Toisinaan kahvipöytäkeskusteluissa voi kuulla, kuinka joku sanoo keksineensä hyvän idean, innovaation. Näin voi tietenkin arkikielessä muotoilla. Innovaatiot kuitenkin syntyvät yleensä toisin. Harvemmin yhtäkkisen, kirkkaan älynväläyksen leimahduksessa. Tuloksen saaminen edellyttää usein pitkäjänteistä kehitystyötä.

Idea on vasta uusi oivallus. Innovaatio on ideasta syntynyt konkretisoitunut uusi asia. Se on keksinnöllinen, ehkä keksintö, eli mahdollisesti patentoitavissa. Sillä on kaupallista tai muuta hyötyarvoa. Keksintö on patenttiasiantuntijan tarkastama teollisesti käyttökelpoinen, tekninen menetelmä, laite tai sovellus. Keksintö eroaa aiemmista ratkaisuista riittävän paljon. Ero kun ei saa olla niin pieni, että keksintö on itsestään selvä alan ammattilaiselle – näin määritellään muun muassa Patentti- ja rekisterihallituksen sivuilla.

Tavoitteet kirkkaina

Maailmassa on lukemattomia oivaltavia tuloksia, joiden kehittäjätiimi koettaa lopuksi epätoivoisesti löytää ongelmaa, jonka se ratkaisisi. On aivan mahdollista, että innovaatioponnistelun tohinassa unohtuu, mitä alun perin on sovittu tavoitteeksi. Ainakin seuraavat kysymykset on siksi hyvä esittää tai käydä läpi aika ajoin, kun tehdään uusia innovatiivisia asioita.

Mikä kehitettävä asia on? Mitä on kehitetty? Jos tiimi osaa parilla virkkeellä tiivistää tavoitteen tai tuloksen, voi olettaa, että on keskitytty oleelliseen. Ja päinvastoin.

Vaikeampaa on uskaltaa kysyä: miksi se on? Joskus luodaan ja tehdään ratkaisuja, joita ei itse asiassa tarvita, mutta jotka on kehitetty, koska jotakin nyt vain piti kehittää. Tai jotka ovat totuttuja ja jotka voitaisiin ratkaista uudella, innovatiivisella tavalla. Vaikkapa: onko tarkoituksenmukaista hiekoittaa katuja talven liukkailla (sillä sellaisiakin kelejä vielä tulee!), joka johtaa kelien muuttuessa toiseen ongelmaan, valtavaan määrään katupölyä. Vai tulisiko kääntää ongelma toisin päin: vähentää hiekoitusta, ja luoda palvelu tai muu innostava mekanismi, joka kannustaa käyttämään kunnollisia jalkineita? Tai kehittää innovatiivisia kenkiä, jotka estävät liukastumista?

Käyttäjäryhmän määritteleminen jo ideoinnissa, innovaatioaihion ensivaiheessa on tärkeää. Siksi on kysyttävä, kenelle tavoitteena oleva ratkaisu on tarkoitettu? Kuka ratkaisua käyttäisi, ja missä? Jos ratkaisu ei ole tarkoitettu kenellekään erityisesti, se todennäköisesti on liian laaja-alainen tai pahimmassa tapauksessa hyödytön.

Jos markkinoita ei ole, ratkaisussa tuskin on potentiaalia. Eli: millaiset markkinat sillä on? Toisinaan käy, että jonkin tiimin kehittämä ratkaisu on aivan liian paljon aikaansa edellä. Markkinoita ei vielä ole olemassakaan. Tuote voi olla hyvä, mutta innovaation toteutuminen kuitenkin edellyttää, että sille on jonkinlainen hyödyntämistapa tai -kanava.

Monesti olen saanut kuulla innovaatioaihion kehittäjältä, että oivallus on ainutlaatuinen, koska ”tällaista ei vielä kukaan ole koskaan ajatellut”, eikä kilpailua siksi ole. Tässä kohdin tulisi soida hälytyskello. Miksi ei ole? On nimittäin varsin todennäköistä, että olipa pulma mikä tahansa, melkoisella varmuudella joku muukin on jo jossakin pohtinut sitä ja koettanut löytää siihen jonkin ratkaisun. Pitää siis pyrkiä selvittämään, miksi ratkaisut eivät ehkä ole tulleet markkinoille.

Kaikki on jo keksitty?

Kehittäjien tulee siis pohtia seuraavia kysymyksiä:

• Mitä on kehitetty?
• Miksi on kehitetty?
• Kenelle on kehitetty?
• Millaiset markkinat ovat?
• Ketkä ovat kilpailijoita?
• Löytyykö vastaavia ratkaisuja jo?

Lista voi vaikuttaa hankalalta. Miten muka voi enää kehittää mitään, jos kaikkea on jo mietitty ja kaikki on keksitty? Ei kuitenkaan kannata hätkähtää, koska aina voi koettaa tarkastella asiaa toisesta näkökulmasta ja löytää jonkin uuden ratkaisuehdotuksen. Hyviä tuloksia syntyy myös parantelemalla ja yhdistelemällä jo tehtyjä asioita. Kaikkea ei tarvitse tehdä alusta alkaen. Pelkkä olemassa olevien asioiden yhdistäminen ei välttämättä vielä muodosta keksintöä, mutta jos yhdistelmä on yllättävä, se voi olla keksintö.

Kehittäjän on hyvä tarkkailla mihin suuntaan kehitystyö on menossa ja mitä ollaan tekemässä. Edellä esitetyistä asioista moni voi tuntua itsestään selviltä, mutta juuri siksi ne helposti sivuutetaan. Jokainen voi pohtia, onko joskus joutunut tilanteeseen, jossa joku näistä asioista on kehittämisessä unohtunut?

Kirjoittaja

Onko sinullekin tuttu seuraava tilanne kouluajoilta? Koulutoveri piirtää jotakin. Kysyt, mitä hän piirtää, ja kun yrität vilkaista, tämä peittää keskeneräisen työnsä kiireesti kädellään ja ehkä mutisee sen suuntaista kuin ”en mitään.” Tai oletko kuullut sanonnan: ”Keskeneräistä työtä ei näytetä hulluille eikä herroille”. Miksi?

Meillä on lähestulkoon sisäsyntyinen tarve piilotella tekemisiämme ennen kuin on valmista, ja eritoten, jos kyseessä on luova työ. Yhtenä syynä saattaa olla ideavarkauden pelko. Juuri luovassa työssä pitäisi kuitenkin olla mahdollisimman avoin. Altistaa ensimmäisetkin ideat mielipiteille ja rakentaa saatujen uusien ideoiden ja palautteen päälle uutta.

Keskeneräisen kuvan nähnyt kaverihan saattoi koulussa ”varastaa” toiselta idean ja piirtää paremman kuvan. Ja vieläpä väittää keksineensä aiheen itse.

Keksiä-verbin ja keksinnön välillä on kuitenkin merkittävä ero. Keksintö edellyttää paljon työtä, sitä ei voi keksaista. Ei ihme, että monilla menevät välillä käsitteet sekaisin. Saatetaan tokaista, että olen keksinyt idean tai innovaation, joka pitäisi patentoida.

Keksinnön voi suojata, ideaa ei

Vain tietynlaisen keksinnön voi patentoida. Se on jotakin, jonka pitää olla uusi: keksintö ei saa olla keskimääräiselle alan ammattilaiselle itsestään selvä. Keksinnön pitää olla keksinnöllinen. Ja sen pitää olla teollisesti käyttökelpoinen, eli toistettavissa. Keksintö on aina luonteeltaan tekninen. Sen pitää ratkaista jokin tekninen ongelma uudella tavalla. Innovaatio puolestaan on esimerkiksi OECD:n Oslo Manual-julkaisun mukaan uusi tai parannettu tuote tai prosessi, joka merkittävällä tavalla eroaa aiemmista tuotteista tai prosesseista ja joka on saatettu potentiaalisten käyttäjien (tuote) tai hyödyntäjien (prosessi) ulottuville.

Idea ei siis ole innovaatio. Eikä se ole keksintökään. Mutta hyvä idea voi olla keksinnön lähtökohta. Innovaatio -käsitteen laajalle levinneessä ryöstöviljelyssä peli taitaa kuitenkin olla jo menetetty. Jokainen kynnelle kykenevä poliitikkokin esittää, että nyt tarvitaan innovaatioita. Innovaatioiden sisällä olevat keksinnöt ovat varmasti tervetulleita, mutta luulen, että vaikkapa kansantalouden kehittämiseen itse asiassa etsitään hyviä ideoita.  

Keksintö tai innovaatio eivät ole mikään hetkellinen älynväläys. Ja suurten älynväläyksien odottelu on ajanhukkaa. Vaikka monet jonkin kehitystyön tai projektin kanssa kamppailevat uskovatkin, että se kuuluisa ”killeri-idea” tulee, kun oikein kovasti pinnistelee.  

Paljon nopeammin pääsee alkuun, kun ei ährää yksin, vaan kehittelee muiden kanssa suuren joukon aiheeseen liittyviä, eri näkökulmista olevia ideoita. Niistä valitaan sopivimmalta vaikuttavat jatkoon. Siis sellaiset, jotka ovat toteuttamiskelpoisia. Toteuttamiskelpoisuus ei tarkoita, että tulisi saman tien hylätä kaikki uudet tai omaperäiset ajatukset. Päinvastoin: juuri hyviltä vaikuttavia, rohkeitakin avauksia pitää tarkemmin tutkailla ja jatkojalostaa. Sen sijaan kannattaa vetäistä yli ideat, joissa on jokin perustavanlaatuinen heikkous. Vaikkapa, että palkkaerot poistetaan painamalla lisää rahaa. Sinänsä toteutettavissa oleva ratkaisu, jossa hetken onnea seuraisi lopulta hyperinflaatio.

Kehitettävää on kaikkialla

Mullistavien ideoiden passiivisen odottelun sijaan voi myös katsoa ympärilleen. Mitä haasteita, kehitettäviä asioita, parannettavaa näkyy? Maailma on jatkuvasti yhä valmiimpi. Se on täynnä erilaisia ratkaisuja, palveluita ja tuotteita, joista osa ei toimi tyydyttävästi. Varmasti tuttu ongelma jokaiselle on se tietty harmittava ovi, jota aina ajatuksissaan kulkiessaan kiskoo, vaikka sitä pitäisi työntää. Kuuluisa kognitiotieteilijä Donald A. Norman on todennut, että jos ovessa tai kahvassa on ohje ”vedä” tai ”työnnä”, ovi tai kahva on väärin suunniteltu. Miten parantaa ovissa liikkumista? Lähes kuka tahansa pystyy kehittelemään muutaman kymmentä ideaa esimerkiksi tämän kaltaiseen kysymykseen, jos hänelle annetaan sopiva tilaisuus ja työrauhaa.

Keksinnöistä merkittävimmät ovat yleensä olleet monien tai jopa lukemattomien pienempien ideoiden ja oivallusten myötä syntyneitä yhdistelmiä eri ihmisten luovuutta. Esimerkiksi radion keksijänä pidetään yleisesti italialaista Guglielmo Marconia. Hän onnistui ensimmäisenä tekemään teknologisesti toimivan ja kaupallisesti hyödynnettävissä olevan sovelluksen. Mutta se syntyi aiempien kokeilijoiden ja tutkijoiden työn pohjalta. Radion kaltaisen keksinnön taustalla ei ole ollut yhtä suurta älynväläystä tai yksittäistä ideaa, vaan pitkällinen prosessi, jossa on yhdistynyt monen eri alan tutkimus- ja kehitystyö. Ja, mikä tärkeintä, kehittäjät ovat saaneet toisten tekemiä ideoita, tuloksia ja havaintoja käyttöönsä. Siitä johtunee, että radion ovat aikoinaan väittäneet keksineensä amerikkalaiset, englantilaiset, saksalaiset, venäläiset, ja monet muutkin.   

Entä sitten tuo alussa mainitsemani ideavarkaus? Tosiasiassa ideoita tai muitakaan hyviä ajatuksia ei voi ”varastaa”. Ideat ovat aina luonteeltaan vapaita, koska niitä voi kuka tahansa myös tuottaa mielin määrin. Sen sijaan, että pelkäämme ideavarkaita, kannattaa laittaa kaikki mielestään hyvät ajatukset jakoon. Ideasta on joka tapauksessa nimittäin usein niin pitkä matka konkreettiseen lopputulokseen, että se, joka jaksaa ideaa kehittää ja viedä sen käytännön sovellutukseen, ehkä keksintöön saakka, saakoon ideavarkausnuhteiden sijaan mainetta ja kunniaa uutteruudestaan!

Tietenkin on tärkeää antaa hyvän lopputuloksen – ehkäpä innovaation äärellä – tunnustusta alkuperäisen ajatuksen tai ideoiden esittäjälle, jos sellainen on tiedossa. Mutta häntäkin todennäköisesti lämmittää enemmän se, että hän on jakanut älykkyytensä hedelmät ja sen takia käsillä on onnistunut konkretisoitunut lopputulos, kuin se, että hän olisi pitänyt ideat ideavarkaiden pelossa omassa päässään. Tai paperilapulla käden alla piilossa.

Kirjoittaja

Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja.

Innovaation suomenkielinen vastine on uudiste. Uudiste on miellyttävä sana. Se viittaa siihen, että on luotu jotakin hyvää, uutuudellista, jotakin olemassa olevaa tilannetta parantavaa. Toisaalta innovaation ydintä, eli keksintöä, ja sen keksinnöllisyyttä arvioidessa ei yleensä tarkastella eettisiä tai yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, koska keksintö on aina luonteeltaan tekninen: se pyrkii ratkaisemaan jonkin teknisen ongelman.

Valtavia rahasummia onkin hankittu nimenomaan ”päinvastaisella” keksimistoiminnalla: kehittämällä jotakin, joka lopulta on käyttäjille tai käyttöympäristölle haitallista, vaarallista tai jopa tappavaa. Ilmiselvät esimerkit tästä sivuuttaenkin on arkielämäämme tuotu aikojen kuluessa yllin kyllin innovaatioita, jotka on viety hyötykäyttöön, koska niin on kannattanut tehdä, vaikka haittavaikutukset on tiedetty.

Vastuullinen innovaattori kuitenkin pyrkii jo ideavaiheessa arvioimaan, millaisia hyödyllisiä tai haitallisia vaikutuksia kehitettävällä asialla mahdollisesti voisi olla. Aina voi pohtia, voisiko ongelman ratkaista toisin, kuin mitä ilmeisin ratkaisu näyttäisi olevan.

Alla esitettävässä keksinnössä mentiin ojasta allikkoon: tekniseen ongelmaan löytyi oivaltava ratkaisu, mutta koska keksijä ei vaivautunut pohtimaan muita mahdollisia ratkaisutapoja, tuloksena oli mittava vyyhti maailmanlaajuisia terveys- ja ympäristöongelmia.

1920-luvun alussa autoteollisuus kasvoi nopeasti erityisesti USA:ssa. Henry Fordin aloittama autojen massatuotanto alensi hintoja ja tarjosi liikkumisen vapautta myös tavallisille kansalaisille. Tuon ajan autonmoottoreiden ongelmana oli, että niissä ilmeni ns. nakutusta, eli hallitsematonta polttoaineen palamista, joka laski tehoa ja saattoi pahimmillaan aiheuttaa moottorivaurioita. Työskennellessään General Motorsin tutkimuslaboratoriossa amerikkalainen kemisti Thomas Midgley Jr. (1889–1944) löysi tähän ratkaisun. Midgley huomasi, että lyijytetraetyylin (engl. Tetra-Ethyl-Lead, TEL) lisääminen bensiiniin vähentäisi nakutusongelmaa. Lisäksi TEL-yhdisteet toimivat hyvinä voiteluaineina eräissä moottorin osissa. Midgley jätti keksinnöstään patenttihakemuksen toukokuussa 1923.

Keksinnön avulla moottorien nakutustaipumus väheni, ja siten niiden teho ja luotettavuus kasvoi. Teknologisesti tarkastellen keksintö oli siis hyödyllinen, mutta siinä oli yksi huono puoli. Lisäaineet olivat hengenvaarallisia ja bensiinin palamisen yhteydessä lyijy-yhdisteet levisivät pakoputkista ympäristöön.

Tätä juttua varten kävin lävitse patenttitietokantoja. Midgleyn nimiin on kirjattu muitakin patentteja, joiden keskeinen sisältö on sama: polttomoottorin tehon parantaminen lisäämällä erilaisia kemiallisia yhdisteitä polttoaineeseen. Mieleen tulee innovaattorille aina tärkeä kysymys: miksi ilmeisen lahjakas keksijä ei vaivautunut pohtimaan, miten koko asian olisi voinut ratkaista jotenkin toisin?  Olisiko silloin voinut ottaa lähtökohdaksi kehittää jokin muu, vaikkapa vähemmän myrkyllinen yhdiste?

Toisin kävi ja yhdessä esimiehensä Charles F. Ketteringin (1876–1958) kanssa Midgley alkoi sinnikkäästi puolustaa keksintöään ja sen vaarattomuutta, vaikka lyijyn myrkyllisyys oli ollut tiedossa jo antiikin ajoista lähtien. Midgley itsekin sairastui lyijymyrkytykseen tutkimustyönsä yhteydessä. TEL-yhdisteen tuottajaksi perustettu yritys brändäsi uuden bensiinin nimellä Ethyl, koska firma halusi häivyttää vihjeet lyijy-sanaan. Kettering puolestaan palkkasi lääketieteen asiantuntijan todistelemaan, että lyijyllä terästetty bensiini ei ollut ihmisille vaarallista. Nämä asiantuntijoiden taitavasti muotoilemat väitteet saatiin kumotuksi vasta 1960-luvulla. Terveys- ja ympäristöhaitoista huolimatta lyijypitoista bensiiniä myytiin kaikkialla maailmassa aina 1990-luvulle asti.

Myöhemmät tutkimukset ovat esittäneet, että suurkaupunkialueilla, joissa on ollut runsaasti moottoriliikennettä, on tilastollisesti esiintynyt normaalia enemmän varhaista kuolleisuutta, yleistä asukkaiden älykkyysosamäärien laskua ja jopa enemmän rikollisuutta. Nämä kaikki on liitetty siihen, että liikenne on käyttänyt TEL-pitoisia polttoaineita, joiden lyijy on joutunut ensin pakokaasujen mukana ilmaan, ympäristöön ja sitä kautta ihmisten elimistöön.

On väitetty, että kukaan muu yksittäinen keksijä ei ole keksinnöillään aikaansaanut niin paljon haittavaikutuksia ihmiselle, ympäristölle ja koko maapallolle, kuin Midgley, hänen keksintönsä kun oli myös sittemmin käyttökieltoon joutunut otsonikerrosta tuhonnut kylmälaitteissa ja ponnekaasupulloissa käytetty CFC-yhdiste, eli Freon. Toisaalta olisi jälkiviisasta yksioikoisesti tuomita sen perusteella, mitä tiedämme nyt ja Midgleyn toiminta on sijoitettava aikansa kontekstiin. Ikävä kyllä hänen toimintaansa näyttää ohjanneen se, että jotakin kannatti tehdä, koska niin voitiin tehdä ja koska siitä sai myös taloudellista hyötyä.  

Kysymys ”Miten se tehdään” tulee vasta sen jälkeen, kun ensin tiedetään mikä kehitetty asia on, mihin sitä tarvitaan, miksi sitä tarvitaan – vai tarvitaanko sitä? Olipa tekeillä opintoihin liittyvä tiivis projekti tai mittava tuotekehitystyö, jo valmiiltakin tuntuvaa ideaa kannattaa tarkastella eri näkökulmista ennen jatkojalostamista. Tarvitaan kriittistä ajattelua ja oikeiden johtopäätösten tekemistä. Hyvä oivallus voi merkitä huikeita lopputuloksia, mutta se voi johtaa myös hirviön syntymiseen.

Pienessä yhden erikoisalan piirissä tai yksin tehdessä ongelmakohtia ei välttämättä aina huomaa. Siksi on tärkeää, että kysymyksiä on pohtimassa monialainen tai moniammatillinen tiimi, joka tuottaa uusia, täysin poikkeavia, tuoreita näkökulmia. Sitä varten tiimin pitää käydä kriittisiä keskusteluja ja kyseenalaistaa jo valmiiltakin vaikuttavia suunnitelmia.

Kirjoittaja

Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja.