessi etenee. Myös ammattikorkeakoulut ovat sitoutuneet noudattamaan näitä ohjeita. Siksi jokaisen ammattikorkeakoulussa työskentelevän kannattaa tutustua tähän ohjeistukseen, vaikka ei omassa työarjessaan aina olisikaan tutkimuksen ja kehitystyön kanssa tekemisissä.

Mitä sitten tehdä, jos epäilee hyvän tieteellisen käytännön (HTK) loukkausta? Tai, jos esimerkiksi epäilee, että on itse joutunut HTK-loukkauksen kohteeksi? Matalan kynnyksen neuvontaa saa tutkimuseettisiltä tukihenkilöiltä. Tukihenkilö opastaa HTK-prosessin kulusta ja ohjaa kääntymään organisaation ylimmän johtajan puoleen, neuvoo tarvittaessa kirjallisen HTK-ilmoituksen laadinnassa ja antaa tarvittaessa prosessiin liittyviä neuvoja ja tukea osapuolille, myös prosessin kuluessa. Tukihenkilö on aina puolueeton, eikä ota kantaa, onko loukkaus tapahtunut tai ei. Hän ei osallistu mahdollisen HTK-prosessin tekoon. Tukihenkilötoiminta on ehdottoman luottamuksellista.

Tarjolla tänään: hyvät yöunet

Ihannemaailmassa tukihenkilö olisi tarpeeton, kuten olisi moni muukin pahassa paikassa apua tarjoava taho. Ihannemaailmassa tutkijat ymmärtävät, että heillä on vastuita ja velvollisuuksia. He osaavat ja toimivat niin, että vilppiin tai muuhun arveluttavaan tai moitittavaan ei ole aihetta. Aikaa on, työt tehdään rauhassa, merkittävien havaintojen annetaan tulla, jos ovat tullakseen. Siinä maailmassa tutkimuskäytännöt ovat aina eettisiä. Ja ollaan rehellisiä: tunnustetaan toisten tutkijoiden tekemän työn arvo.

Tuloskeskeiseen omavoitonpyyteisyyteen yhä enemmän pyrkivässä tutkimusarjessa tukihenkilöille on tarvetta. Toisaalta tilanne on Suomen osalta varsin valoisa. TENK:n vastikään julkaiseman Tutkimusetiikan barometrin mukaan tiedevilppi on meillä edelleen harvinaista. Tämä on vaalimisen arvoinen asia.

Niin lattealta, kuin se kuulostaakin, huijaaminen ei kannata, tutkimus- ja kehitystyössäkään. Vastuun ottaminen ja kaiken tarkistaminen moneen kertaan voi joskus olla raskasta. Mutta viimekädessä se myös keventää mieltä ja parantaa yöunta, kun voi päivän päätteeksi ajatella, että kaikki on tullut tehtyä niin hyvin kuin vain voitiin ja osattiin.