Ideapajat eläkeikäisille vapaaehtoistyöntekijöille

Eläkeikäiset vapaaehtoistyöntekijät rikastuttavat ikäihmisten arkea ja mahdollistavat asioita, joihin yksin henkilökunnalla ei ole aikaa. Vapaaehtoisilla on halua auttaa ikäihmisiä, antaa ja saada hyvää mieltä.

Ideapajojen tarkoituksena oli innostaa ja osallistaa osallistujia vapaaehtoistoiminnan kehittämiseen. Ideapajojen avulla muun muassa kartoitettiin eläkeikäisten vapaaehtoisten kokemaa vapaaehtoistyön antia ja motivaatioita vapaaehtoistyön tekemiseen. Ideapajoissa osallistujat ideoivat palvelutalon vapaaehtoistoimintaan kehittämisehdotuksia sekä vapaaehtoisten ohjaamia ryhmätoimintoja eli virikeryhmiä ikäihmisille. Virikeryhmät aloittivat kesällä toimintansa ja uusia on luvassa.

Ideapajoja eläkeikäisille vapaaehtoisille, miksi?

Suomessa sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat jääneet tai ovat jäämässä eläkkeelle. Suuriin ikäluokkiin kuuluvien elämänsisällön mietintä on hyvin ajankohtaista. (Haarni 2010: 14.) Ihmisillä on tarve kokea mukanaoloa ja vaikuttamista. Vapaaehtois-toiminta on yksi osallistumisen ja osallisuuden mahdollistaja. (Harju 2005: 67–72.) Va-paaehtoistyöstä vanhustenpalveluissa hyötyy auttaja, apua saava ikäihminen, ikäihmisen omainen, toimintaa ylläpitävä organisaatio, kunta ja yhteiskunta (Utriainen 2012: 26–29). Vapaaehtoistoimintaa voi kehittää vapaaehtoisia osallistavien ideapajojen avul-la.

Eläkeikäiset ovat viihtyneet vapaaehtoistyössä muun muassa ikäihmisten parissa esi-merkiksi palvelutaloissa ja laitoksissa, ollen mukana kehittämässä aktiviteetteja, joilla parantaa ikäihmisten elämää ja talon tarjontaa (Kurki 2007: 134). Palvelutalon vapaaeh-toistoiminnan kehittämisen näkökulmana olivat vapaaehtoistyötä tekevien omat näke-mykset tehdä vapaaehtoistoiminnasta enemmän myös ”heidän näköistään”, saada esil-le merkityksiä, taitoja ja ideoita, joiden avulla tehdä vapaaehtoistoiminnasta vielä pa-rempaa kaikille. Kiistämätöntä on kuitenkin se, että maailma on muuttunut (säästöt, ih-misten ikääntyminen ym.) ja vapaaehtoisten apua tarvitaan enenevissä määrin, erityi-sesti ikäihmisten parissa. On siis tärkeää, että vapaaehtoistyöntekijät kokevat vapaaeh-toistyön mielekkäänä, sitoutuvat siihen ja suunnittelevat sitä itse. Yhdessä ideointi ja vertaistuki lisäävät vapaaehtoistyöntekijöiden sitoutumista (Halonen – Karvinen – Tenni-lä 2010: 16).

Mitä tehtiin?

Ideapajat toteutettiin palvelutalon eläkeikäisille vapaaehtoistyöntekijöille, osana opinnäy-tetyöhön liittyvää toimintatutkimusta. Sosiokulttuurisen innostamisen ja mielekkäin ryh-mätyömenetelmien avulla osallistujia innostettiin kehittämään palvelutalon vapaaehtois-toimintaa. Sosiokulttuurisen innostamisen avulla voidaan motivoida ihmisiä osallistu-maan sekä pyritään parantamaan ihmisten elämänlaatua, mahdollistetaan muutosta, edistetään kommunikaatiota ja vuorovaikutusta (Kurki 2006: 19).

Ensimmäisessä ideapajassa eläkeikäisten vapaaehtoistyöntekijöiden kokema vapaaeh-toistyön anti, motivaatio tehdä vapaaehtoistyötä, taidot sekä taitojen tarve tulivat esille. Toisessa ideapajassa ryhmätyömenetelmät loivat luovaa pohjaa ideoida, joita keskuste-lut syvensivät. Esille nousi runsaasti ideoita vapaaehtoistoimintaan sekä huoli avun-saannista. Huoli ikäihmisten avunsaannista motivoi osaltaan ideoimaan vapaaehtoistoi-mintaa. Kolmannessa ideapajassa ideoita tarkennettiin ja intressi kohdistui ryhmätoimin-nallisiin ideoihin. Vuorovaikutuksen merkityksellisyys nousi esille, ikäihmisillä nähtiin olevan avun ja tekemisen tarve. Taitojensa täydentämiseen osallistujat halusivat vastata oppimalla lisää kohtaamisen taitoja luentona sekä toivoivat saavansa tukea vapaaeh-toistoiminnan ohjaajilta ryhmätyönohjauksen muodossa. Kolmannessa ideapajassa ideat alkoivat täsmentyä ja yksityiskohtia syntyä. Osallistujat toivat esille ikäihmisten palaut-teen saamisen merkitystä omalle vapaaehtoistyölle ja motivaatiolleen. Neljännessä ideapajassa ja koontikerralla ryhmätoiminta ideat sovittiin konkreettisesti. Virikeryhmien ajankohdat, nimet, sisällöt ja mainokset saivat suunnitelmansa.

Mitä tuloksia saatiin?

Vapaaehtoistoiminta antaa merkityksellisyyttä, elämyksiä, osallisuutta sekä antamisen ja saamisen iloa (Nylund – Yeung 2005: 13). Vapaaehtoistyön antina kaikki ideapaja-osallistujat kokivat hyvän mielen ja velvollisuuden täyttämisen, myös iloa, tyydytystä ja hyödyllisyyden tunnetta mainittiin antina. Vapaaehtoistyön tekeminen antoi tekemistä arkeen ja uuden oppimisen mahdollisuuksia. Vuorovaikutus koettiin palkitsevana, erityi-sesti ryhmään kuuluminen ja toisiin tutustuminen koettiin antina tärkeinä. Osallistujat huomasivat auttamisen hyötyjä ilmenevän avunsaajan ilona ja kiitollisuutena, ne koettiin myös antina.

Motivaatio on oleellista vapaaehtoistyössä koska henkilökohtainen motivaatio mahdollis-taa vapaaehtoistyöhön osallistumisen ja jatkuvuuden (Yeung 2005: 83–88.) Vapaaeh-toistyön sisältö on tärkeä siihen mukaan lähtemisen motivoiva tekijä (Forss ym. 1995: 22). Osallistujat kokivat vapaaehtoistyöhön motivoivina muun muassa itselle ilon saami-sen antamalla toisille apua ja hyvää mieltä sekä itsensä kokemisen tarpeelliseksi ja hyödylliseksi. Positiivinen palaute avunsaajan kiitoksen ja hyvän mielen muodossa, se-kä avuntarpeeseen vastaaminen olivat osallistujien mukaan motivoivia. Koettiin, että ikäihmiset ovat selkeästi avun tarpeessa, koska yhteiskunnan avun koettiin olevan riit-tämätöntä. Osallistujat kokivat vastavuoroisuutta ja samaistumista vapaaehtoistyössään ikäihmisten parissa, ne koettiin motivoivina tekijöinä. Niihin vaikutti oma ikääntyminen ja tulevaisuuden pohdinta sekä kokemus että ikäihmisiltä voi oppia. Vapaaehtoistyön aloit-tamiseen ikäihmisten parissa motivoi sen monipuolinen ja lähellä oleva tarjonta.

Ideoita vapaaehtoistoimintaan, työnohjauksen ja luennon lisäksi, olivat muun muassa muisteluryhmä, englanninkielen opiskelu, suomenkielen uusia sanoja pohtiva ryhmä, yhteisöllinen kasvihuoneprojekti, kulttuuriryhmä (monikulttuurisuus) sekä vapaaehtois-ten keskinäiset kulttuuri- ja virkistysretket. Pääideana ideapajoista syntyi ”vapaaehtois-ten vahvuudet”-ryhmät ikäihmisille, joissa 1-2 kertaa kuukaudessa vapaehtoiset pari-vuoro vastuilla järjestävät virikeryhmiä. Aihealueet ovat vaihtuvia ja jotkin aiheet voivat jatkua sarjana, mikäli kiinnostusta löytyy sekä vetäjiltä että osallistujilta. ”Vapaaehtoisten vahvuudet”-ryhmät aloittivat kesäkuussa. Kesäkuussa oli kaksi eri kertaa, joissa eri ai-heet ja eri vapaaehtoisparit vetäjinä. Molemmat kerrat olivat tunnin mittaisia keskustele-via ryhmäkertoja. Osallistujamäärien perusteella aihealueet kiinnostivat ja vapaaehtoisil-la itsellään oli myös positiivinen kokemus ryhmien ohjaamisesta. Toinen ryhmistä jat-kuikin lokakuussa (kesällä oli sovitusti taukoa) ja vapaaehtoistyöntekijät sopivat osallis-tujien kanssa seuraavan kerran aihesisältöä sekä ajankohdan. Osallistujien palaute oli siis positiivista ja ryhmän jatkoon kannustavaa.

Englanninkielistä keskusteluryhmää vapaaehtoisten ohjaamana on suunniteltu joulu-kuussa 2016 alkavaksi. Lisäksi syntyi muitakin hyviä ideoita, joita voi jatkossa tarkem-min suunnitella käytäntöön. Yhteisöllinen kasvihuoneprojekti todella kiinnostaisi ideapa-jaosallistujia, he esittivät kasvihuoneen hankintaa palvelutalon piha-alueelle. Sen hoidos-ta vastaisivat vapaaehtoiset ja palvelutalon asukkaat yhdessä ja ajatuksessa korostui kasvihuoneen esteettömyys, jotta myös pyörätuolilla liikkuvat palvelutalon ikäihmiset pääsisivät sinne sisään. Kasvihuone -idea vaatii budjetointia ym. keskustelua palveluta-lossa. Osallistujien ideoima monikulttuurisuus tietoutta ja suvaitsevuutta lisäävä kulttuuri-ryhmä toteutetaan, jos siihen saadaan innokkaita kulttuurin esittelijöitä vapaaehtoisista, henkilökunnasta tai palvelutalon ikäihmisistä. Suunnittelua siis jatketaan useampien ide-oiden osalta. Osallistujien suunnittelemissa ja palvelutalon ikäihmisille suunnatuissa ryhmissä ja toiminnoissa korostui yhteisöllisyyden ajatus. Osallistujien mielestä ne olisi-vat avoimia myös vapaaehtoisille sekä lähialueen ikäihmisille halutessaan osallistua.

Mikä muuttui?

Palvelutaloon saatiin uusia virikeryhmiä ikäihmisille sekä uusia ideoita vapaaehtoistoi-minnan parantamiseksi ja yhteisöllisyyden lisäämiseksi. Eläkeikäiset vapaaehtoiset sai-vat ideapajojen, vertaistuen ja ideoinnin kautta muun muassa osallistumisen syventy-mistä, ääntään kuuluviin ja omaa osaamistaan sekä kiinnostuksen kohteitaan mukaan vapaaehtoistoimintaan. Toteutettiin vapaaehtoisia osallistavampaa vapaaehtoistoimin-nan yhteiskehittämistä, jota voi jatkossakin toteuttaa, positiivisten palautteiden sekä hy-vien ideoiden ja toimivien virikeryhmien innoittamina.

Osallistujien palautteista kävi ilmi että yhteisideointi ideapajoissa koettiin menetelmänä toimivana, innostavana ja hyvänä tapana ideoida vapaaehtoistoimintaa. Yleensä ryh-mäkeskustelu ja toisten läsnäolo aktivoi runsaaseen ajatustenvaihtoon (Laine ym. 2009: 58). Osallistujat kokivat ideapajoissa mukana olon helppona ja positiivisena sekä ryh-mään kuulumisen mukavana. Vuorovaikutus koettiin antoisana, yhteistyö hyvänä sekä keskustelut ja toisten seura mielenkiintoisina. Vapaaehtoiset kokivat, että kaikkien mieli-piteet saatiin esille ideapajoissa. Vapaaehtoiset oppivat tuntemaan toisiaan paremmin sekä saivat myös omaan elämäänsä ajatuksia. Palautteiden perusteella osallistujia in-nostivat ideat, erityisesti kieliopinnot, muistelu ja kasvihuoneprojekti. Vertaistuki mainit-tiin palautteissa myös innostavana tekijänä ja omaan elämään ideapajojen antina olikin ajatustenvaihto. Sen hyvät puolet olivat muun muassa muilta oppimisesta ja ideoiden jakamisesta saatu hyvä mieli. Ryhmässä kokemuksia pystyy jakamaan vertaisten kanssa, toisilta saatu ymmärrys, tuki ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat tärkeitä (Heiska – Hoikkala – Martin – Syvälahti 2012: 13). Yhteisideointia toivottiin jatkossakin.

Voisi tulkita että osallistujien keskinäinen yhteistyö, ajatukset ja tuki auttoivat heitä hah-mottamaan omaa vapaaehtoistyötään sekä innostumaan ajatustenvaihdosta. Kaikki osallistujat kokivat, että suunnitelmat ovat mahdollisia toteuttaa, tosin kasvihuone idea on budjetti riippuvainen. Osallistujat sitoutuivat ryhmään, ideointiin ja ideoiden suunnitte-luun. He aloittivat ideoiden toteutuksen suunnittelun ja vastuunjaon sekä muiden innos-tamisen mukaan. Osallistujilla oli monipuolisia taitoja, intoa ja mielenkiintoisia ideoita. Ideoista he muokkasivat käytännönläheistä ryhmätoimintaa ikäihmisille ja aloittivat nii-den ohjaamisen. Lisää vapaaehtoisten ohjaamia ryhmiä tulee ja ne välillä muuttavat muotoaan ja ohjaajat vaihtuvat. Yhdessä suunnittelu ja vapaaehtoistoiminnan kehittämi-nen siis jatkuu, vaikka toimintatutkimus loppuukin. Tuloksena on siis saatu toimiva osal-listavan kehittämisen yhteinen toimintatapa eli niin sanottu yhteisideoinnin paja -malli.

Ideapajoista nousi esille yhdessä tekemisen ja vuorovaikutuksen arvostus. Ideapajat auttoivat osallistujia hahmottamaan paremmin vapaaehtoistyön antia, motivaatiota sii-hen sekä monipuolisia taitoja joita vapaaehtoisilla on. He ehkäpä uskaltavat käyttää jat-kossa taitojaan vapaaehtoistoiminnassa entistä laajemmin, ainakin siihen suuntaan viit-taavat ideat ja niiden toteutukset. Vapaaehtoistyössä toimimisen sitominen lähemmin omiin voimavaroihin ja taitoihin, voi olla omiaan voimauttamaan vapaaehtoistyöntekijöi-tä. Osallistujilla on tarve ja halua auttaa muita, mutta tekemisen ja avun tulee olla myös itselle mielekästä että se motivoi. Siitä syystä muun muassa palautteen saaminen koet-tiinkin tärkeänä ja motivoivana. Palvelutalossa kaikki hyötyvät yhteisöllisyyden lisään-tymisestä niin ikäihmiset, henkilökunta kuin vapaaehtoisetkin.

Yhteisideoiden voi jatkossa kehittää vapaaehtoistoiminnan sisältöjä ja muun muassa ideoituja ryhmätoimintoja yhdessä vapaaehtoisten, palvelutalon ikäihmisten ja henkilö-kunnan kanssa. Palvelutalon ikäihmisten mukaan ottaminen ideointiin ja kehittämiseen toisi heidänkin ääntään ja toiveitaan paremmin esille. Ikäihmisten toiveet ja palaute ovat vapaaehtoisillekin tärkeitä oman tekemisen kohdentamisen ja mielekkyyden kannalta.

Kristiina Stenman, geronomi (ylempi AMK)

Artikkeli perustuu opinnäytetyöhöni ”Ideapajat eläkeikäisille vapaaehtoistyöntekijöille.
Vapaaehtoisten motivaatio ja ideat sekä vapaaehtoistyön anti” 2016, Metropolia Ammattikorkeakoulu, Sosiaalialan ylempi AMK-tutkinto-ohjelma.

Lähteet

Forss, Simo – Karjalainen, Pirkko – Tuominen, Kristiina 1995. Mistä apua vanhana? Tutkimus vanhusten avuntarpeesta ja eläkeläisten vapaaehtoistyöstä. Helsinki: Eläke-turvakeskus tutkimuksia 1995:3.

Haarni, Ilka 2010. Kolmas elämä: Aktiiviset eläkeikäiset kaupungissa. Helsinki: Gau-deamus Helsinki University Press.

Halonen, Maria – Karvinen, Lari – Tennilä, Meri (toim.) 2010. 10 Askelta parempaan vapaaehtoistoimintaan. Helsinki: Vihreä Sivistysliitto ry.

Harju, Aaro 2005. Kansalaisyhteiskunta vapaaehtoistoiminnan innoittajana. Teoksessa: Nylund, Marianne – Yeung, Anne Birgitta (toim.) 2005. Vapaaehtoistoiminta: anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino. 58–80.

Heiska, Hanna – Hoikkala, Marianne – Martin, Minna – Syvälahti, Anne 2012. Satoa ryhmästä – opas hyvinvointiryhmän ohjaajalle. Helsinki: Ylioppilaiden terveydenhoi-tosäätiö.

Kurki, Leena 2006. Sosiokulttuurinen innostaminen: muutoksen pedagogiikka. Tampe-re: Vastapaino.

Kurki, Leena 2007. Innostava vanhuus: Sosiokulttuurinen innostaminen vanhempien aikuisten parissa. Helsinki: FINN LECTURA.

Laine, Anne – Ruishalme, Outi – Salervo, Pirjo – Sivén, Tuula – Välimäki, Päivi 2009. Opi ja ohjaa sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: WSOY

Nylund, Marianne – Yeung, Anne Birgitta (toim.) 2005. Vapaaehtoistoiminta: anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino.

Utriainen, Jarkko 2012. vapaaehtoistoiminnan vaikutusten tunnistaminen ja osoittami-nen vanhustyössä. Kehittyvät vanhuspalvelut julkaisuja 3/2012. Helsinki: Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto ry. 5–40.

Yeung, Anne birgitta 2005. Tutkimustyökaluja vapaaehtoismotivaation mysteeriin. Te-oksessa: Nylund, Marianne – Yeung, Anne Birgitta (toim.) 2005. Vapaaehtoistoiminta: anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino. 83–103.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvää arkea pidetään yleisesti tärkeimpänä edellytyksenä lapsen kasvun ja kehityksen turvaamisessa. Turvallinen ja hyväksyvä perushoito, joka suojaa liiallisilta ärsykkeiltä, muodostaa lapselle riittävän hyvän ympäristön. Kasvattamisen puolestaan tulee auttaa lasta omaksumaan realistinen kuva itsestä ja ympäristöstä sekä auttaa lasta olemaan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.

Lasten suojelun katsotaan olevan arkista tekemistä ja arjen asioiden hoitamista. Lastensuojelun keskeinen periaate on edistää lapsen suotuisaa kehitystä ja hyvinvointia. Lapsen asuessa huostaan otettuna lastenkodissa on kyse aina poikkeuksellisesta tilanteesta, jossa hyvä arki lapsen omassa kodissa ei ole syystä tai toisesta toteutunut.

Lastenkoti on elin- ja kasvuympäristönä erityinen, poiketen vanhempien ja sisarusten kanssa jaetusta kodista. Lastenkodissa elinympäristö jaetaan toisten lasten ja työntekijöiden kanssa. Lastenkodin yhteisöllisyys tulee esille lasten ja aikuisten välistä vuorovaikutusta, vastuuta ja vallankäyttöä tarkasteltaessa.

Lastenkodin hoitajat hyvän arjen luojina

Sinkkonen (2010)  on kirjoittanut, ettei suotuisia  hoidollisia vaikutuksia, joita lastenkodin arkielämä mahdollistaa tiedosteta riittävästi. Lastenkodeissa aikuiset luovat struktuurit, joiden puute on aikaisemmin aiheuttanut kroonista epävarmuutta ja stressiä lapsen elämään. Sijaishuollossa olevalla lapsella voi olla kokemus monista katkenneista kiintymyssuhteista, hoidon vakavista ja pitkäkestoisista laiminlyönneistä tai kaltoin kohtelusta. Lapsen ja nuoren mahdollisuus solmia turvallisia kiintymyssuhteita muodostaakin lastensuojeluyksikön hoidon potentiaalin.

Tämä artikkeli perustuu vuonna 2016 valmistuneeseen opinnäytetyöhöni ”Lapsen hyvä arki lastenkodissa – etnografia henkilökunnan työtavoista osaston arjessa”.  Opinnäytetyö kuvaa ja jäsentää aikuisten työtapoja, sen keskeisenä kysymyksenä on se, millainen aikuisen toiminta luo ja ylläpitää lastenkodin hyvää arkea. Opinnäytetyö on toteutettu etnografisen tutkimuksen menetelmin ja sen aineisto on peräisin keväällä 2016 tehdystä tutkijalähtöisestä havainnoinnista helsinkiläisen lastenkodin osastolla.

Turvallisuutta, yksilöllisyyttä ja toivoa -keskeiset hyvän arjen elementit

Turvallisuus on opinnäytetyön tulosten mukaan yksi keskeinen tekijä lapsen hyvässä arjessa osastolla. Aikuisten toimintatavat pyrkivät varmistamaan arjen ja rutiinien ennustettavuuden, perus huolenpidon toteutumisen sekä fyysisen ja psyykkisen turvallisuuden. Näiden toteutuminen edellyttää luottamusta sekä yhteisöllisyyttä aikuisten ja lasten välillä. Työryhmän keskinäisen kanssakäymisen osalta korostui arjen ennakointi sekä työtapojen yhtenäisyys turvallisuutta ylläpitävinä ja lisäävinä tapoina. Turvallisuuden ylläpitäminen edellyttää työntekijöiltä hyvää lapsiryhmän tuntemista sekä tilanteen arvioimista.

”Mä voin ottaa Ainon vaikka tähän mun viereen (siirtää samalla Ainon mukin oman  paikkansa viereen). Tänään on varmaan parempi, ettei Aatu ja Iita istu vierekkäin   (vaihtaa kahden mukin paikkaa ristikkäin pöydässä).”

Toinen merkittävä tekijä lapsen hyvän arjen rakentajana on lapsen yksilöllinen kohtaaminen. Lastenkodin osastolla on yhteisiä sääntöjä ja tapoja, jotka muodostavat arjen rutiinit. Yhdessä asumisesta huolimatta lasten yksilöllisyys korostui aikuisten toiminnassa. Lapsista jokaisella oli oma päivärytmi ja kunkin lapsen kohdalla kiinnitettiin huomiota eri asioihin lapsen kokonaisvaltaisesta tilanteesta riippuen. Työryhmän suunnitelmallisen työskentelyn ja yksilöllisen kohtaamisen myötä jokaiselle lapselle muodostuu sopiva arjen ohjelma, ikätasoinen hoito- ja kasvatus,  sekä tulevaisuuden huomioiminen.

Aikuinen pelailee Minnan kanssa. Huikkaa käytävälle toiselle Villelle, että on iltapesun aika, jatkaen samalla kortin pelaamista.  Ville ei halua mennä suihkuun, kävelee ympäri osastoa selittäen erilaisia syitä sille, että jättää iltasuihkun välistä. Aikuinen jatkaa peliä, mutta alkaa keskustelemaan käytävällä olevan Villen kanssa. Muistuttaa kuinka päivän hiet tulee käydä pesemässä pois, tuo esille suihkun kestävän vain hetken ja  vetoaa puheessaan siihen kuinka Villen päivä on ollut hyvä tänään. Ville istuu eteisaulaan, toistaa vielä ettei ole menossa, sanoo väsyttävän. Aikuinen pelaa pelin loppuun Minnan kanssa ja siirtyy eteisaulaan. Vaatii tiukemmin Villeä suihkuun, perustelee vielä tämän hikoilleen päivällä harrastuksessa. Ville ei ole kuulevinaankaan. Aikuinen ottaa esille säännöt,  Villen on käytävä illalla suihkussa. Istuutuu Villen viereen toiselle tuolille ja muistuttaa, ettei   suihku kauan kestä ja enemmän aikaa menee asiasta keskusteluun. Ville katsoo aikuista ja  sanoo ”okei mä meen, mut sit vaan ihan sekunniks”. Tähän aikuinen vastaa ”tosi hyvä, tuutko repparissa hakeen pyyhkeen”. Ville ojentaa mitään sanomatta kädet ylös noussutta aikuista kohti ja kiipeää reppuselkään.

Kolmas lapsen hyvän arjen rakentaja on toivon ylläpitäminen niin lasten tulevaisuuden kuin aikuisten työn osalta. Työntekijät keskustelivat paljon lapsista lasten kuullen, ihaillen heidän taitojaan tai ominaisuuksiaan sekä muistelivat kuinka lapsi on edennyt aikaisemmin haasteita tuoneissa asioissa. Toivon ylläpitäminen vahvisti lapsen itsetuntoa ja uskoa tulevaisuuteen sekä antoi kokemuksen hyväksynnästä ja omasta kykeneväisyydestä.  Työryhmälle toivon ylläpitäminen toi uskoa omaan työhön ja sen vaikuttavuuteen.

 ”Meinasin ihan soittaa ja ihmetellä missä Antti on, mut tänäänhän oli se harrastus.  Hoitaa niin hienosti itse vanhempiensa kanssa, ettei meinaa edes muistaa. Olisi kyllä hienoa joskus päästä mukaan, täytyy kattoa, jos joskus onnistuisi” Aikuinen toteaa toiselle aikuiselle kirjoittaessaan raportteja aikaisemmin tapahtuneista asioista.

Lapsen hyvä arki lastenkodissa muodostuu kokonaisuudesta

Hyvä arki lastenkodissa edellyttävän arkea, jossa lapsi kokee fyysistä ja psyykkistä turvallisuutta, saa ikätasoista hoitoa ja kasvatusta sekä kokee hyväksytyksi tulemista ja toivoa hyvästä tulevaisuudesta. Hoitajilta se edellyttää yhtenäisiä työtapoja, uskoa omaan työhön, suunnitelmallista työskentelyä ja arjen ennakointia sekä vahvaa luottamusta työkaveriin.

Lastenkodin työryhmän toiminnan kehittämisellä, pysyvyyden ja jaksamisen tukemisella on yhteys lapsen kokemukseen hyvästä arjesta. Lapsen hyvä arki lastenkodissa edellyttää hyvinvoivaa työryhmää, työnantajan tukiessa toimillaan työryhmien hyvinvointia tukee se myös lapsen hyvän arjen vahvistumista. Työ lastenkodissa on haastavaa ja raskastakin, mutta ennen kaikkea täynnä lasten ja aikuisten yhteisiä pieniä hyviä hetkiä, jossa toimiva arjen kokonaisuus muodostaa lapsen hyvän arjen lastenkodissa.

Tanja Pelttari, sosionomi (ylempi AMK)

Esimerkeissä käytetyt lasten nimet ovat keksittyjä.

Lähteet

Pelttari, Tanja 2016. Lapsen hyvän arjen tekijöitä lastenkodissa – etnografia henkilökunnan työtavoista osaston arjessa. Opinnäytetyö, sosionomi ylempi AMK –tutkinto. Metropolia AMK.

Sinkkonen, Jari 2010. Mikä lastenkodin arjessa hoitaa? Teoksessa Kiiskinen, P.– Eskelinen, T. (toim.) Iskä, äiskä, omahoitsu ja mä siltaa rakentamassa. Pelastakaa Lapset ry:n julkaisusarja nro 18. Forssan kirjapaino. 7-11.

Lastensuojelun osaamisesta virisi jälleen keskustelua, kun Lapsen oikeuksien päivänä 20.11.2016 valtiovalta esitti anteeksipyynnön lastenkodeissa, koulukodeissa ja sijaisperheissä kaltoinkohdelluiksi v.1937-1983 aikana joutuneille lapsille ja nuorille.

Lastensuojelussa työskentelevillä on lasten, nuorten ja perheiden tarpeisiin soveltuvaa erilaista sosiaali- ja terveydenhuollon osaamista. Lastensuojelussa työskentelee myös kasvatusalan, nuorisotyön ja yhteisöllisen työn osaajia. Tutkintokoulutus toteutuu joko ammattikorkeakouluissa tai yliopistoissa.

Lastensuojelutyö on vaativaa ja edellyttää suoritetun korkeakoulututkinnon tuottaman osaamisen lisäksi erityisosaamista ja asiakastyön työkokemusta. Erityisosaaminen hankitaan nykyisin maksullisena täydennys- tai erikoistumiskoulutuksena. Tällaisen koulutuksen maksaa useimmiten kokonaan työntekijä itse, myös työnantaja voi osallistua kustannuksiin.  Nykyinen lainsäädäntö ei  (vieläkään) edellytä erikoistumista lastensuojelutyöhön, jolloin erikoistumiskoulutuksen järjestämisestä ja kustannusten kattamisesta olisi säädökset.  Lastensuojelu on tehtävä, jossa tulisi edellyttää erityisosaamista.

Sosiaalialan ammattikorkeakouluverkosto on vastannut lastensuojelun ammattitaitovaateisiin aloittamalla lastensuojelutyön erikoistumiskoulutuksen ensi vuonna ammattikorkeakoulujen välisenä yhteistyönä. Samoin lastensuojelun erikoisosaamiseen haasteeseen on vastannut ylipistosektori, jossa on myös käynnistynyt tänä syksynä erikoistumiskoulutukset. Valitettavasti nämä tarjottavat erikoistumiskoulutukset ovat maksullisia koulutuksia. Koulutusten maksullisuus perustuu yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen uutta erikoistumiskoulutusta koskeviin säädösmuutoksiin.

Molempien korkeakoulusektoreiden tuottamaa osaamista tarvitaan kentällä jatkossakin. Ammattikorkeakoulujen ylemmistä tutkinnoista valmistuneet ovat kolme ja puolivuotisen ammatillisen korkeakoulututkinnon jälkeen tehneet alalla työtä vähintään 3 vuotta ennen ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittamista. Useimmilla on tätäkin pidempi asiakastyön kokemus.

Ammattikorkeakouluissa edellytetään myös ylemmässä korkeakoulututkinnossa kouluttavilta opettajilta tutkijakoulutuksen lisäksi vähintään kolmen vuoden työkokemusta alaltaan. Kiistely siitä kummasta tutkinnosta, yliopiston vai ammattikorkeakoulun ylemmästä tutkinnosta, tulee pätevämpiä alan työntekijöitä, tuntuu lastensuojelulasten näkökulmasta toisarvoiselta, koska keskeistä on lain mukaan turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun.

Katse kannattaisi siirtää tutkimusmielessä esimerkiksi pohjoismaisiin kumppaneihimme, joilta voisi oppia jotakin. Tutkimusrahoitusta pohjoismaiseen lastensuojelutyön vertailuun kaivattaisiin. Osaamisen kartoittaminen ainoastaan suomalaisessa kontekstissa ei ole riittävää.

Pirjo Näkki, sosiaalialan  yliopettaja, Diakonia-ammattikorkeakoulu

Sosiaalialan ammattikorkeakouluverkoston  työvaliokunnan jäsen