Tiedämmekö, mitä nuoret urheilijat haluavat tai millaisesta valmennuksesta he haaveilevat? Mikä onkaan valmentajien, urheiluseurojen ja perheiden rooli nuorten urheilijoiden drop-out -ilmiön (keskeyttämisen) ehkäisyssä?

Terveyden ja fyysisen aktiivisuuden edistäminen ovat eurooppalaisten liikuntasuositusten ja EU-maiden liikuntapolitiikan keskiössä. Säännöllisellä fyysisellä aktiivisuudella voidaan saavuttaa lukuisia terveyshyötyjä. Liikunnallinen elämäntyyli edistää myös sosiaalista ja psyykkistä hyvinvointia. Liikunnan tulisi olla olennainen osa miljoonien eurooppalaisten elämää ja kaikille eurooppalaisille nuorille tulisi tarjota mahdollisuus osallistua erilaisiin liikuntaharrastuksiin.

Huomattava osa eurooppalaisista nuorista kuitenkin liikkuu liian vähän terveytensä ja hyvinvointinsa kannalta. Nuorten päivittäiset tottumukset ovat muuttuneet uusien vapaa-ajan vieton tapojen myötä ja tämä johtaa helposti istumisen lisääntymiseen ja fyysisen aktiivisuuden vähentymiseen. Paikallaanolo ja liikkumattomuus ovat riskitekijöitä useille terveysriskeille kuten ylipainolle, tyypin 2 diabetekselle sekä sydän- ja verisuonitaudeille. Fyysinen aktiivisuus näyttää vähenevän erityisesti ikävuosien 11-15 välillä.

Valmentajan vastuut ja mahdollisuudet

Urheiluseurat, valmentajat ja nuoret urheilijat ovat merkittäviä kohderyhmiä kansanterveyttä koskevissa yhteiskunnallisissa toimissa ja linjauksissa. Valmentajilla on mahdollisuus vähentää nuorten urheilijoiden drop out -ilmiötä, edistää heidän sisäistä motivaatiotaan liikunnan harrastamiseen sekä lisätä liikunnan iloa kuuntelemalla ja osoittamalla kunnioitusta nuorta urheilijaa kohtaan.

Ohjattuun liikuntaan osallistuminen on yksi potentiaalinen keino lisätä nuorten fyysistä aktiivisuutta ja liikunnallista elämäntapaa. Urheiluseuraan kuulumisen on todettu olevan yhteydessä vapaa-ajalla tapahtuvan fyysisen aktiivisuuden lisääntymiseen. Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että lapsuuden ja nuoruuden aikainen fyysinen aktiivisuuden määrä ennustaa fyysisen aktiivisuuden määrää myös aikuisiällä. Monipuolinen liikunta-aktiivisuus lapsuudessa ja nuoruudessa, riippumatta liikuntalajista tai muodosta, luo hyvät edellytykset elinikäiselle liikunnan harrastamiselle.

Vaikka urheiluseuratoimintaan osallistumisella on todettu olevan myönteinen vaikutus nuorten fyysisen aktiivisuuden määrään, niin siitä huolimatta yhä useampi nuori lopettaa liikuntaharrastuksen 11-15 vuoden iässä. Syitä tähän ovat mm. kiinnostuksen ja liikkumisen ilon puute, valmentajien heikot pedagogiset taidot, liiallinen kilpailun ja tavoitteellisuuden korostuminen ja urheiluvammat.

Lapsen oikeuksien sopimus (artikla 12) määrittelee, että lapsella on oikeus vapaasti ilmaista näkemyksensä kaikissa häntä koskevissa asioissa. Tämä oikeus pätee myös liikuntaharrastusten kohdalla. Lasten valmentajilla on siis vastuu ottaa lasten mielipiteet huomioon. Liikuntaharrastus voidaan nähdä osallisuuden välineenä ja paikkana antaa kaikille lapsille tasapuoliset ja yhtäläiset mahdollisuudet osallistumiseen.

Perheillä on myös tärkeä rooli nuoren urheilijan maailmankatsomuksen ja minäkuvan kehittymisessä sekä liikuntaharrastuksiin osallistumisen mahdollistajina. Monet vanhemmat toivovat parempaa vuorovaikutusta urheiluseuran, valmentajien ja perheiden välillä. Toisaalta valmentajat voivat kokea, että osa vanhemmista ei tue urheilevaa lastaan riittävästi ja esittävät valmentajille liiallisia vaatimuksia. Vanhemmat voivatkin käyttäytymisellään haitata oleellisesti niin lasten kuin valmentajien keskittymistä urheiluun. Vanhempien korkeat odotukset ja kilpailullisuuden liiallinen korostaminen lisäävät nuoren urheilijan vammariskiä sekä ovat yksi merkittävä syy drop out -ilmiölle. Valmentajille suunnattuja suosituksia vuorovaikutuksen parantamiseksi perheiden ja valmennuksen välillä on olemassa, mutta konkreettisia työkaluja ja toimintamalleja asian edistämiseksi tarvitaan yhä lisää.

Nuorten urheilijoiden positiiviset kokemukset ovat ratkaisevan tärkeitä urheiluharrastuksen jatkamisen kannalta. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat lasten hyötyvän asteittain lisääntyvästä sekä monipuolista liikkumista sisältävästä harjoittelusta. Tällä hetkellä nuorten urheiluvalmennuksessa painotetaan yhteen lajiin keskittymistä liikaa ja liian aikaisin. Tämä puolestaan johtaa helposti liian yksipuoliseen harjoitteluun. Tarvitaankin nykyistä enemmän monialaista lähestymistapaa ja yhteistyötä eri urheilulajien välillä.

Liian tosissaan liian aikaisin

Loukkaantuminen on aina tietynlainen käännekohta urheiluharrastuksessa. Yksi vakavimmista ongelmista on se, että nuoret urheilijat vaarantavat terveytensä ja yleisen hyvinvointinsa tulosten saavuttamisen aiheuttamien paineiden vuoksi (White paper on Sport 2007). Näin on jopa alimmilla kilpailutasoilla. Urheiluvalmennus muuttuu liian vakavaksi liian aikaisin ja harjoittelu keskittyy vain yhteen urheilulajiin, joka johtaa helposti yksipuoliseen harjoitteluun. Tämä lisää rasitusvammojen ja loppuunpalamisen riskiä (Köhler 2017.) 10–40% 13-19-vuotiaiden urheiluun liittyvistä vammoista on ylirasitusperäisiä. Suurin osa vammoista ilmenee alaraajoissa erityisesti polvissa, nilkoissa ja jalkaterissä. (Faude et al. 2013).

Urheiluvammojen määrä lasten ja nuorten urheilussa on kasvussa. Smithin (Smith et al. 2016) tutkimuksessa esimerkiksi todetaan jalkapallossa sattuneiden vuosittaisten urheiluvammojen määrän kasvaneen vuosien 1990-2014 111%. Vuosien 2004–2010 aikana alle 15-vuotiaiden lasten sairaalahoitoa vaatineiden urheiluvammojen esiintyvyys kasvoi puolestaan 29% (Finch ym. 2014). Urheiluvamma onkin yksi viidestä yleisimmästä syystä, jonka on nuorten urheilijoiden urheiluharrastuksen lopettamisen taustalla (Salasuo, Piispa & Huhta 2015). Lapset ja nuoret loukkaantuvat todennäköisemmin urheiluharrastuksen aikana kuin vapaa-ajan urheilussa tai koululiikunnassa (Parkkari ym. 2015). Erityistä nuorten urheilijoiden urheiluvammojen ennaltaehkäisyyn liittyvää linjausta ei tällä hetkellä ole olemassa. Tämän vuoksi on tärkeää lisätä tietoisuutta keinoista, joilla pystytään edistämään nuorten urheilun turvallisuutta (EU work plan for sport 2011-2014).

Ilo ja onnistumisen kokemukset motivoivat jatkamaan

Valmentajien, urheiluseurojen ja muiden organisaatioiden on hyvä pitää mielessä, että lapset liikkuvat nimenomaan liikkumisen ilosta. Liikkumisen tuottama ilo, onnistumisen kokemukset, uusien taitojen oppiminen, yhteenkuuluvuuden tunne ja tuen saaminen muilta ovat keskeisimpiä tekijöitä sille miksi lapsi haluaa jatkaa liikuntaharrastusta (Koski 2015). Urheilun kautta saadut positiiviset kokemukset rohkaisevat lasta jatkamaan liikunnan harrastamista.

Valmentajien käyttäytymisen ja valmennusmenetelmien on todettu vaikuttavan urheilijoiden menestymiseen niin urheilussa kuin urheilun ulkopuolellakin. Junioreiden ruohonjuuritason valmennuksessa tarvitaan konkreettisia työkaluja ja toimintamalleja, joiden avulla edistetään vuorovaikutuksellisuutta ja tasavertaisuutta valmentajan ja urheilijan välisessä suhteessa. Cope ym. (2013) suosittelevat, että holistisimpien lähestymistapojen ja urheilijakeskeisimpien menetelmien käyttöä tulisi selkeästi lisätä urheiluvalmennuksessa.

Valmentajan ja urheilijan välisen suhteen toimivuus ja sisäinen motivaatio urheilua kohtaan vaikuttavat oleellisesti nuoren urheilijan haluun jatkaa urheiluharrastusta (Rottensteiner 2015.) Nuoren kannalta merkityksellinen ja perusteltu toiminta tuottaa iloa ja nautintoa sekä lisää sisäistä motivaatiota. Valmentajan tulisi antaa nuorelle urheilijalle mahdollisuus osallistua päätöksentekoon, ongelmanratkaisuun ja tukea oma-aloitteisuutta (Ryan & Deci 2000; Hoigaard, Jones & Peters 2008; Potrac et al. 2007).

Nuorten urheilijoiden mielestä hyvä valmentaja on ammattimainen, rohkaiseva, rento ja positiivinen. Lasten ja nuorten valmennuksessa vaikuttaa olevan ensiarvoisen tärkeää, että urheilijan yksilölliset niin psyykkiset kuin fyysisetkin ominaisuudet otetaan kattavasti huomioon. Lisäksi on tärkeää tunnistaa myös toimintaympäristön (esim. ilmapiirin) merkitys.  Ihanteellisessa tilanteessa ohjattu liikunta- ja urheiluharrastus edistää lasten ja nuorten fyysistä aktiivisuutta ja lisää liikkumisen iloa, motivaatiota ja osaamisen tunnetta.

Hyvät käytännöt tukevat osallisuuden tunnetta

On tärkeää huomioida, että hyviä käytäntöjä, hyviä valmentajia, hyviä urheiluseuroja ja hyviä urheilujärjestöjä on olemassa. On olemassa valmentajia ja urheiluseuroja, joiden valmennuskäytännöissä yhdistyy sosiaalinen osallisuus, nuorten urheilijoiden osallistuminen ja terveyden edistäminen. On olemassa urheilujärjestöjä, jotka pyrkivät edistämään heikompiosaisten yhtäläisiä ja tasavertaisia mahdollisuuksia osallistua urheiluharrastuksiin. On olemassa urheiluseuroja ja yhdistyksiä, jotka ovat luoneet konkreettisia työkaluja valmentajille, joilla voidaan parantaa vuorovaikutusta perheiden, koulujen ja sosiaalityöntekijöiden kanssa. On tärkeää kehittää, edistää ja jakaa valmentajilla sekä muilla urheiluseuran toimintaan osallistuvilla henkilöillä olevaa asiantuntemusta ja hyviä käytäntöjä. On myös tärkeää yhdistää hyviä käytänteitä näyttöön perustuvaan tietoon ja tutkimukseen ja levittää edelleen hyviä valmennusmenetelmiä, jotka tukevat nuoria urheilijoita osallistumaan ja pysymään mukana urheilussa. (EU:n urheilun työohjelma 2011–2014.)

Urheilijalähtöisyys osaksi juniorivalmennusta

Kidmove-hankkeessa (2019-2020) kootaan yhteen ja kehitetään hyviä urheilijalähtöisiä valmennuksen käytäntöjä, nimenomaan ruohonjuuritason juniorivalmennukseen. Kidmove on kansainvälinen hanke, jota rahoittaa Erasmus+.

KidMove -hanke perustuu kansainväliseen yhteistyöhön. Siinä yhdistyy poikkeuksellisen monipuolisesti urheiluseurojen, urheilujärjestöjen ja korkeakoulujen monialainen osaaminen. Mukana olevilla urheiluseuroilla on kokemusta urheilijalähtöisistä valmennusmenetelmistä, sosiaalisesta osallisuudesta ja turvallisesta valmennuksesta ruohonjuuritasolla. Hankkeessa mukana olevien seurojen toiminnassaan käyttämänsä kokonaisvaltaiset käytänteet myös poikkeavat valtavirran valmennuskäytännöistä. Lisäksi näissä seuroissa urheiluharrastuksen keskeyttäminen on keskimääräistä vähäisempää. Tästä huolimatta seuroissa on jatkuva tarve ja halu kehittää urheiluvalmennuksen käytänteitä entistä toimivammiksi ja urheilijalähtöisemmiksi.

Hankkeessa mukana olevat urheilujärjestöjen toimijat tuovat mukanaan asiantuntemuksena ​​ruohonjuuritason urheiluseurojen ja muiden toimijoiden koulutuksesta ja tukemisesta. Järjestöt ovat luoneet tapoja tukea nuoria urheilijoita ja heidän perheitään. Kaikki tämä käytännön osaaminen yhdistetään korkeakoulujen näyttöön perustavaan tietoon ja moniammatilliseen ymmärrykseen ​​lapsikeskeisistä lähestymistavoista.

–

Lisää tietoa hankkeen webbisivuilta

“Meaningful improvement in well-being for individuals, be they troubled youths or adults, requires a commitment to gradual change.”

The shifting meaning of gamification

Gamification as a distinctive term first made its appearance in academic papers around 1980. Originally it meant just what it sounded like: Taking a platform or a system that isn’t a proper game and essentially turning it into one [1].

In 2002 a movement called the ‘Serious Games Initiative’ was created to produce simulation games with the expressed desire to teach players a variety of skills that would transfer to the real world. Many of these games were developed for the U.S. Military and could be used as part of training, for instance teaching would-be pilots to operate their planes or would-be soldiers about infantry warfare. A premier example of the latter was America’s Army, a first-person multiplayer shooter game which functioned primarily as an army recruitment tool, released publicly and playable by anyone for free [2].

Gamification today is commonly understood as the practice of introducing certain prominent game elements, like points, scores or progression systems, into a non-entertainment context, thereby increasing user engagement, productivity and learning ability [1]. It is not done to mimic games as ends in themselves. Rather, the goal is to emulate successful engagement techniques which game designers across time have discovered and kept using, across classic board games all the way to modern video games with multi-million dollar budgets.

“It is our view that effective support services must successfully dodge various psychological pitfalls related to their use.”

Gamifying support services

Our common life experiences often appear to validate the following statement: Meaningful improvement in well-being for individuals, be they troubled youths or adults, requires a commitment to gradual change. Likewise it seems uncontroversial to think that even a gradual change demands the introduction and reinforcement of new productive habits, while dismantling existing barriers to personal growth.

Examining gamification in the context of digital support tools should help to devise a more enjoyable application for long term use, regardless of whether the service consists of a practice diary, a conversational assistant, i.e. a chatbot, or some other kind of recommender system. To that end our workshops have devoted time to discuss and evaluate various ways of keeping and rewarding users, especially after the initial novelty of an application has worn off.

It is our view that effective support services must successfully dodge various psychological pitfalls related to their use. For example, in our PEILI project, the workshop discussions with young advisors uncovered several anecdotes of applications that, while generally amiable, managed to earn the ire of their user by engaging them during awkward times of day. This eventually lead to frustration and deletion of the application, suggesting that even relatively small things like the frequency and timing of notifications often carry tremendous weight in user (dis)satisfaction. On the other hand, certain superfluous or ill-conceived elements, like daily login bonuses, have also been a recurring topic of annoyance according to some workshop attendees.

Purely technical features, such as the underlying extent or sophistication of back-end AI techniques, will by contrast go unnoticed and unappreciated by most users. As such they can easily become overvalued by the software engineers in the team who are excited on implement the latest and greatest algorithms, at the expense of tackling simpler, more pressing issues.

Engineering engagement

If our notion holds true, and our young advisors agree, the development team would do well to gather useful feedback about gamification in upcoming workshops. It is crucial that we discover and test promising ways, experienced firsthand and endorsed by our participants, to attract and sustain users in the target demographic.

A failure to appreciate this facet of product development would risk dooming the service to an early grave on account of widespread user apathy and disinterest leading to abandonment of the service. This consideration is doubly important since most (if not all) of the machine learning algorithms we are interested in are hungry for useful data which is gleaned from historical and active use of the service.

In fact, it is practically a given that reaching good performance in the algorithmic back-end part of the service requires some critical mass of users, providing the system with enough information to start gleaning helpful insights that provide value back to individual users. This increasing usefulness should over time translate to newly interested users who end up feeding more new information that again improves the service, forming a virtuous circle.

We shall examine certain algorithmic techniques, associated with our idealized product, and return to this notion of useful data more closely in the next blog which is all about machine learning methods and how they enable us to help future users.

Gamification for the PEILI project

This text is (meant to be) a summary of open discussions around gamification, held in piloting workshops during February of 2019 and comprised of young adults and educational staff, under a project called PEILI (Mirror). As part of this endeavor, my colleagues and I were tasked with developing a useful digital application for helping teens and adults in their trials of building positive personal identities.

It is our conviction, and that of Metropolia UAS, our partner companies, organizations and funders in the European Social Fund, under the EU Commission, that a machine learning application developed for this purpose could improve the rates of education, gainful employment and subjective well-being of youths in contemporary society.

Our team and plan

To achieve our stated goals, we employ a participatory design approach with a team of social and healthcare workers, service design experts, software engineers and potential end users. Our challenge is to incorporate lessons from social and health sciences with recent advances in artificial intelligence, cooperating closely with young adults in target group, who act as our advisors and application testers throughout the development process.

It is hard to overstate the importance of including members from the target group as an integral part of application design and development. In addition to answering questions like ‘What features should the application have’ and ‘How should those features be implemented’, potential end users will help answer fundamental questions as to why a specific feature goal should exist in the first place.

In fact, early workshop discussions have already highlighted the need to shift our focus away from the classroom and workplace into recreational activity. The thinking here is that the lack of educational attainment or successful employment is often a symptom of a deeper issue, one which we need to tackle first in the realm of support connections and social relationships, planting seeds and helping to build a young person’s resilience to future challenges instead of prematurely pushing them towards getting a degree or starting a career.

Sources

• Kevin Werbach, 2019, 1.5 History of Gamification, Gamification Course, Offered by University of Pennsylvania, Coursera, Available online: <https://www.coursera.org/lecture/gamification/1-5-history-of-gamification-7Wp4p>.
• Tom Grant, 2014, US Army, America’s Army Video Game, Serious Games at Work, Available online: <http://www.seriousgamesatwork.org/us-army-americas-army/>.

About the writer

Having completed all of his game development trials at Metropolia University of Applied Sciences, Riku Sykäri is a burgeoning software developer, mixed with an aspiring futurist. He works within Metropolia UAS’s research, development and innovations services as a Software Engineering Assistant in a project called PEILI. Riku has chosen to study machine learning in the hopes of teaching computers to be better with people.

Musiikillinen oppiminen muodostuu parhaimmillaan kokonaisvaltaiseksi suureksi seikkailuksi. Tällaisen kokemuksen mahdollistaminen edellyttää kuitenkin opettajan ammattitaidolta pedagogista, monipuolisten elävien vuorovaikutustilanteiden ymmärrystä.

Tulevien musiikkipedagogien koulutusta Metropolia Ammattikorkeakoulussa ohjaa tieto siitä, että opettajuus on vaativa ala. Opettaja tarvitsee monenlaista teoreettista tietoa, pedagogisia käytännön työkaluja ja lähestymistapoja, mutta ilman ammattitaidon ydintä – elävissä tilanteissa vaikuttavien tekijöiden ymmärrystä, sensitiivisyyttä ja reflektiivistä ajattelua, eivät opettajan tiedot ja taidot käänny tilanteessa sopivaksi toiminnaksi erilaisten ihmisten oppimista tukemaan.

Ravintoa pedagogisen ajattelun kasvuun
Seuraavien keskeisten näkökulmien kautta olen pohtinut sitä, miten pedagogisen ajattelun kehittymiselle voidaan luoda otollista ympäristöä.

1. Oppimisen kytkeytyminen oppijan aiempiin kokemuksiin ja tietoon

Tärkeä vaihe oppimisseikkailun käynnistymistä on kiinnostuksen, uteliaisuuden sekä aiempien aiheeseen liittyvien tietojen ja taitojen tunnistaminen, minkä Kirsti Lonka tuo esiin oivaltavan oppimisen mallissa (Lonka 2015, 224–229). Oppimisessa korostuu usein uusi tieto tai taito ja unohdamme, että meillä on usein ilmiöön liittyvää sekä kokemuksellista että teoreettista tietoa olemassa. Oppiminen on näin ollen myös olemassa olevan tiedon uudelleen järjestäytymistä ja sen voi nähdä käsitysten ja taitojen muutoksena. Ymmärrys ilmiöstä asettuu uuteen järjestykseen, saa lisää ulottuvuutta ja ohjaa uusien kiinnostusten äärelle.

2. Elävä dialogi ja moniäänisyys

Oppiminen ulottuu elämässämme kaikkeen ja uteliaan mielen ohjaama uuden tiedon rakentaminen on itseään ruokkiva prosessi (ks. Lonka 2015, 208; Huotilainen 2019, 67–73). Oppimisemme ei ole sidottu johonkin tiettyyn tilanteeseen tai ympäristöön, vaan sitä tapahtuu kaiken aikaa vuorovaikutuksessa muiden kanssa: ihminen yhdistelee, tulkitsee, soveltaa ja etsii jopa tiedostamattaan uusia näkökulmia kiinnostuksensa kohteena olevaan asiaan. Oppimisympäristön tehtävä on tukea tätä prosessia.

Usein opettamiseen liittyvänä haasteena on se, että ajattelemme siinä olevan yhden, parhaan tavan toimia, jota etsimme. Pedagogisen ajattelun kehittymisen kannalta tämä voi estää meitä havainnoimasta, mitä kaikkea muuta tilanteeseen liittyy ja miten erilaisilla pedagogisilla valinnoilla navigoidaan erilaisiin maastoihin.

3. Yhteisöön liittyminen

Gert Biesta (2013) kuvaa opettajuuteen liittyvää haavoittuvuuden tunnetta. Opettaja, joka ottaa itselleen myös oppijan, jatkuvan ammatillisen kehittymisen ja kanssakulkijan tehtäviä asettaa itsensä alttiiksi ja avoimeksi. Tällaiseen opettajuuteen liittyvä keskeneräisyyden elementti tulee luontevammaksi osaksi ammatillista kuvaamme, kun voimme olla osa yhteisöä. Jo opiskeluaikana voi avata väyliä opettajuuden näkemiselle läpi ammatillisen elämän muovautuvana prosessina.

Vuorovaikutuksen ja oppimiseen liittyvien tunteiden ymmärtäminen pedagogiikan ydin myös digiaikana

Metropolia Ammattikorkeakoulun musiikkipedagogiopiskelijoiden musiikin oppiminen ja erityisen tuen tarve -kurssin lähtökohtana on antaa ravintoa pedagogisen ajattelun muokkaamiseen. Tämä auttaa työelämän arjessa eteen tulevissa tilanteissa löytämään sellaisia lähestymistapoja, joilla erilaisten ihmisten merkityksellisiä musiikillisia kokemuksia ja oppimista voi tukea.

Kurssia toteuttaessani olen myös kouluttajana lähtenyt oppimisen seikkailulle selvittääkseni, miten pedagogisen ajattelun rakentumista voi tukea digitaalisessa oppimisympäristössä ja millaisia oppimisympäristön ulottuvuuksia siitä jää puuttumaan. Tämä verkkokurssi on osa Digisti yhdessä -hanketta, jossa kehitetään yhteisiä oppimiskokonaisuuksia. Kurssiin osallistuu musiikkipedagogiopiskelijoita myös Tampereen ammattikorkeakoulusta ja yhteistyössä on mukana opettajia TAMKista ja Savoniasta.

Kurssin keskeinen lähtökohta oli ajatus siitä, että musiikin opettamisessa kaikki kohtaavat vaikealta tuntuvia tilanteita sekä se, että niiden yhteinen pohdinta ammatillisessa vuorovaikutuksessa kuuluu asiantuntijan työhön, tuo eväitä jatkuvaan ammatilliseen kehittymiseen. Pohdinta käynnistyi tehtävästä, jossa piti kuvata itse koettu jollakin tavalla pulmallinen opetus- tai oppimistilanne. Lähestyimme näitä haastavia opetustilanteita ja niissä vaikuttavia muuttujia peilaten niitä omiin kokemuksiimme, ajatuksiimme sekä luettuun teoreettiseen materiaaliin.

Adobe Connect -verkkoympäristössä tapahtuneiden pienryhmäkeskustelujen keskiössä olevat aidot tilanteet auttoivat kytkeytymään olemassa oleviin kokemuksiin ja ryhmäkeskusteluissa kokemuksellinen ja teoreettinen tieto asettuivat toistensa lomaan. Pyrimme moniääniseen ymmärtämiseen.

Näissä edellä kuvatuissa, sekä verkkopohjaisessa Moodle -oppimisympäristössä oppimistehtävien yhteydessä käydyissä pedagogisissa keskusteluissa pidin tärkeänä, että emme yrittäneet etsiä oikeita ratkaisuja, vaan katsoimme tilannetta useista eri näkökulmista käsin kuvitellen monenlaisia vaihtoehtoisia etenemisen tapoja (ks. Huhtinen-Hildén 2017, 394-406; Huhtinen-Hildén & Pitt 2018, 36).

Kurssilla opittiin perinteisten kirjallisuus- ja tiedonhankintatehtävien, luentojen, videomateriaalien sekä reflektoinnin lisäksi eläytymällä kuvitteellisiin tilanteisiin. Toisen ihmisen tunteisiin ja kokemuksiin asetuttiin esimerkiksi eläytymällä kuvitteellisen 6-vuotiaan Pekan musiikinoppimisen maailmaan tai kuvittelemalla hänen opettajansa tuntemuksia opetushetkessä. Opiskelijat kokivat tällaisen tehtävän omaa näkökulmaansa avartavana.

Pedagoginen mielikuvaharjoittelu ja dialoginen lähestymistapa auttavat muuttelemaan, soveltamaan, jakamaan, peilaamaan ja muovaamaan käsityksiä opettamisesta ja oppimisesta sekä vuorovaikutuksesta. Nämä laajentavat pedagogisen ajattelumme maastoa.

Kokemukset pedagogisesta reflektoinnista tällä kurssilla ovat lisänneet uskoani myös digitaalisessa ympäristössä tapahtuvaan vuorovaikutukseen ja yhteisölliseen oppimiseen. Yksi tämän verkkokurssin tehtävistä on ollut vuorovaikutuksen ja verkoston rakentaminen myös omaa oppilaitosta laajemmalle. Vaikka kaipaan elävän vuorovaikutuksen tuomaa yhteisöllisyyden tunnetta, vapaampaa liikkumisen ja musiikkikasvatuksen työtapojen kokemuksellista oppimista, on kurssi ollut positiivinen kokemus. Pedagoginen ymmärrys rikastuu dialogissa ja viisaasti käytetty digitaalinen oppimisympäristö yhtenä ulottuvuutena voi tuoda lisää mahdollisuuksia asettua yhteisten pohdintojen ääreen.

 

Lähteet

Biesta, G. J. (2013). The beautiful risk of education. London: Routledge.

Lonka, K. (2015). Oivaltava oppiminen. Helsinki: Otava.

Huhtinen-Hildén, L. (2017). Elävänä hetkessä. Suunnitelmallisuus ja pedagoginen improvisointi. Teoksessa A. Lindeberg-Piiroinen & I. Ruokonen (toim.). Musiikki varhaiskasvatuksessa – käsikirja. Helsinki: Classicus, 389-411.

Huhtinen-Hildén, L. & Pitt, J. (2018). Taking a Learner-centred Approach to Music Education. Pedagogical Pathways. London: Routledge.

Huotilainen, M. (2019). Näin aivot oppivat. Jyväskylä: PS-kustannus.

Lisätietoa Digisti yhdessä -hankkeen verkkosivuilta

Laura Huhtinen-Hildén (FT, MuM, musiikkiterapeutti, työnohjaaja) toimii pääainevastaavana, tutkijana, musiikkikasvatuksen lehtorina ja yhteisömuusikkokoulutuksen vastuulehtorina Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Hän on kiinnostunut taiteen soveltavasta käytöstä ja luovan ryhmätoiminnan mahdollisuuksista sosiaali- ja terveysalojen konteksteissa ja on johtanut useita näihin teemoihin liittyviä kehittämishankkeita (esim. Kulttuurisilta EAKR-hanke 2008–2011). Hän on toiminut vastaavana tutkijana Kohti luovaa arkea – kulttuurinen vanhustyö asiakaslähtöisessä toimintakulttuurissa 2015-2017 sekä valtakunnalliseen sosiaalisen kuntoutuksen kehittämishanke SOSKUUn kuuluvassa Elämäni sävelet- tutkimushankkeessa (2015- ). Hän on julkaissut musiikkikasvatukseen ja taiteen soveltavaan käyttöön liittyviä artikkeleita ja opetusmateriaalia (esim. Huhtinen-Hildén & Pitt: Taking a learner-centred approach to music education. Pedagogical Pathways. Abingdon: Routledge). Hän toimii aktiivisesti kouluttajana ja asiantuntijana myös kansainvälisissä yhteyksissä.