Kun hallitus aikoo leikata vammaisten palveluista 61 miljoonaa, asia luonnollisesti aiheuttaa kohun. Me itse ry kirjoittaa avoimessa kirjeessään valtioneuvostolle 20.3.2016, etteivät halua palata laitoksiin, ja vastustavat leikkauksia. Me itse ry on kehitysvammaisten oma yhdistys, joka puolustaa kehitysvammaisten ihmisten ihmisoikeuksia. Olen heidän kanssaan täysin samaa!

Suomessa kaikki kehitysvammaiset eivät ole vielä edes päässeet laitoksista pois riippumatta oikeastaan siitä asuvatko laitoksessa vai avohuollon asumisyksikössä. Valitettavasti tälläkin hetkellä laitoshajautusta toteutetaan Suomessa joillakin alueilla tekemällä pieniä laitoksia isojen tilalle, joskus jopa rakentamalla uusia yksiköitä laitosalueelle.

Jos uusi yksikkö rakennetaan laitosalueelle, niin mikä muu muutoksen yhteydessä muuttuu kuin fyysiset seinät ympärillä? Vaaditaan mittava asennemuutos ja näkökulman vaihto, ettei muutoksessa vain luoda uusia pienempiä laitoksia. Asennemuutos ei välttämättä vaadi edes resurssien lisäystä. Siihen ei myöskään päästä vain nimellisesti vahvistamalla vammaissopimusta. Siihen tarvitaan koulutettuja ja asiansa osaavia työntekijöitä.

Käytännön työtä tekevät alan ammattilaiset ovat tärkeässä asemassa sen suhteen, saako vammainen henkilö elää oikeasti itsensä näköistä elämää, ja päättää omista asioistaan. Itsemääräämisoikeus on joskus haastava asia, jonka oivaltaminen vaatii työntekijältä ammattitaitoa. Ammattitaitoa vaaditaan erityisesti silloin, kun tehdään töitä niiden erityisten ihmisten kanssa, jotka tarvitsevat runsaasti apua ja tukea kommunikoinnissa ja kaikissa päivittäisissä toimissaan.

Onnellista asumisen arkea myös vammaisille

Olen työskennellyt monissa erilaisissa asumisyksiköissä sekä laitoksessa että sen ulkopuolella. Olen urani varrella vieraillut asumisyksiköissä, joihin on aina mukava palata uudelleen. Olen vieraillut myös sellaisissa yksiköissä, joissa olen alkanut voida pahoin. Olen saanut olla mukana hajauttamassa laitosasumista Päijät-Hämeen alueella, ja nähnyt sen, miten nuo ihmiset ovat nyt laitoksen ulkopuolella onnellisempia. Työ ei aina ollut helppoa, mutta se oli ehdottomasti sen kaiken arvoista. Olen saanut työskennellä erilaisten ihmisten kanssa. Toiset heistä pystyvät toteuttamaan itseään hyvinkin itsenäisesti. Toisen ihmisen itsemääräämisoikeuden toteutuminen riippuu täysin niistä ihmisistä ja työntekijöistä, jotka ovat hänen elämässään on mukana.

Työni puolesta olen vuosien mittaan nähnyt valtavan määrän erilaisia asumisyksiköitä, ja tavannut satoja erilaisia asiakkaita ja satoja erilaisia työntekijöitä, jotka ovat tehneet asumisyksiköistä itsensä näköisiä. Joskus yksiköt ovat asukkaidensa näköisiä, joskus työntekijöiden. Valitettavan usein näkee niitä asumisyksiköitä, joissa asukas ei saa tehdä valintoja edes sen suhteen, mitä aamulla puetaan päälle tai mitä aamupalaa hän haluaa syödä. Vahvuuksien sijaan henkilökunta näkee ensin asukkaan haasteet ja vaikeudet. Hyvässä asumisyksikössä jokainen asukas saa elää itsensä näköistä elämää, ja hänellä on mahdollisuus tehdä valintoja arjen asioissa. Hyvässä asumisyksikössä henkilökunta näkee asukkaan vahvuudet, ja niitä hyödynnetään aktiivisesti. Sitä vammaissopimuksen ja itsemääräämisoikeuden toteutuminen parhaimmillaan olisi.

Vammaistyön osaajia pitää kouluttaa

Mistä näitä ammattitaitoisia vammaistyön osaajia sitten saadaan? Ainakin täällä Päijät-Hämeen alueella yksi suuri huolen aiheeni on se, että esimerkiksi Lahden ammattikorkeakoulun sosiaalialan opinnoissa opetussuunnitelmaan ei enää juurikaan sisälly vammaistyön opetusta. Päijät-Hämeen alueella sijaitsee monta haastavaa asumisyksikköä, joissa asuu vaikeasti kehitysvammaisia henkilöitä ja autismin kirjon henkilöitä. Asukkailla on muun muassa erilaisia kommunikoinnin haasteita, jolloin myös itsemääräämisoikeuden toteutumista ei voida pitää itsestään selvyytenä (jos sitä nyt koskaan voi pitää). Miten nuo ihmiset saavat äänensä kuuluviin, jos heidän kanssaan ei työskentele vammaistyöhön suuntautunutta henkilökuntaa? Kohtaamista ja aitoa läsnäoloa ja asiakkaan kuulemista ei opita koulun penkillä, mutta jos opinnot eivät lainkaan anna mahdollisuutta edes innostua vammaistyöstä, niin vaarana on, että opiskelijat eivät ohjaudu vammaisten pariin lainkaan.

Me emme tarvitse laitoshoitoa kehitysvammahuollossa mihinkään.  Valitettavasti myös itsemääräämisoikeus ja YK:n vammaissopimus ovat vain hienoja ajatuksia, jos meillä ei ole koulutettua, osaavaa henkilökuntaa viemässä näitä asioita käytäntöön, vammaisten henkilöiden arkeen ja elämään. Jos meillä ei ole osaavaa, työhönsä intohimoisesti suhtautuvia työntekijöitä, meille jää jäljelle kasa pieniä laitoksia isojen tilalle, joissa kehitysvammainen henkilö ei edelleenkään saa päättää omista asioistaan.

Heidi Forsell, sosiaalialan ylempi AMK -opiskelija

Hyvä vanhuus luodaan ennaltaehkäisevillä toimenpiteillä koko elämän ajan

Suomen väestö ikääntyy vauhdilla. Väestörakenteessa tapahtuva muutos ajaa kuntia ahtaalle, suurimmassa osassa kuntia jo viidennes väestöstä on yli 65-vuotiaita (Nironen – Tebest 2015). Kun työssäkäyvien asukkaiden määrä vähenee, kunnat kamppailevat taloudellisten ongelmien kanssa pystyäkseen järjestämään riittävät palvelut. Valtionavustukset eivät yksinään riitä pelastamaan kuntien taloudellista tilannetta. (Nironen – Tebest 2015.)

Valtakunnallisesti nykyinen suuntaus on vanhusten laitoshoidon vähentäminen ja kotona asumisen tukeminen. THL:n selvityksen mukaan vanhusten itsemääräämisoikeus toteutuu kotona paremmin kuin laitoksessa.(Karlsson 2014). Ennaltaehkäisevät palveluiden rooli on tärkeässä asemassa, jotta ikäihmisten palveluntarve säilyisi kohtuullisena ja kunnat kykenisivät vastaamaan palvelutarpeisiin paremmin. Ikääntyneen henkilön kannalta onkin äärimmäisen tärkeää, että ennaltaehkäisevillä kuntoutus- ja kotiin annettavilla palveluilla voidaan siirtää laitoshoidon tarvetta eteenpäin.

Kotiin annettavien palveluiden kehittäminen

Ikäihmisten kotona asumista tukevilla palveluilla voidaan tarkoittaa esimerkiksi kotihoitoa, päivätoimintaa, liikunta- ja omaishoitajien tukipalveluita tai kuljetuspalvelua. Koska ikäihmiset tulevat asumaan omissa kodeissaan entistä pitempään, se merkitsee kotihoidon tarpeen lisääntymistä. THL:n tutkimusprofessori Anja Noron mukaan kotihoidon vahvistamiseksi tulisi hyödyntää henkilöstön asiantuntemusta ja arvioida asiakkaiden palvelutarpeet monipuolisesti; avainroolissa on palvelujen oikea-aikainen kohdentaminen.

Olennaista on suunnata huomio kotihoidon prosessien kehittämiseen, jotta palvelujen antaminen kotiin onnistuisi entistä paremmin. (Karlsson 2014.) Kotihoidon palveluiden piiriin pääsee silloin, kun palveluntarve on olemassa. Vaikka kotihoidon palvelut ovat ennaltaehkäisevää työtä, meidän on kiinnitettävä huomio omaan rooliimme jo ennen kuin palveluntarve on olemassa.

Ennaltaehkäisyn avaimet myös yksilön käsissä

Vaikka kunnilla on velvollisuus järjestää riittävät palvelut asukkaille, haluan tuoda esille myös yksilön omaa vastuuta. Nykyään ihmisillä on runsaasti tietoa siitä, kuinka terveyttä, toimintakykyä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia tulisi edistää ja millaisia pitkän tähtäimen vaikutuksia sillä tulisi olemaan. Mutta koska meillä ei ole kykyä nähdä tulevaisuuteen, emme tiedä, millaisessa kunnossa olemme 80-vuotiaina. Ja jos terveys on säilynyt hyvänä koko työelämän ajan, harva meistä tulee silloin pohtineeksi, millainen vanhuus itseä odottaa. Vaikka ihminen on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, yhteiskunnan tarjoamilla palveluilla sitä edistetään ja tuetaan. Rahaa ei kuitenkaan ole käytössä loputtomasti ja silloin ollaankin ongelmien äärellä. Vaikka kunnissa tiedetään, millaisia palveluntarpeita kuntalaisilla on, raha ratkaisee. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin. Kunnat joutuvat ottamaan lähtökohdaksi palvelukonseptien muokkaamisen ja uudelleen kehittämisen, ja samalla tarkastellaan, miten työntekoa voitaisiin tehostaa.

Yhteiskunnan rooli palveluntarjoajana on meille itsestäänselvyys. Entä mikä on meidän roolimme, meidän vastuumme? Kun puhutaan ennaltaehkäisyn keinoista ikääntymisen tuomia toiminnanvajauksia vastaan, helposti ajatellaan, että se koskee vain eläkeikää lähestyvää väestöä. Tutkimuksia terveyttä edistävistä keinoista julkaistaan koko ajan: ”juo kahvia, se ehkäisee muistisairauksia!”, kun taas uusi uutinen kumoaa edellisen tiedot. Mielestäni kukaan ei voi tänä päivänä väittää, ettei tietoa terveyttä edistävistä menetelmistä ole tarpeeksi tarjolla. Oman hyvinvoinnin edistäminen ja terveen vanhuuden tavoitteleminen ovat mielestäni asioita, joihin meidän kaikkien tulisi pyrkiä jo tänään.

Kaisu Kohola, geronomi ylempi amk-opiskelija, Metropolia ammattikorkeakoulu

Lisätietoa

Karlsson, M. 24.8.2014. Vanhusten kotihoitoa tärkeä vahvistaa. Verkkodokumentti. Tesso-lehti.

Nironen, S. – Tebest, T. 10.2.2015. Ikääntyminen ajaa kuntien talouden kuralle – katso miten oma alueesi vanhenee. Verkkodokumentti. Yle-uutiset.

Lastensuojelun jälkihuollon tavoitteena on tukea nuorta ja hänen verkostoaan sijoituksen päättymisen jälkeen. Tällöin sosiaalityöntekijä laatii yhdessä asiakkaan ja hänen verkostonsa kanssa jälkihuoltosuunnitelman, johon kirjataan asiakkaan tarvitsemat palvelut ja tuki jälkihuollon aikana.

Jälkihuoltosuunnitelmassa huomioidaan elämän eri osa-alueet, kuten asuminen, toimeentulo, koulutus/työ, läheisverkosto sekä mahdolliset hoitotahot ja yhteistyökumppanit. Oman työntekijän antamien arjessa selviytymiseen ja itsenäisen elämän taitoihin liittyvien neuvonnan ja ohjauksen lisäksi jälkihuollossa voidaan käyttää erilaisia psykososiaalisen tuen muotoja, joita on esimerkiksi vertaisryhmätoiminta (Taskinen 2010: 153).

”Jälkihuolto on portti siihen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan”

Siirtymävaiheet ja aikuistumiseen liittyvä vastuun kantaminen omasta elämästä saattavat olla erityisen vaikeita nuorille, jotka ovat eläneet haasteellisissa oloissa. Vaikeudet voivat näkyä sosiaalisen tuen ja verkostojen puutteena, opiskeluun liittyvinä vaikeuksina ja työelämäkokemuksen ja -valmiuksien puutteina, tunneperäisinä ja psyykkisinä vaikeuksina tai runsaana päihteiden käyttönä. Nuorten toimijuutta tutkineen Tarja Juvosen mukaan kyse ei ole yksistään nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista vaan tilanteeseen vaikuttavat yhtä lailla olemassa olevat resurssit tai yhteiskunnalliset rakennetekijät. (Juvonen 2015: 31.)

Mike Stein (esim. 2009) on kirjoittanut paljon nuorten siirtymävaiheista nuoruudesta aikuisuuteen nimenomaan sijaishuollosta itsenäiseen elämään siirtyvien nuorten aikuisten elämässä. Teksteissä todetaan, että sijaishuollossa asuneille tämä siirtymävaihe on usein lyhyt ja nopeatempoinen, jolloin nuoren siirtymä rajoitetusta sijaishuollosta täysivaltaiseen kansalaisuuteen voi olla varsin raju (Stein 2009: 31). Maritta Törrönen ja Teemu Vauhkonen ovat tutkimuksissaan löytäneet neljä itsenäistymisen kipukohtaa: 1) nuorella ei ole riittävästi taitoja huolehtia omasta kodistaan, 2) hän on menettänyt suhteensa sijaishuoltoon ja sukuunsa, 3) hänellä on vaikeuksia ylläpitää talouttaan ja selvitä vuokranmaksusta ja 4) hänen itsetuntonsa on alhainen. Nämä tekijät ilmenivät suhteessa luottamukseen, sillä nuorten luottamus läheisiin ihmisiin, yhteisöön ja yhteiskuntaan oli alhainen. (Törrönen – Vauhkonen 2012: 102.)

Muutokseen tähtäävä ja hyvinvointia vahvistava työ ovat sosiaalityön peruslähtökohtia. Kansainvälisen sosiaalityön määritelmän (IFSW) mukaan sosiaalityö on paitsi muutostyötä, myös elämänhallintaa ja itsenäistymistä sekä ihmisten toimintavoimaa kasvattavaa ongelmanratkaisutyötä, joka rakentuu arvoperustaan, jolla edistetään ihmisoikeuksien ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutumista (Väisänen 2011: 177–178).

Vertaiskokemuksia peilaamalla nuori saa vahvistettua omaa identiteettiään

Vertaisryhmä voi toimia nuorelle sekä konkreettisten että sosiaalisten taitojen harjoittelupaikkana. Ryhmässä tapahtuvan vuorovaikutuksen avulla nuorella on mahdollisuus kyseenalaistaa ja muuttaa käsitystä itsestään ja muista, jolloin tapahtuu nuoren identiteetin kehitystä ja uudelleen rakentumista. Ryhmässä opitaan toimimaan yhdessä neuvoteltujen normien mukaisesti ja omaksutaan kulttuurisia tapoja, normeja ja sääntöjä, jotka puolestaan tukevat nuoren itsenäistymistä. (Huovila 2013: 33–34.)

Kaarina Mönkkönen on kirjoittanut, että jokainen uusi tilanne tarjoaa mahdollisuuden siirtyä totutusta roolista uuteen rooliin sekä testata omaksumiaan rooleja. Erilaiset roolit tukevat siten identiteetin rakentamisen mahdollisuuksia. Ryhmätoiminta voi Mönkkösen mukaan toimia myös vastavoimana nuoren mahdollisesti omaksumalle negatiiviselle ’itseään toteuttavalle ennusteelle’, jolloin nuori toimii muiden asettamin odotusten mukaisesti, ja jolloin poikkeavuus muodostaa leimaavan piirteen nuoren identiteetissä. (Mönkkönen 2007: 47–48.)

On sanottu, että kertomalla tarinaansa muille, voi tulla tietoiseksi omista asioistaan ja havaita, miten tarina resonoi kuulijoissa. Ryhmässä on mahdollista etsiä ja löytää uusia näkökulmia, joita vasten peilata omia kokemuksiaan. Tutkijat puhuvat emansipoitumisesta ja liittävät sen identiteettityöskentelyyn. Kirsi Nousiaisen mielestä identiteettityöskentely ja emansipaatio ovat edellytyksiä muutokseen tähtäävässä sosiaalityössä ja niiden tulisi olla tavoitteina asiakasryhmien kanssa työskentelyssä (Nousiainen 2015: 101–102).

Myös Susanna Hyväri näkee ryhmätoiminnan yhteyden emansipaatioon ja tiedostamiseen perustellen, että vertaisryhmätoiminnassa on mahdollista tuoda vapaasti esiin vaiennettuja ja piiloon jääneitä tilanteita ja tapahtumia. Hyvärin mukaan vertaiskokemusten peilaaminen luo mahdollisuuden omaksuttujen käsitystapojen ja näkemysten tutkimiseen ja uuden positiivisen identiteetin rakentamiseen (Hyväri 2005: 222–223.) Liisa Hokkasen ajatus emansipoitumisesta liittyy mahdollisuuteen saavuttaa parempi tilanne. Hänen mukaansa vertaisryhmässä on mahdollista toteutua subjektiuden ja tietoisuuden kasvamista, hallinnan- ja pystyvyydentunteen vahvistumista, sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman kohentumista ja toimijuuden lujittumista. (Hokkanen 2014: 44.)

Vertaisryhmään kuuluminen edistää nuoren osallisuutta

Ryhmään kuuluminen ja jäsenyys yhteisöissä ja yhteiskunnassa edellyttävät hyväksyntää, mukaan ottamista ja luottamusta, jotta yksilön osallistumista ja voimaantumista voi tapahtua. Käytännössä tämä edellyttää sitä, että yksilöllä on sosiaalisesti merkityksellisiä ja tärkeitä suhteita tai jäsenyyttä erilaisissa ryhmissä (vrt. Raivio ja Karjalainen 2013). Vertaisryhmä voi toimia ”sosiaalisena liimana” eli sosiaalisiin toimintaympäristöihin kiinnittäjänä. Tässä kiinnittymisessä oleellisia tekijöitä ovat yhteistoiminnallisuus ja kollektiivinen intentionaalisuus, joka sitoo yksilöt yhteen ja toimii pohjana sosiaalisille ryhmille, suhteille ja vuorovaikutukselle (Tollefsen 2014: 90.)

Osallisuudessa on keskeistä yhteenkuuluvuuden tunne sekä kokemus turvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta (Särkelä-Kukko 2014: 49). Vertaisryhmä voi näitä tunteita nuorelle mahdollistaa. Eila Jantusen mukaan useassa tutkimuksessa on tullut esiin se, että vertaisryhmään osallistujille merkityksellistä ovat olleet muun muassa tiedon saaminen toisilta samoin kokeneilta, mahdollisuus kuulua johonkin, kokemusten jakaminen, muiden auttaminen ja ongelmien selkiytyminen (Jantunen 2008: 25). Liisa Hokkanen näkee vertaisuuden olevan ihmisten keskinäistä samuutta jonkin asian, ominaisuuden tai elämäntilanteen suhteen ja vertaistuen olevan tästä yhteisyydestä kumpuavaa sosiaalista tukea ja autetuksi tulemisen rakennusainetta. Vertaistuki voi näin ollen olla voimaannuttavaa ja eheyttävää. (Hokkanen 2014: 71–72.)

Vertaistuen voima on nimenomaan vertaisuudessa, jolloin yksilökohtaisen kokemuksen ainutlaatuisuus korostuu ja jakamisen kohteena ovat vertaisten erilainen elämänhistoria koetusta vertaisasiasta. Tämän kokemustiedon tekee erityiseksi se, että se on vertaisten kokemaa ja elämässä koeteltua. (Hokkanen 2014: 218–219.)

Nuori on asiantuntija

Tämä artikkeli perustuu opinnäytetyöhön, jossa tarkasteltiin harkinnanvaraisen jälkihuoltopäätöksen saaneille nuorille suunnattua vertaisryhmää ja ryhmän merkitystä siihen osallistuneille nuorille. Opinnäytetyöllä pyrittiin hakemaan vastausta siihen, miten ryhmämuotoinen tuki auttaa harkinnanvaraisen jälkihuoltopäätöksen saaneita nuoria oman elämänsä ja itsenäistymisensä alkuun ja mitä uutta työntekijät voivat oppia nuorten tukemisesta.

Eräs opinnäytetyön nuorista kuvasi jälkihuoltoa porttina siihen mitä tulevaisuus tuo tullessaan pohtiessaan jälkihuollosta saamiaan palveluita. Portti-metafora on osuva. Ei ole yhdentekevää millaisin eväin nuori astuu portista ulos itsenäiseen elämään.

Vertaisryhmätoiminta on tärkeä tuki nuorten itsenäistymisen tukemisessa. Ryhmämuotoisella tuella pystytään saavuttamaan sellaisia tavoitteita mihin yksilöllisellä työllä ei ole mitenkään mahdollista päästä. Vertaisryhmässä mahdollistuu samaistuminen muiden nuorten elämään, vertaisuuden kokemus, hyväksytyksi tuleminen vertaisten joukossa ja vastavuoroinen jakaminen. Tällaista sosiaalista tukea ei yksilötapaamisilla pystytä tarjoamaan, vaikka kuinka työntekijä pyrkisi omalla empaattisuudellaan asettumaan nuoren asemaan.

Opinnäytetyön tuloksista ilmeni, että vaikka nuoret kokivat ryhmänohjaajien roolin tärkeäksi, nousi ”nuorilta nuorille” – tiedon saaminen selkeästi merkitykselliseksi. Merkittävää tässä oli paitsi vertaisilta saatu kokemustieto, myös kokemus siitä, etteivät he ole elämäntilanteidensa kanssa yksin. Lisäksi vertaisryhmässä mahdollistui lupa olla oma itsensä ilman leimautumisen pelkoa.

”Kyl se silleen vaikutti, et mulle tuli enemmän itseluottamusta kun sai sitä tukee ja silleen tunsi itsensä jotenkin hyväksytyksi, et ei kukaan silleen… niinku tuominnut sua.”

Camilla Peltola, sosionomi (ylempi AMK)

Tämä artikkeli pohjautuu opinnäytetyöhön: Peltola, Camilla 2016. Harkinnanvaraisen jälkihuoltopäätöksen saaneiden nuorten vertaisryhmä lastensuojelun avohuollossa. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto.  Opinnäytetyö on luettavissa sähköisenä ammattikorkeakoulujen www.theseus.fi –tietokannasta.

Lähteet

Hokkanen, Liisa 2014. Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Rovaniemi: Acta Universitatis Lapponiensis 278.

Huovila, Eija 2013. Identiteettiä rakentamassa – Alle 25-vuotiaiden helsinkiläisten nuorten kokemuksia perussosiaalityöstä. Sosiaalityön erikoistumiskoulutukseen kuuluva lisensiaatintutkimus. Marginalisaatiokysymysten sosiaalityön erikoisala. Sosiaalitieteidenlaitos. Helsingin yliopisto. Verkkodokumentti.

Hyväri, Susanna 2005. Vertaistuen ja ammattiauttamisen muuttuvat suhteet. Teoksessa Nylund, Marianne – Yeung, Anne Birgitta (toim.) Vapaaehtoistoiminta. Anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino.

Jantunen, Eila 2008. Osalliseksi tuleminen − masentuneiden vertaistukea jäsentävä substantiivinen teoria. Tampereen yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta, Hoitotieteen laitos. Lisensiaatintutkimus. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja: A Tutkimuksia 18. Tampere: Juvenes Print.

Juvonen, Tarja 2015. Sosiaalisesti kontrolloitu, hauraasti autonominen. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, Julkaisuja 165. Helsinki.

Mönkkönen, Kaarina 2007. Vuorovaikutus – dialoginen asiakastyö. Helsinki: Edita Prima Oy.

Nousiainen, Kirsi 2015. Yhteisöt pitkäaikaisasunnottomien elämänkuluissa ja emansipatorisessa identiteettityössä. Teoksessa Väyrynen, Sanna – Kostamo-Pääkkö, Kaisa – Ojaniemi, Pekka (toim.) Sosiaalityön yhteisöllisyyttä etsimässä. EU: United Press Global.

Raivio, Helka – Karjalainen, Jarno 2013. Osallisuus ei ole keino tai väline, palvelut ovat! Osallisuuden rakentuminen 2010-luvun tavoite- ja toimintaohjelmissa. Teoksessa Era, Taina (toim.): Osallisuus – oikeutta vai pakkoa? Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja 156. Tampere: Suomen yliopistopaino Oy – Juvenes Print. Verkkodokumentti.

Stein, Mike 2009. Young people leaving care: transitions to adulthood. Teoksessa Petch, Alison (toim.): Managing Transitions: Support for Individuals at Key Points of Change. Bristol: The Policy Press. Verkkodokumentti.

Särkelä-Kukko, Mona 2014. Osallisuuden eriarvoisuus ja eriarvoistuminen. Mistä puhumme, kun puhumme osallisuudesta? Teoksessa Jämsén, Arja – Pyykkönen, Anne (toim.): Osallisuuden jäljillä. Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry. Saarijärvi: Saarijärven offset 2014. Verkkodokumentti.

Taskinen, Sirpa 2010. Lastensuojelulain soveltaminen. Helsinki: WSOYpro Oy.

Tollefsen, Deborah 2014. Social Ontology. Teoksessa Montuschi, Eleonora – Cartwright, Nancy (toim.): Philosophy of Social Science: A New Introduction. Oxford: Oxford University Press.

Törrönen, Maritta – Vauhkonen, Teemu 2012. Itsenäistyminen elämänvaiheena – osallistava vertaistutkimus sijaishuollosta itsenäistyvien nuorten hyvinvoinnista. SOS-Lapsikylä ry.

Väisänen, Raija 2011. Toivon ja epätoivon rajapinnoilla – näkökulmana ehkäisevä päihdesosiaalityö. Teoksessa Ruuskanen, Petri T. – Savolainen, Katri – Suonio, Mari (toim.): Toivo sosiaalisessa. Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. EU: UNIPress.