Syrjäytymisen ehkäisemiseksi etsitään ratkaisuja. Auttaisiko tekoäly? Mitä hyödyllisen tekoälysovelluksen tulisi tehdä ja miten sen pitäisi toimia? Muodostetaanko samankaltaisista käyttäjistä heimoja, vai suositteleeko sovellus tukijärjestöjä?

Tekoälysovellusten kehittämistä ei voi erottaa eettisistä pohdinnoista. Esimerkiksi vuorovaikutus tekoälyn kanssa kätkee monta kysymystä. Filosofi Maija-Riitta Ollila kirjoittaa nykyajan ”hellästi tuuppivasta tekoälystä”, joka ohjaa toimintaamme huomaamattomilla tavoilla, parhaimmillaan hyvää tekevien valintojen suuntaan. Toisaalta hellä tuuppiminen voi väärissä käsissä muuttua jatkuvaksi ja velvoittavaksi valvonnaksi, ja yksilön autonomian loukkaamiseksi [1].

Margaret A. Boden pohti tekoälyn ja yhteiskunnan suhdetta terävässä artikkelissaan jo 1970-luvulla [2] ennakoiden ”some-peukuttamisen”. Hän kirjoitti automatisoitumisen ja ”älykkäiden koneiden” vaikutuksesta yksilön osallisuuteen ja yhteiskuntiin. Boden näki tulevaisuusvisiossaan, että liian helppo vaikuttaminen yhteiskunnallisiin asioihin nappeja napsutellen omalta kotisohvalta kotipäätelaitteella voi paradoksaalisesti vähentää yksilön osallistumisen tunnetta ja vieraannuttaa yhteiskunnasta.

Boden näki uhkana ”tietokone-eliitin” muodostumisen: vain eliitin jäsenet ymmärtävät, miten laskenta toimii, ja heistä tulee ainoita, jotka eivät koe syrjäytyneensä yhteiskunnasta [2]. Boden tarjosi tähän ratkaisuna ohjelmoinnin ja tietojenkäsittelyn ajatusmallien opettamisen kouluissa. Kuin vastauksena vuosikymmenten takaisen artikkelin toiveeseen, vuoden 2016 alussa ikäkaudelle sopiva ohjelmoinnin opetus otettiin Suomessa mukaan valtakunnallisiin opetussuunnitelman perusteisiin [3]. Ohjelmoinnin käsitteen sisään mahtuvat sangen hyvin myös tekoälyn perusteet.

Tekoälyn perusteiden oppiminen tekee mahdolliseksi eettisen pohdinnan, joka ei jää tuuleen heilumaan. Ratkaisujen vaikutusta on helpompi arvioida, kun on hankittu käsitys siitä, mikä tekoälyn saralla on mahdollista, mitä tekoäly voi datasta oppia, ja miten se tapahtuu.

Tekoäly ei ole aina monimutkaista. Sen taustalla on koneoppimismenetelmiä, joiden tavoitteena on klusteroida (ryhmitellä) tai luokitella havaintoja tai ennustaa jonkin muuttujan arvoja. Monet menetelmistä ovat varsin suoraviivaisia: niiden toimintaperiaatteen ymmärtäminen ei vaadi juurikaan matemaattista osaamista. Ratkaisuja voi ottaa käyttöön valmiina moduuleina ja rakentaa niistä kokonaisuuden, joka ratkaisee oman haasteen. Tätä voi verrata Lego-palikoilla rakenteluun: taitavaksi linnojen ja kaivinkoneiden rakentelijaksi voi oppia ilman, että tarvitsee sorvata ensimmäistäkään Lego-palikkaa itse.

Työpajoja nuorille

Metropolian PEILI-hankkeen työpajoissa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret miehet kehittävät tekoälysovellusta yhdessä asiantuntijoiden kanssa. Nuoret määrittelevät tekoälyyn pohjautuvan mobiilisovelluksen, jonka tavoitteena on auttaa löytämään työ- ja koulutuspolkuja ja vahvistamaan sosiaalisia verkostoja. Määrittelyn tavoitteena on sovelluksen rajaaminen ja sen ominaisuuksien kuvaaminen. Työpajojen erääksi lähtökohdaksi on valittu tekoälymenetelmien avaaminen nuorille: jotta tekoälysovellusta voi määritellä, on ymmärrettävä, mitä tekoäly on. Työpajojen ohjelmasta puolet rakentuvat tälle lähtökohdalle, puolet sosiaalialan ja terveyden edistämisen tavoitteille.

Tekoälyn salat avataan PEILI-työpajojen osallistujille tutustumalla menetelmien toimintaperiaatteisiin kiinnostavien esimerkkien kautta. Tuokiot rakentuvat seuraavasti:

1. johdanto, jossa avataan
   • jotain tekoälyn tavoitetta: klusterointi, luokittelu, suosittelu
   • sen toteuttavaa algoritmia eli ratkaisumenetelmää: k-means, päätöspuu, assosiaatiosäännöt
2. työskentely Weka-koneoppimisohjelmistolla tietoaineiston parissa
   • aineiston esikäsittely
   • analyysi
   • tulosten tulkinta
   • johtopäätösten teko
3. purku ja pohdinta, jossa keskustellaan tuloksista, sovellettavuudesta ja eettisistä kysymyksistä

Työpajoissa ilmenee, kuinka rajallisella panoksella voidaan ymmärrettävästi avata tekoälymenetelmiä. Nuoret kokevat aihepiirit innostavaksi, ja saavat työkaluja heitä palvelevan sovelluksen määrittelyyn niin teknologisia kuin eettisiä seikkoja huomioiden.

Joku voi toki epäillä, että pikatietoiskuilla ”vedetään mutkat suoriksi” − onhan nykyaikainen tekoäly muutakin kuin yksinkertaisia menetelmiä ja helposti avattavia esimerkkejä. Taustalla olevat ongelmat ovat silti selkeitä: esimerkiksi eräs tämän hetken muotiongelmista, kuvantunnistus, on luokitteluongelma, jossa kukin kuvan kohteista osoitetaan johonkin etukäteen määrätyistä luokista. Tällaisia luokkia (kuten “kissa” tai “liikennemerkki”) on toki erittäin suuri määrä. Luokittelijoiden taustalla oleva matematiikka on kuvailtavissa ja havainnollistettavissa ymmärrettävästi. Erinomainen esimerkki tästä on Andrew Glassnerin  kirjoittama yli 1700-sivuinen oppikirja [4], jossa hän avaa kuvantunnistuksessa käytettyjä ns. konvoluutioneuroverkkoja matemaattisesti osaamattomalle yleisölle. Kun kiinnostus saadaan nuoressa heräämään ymmärrettävillä esimerkeillä, voi hän motivoitua hankkimaan lisätietoa itse ja arvioimaan tekoälyratkaisujen vaikutuksia omaan elämään.

Tekoälyä tarpeeseen

PEILI-työpajojen sovelluksen määrittelytyö on tätä kirjoitettaessa kesken. Ensimmäisessä työpajassa nuoret miehet määrittelivät syrjäytymistä ehkäisevän sovelluksen käyttötarpeita, ja toisessa tarkentui nuorten näkemys siitä, millainen sovellus toimii heidän hyödykseen ja millaista vuorovaikutuksen sen kanssa tulisi olla. Ilmeni, että työpajoissa olleet nuoret kaipaavat keskustelubottia, joka löytää sopivimmat tukijärjestöt sekä ehdottaa työ- ja koulutuspaikkoja ja tapahtumia. Botti tarjoaa myös anonyymin yhteyden samankaltaisiin käyttäjiin. Kyseessä on suosittelujärjestelmä, jonka tuuppii hellästi kohti nuoren itsensä asettamia tavoitteita.

PEILI-hankkeen työpajoja suunniteltaessa ja toteutettaessa olen päässyt paitsi opettamaan tekoälyn perusteita myös keskustelemaan nuorten kanssa siitä, millaista tekoälyä he haluavat. Samalla minulle on vahvistunut käsitys siitä, että tekoälymenetelmien perusteiden osaaminen on kansalaistaito, joka on helposti hankittavissa. Se on myös suunta, johon ohjelmoinnin opetusta kouluissa tulee viedä. Kun perusteet ovat hallussa, voi tekoälyn vaikutuksista elämään keskustella paljon paremmin.

Lähteet

[1]       Ollila, Maija-Riitta. Tekoälyn etiikkaa. Otava, 2019, e-kirjan luvun 6 aliluvut “Hellästi tuuppiva tekoäly” ja “Kevyttä holhoamista”.

[2]       Boden, Margaret A., Social implications of intelligent machines. ACM ’78 Proceedings of the 1978 annual conference – Volume 2, s. 746-752.

[3]       Opetushallitus, Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Saatavilla sähköisesti: https://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/opetussuunnitelmien_ja_tutkintojen_perusteet/perusopetus [linkin toimivuus tarkastettu 30.4.2019]

[4]       Glassner, Andrew, Deep Learning from basics to practice, vol. 1 ja 2, Imaginary Institute, Seattle, 2018.

Kirjottaja

Vesa Ollikainen (FT, tietojenkäsittelytiede) työskentelee lehtorina Metropolia ammattikorkeakoulun ICT ja tuotantotalous -osaamisalueella. Hän opettaa ohjelmistotuotannon, tiedonhallinnan ja tekoälyn alaan kuuluvia opintojaksoja sekä toimii tietotekniikan asiantuntijana PEILI-hankkeessa.

 

 

Mitä voin sanoa, kun nuoret miehet vailla työ- tai opiskelupaikkaa toteavat yhteiskunnan olevan epäreilu ja liian vaativa? Olen heidän kanssaan osittain samaa mieltä. Puhumme tulevaisuudesta, heidän tulevaisuudestaan. Minun tehtävänäni on auttaa heitä näkemään tulevaisuutensa positiivisena asiana. Tehtävänäni on saada heidät uskomaan, kuinka hyvää heille tekisi löytää paikkansa yhteiskunnasta. Olen opiskellut teorian hyvin ja tiedän, miten suuri merkitys sosiaalisella osallisuudella on yksilön hyvinvoinnille. Mutta jos totta puhutaan, tunnen olevani hiukan heikoilla jäillä.

“Miten mä muka jaksan?”

Keskustelun jatkuessa käy erittäin selväksi, että oman urapolun löytyminen ei ole mikään ongelma, kyllä he tietävät, mitä haluavat opiskella ja millaista työtä tehdä. Mutta entä sitten, jos jaksaisinkin käydä opinnot loppuun, miten ihmeessä selviäisi työelämästä ja sen vaatimuksista.

”Miks ei vois olla vaikka 3 päivää töitä ja 4 päivää lepoa? Sitten varmaan jaksaisinkin”, toteaa yksi keskustelijoista. Muut yhtyvät kommenttiin myötäillen, juuri noin sen pitäisi mennä, sitten työn tekeminen olisi mahdollista. Kaikkien mielestä rahaa tarvitsee vain sen verran, että pystyy elämään. Tarvittava lepo ja palautumisaika painavat näiden miesten puntarissa paljon enemmän kuin paksu lompakko.

He ovat pohtineet näitä asioita paljon, he tuntevat omat voimavaransa eivätkä suostu siihen, että heiltä vaaditaan enempää kuin mitä pystyvät antamaan. Nämä nuoret haluavat, että yhteiskunta rohkaisee ja tukee heitä yksinkertaisen, omiin voimavaroihin mitoitetun, elämän etsimisessä. He haluavat, että heitä ymmärretään, kun he kertovat tarvitsevansa enemmän vapaa-aikaa. Eivät he ole laiskoja ja saamattomia, he tiedostavat itsestään enemmän kuin tuntuvat itsekään ymmärtävän. Ja he unelmoivat hyvästä elämästä.

Syrjäytymisen asiantuntijat

Syrjäytyneisyyden määrittely ei aina ole aivan yksiselitteistä, vaan siihen liitetään monia erilaisia tekijöitä. Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että syrjäytyneet ovat erossa sellaisista toiminnoista, joita yhteiskunta pitää jäsenilleen tarpeellisina. Näistä toiminnoista ansiotyö ja siihen vaadittava koulutus nousevat yleensä esiin tärkeimpinä tilastoihin kirjattavina ja helposti mitattavina tekijöinä. (Myrskylä 2011, 24.)

Yhteiskunnan mittareiden mukaan nämä PEILI-hankkeen työpajalla kanssani keskustelevat nuoret ovat siis syrjäytyneitä, tai vähintäänkin syrjäytymisuhan alla, ja heihin on kohdennettava toimia, jotka auttavat heitä kiinnittymään yhteiskuntaan. Metropolia Ammattikorkeakoulun koordinoima, Euroopan sosiaalirahaston tukema PEILI-hanke on yksi osa näitä kohdennettuja toimia. Hankkeen tavoitteena on auttaa nuoria miehiä löytämään suuntaa elämälleen koulutuksen, työn ja sosiaalisten verkostojen kautta. Vastaavanlaisia hankkeita on paljon, ja hyvä niin. Ongelma on laaja ja siihen tarvitaan ratkaisuja.

Voi kuitenkin olla, että ratkaisut ovat aivan nenämme alla. Tai oikeastaan suoraan edessämme, tasavertaisina tiimin jäseninä. Siis ne syrjäytymisuhan alla olevat nuoret itse. Mitä jos heidät otettaisiin mukaan hankkeen projektitiimiin kokemusasiantuntijoina, kertomaan mitä pitää tehdä ja minkä pitää muuttua? Mitä jos he olisivat niitä, jotka näyttävät mihin suuntaan hankkeen pitää mennä?  

Mitä on kokemusasiantuntijuus?

Kokemusasiantuntijuus on etenkin terveys- ja sosiaalialalla lähes muodikkaaksi muuttunut toimintamuoto. Se on syntynyt 2000-luvulla ja on ollut keskeisenä käsitteenänä myös sosiaali- ja terveysministeriön kehittämisohjelmissa ja -hankkeissa (esim. KASTE-ohjelmat ja Palvelut asiakaslähtöisiksi -kärkihanke). Menetelmän hyödyt on helppo ymmärtää. Kokemusasiantuntijat voivat tarjota asiakaslähtöisen näkökulman palveluiden kehittämiseen ja tuottamiseen. Samaan aikaan toiminnalla on kokemusasiantuntijalle itselleen voimaannuttava vaikutus, se tuo tiedon siitä, että on tarpeellinen ja hyödyllinen yhteiskunnalle.

Toimintamallia hyödynnetään aktiivisesti erilaisissa hankkeissa ja ohjelmissa, mutta se saa samalla osakseen myös aiheellista kritiikkiä. Tuoreessa väitöskirjassa “Making experts-by-experience – Governmental ethnography of participatory initiatives in Finnish social welfare organisations” (Meriluoto 2018) tarkastellaan asiantuntijaksi tekemisen prosessia, sitä miksi osallistujista halutaan kehittää asiantuntijoita ja mitä hyötyä siitä on. Tutkimuksesta selviää, että usein kokemusasiantuntijat eivät itse pääse määrittelemään, millaista on relevantti tieto tai hyödyllinen osallistuminen, vaan he joutuvat mukautumaan toiminnan järjestäjän omiin tavoitteisiin. Tutkimus rohkaisee osallistamistoimintaa toteuttavia tahoja olemaan valmiita haastamaan omia ennakko-oletuksiaan.

Kokemusasiantuntijoiden tieto saattaa poiketa siitä, mitä on oletettu, ja kriittistäkin, mutta juuri siksi sitä on tarpeen kuunnella.

Osallisuus ja sen hyödyt

PEILI-hankkeessa haluamme toimia juuri tästä lähtökohdasta. Haluamme, että työpajoihin osallistuvat nuoret ymmärtävät asiantuntijuutensa merkityksen ja sen, miksi kaikki tieto on tärkeää, se kriittinenkin. Osallisuus on vuorovaikutusta ja kokemus osallisuudesta syntyy silloin, kun ihminen oivaltaa osallistumisen tarjoamat hyödyt. (Leeman & Kuusisto & Hämäläinen 2015.)

Palvelumuotoilussa keskeisenä ajatuksena on eri osapuolten osallistaminen yhteisen tuotteen tai palvelun kehittämiseen. Yhteiskehittämisen menetelmää käyttäen voidaan hyvin edistää myös osallisuuden kokemusta. Kun nuori pääsee työpajalla saman pöydän ääreen ammattilaisten kanssa, mietitään esimerkiksi

• mitä tekijöitä nuoret tarvitsevat syrjäytymisprosessissa muutoshalun heräämiseen
• millaiset harjoitukset tukisivat parhaiten sosiaalista vahvistamista
• millaisia ominaisuuksia tekeillä olevassa mobiilisovelluksessa tulisi olla

Yhdessä pohtien syntyy vuorovaikutus kuin itsestään. Nuoret näkevät osallistumisensa hyödyn ja saavat vuorovaikutuksen kautta mikrotason kokemuksen osallisuudesta. Mikrotason kokemus tuskin poistaa nuorten tunnetta siitä, että yhteiskunta on liian vaativa ja epäreilu. Se ei poista tunnetta siitä, että tulevaisuus tuntuu liian suurelta palalta haukattavaksi, että omat voimavarat eivät riitä.

Vaikka emme pystykään täysin muuttamaan nuorten suhdetta yhteiskuntaan, voimme toivottavasti liikauttaa jotain positiivisemman tulevaisuususkon suuntaan. Voimme osoittaa, että nuorten kokemustiedolla ja mielipiteellä on merkitystä ja näiden avulla voidaan luoda jotain uutta. Jotain, joka palvelee heidän kaltaistensa nuorten tarpeita ehkä paremmin kuin aiemmin luodut mallit.

Voimme antaa nuorille mahdollisuuden kokea, miltä tuntuu vaikuttaminen. Hyvästä mikrotason kokemuksesta on helpompi kurottaa suuremmalle tasolle, sinne yhteiskunnan rattaisiin, kuin aivan tyhjästä. ”Elämässä on niinku steppejä”, kuten nuoret sanovat. Askel kerrallaan, pienissä paloissa, on turvallista mennä eteenpäin.

 

Lähteet:

• Leemann, Lars & Kuusio, Hannamaria & Hämäläinen, Riitta-Maija 2015. Sosiaalinen osallisuus.  Sosiaalisen osallisuuden tietopaketti. Sosiaalisen osallisuuden edistämisen koordinaatiohanke (Sokra). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavana verkossa: <www.thl.fi/sokra.>
• Myrskylä Pekka 2011. Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisu. Työ- ja elinkeinoministeriö.
  
• Meriluoto, Taina. 2018. Making Experts-by-experience. Governmental Ethnography of Participatory Initiatives in Finnish Social Welfare Organisation. JYU Dissertations.

Kirjoittajaesittely

Viittä vailla valmis sosionomi Johanna Valkama työskentelee sosiaalialan opiskelija-assistenttina Metropolian TKI-yksikön alaisessa moniammatillisessa PEILI-hankkeessa. Aiemmalta koulutukseltaan Johanna on montessoriohjaaja. Parinkymmenen vuoden työkokemus erityispedagogiikan parissa yhdistettynä sosiaalipedagogiseen lähestymistapaan antaa hyvät valmiudet  olla mukana innovoimassa uudenlaisia toimintamalleja sosiaalisen vahvistamisen kentällä.

Äänimaisemalla tarkoitetaan ihmisten, luonnon, teknologian tuottamien äänten kudelmaa, eli koko ääniympäristöämme. Vaikka elämme keskellä äänimaisemaa ja sen tiedetään vaikuttavan hyvinvointiin ja terveyteemme (Lercher et al., 2003), emme kiinnitä siihen arjessa huomiota saati pohdi sen rakennetta. Kaupunkisuunnittelussa tunnistetaan ja tunnustetaan melun haitat ja sen torjunnan tarve (Murphy & King, 2014). Kaupungin äänimaisema on kuitenkin paljon muutakin kuin melua ja sen torjuntaa ja äänimaiseman aktiivinen suunnittelu ja kehittäminen muuten kuin melun tai hiljaisuuden näkökulmasta jää jää usein paitsioon.

Ääniympäristön kehittämisen suurin haaste on kaupunkilaisilta saatavan tiedon hajanaisuus ja epätarkkuus (Puustinen, 2006). Kuulokokemuksia on kerätty esimerkiksi kirjoituskilpailuilla ja ihmisten kokemuksia ääniympäristöstä kyselykaavakkeilla, mutta niistä saadun tiedon soveltaminen käytäntöön on haastavaa sen hajanaisuuden ja kirjavuuden vuoksi. Jotta tiedonkeruu olisi järjestelmällisempää ja asiantuntijoille sovellettavaa kehitimme Metropolia Ammattikorkeakoulun Neighborhood Living Room-hankkeessa mobiilisovellus ja työpajamenetelmä. Tavoitteena oli kehittää helppokäyttöinen sovellus, jolla voi rakennella äänimaisemia, sekä siihen liittyvä osallistava työpajamenetelmä, joka tukisi ymmärrystä ääniympäristön merkityksestä.

Mobiilialusta palvelee erityisesti nuoria yleisöjä

Soundspaceksi ristityllä sovelluksella käyttäjä voi selata äänikirjastoa ja poimia sieltä rakentamaansa äänimaisemaan soveltuvia ääniä ja yhdistellä niistä tehtävänannon mukaisesti itselleen mieluisan kokonaisuuden. Äänimaisema voidaan jakaa äänilähteen perusteella osiin, kuten luonnon, liikenteen, koneiden ja ihmisten ääniin. Sovellus kehitettiin yhteistyössä Metropolian mobiilisovelluksen sekä elokuvan ja television alan opiskelijoiden kanssa.

Olemme testanneet sekä sovellusta ja siihen liittyvää työpajamenetelmää lapsi- ja nuorisoryhmillä Suomessa, Puolassa ja Saksassa.*

Työpajojen osallistujat vaihtelivat 10-vuotiaista nuoriin aikuisiin. Iästä ja maasta riippumatta osallistujat olivat kiinnostuneita aiheesta, vaikka useimmille se oli ennestään tuntematon. Lapset ja nuoret osasivat sujuvasti käyttää äänimaisemasovellusta ja palaute siitä oli hyvin positiivista.

Nuorille suunnattujen äänimaisematyöpajojen rakenne muotoutui kehitystyön tuloksena seuraavanlaiseksi:

1. Osallistujille esitellään äänimaisema-käsite lyhyellä keskustelevalla presentaatiolla.
2. Osallistujat jakautuvat 2-3 hengen ryhmiin. Jokaiselle ryhmälle annetaan valokuva kaupungista (mieluiten osallistujille tuttu paikka) ja adjektiivi eli laatusana.
3. Ryhmät rakentavat mobiilisovelluksella äänimaiseman, joka voisi heidän mielestään sijoittua kuvan paikkaan, ja jota voisi kuvailla annetulla adjetiivilla. Esimerkiksi kuva puistosta, ja tunnelmaa kuvaillaan sanalla levoton.
4. Kaikki äänimaisemat kuunnellaan yhdessä ja niistä keskustellaan. Pohditaan syntyikö äänimaisemasta adjektiivin kuvaama tunnelma ja miksi.

Kuullusta äänestä on helpompi keskustella

Osallistujilta kerätyn palautteen perusteella sovellus koettiin helppokäyttöiseksi ja työpajan tavoitteisiin sopivaksi. Suurimman haasteen tuottivat langattomat verkot, jotka eivät kaikkialla ole riittävän hyviä sovelluksen tarpeisiin. Työpajoissa vallitsi innostunut ja keskusteleva tunnelma. Yleisesti äänimaisemien rakentaminen koettiin kiinnostavaksi ja ajatuksia herättäväksi. Palaute oli samansuuntaista kaikissa maissa ja ikäryhmissä.

Havaintojemme perusteella nuoret osallistujat omaksuivat äänimaiseman käsitteen helposti, ja osasivat analysoida ja kommentoida kuulokokemuksiaan hyvin tarkkaan. Työpajan keskusteluosuus olikin antoisin, sillä lapsilla ja nuorilla oli paljon ajatuksia ja sanottavaa omasta akustisesta elinympäristöstään. Eniten keskustelua herätti se, miten yksilöiden kuulokokemukset samasta äänestä tai äänimaisemasta voivat erota toisistaan. Kaupungissa asuvat nuoret eivät välttämättä kaivanneet täydellistä luonnonrauhaa, vaikka melu koettaankin ongelmaksi. Urbaani ympäristö saa nuorten mielestä kuulostaa elävältä ja kaupunkimaiselta.

Äänimaisemakokemuksista käytännön innovaatioihin

Saadun palautteen ja kertyneen osaamisen perusteella olemme kehittäneet sovellusta eteenpäin. Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimiala kiinnostui kehitystyöstämme ja aloittelemme yhteistyötä kaupungin erilaisten asiantuntijoiden kanssa. Tavoitteena on kehittää sovelluksesta sellainen, että se tuottaa sovellettavaa tietoa asiantuntijoiden käyttöön ja mahdollistaisi uusien teknologisten innovaatioiden synnyttämisen.

Elämme ajassa, jossa kaupungit tiivistyvät, mikä tuottaa uusia haasteita ratkaistavaksi. Kaupunkien meluuntumisen hillitseminen ja viihtyisän ääniympäristön kehittäminen tulee nousemaan merkittävämmäksi ja arvokkaammaksi asiaksi, kuin ehkä arvaammekaan. Se myös avaa innovaatio- ja kehitysmahdollisuuksia lähes kaikilla tieteenaloilla.

Teollistuminen on lisännyt melusaastetta etenkin kaupunkien äänimaisemissa viimeisen sadan vuoden aikana. Nykyteknologia mahdollistaisi hiljaisemmat, jopa äänettömät teknologiat. Mikäli melusaaste saataisiin vähenemään, tilalle ei silti jäisi hiljaisuutta. Meluntorjuntaa seuraava, erittäin kiinnostava keskustelunaihe onkin, miltä kaupungin pitäisi kuulostaa, kun häly on poissa.

*Neighborhood Living Room-hanke oli osa kansainvälistä People’s Smart Sculpture-hanketta, jonka verkostosta löytyivät yhteistyökumppanit ulkomaille. Hanke sai rahoitusta EU:n Creative Europe-ohjelmasta.

Lähteet:

Lercher, Peter & Schulte-Fortkamp, Brigitte. 2003. The relevance of soundscape research to the assessment of noise annoyance at the community level. Proceedings of the 8th International Congress on Noise as a Public Health Problem. pp. 225-231.

Murphy, E, & King, E, 2014. Environmental Noise Pollution. Noise Mapping, Public Health, and Policy. Elsevier.

Neuvonen, A. Experiencing the soundscape with mobile mixing
tools and participatory methods. Int. J. Electronic Governance. Julkaisematon.

Salo, K., Bauters, M., Mikkonen, T. (2016). Mobile soundscape mixer. Ready for action. Paper presented at The International Conference on Mobile Web and Intelligent Information Systems. Vienna, Austria. August pp. 22-24

Kirjoittaja 

Aura Neuvonen on lehtori ja tutkintovastaava elokuvan ja television tutkinto-ohjelmassa.