Yksi Suomen hallituksen kärkihankkeista on Otetaan käyttöön kokeilukulttuuri. Kärkihankkeen nimi herättää ristiriitaisia ajatuksia, sillä ilmaukset otetaan käyttöön ja kokeilukulttuuri ovat kuin eri maailmoista. Tätä kärkihanketta on kiintoisaa lähteä tarkastelemaan muun muassa erilaisten johtamiskäsitysten näkökulmasta. Tekesin johtava asiantuntija Tuomo Alasoini on pitkän linjan työelämän tutkija. Tämän vuoden Talous & Yhteiskunta-lehden ensimmäisessä numerossa hän pohtii laadukasta työelämää hallituksen työelämäreformin tuomien ajatusten pohjalta. Mikä synnyttää laadukasta työelämää, joka mahdollistaa uudistumiskykyisen, kehitysorientoituneen ja proaktiivisesti muutoksiin reagoivan yhteisön?
Rationaalinen johtamiskäsitys näkee organisaatiot koneina tai systeemeinä, joissa ihmiset toimivat rationaalisesti ja työn välineellisiä piirteitä arvostavina yksilöinä. Tällöin maailma näyttäytyy lähinnä järjestelmien, rakenteiden, prosessien ja mittaamisen kautta. Rationaalisen johtamiskäsityksen vastakohta on normatiivinen johtamiskäsitys, jolloin organisaatio on arvoyhteisö. Tällöin korostuvat yhteiset arvot sekä sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden merkitys ihmisiä hyviin suorituksiin motivoivina tekijöinä.
Kärkihankkeen Otetaan käyttöön kokeilukulttuuri otsikointi tuo ensimmäisenä mieleen rationaalisesti hallittavissa olevan systeemin. Kärkihanke kannustaa tekemään nopeita, pienen budjetin käytännön kokeiluja. Kuulostaa selkeältä, mutta toteutus tuskin on noin yksikertainen. Jokainen kehittämistoiminnan parissa työtä tekevä tietää, että aidosti tuloksellinen kehittämistyö vaatii tuntemusta alan aikaisemmista tutkimuksista ja kehityshankkeista, suunnitelmallisuutta, uuden opitun tunnistamista ja vaikuttavuuden varmistamista.
Kärkihankkeen kuvauksesta käy toki ilmi, että tavoitteissa on normatiivisen johtamismallin mukaisia arvoja kuten kansalaislähtöisten toimintatapojen kehittäminen. Tuloksellisen kokeilukulttuurin varmistamiseksi tarvitaan kuitenkin kriittistä keskustelua siitä, mitä kokeilukulttuurilla tarkoitetaan ja mihin sitä tarvitsemme? Millaista on meidän kokeilukulttuurimme ja millaisia valmiuksia tulevaisuuden työelämään haluamme opiskelijoillemme sen avulla antaa?
Sitra järjesti vastikään Koulutuskeskiviikon, jossa johtava asiantuntija Mikko Hyttinen esitti viimeisintä tutkimustietoa tulevaisuuden työelämässä tarvittavista taidoista. Olemme jo joutuneet sopeutumaan siihen, että teknologian nopean kehityksen myötä monet perinteiset, automatisoitavissa olevat työtehtävät katoavat. Uusi työ on monimuotoista, projektimaista, yrittäjämäistä, verkottuvaa ja luovaa. Tällöin tarvitaan valmiuksia kohdata muutos, innostua uudesta, ratkaista ongelmia yhdessä muiden kanssa ja soveltaa oppimaansa, unohtamatta kykyä kriittiseen ajatteluun.
TKI-toiminnassamme voimme olla luomassa kokeilukulttuuria, joka tukee tulevaisuudessa tarvittavaa kehitysorientoitunutta osaamista, tähtää vaikuttaviin tuloksiin ja synnyttää kykyä avoimeen yhteistoimintaan. Tällöin kokeilukulttuuri huomioi yhteisten arvojen sekä sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden merkityksen hyviin suorituksiin motivoivina tekijöinä. Näin voimme toimia moniarvoisessa yhteiskunnassa erilaisten intressien yhteen sovittajana ja edistää niin taloudellista, sosiaalista kuin kulttuurista hyvinvointia.
4 Kommenttia
Lukuvinkkinä kokeilukulttuurista Suomen Kuvalehden tuore satavuotisjuhlanumero, SK 12-13 24.3.2016. Sivulta 82 alkaa juttu Henkiinherätetty. Suomen Akatemian hakukierroksella syksyllä 2014 eniten tutkijatohtorirahoituksia annettiin nuorten masennuksen ehkäisyyn. Tässä jutussa kerrotaan miten lahjakkaan tytön masennus syntyy jatkuvan toistuvan ja pitkäaikaisen kiusaamisen tai sen heijastevaikutteiden kautta ja miten se invalidisoi herkän tytön. Sitä hoidetaan sähköshokkihoidoilla, joka siis on tässä se kokeilu, lääketieteellinen.
Suomen Akatemian erilaisissa rahoitusanomuksissa toivottavasti saadaan myös tuloksia jotka pureutuvat ongelmien ennaltaehkäisyyn ja suomalaisen yhteiskunnan yhteen epäkohtaan, työelämän itseaiheutettuun turhaan epävarmuuteen. Tämä epävarmuus syntyy Tuomo Alasoinin mukaan jatkuvilla organisaatiomuutoksilla. Epävarmuuden fysiologista vaikutuksista on tänään tiedeuutinen Hesarissa B 11 otsikolla Epävarmuus stressaa enemmän kuin kipu. Nuorten masentuneisuuteen voi olla syynä heidän vanhempiensa työn epävarmuus, kiusaaminen – josta Anne Kovalaisen mukaan suomalaisessa työelämätutkimuksessa ei ole vuosikausiin saanut edes puhua – ja irtisanomiset.
Kokeilukulttuurin sijaan ja lisäksi tarvittaisiin selkeää ongelmien analysointia ja ennaltaehkäisyä.
Suomen Akatemia ei missään tutkimushankkeissaan lähde tukemaan ajatusta että menneet epäkohdat pitäisi unohtaa ja että ihminen tai nuori voisi noin vain positiivisuudellaan ja innostuneisuudellaan selättää vakavat ongelmat. Koko Akatemian ajattelu lähtee siitä, että rahoituksella haetaan käytännön tukimenetelmiä joilla vähennetään etukäteen epävarmuutta ja lisätään selkeyttä ja kanssakäymistä. Pitää myös oppia tulkitsemaan tilastoja ja heikkoja signaaleja odotettavissa olevista ongelmista.
Suomalaisen yhteiskunnan historiaan perehtynyt kirjoittaja tietää miten joustavia suomalaiset ovat mutta samalla myös sen miten monen mieli rikkoutui ylivoimaisissa koettelemuksista ja miten pitkäkestoisia ongelmat ovat. Suomi on edelleen sodasta toipuva maa. Olemme kokeneet niin kovia että emme oikein tajua mitä kova kohtelu toisille aiheuttaa. Keveys ja hyväntuulisuus ja erilaisten asioiden kokeileminen ovat hyviä asioita mutta kokeilujen alusta, luottamus, nousee siitä että hyvinvointi koskee aidosti kaikkia yhteisön jäseniä, että organisaatio ei sulje osaamista ulos. Toimimme usein kovin suorasukaisesti, teknisesti, analysoimatta, sitten huomattuamme korjausliikkeen tarpeen teemme senkin suorasukaisesti, teknisesti, analysoimatta ja sen seurauksena uppoamme suohon.
Nämä ovat ne syyt miksi Brysselin lentokenttä säilyy suljettuna. Erittäin traagisten tapahtumien jälkeen ei voi alkaa vain suorittamaan ja säntäämään taas uuteen suuntaan vaan on aikansa mietittävä, ihmeteltävä, surtava. On mietittävä koko tuhoava asetelma uusiksi. Ihmisen elämä on lyhyt, opiskeluaika 4-6 vuotta, työura vain 30 vuotta. Niin pienet asiat, puheet ja eleet voivat kääntyä elämää tuhoaviksi ja viedä askel askeleelta huonompaan ja huonompaan ja toisaalta niin pienet asiat voivat auttaa ihmistä käyttämään omia kykyjään ja tehdä elämän elämisen arvoiseksi.
Ansiokas kommentti.
Kiitos
“Keveys ja hyväntuulisuus ja erilaisten asioiden kokeileminen ovat hyviä asioita mutta kokeilujen alusta, luottamus, nousee siitä että hyvinvointi koskee aidosti kaikkia yhteisön jäseniä, että organisaatio ei sulje osaamista ulos.”
Hyvin sanottu Martti A. Luottamuksesta ja keskinäisestä kunnioituksesta nousee myös rohkeus ja kyky kriittiseen keskusteluun, jolloin voidaan rakentaa uusia oivalluksia ilman että kritiikki henkilöityy tai loistava idea ohitetaan koska “väärä” henkilö toi sen esiin. Mikä onkaan virkistävämpää kuin debatti, jossa pyritään sovittamaan ja muotoilemaan näkemyksiä ja ajatuksia uskaltaen kritisoida mutta myös kunnioittaen toisen osapuolen osaamista ja ymmärrystä. Omien sosiaalisten toimintamallien tiedostaminen on merkittävässä osassa rakentavan keskustelun synnyttämisessä. Ja onneksi tänä päivänä jo alakouluissa opetetaan aiempaa enemmän sosio-emotionaalisia yhteistyötaitoja. Tämän ikäluokan varttuessa työikään on odotettavissa huomattavan taitavia keskustelijoita ja yhteistyön tekijöitä.
Kokeilukulttuurin sisällyttäminen oppimiseen voisi tarkoittaa sellaisten kokemuksellisten oppimisprosessien lisäämistä, jotka valottavat kuinka esimerkiksi T&K-tehtävissä ja prosessien kehittämisessä erehtyminen on osa oppimisen prosessia ja kokeilut kannattaa mitoittaa siten, että takaiskut eivät ole musertavia vrt. Talvivaara. Hallitun ja harkitun riskinoton taitoa ei ehkä ole helppo opettaa, mutta tällaisenkin metakognitiivisen taidon tarpeellisuus muuttuvassa maailmassa on ilmeinen.
Alla kirjoittaa psykologian professori Gote Nyman joka samoin kuin lukemattomat muut nykyiset professorit viimeksi perjantaina lähettävät julkisia kirjelmiään maan johdolle joka ei näe (??) sisältä terveiden suomalaisten pienyhteisöjen (lähiyhteisöjen, koulutusyhteisöjen) merkitystä todellisen osaamisen kasvamiselle. Professorit ja muuten ansioituneista/näkyvistä suvuista lähteneet ja johtajat sentään saavat nykyisessä korkeakoulujen alasajossa paikkansa pitää, mutta sosio-ekonomisesti huonommassa asemassa olevia (usein sellaisia henkilöitä jotka jo menettivät edellisessäkin sukupolvessa asemansa esim. sodan takia ja joita köyhät vanhemmat yrittivät kaikin keinoin viedä koulutuksen kautta eteenpäin omien vaikeuksiensa keskellä ja jotka nyt tämän jälkeen irtisanotaan) jää tällä hetkellä ulkopuolelle, köyhyyteen ja kurjuuteen huolimatta siitä mikä on heidän koulutustasonsa ja osaamisensa.
Tämän kommentin kritiikki ei ole suunnattu kirjoittelun aloittajaa, Anna-Maria Vilkunaa vastaan. Päättäjissä ja myös etuoikeutettuun asemaan päässeissä on paljon täysijärkisiä (kuten alla Göte Nyman sanoo, hän on mielestään “sane”). Ongelmana on se, että täysjärkisyys ei voita koska sen vastakohtaa ei millään tavoin kritisoida tai poisteta. Suomalaisessa nykysysteemissä kaikki ovat samanarvoisia, tieteellisesti tai muuten kokemuksen kautta perustellumpi mielipide ei näytä olevan yhtään arvokkaampi kuin puhdas huuhaa ja irtopisteiden kerääminen. Se joka myy ulkomaille tehtaita ja hankkii asiantuntemuksensa kautta toimeentulon tuhansille, ei saa parempaa palkkaa kuin se joka siivoaa urheilukentän aamuin illoin. Laatukriteerit ovat täysin vinossa, koulutuksessa palkitaan opiskelijamääristä tai työllistymisestä kun ainoa mistä pitäisi palkita on toiminnan laatu ja tulevien työntekijöiden merkitys maamme kehitykselle. Digitaalisuutta ylistetään niinkuin se ratkaisisi ongelmat jotka ovat ja parhaillaan kasvavat ja muhivat ihan toisaalla: lukutaito rapisee, tiedon rakentamisen kyky rapisee, yleissivistys rapisee (esim. juuri historian osaaminen lukioissa ohenee!), myös osaaminen useilla strategisilla ammattialueilla rapisee.
Ja mikä on kaiken tämän tulos: suomalainen vienti vähenee yhä kuin lehmän häntä. Huolimatta valmistuneista tradenomijoukoista ja kaikista niistä tuottamisen uusista ammattialoista joiden piti myydä suomalaista osaamista maailmalle, tärkeä asia jonka varassa Suomi tällä hetkellä puskee eteenpäin on turismi, puhdas luonto ja turvallisuus, jonka takia tänne tulee turisteja uusista ja uusista maista. Kaiken keskellä suomenruotsalainen säätiö rakentaa omilla varoillaan turisteille taidemuseota! Suomen luontoa ei kukaan ole vielä yrittänyt tuhota viime vuosina rakennetuilla koulutuksen laatumittareilla! Suomen luonnon laatu on vielä oikeaa laatua (kauneutta, puhtautta) eikä julkisuuteen twiitattua höpöhöpölaatua eli sellaisen julistamista laaduksi jolla ei ole laadun kanssa mitään tekemistä.
Sitten vielä yksi höpönhöpö: nuorten kanssa ei saa keskustella suoraan tämän hetken epäkohdista. Miten olisi selvitty talvisota, miten Suomen kansa oikein olisi selvinnyt jos nuorille olisi valehdeltu? Nuorille pitää puhua tulevaisuudesta ja toivosta ja siitä että he voivat vaikuttaa oman koulutuksensa suuntaan. Nuoret tarvitsevat kaiken tiedon siitä minkä varassa he tekevät parhaat mahdolliset koulutuspäätöksensä. Tämä keskustelu ei ole pois minkään korkeakoulun tuloksista vaan päinvastoin. Nuoret, älkää uskoko niihin jotka mainostavat itseään vaan ajatelkaa omalla järjellänne. Maailma tarvitsee juuri Teitä, ihan tavallisia nuoria. Maailma tarvitsee niitä jotka suoraselkäisesti etenevät myös kärsimyksiin ja vaivannäköön toisten ihmisten hyväksi eikä vain jymäyttämään toisia hankkimalla nopeita pikavoittoja ja viihdettä elämässä. Ihan tavallisia olivat entiset presidenttimmekin nuorena ja silti, hankkimalla hyvää korkeatasoista osaamista ja toimimalla eettisesti mm. heikoimpia auttavissa kansalaisjärjestöissä he pääsivät eteenpäin elämässä. Teillä on valtava etu ja voimavara, voitte auttaa toisianne eteenpäin! Ei ole pakko kilpailla, ei ole pakko kampittaa tai kiusata kaveria ja kilpailla kumpi on parempi, vaan yhdessä pääsette eteenpäin.
Göte kirjoittaa (pahoittelen lähteen puuttumista, tämä kirje on lainattu eduskunnasta tulleesta viestistä jossa lähdettä ei mainittu):
“I have written my critical comments on the current Finnish higher education system, presented them openly, not insulting anybody in person, arguing for my experiences, views and observations on the university system and its evident problems and failures. My critical texts have all appeared on the frontlines of the Finnish media and channels, like in our leading newspaper Helsingin Sanomat, for example (which has not been interested to publish – as special columns – some of my texts).
You would expect that such an express and repeated activity in criticizing the system would result in numerous interested contacts from the higher education management or at least from people in higher education offices or if not that then at least minimally from your own university, faculty or department. The reality?
No!No! and Ei! Practically total official silence!”
” But I have a respected academic history as the Dean (the only psychologist in that position ever) of the largest faculty in Finland, numerous manager roles, even today at UH, work as an advisor for a Stanford research program, and some of my work has even occurred in Nature (long time ago) J. My blog (this one) is quite innovative and I have had numerous high-class international contacts, collaboration and talks in big firms in Silicon Valley. So, I’m a relatively sane academic and would expect some interaction. I know, of course, that I have a difficult message.”
” But for you, my young and even older colleagues, working in the system, building it and making it happen – wake up! (I’m retired) There is something scary in this attitude of those responsible for running your education system, which is a significant part of your life and passions. Don’t let silence lead to disasters as it is doing now!”