Onko sinullekin tuttu seuraava tilanne kouluajoilta? Koulutoveri piirtää jotakin. Kysyt, mitä hän piirtää, ja kun yrität vilkaista, tämä peittää keskeneräisen työnsä kiireesti kädellään ja ehkä mutisee sen suuntaista kuin ”en mitään.” Tai oletko kuullut sanonnan: ”Keskeneräistä työtä ei näytetä hulluille eikä herroille”. Miksi?

Meillä on lähestulkoon sisäsyntyinen tarve piilotella tekemisiämme ennen kuin on valmista, ja eritoten, jos kyseessä on luova työ. Yhtenä syynä saattaa olla ideavarkauden pelko. Juuri luovassa työssä pitäisi kuitenkin olla mahdollisimman avoin. Altistaa ensimmäisetkin ideat mielipiteille ja rakentaa saatujen uusien ideoiden ja palautteen päälle uutta.

Keskeneräisen kuvan nähnyt kaverihan saattoi koulussa ”varastaa” toiselta idean ja piirtää paremman kuvan. Ja vieläpä väittää keksineensä aiheen itse.

Keksiä-verbin ja keksinnön välillä on kuitenkin merkittävä ero. Keksintö edellyttää paljon työtä, sitä ei voi keksaista. Ei ihme, että monilla menevät välillä käsitteet sekaisin. Saatetaan tokaista, että olen keksinyt idean tai innovaation, joka pitäisi patentoida.

Keksinnön voi suojata, ideaa ei

Vain tietynlaisen keksinnön voi patentoida. Se on jotakin, jonka pitää olla uusi: keksintö ei saa olla keskimääräiselle alan ammattilaiselle itsestään selvä. Keksinnön pitää olla keksinnöllinen. Ja sen pitää olla teollisesti käyttökelpoinen, eli toistettavissa. Keksintö on aina luonteeltaan tekninen. Sen pitää ratkaista jokin tekninen ongelma uudella tavalla. Innovaatio puolestaan on esimerkiksi OECD:n Oslo Manual-julkaisun mukaan uusi tai parannettu tuote tai prosessi, joka merkittävällä tavalla eroaa aiemmista tuotteista tai prosesseista ja joka on saatettu potentiaalisten käyttäjien (tuote) tai hyödyntäjien (prosessi) ulottuville.

Idea ei siis ole innovaatio. Eikä se ole keksintökään. Mutta hyvä idea voi olla keksinnön lähtökohta. Innovaatio -käsitteen laajalle levinneessä ryöstöviljelyssä peli taitaa kuitenkin olla jo menetetty. Jokainen kynnelle kykenevä poliitikkokin esittää, että nyt tarvitaan innovaatioita. Innovaatioiden sisällä olevat keksinnöt ovat varmasti tervetulleita, mutta luulen, että vaikkapa kansantalouden kehittämiseen itse asiassa etsitään hyviä ideoita.  

Keksintö tai innovaatio eivät ole mikään hetkellinen älynväläys. Ja suurten älynväläyksien odottelu on ajanhukkaa. Vaikka monet jonkin kehitystyön tai projektin kanssa kamppailevat uskovatkin, että se kuuluisa ”killeri-idea” tulee, kun oikein kovasti pinnistelee.  

Paljon nopeammin pääsee alkuun, kun ei ährää yksin, vaan kehittelee muiden kanssa suuren joukon aiheeseen liittyviä, eri näkökulmista olevia ideoita. Niistä valitaan sopivimmalta vaikuttavat jatkoon. Siis sellaiset, jotka ovat toteuttamiskelpoisia. Toteuttamiskelpoisuus ei tarkoita, että tulisi saman tien hylätä kaikki uudet tai omaperäiset ajatukset. Päinvastoin: juuri hyviltä vaikuttavia, rohkeitakin avauksia pitää tarkemmin tutkailla ja jatkojalostaa. Sen sijaan kannattaa vetäistä yli ideat, joissa on jokin perustavanlaatuinen heikkous. Vaikkapa, että palkkaerot poistetaan painamalla lisää rahaa. Sinänsä toteutettavissa oleva ratkaisu, jossa hetken onnea seuraisi lopulta hyperinflaatio.

Kehitettävää on kaikkialla

Mullistavien ideoiden passiivisen odottelun sijaan voi myös katsoa ympärilleen. Mitä haasteita, kehitettäviä asioita, parannettavaa näkyy? Maailma on jatkuvasti yhä valmiimpi. Se on täynnä erilaisia ratkaisuja, palveluita ja tuotteita, joista osa ei toimi tyydyttävästi. Varmasti tuttu ongelma jokaiselle on se tietty harmittava ovi, jota aina ajatuksissaan kulkiessaan kiskoo, vaikka sitä pitäisi työntää. Kuuluisa kognitiotieteilijä Donald A. Norman on todennut, että jos ovessa tai kahvassa on ohje ”vedä” tai ”työnnä”, ovi tai kahva on väärin suunniteltu. Miten parantaa ovissa liikkumista? Lähes kuka tahansa pystyy kehittelemään muutaman kymmentä ideaa esimerkiksi tämän kaltaiseen kysymykseen, jos hänelle annetaan sopiva tilaisuus ja työrauhaa.

Keksinnöistä merkittävimmät ovat yleensä olleet monien tai jopa lukemattomien pienempien ideoiden ja oivallusten myötä syntyneitä yhdistelmiä eri ihmisten luovuutta. Esimerkiksi radion keksijänä pidetään yleisesti italialaista Guglielmo Marconia. Hän onnistui ensimmäisenä tekemään teknologisesti toimivan ja kaupallisesti hyödynnettävissä olevan sovelluksen. Mutta se syntyi aiempien kokeilijoiden ja tutkijoiden työn pohjalta. Radion kaltaisen keksinnön taustalla ei ole ollut yhtä suurta älynväläystä tai yksittäistä ideaa, vaan pitkällinen prosessi, jossa on yhdistynyt monen eri alan tutkimus- ja kehitystyö. Ja, mikä tärkeintä, kehittäjät ovat saaneet toisten tekemiä ideoita, tuloksia ja havaintoja käyttöönsä. Siitä johtunee, että radion ovat aikoinaan väittäneet keksineensä amerikkalaiset, englantilaiset, saksalaiset, venäläiset, ja monet muutkin.   

Entä sitten tuo alussa mainitsemani ideavarkaus? Tosiasiassa ideoita tai muitakaan hyviä ajatuksia ei voi ”varastaa”. Ideat ovat aina luonteeltaan vapaita, koska niitä voi kuka tahansa myös tuottaa mielin määrin. Sen sijaan, että pelkäämme ideavarkaita, kannattaa laittaa kaikki mielestään hyvät ajatukset jakoon. Ideasta on joka tapauksessa nimittäin usein niin pitkä matka konkreettiseen lopputulokseen, että se, joka jaksaa ideaa kehittää ja viedä sen käytännön sovellutukseen, ehkä keksintöön saakka, saakoon ideavarkausnuhteiden sijaan mainetta ja kunniaa uutteruudestaan!

Tietenkin on tärkeää antaa hyvän lopputuloksen – ehkäpä innovaation äärellä – tunnustusta alkuperäisen ajatuksen tai ideoiden esittäjälle, jos sellainen on tiedossa. Mutta häntäkin todennäköisesti lämmittää enemmän se, että hän on jakanut älykkyytensä hedelmät ja sen takia käsillä on onnistunut konkretisoitunut lopputulos, kuin se, että hän olisi pitänyt ideat ideavarkaiden pelossa omassa päässään. Tai paperilapulla käden alla piilossa.

Kirjoittaja

Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja.

Innovaation suomenkielinen vastine on uudiste. Uudiste on miellyttävä sana. Se viittaa siihen, että on luotu jotakin hyvää, uutuudellista, jotakin olemassa olevaa tilannetta parantavaa. Toisaalta innovaation ydintä, eli keksintöä, ja sen keksinnöllisyyttä arvioidessa ei yleensä tarkastella eettisiä tai yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, koska keksintö on aina luonteeltaan tekninen: se pyrkii ratkaisemaan jonkin teknisen ongelman.

Valtavia rahasummia onkin hankittu nimenomaan ”päinvastaisella” keksimistoiminnalla: kehittämällä jotakin, joka lopulta on käyttäjille tai käyttöympäristölle haitallista, vaarallista tai jopa tappavaa. Ilmiselvät esimerkit tästä sivuuttaenkin on arkielämäämme tuotu aikojen kuluessa yllin kyllin innovaatioita, jotka on viety hyötykäyttöön, koska niin on kannattanut tehdä, vaikka haittavaikutukset on tiedetty.

Vastuullinen innovaattori kuitenkin pyrkii jo ideavaiheessa arvioimaan, millaisia hyödyllisiä tai haitallisia vaikutuksia kehitettävällä asialla mahdollisesti voisi olla. Aina voi pohtia, voisiko ongelman ratkaista toisin, kuin mitä ilmeisin ratkaisu näyttäisi olevan.

Alla esitettävässä keksinnössä mentiin ojasta allikkoon: tekniseen ongelmaan löytyi oivaltava ratkaisu, mutta koska keksijä ei vaivautunut pohtimaan muita mahdollisia ratkaisutapoja, tuloksena oli mittava vyyhti maailmanlaajuisia terveys- ja ympäristöongelmia.

1920-luvun alussa autoteollisuus kasvoi nopeasti erityisesti USA:ssa. Henry Fordin aloittama autojen massatuotanto alensi hintoja ja tarjosi liikkumisen vapautta myös tavallisille kansalaisille. Tuon ajan autonmoottoreiden ongelmana oli, että niissä ilmeni ns. nakutusta, eli hallitsematonta polttoaineen palamista, joka laski tehoa ja saattoi pahimmillaan aiheuttaa moottorivaurioita. Työskennellessään General Motorsin tutkimuslaboratoriossa amerikkalainen kemisti Thomas Midgley Jr. (1889–1944) löysi tähän ratkaisun. Midgley huomasi, että lyijytetraetyylin (engl. Tetra-Ethyl-Lead, TEL) lisääminen bensiiniin vähentäisi nakutusongelmaa. Lisäksi TEL-yhdisteet toimivat hyvinä voiteluaineina eräissä moottorin osissa. Midgley jätti keksinnöstään patenttihakemuksen toukokuussa 1923.

Keksinnön avulla moottorien nakutustaipumus väheni, ja siten niiden teho ja luotettavuus kasvoi. Teknologisesti tarkastellen keksintö oli siis hyödyllinen, mutta siinä oli yksi huono puoli. Lisäaineet olivat hengenvaarallisia ja bensiinin palamisen yhteydessä lyijy-yhdisteet levisivät pakoputkista ympäristöön.

Tätä juttua varten kävin lävitse patenttitietokantoja. Midgleyn nimiin on kirjattu muitakin patentteja, joiden keskeinen sisältö on sama: polttomoottorin tehon parantaminen lisäämällä erilaisia kemiallisia yhdisteitä polttoaineeseen. Mieleen tulee innovaattorille aina tärkeä kysymys: miksi ilmeisen lahjakas keksijä ei vaivautunut pohtimaan, miten koko asian olisi voinut ratkaista jotenkin toisin?  Olisiko silloin voinut ottaa lähtökohdaksi kehittää jokin muu, vaikkapa vähemmän myrkyllinen yhdiste?

Toisin kävi ja yhdessä esimiehensä Charles F. Ketteringin (1876–1958) kanssa Midgley alkoi sinnikkäästi puolustaa keksintöään ja sen vaarattomuutta, vaikka lyijyn myrkyllisyys oli ollut tiedossa jo antiikin ajoista lähtien. Midgley itsekin sairastui lyijymyrkytykseen tutkimustyönsä yhteydessä. TEL-yhdisteen tuottajaksi perustettu yritys brändäsi uuden bensiinin nimellä Ethyl, koska firma halusi häivyttää vihjeet lyijy-sanaan. Kettering puolestaan palkkasi lääketieteen asiantuntijan todistelemaan, että lyijyllä terästetty bensiini ei ollut ihmisille vaarallista. Nämä asiantuntijoiden taitavasti muotoilemat väitteet saatiin kumotuksi vasta 1960-luvulla. Terveys- ja ympäristöhaitoista huolimatta lyijypitoista bensiiniä myytiin kaikkialla maailmassa aina 1990-luvulle asti.

Myöhemmät tutkimukset ovat esittäneet, että suurkaupunkialueilla, joissa on ollut runsaasti moottoriliikennettä, on tilastollisesti esiintynyt normaalia enemmän varhaista kuolleisuutta, yleistä asukkaiden älykkyysosamäärien laskua ja jopa enemmän rikollisuutta. Nämä kaikki on liitetty siihen, että liikenne on käyttänyt TEL-pitoisia polttoaineita, joiden lyijy on joutunut ensin pakokaasujen mukana ilmaan, ympäristöön ja sitä kautta ihmisten elimistöön.

On väitetty, että kukaan muu yksittäinen keksijä ei ole keksinnöillään aikaansaanut niin paljon haittavaikutuksia ihmiselle, ympäristölle ja koko maapallolle, kuin Midgley, hänen keksintönsä kun oli myös sittemmin käyttökieltoon joutunut otsonikerrosta tuhonnut kylmälaitteissa ja ponnekaasupulloissa käytetty CFC-yhdiste, eli Freon. Toisaalta olisi jälkiviisasta yksioikoisesti tuomita sen perusteella, mitä tiedämme nyt ja Midgleyn toiminta on sijoitettava aikansa kontekstiin. Ikävä kyllä hänen toimintaansa näyttää ohjanneen se, että jotakin kannatti tehdä, koska niin voitiin tehdä ja koska siitä sai myös taloudellista hyötyä.  

Kysymys ”Miten se tehdään” tulee vasta sen jälkeen, kun ensin tiedetään mikä kehitetty asia on, mihin sitä tarvitaan, miksi sitä tarvitaan – vai tarvitaanko sitä? Olipa tekeillä opintoihin liittyvä tiivis projekti tai mittava tuotekehitystyö, jo valmiiltakin tuntuvaa ideaa kannattaa tarkastella eri näkökulmista ennen jatkojalostamista. Tarvitaan kriittistä ajattelua ja oikeiden johtopäätösten tekemistä. Hyvä oivallus voi merkitä huikeita lopputuloksia, mutta se voi johtaa myös hirviön syntymiseen.

Pienessä yhden erikoisalan piirissä tai yksin tehdessä ongelmakohtia ei välttämättä aina huomaa. Siksi on tärkeää, että kysymyksiä on pohtimassa monialainen tai moniammatillinen tiimi, joka tuottaa uusia, täysin poikkeavia, tuoreita näkökulmia. Sitä varten tiimin pitää käydä kriittisiä keskusteluja ja kyseenalaistaa jo valmiiltakin vaikuttavia suunnitelmia.

Kirjoittaja

Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja.

Syyskuussa 1983 neuvostoliittolainen everstiluutnantti Stanislav Jevgrafovitš Petrov (1939–2017) sai ilmoituksen tukikohtansa ohjusvaroitusjärjestelmästä. Järjestelmän mukaan viisi amerikkalaista ohjusta oli matkalla kohti Neuvostoliittoa. Petrovilla oli vain vähän aikaa tehdä kriittinen päätös, antaako hän hälytyksen ja käynnistää prosessin, jonka tuloksena Neuvostoliitto antaisi vastaiskun. Lopputuloksena olisi luultavasti ollut maailmanlaajuinen ydinsota. Petrov kuitenkin päätteli, että jos Yhdysvallat tosiaan haluaisi iskeä ydinaseella, miksi se ampuisi vain viisi ohjusta, massiivisen iskun sijaan? Petrov otti riskin eikä tehnyt mitään. Myöhemmin selvisi, että hälytys oli johtunut auringonsäteiden hämäämästä valvontasatelliitista.

Petrov teki äärimmäisen paineen alla johtopäätöksiä saamiensa tietojen ja tekemiensä havaintojen perusteella. Mutta hän kyseenalaisti saamansa tiedon, ajatteli kriittisesti ja teki tärkeän ratkaisun. Samoin toimii mielestäni hyvä innovaattori: tekee havaintoja ympäröivästä maailmasta, huomaa ongelman tai kehitettävää, kysyy kysymyksiä, kerää tietoja ja tekee näistä uuteen johtavia kriittisiä päätelmiä ja kehittää niihin ratkaisuehdotuksia.

Monet merkittävät keksinnöt ovat syntyneet juuri havaintojen, pohtimisen ja päätelmien avulla, rohkeudella ja lopulta useimmiten kovalla työllä. Niin mukavalta kuin se tuntuisikin, innovaatiot, eli riittävän omaperäiset, uudet ja tärkeät tulokset tai parannukset, joilla on markkinoita tai jotka muutoin hyödyttävät yhteiskuntaa, eivät synny hetkellisen inspiraation huumassa, vaan ratkaisu saattaa edellyttää paljon työtä. Edisonin sanomaksi väitetty keksinnön määritelmä, 1 % oivallusta ja 99 % kovaa työtä lienee varsin paikkansa pitävä. Kuka tahansa voi sopivassa tilanteessa ja sopivasti tuettuna kyllä kehitellä satoja ideoita, melkein mihin tahansa aihepiiriin, mutta kuinka moni ideoista on käyttökelpoinen, on toinen juttu. Ideat, kuten joskus kuulee virheellisesti esitettävän, eivät siis ole vielä innovaatioita, vaan niiden siemeniä, toisinaan itujakin.  

Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman totesi vähän aikaa sitten tehdyssä radiohaastattelussa, että häneltä on usein kysytty, mitä näytteleminen on, mutta hän ei ole löytänyt siihen vastausta. Näyttelijälle annetaan otolliset olosuhteet ja ympäristö tehdä näyttelijäntyötä: käsikirjoitus, puvustus, lavastus, näyttämö ja ohjaajan visio. Mutta mitä tapahtuu, kun näyttelijä astuu lavalle ja alkaa näytellä? Hieman samaan tapaan voimme ajatella, että emme tiedä, mitä uuden luominen, keksiminen tai innovointi itse asiassa on – paitsi kovaa työtä, mutta sekin siis tehdään vasta ajatustyön jälkeen, innovaatiota kehitettäessä!

Vaikka emme pääse kenenkään pään ja mielen sisään, voimme kuitenkin tukea innovointia edeltäviä prosesseja ja luoda innovaatioiden syntyä edistäviä otollisia olosuhteita. Nämä ovat perusasioita, joita korkeakouluissa pitäisi opettaa kaikille opiskelijoille. Voimme sparrata opiskelijoiden tiimejä ja tehdä uuden kehittämistä edistäviä harjoituksia. Voimme käydä läpi keksintöjen historiaa, purkaa tapahtumien ketjuja ja selvittää, miten suuret oivallukset ovat syntyneet tai miten sattuma on puuttunut peliin. Siitä huolimatta ei kannata yrittää toistaa samoja prosesseja uudestaan. Kopioimalla lopputuloksena ei olisi menestyvää liiketoimintaa tuottava keksintö tai merkittävän yhteiskunnallisen parannuksen takaava innovaatio. Juhlapuhetasolla haaveiltuja ”uusia Nokioita” ei voi tulla. Mutta sen sijaan voi tulla jotakin täysin uutta ja yhtä menestyksellistä, jos esimerkiksi opiskelijoille tarjotaan uuden keksimiseen soveltuvat edellytykset. On nimittäin aivan mahdollista, että esimerkiksi Facebookin veroinen ratkaisu voi syntyä yhtä lailla suomalaisen kuin amerikkalaisenkin opiskelijan työn tuloksena.  

Innovointiprosessin herättelemiseksi pitää osata ensin tarkkailla, mitä ympärillä tapahtuu, tehdä havaintoja ja ymmärtää näitä havaintoja ja tapahtumia, ja vielä osata tehdä oikeanlaisia johtopäätöksiä. Vasta silloin voi kenties löytää uuden lähestymistavan ja ratkaisun, joka voi olla innovaatio.

Tärkeintä on kuitenkin osata kyseenalaistaa ja suhtautua sopivalla tavalla kriittisesti tekemiinsä havaintoihin, ennen lopullisten päätösten tekoa.

Joskus tuloksena saattaa olla maailman pelastuminen.

 

—

Kirjoittaja

Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja.