Vai mistä on kyse? Työssäni oppilashuollon parissa olen paljon pohtinut tätä syrjäytymisen dilemmaa. Olen yrittänyt omasta perspektiivistäni käännellä ja väännellä tätä kysymystä ja päästä sen ytimeen. Työssäni lasten ja nuorten parissa havaitsen jatkuvasti, että tämän päivän lapset ja nuoret todella kaipaavat ihmistä, joka kuuntelee, joka hyväksyy, joka välittää ja luo turvan asettamalla rajat.
Helsingin Sanomat kirjoitti 12.3.2013 olevan tavallista, että syrjäytynyt nuori on kertonut tarinansa 150-200 ammattiauttajalle. Eikö tämä ole älytöntä ja työskentelyotteissa jotain pahasti pielessä, että näin voi käydä? Kierre auttajalta toiselle kulkemisessa on lähtenyt todennäköisesti käyntiin jo päivähoitoikäisenä ja jatkunut edelleen koko peruskoulun ajan, kunnes painiskellaan ehkä jo isompien ja vaikeampien haasteiden kanssa – mukana kun ovat usein jo päihteet ja mielenterveyden ongelmat.
Samassa lehtiartikkelissa (HS 12.03.13) Helsingin Diakonissalaitoksen tutkija Olli Alanen kertoo haastatelleensa 30: a nuorta syrjäytymiseen johtavista poluista. Näitä nuoria syrjäyttäviä tekijöitä hän toteaa olevan muun muassa: pallottelu palvelusta toiseen, ”ei toivotun asiakkaan” leima, yksinäisyys, kiusaaminen, masentuminen, peruskoulun kesken jääminen, alhainen itsetunto ja vähäinen itsekunnioitus, luottamuksen puute muihin ihmisiin, luottotietojen menetys, asunnottomuus. Alasen tutkimuksessa yhteisiä olivat kokemukset yksinäisyydestä, masennuksesta, kouluvaikeuksista ja kiusaamisista. Puolet tutkimusjoukosta koki itsensä epäonnistuneeksi. Nämähän ovat asioita, joiden täytyisi herättää jokainen lasten ja nuorten parissa työskentelevä ammattilainen. Mitä voimme tehdä toisin, jotta edellä mainituilta kokemuksilta vältyttäisiin tai niiden yli selvittäisiin?
Herätkää!
Täytyisi herättää meidät ammattilaiset, viranomaiset, palveluidentuottajat …mutta miksi vain meidät? Artikkelissa ei mainita sanallakaan näiden lasten ja nuorten vanhempia. Yleisemminkin olen havainnut olevan niin, että vanhemmuuteen kuuluvasta vastuusta ja tehtävistä vältetään puhumasta, ettei vain kukaan syyllistyisi. Onko niin, että yksin viranomaistaho ja erilaiset palvelut voivat pelastaa nuoren syrjäytymiskierteeltä? Jos nuori ei arvosta itseään ja luota kanssaihmisiin, missä ovat juuret sille? Eikö kyse ole viime kädessä välittämisen ja rakkauden puutteesta? Voimmeko me ammattilaiset työskentelyllämme korvata rakkauden ja välittämisen puutteen? Edellä kuvattujen taustatietojen valossa emme ainakaan ole kovin onnistuneet näinä ”rakkauden ammattilaisina”. Millä tavoin voimme ammattilaisina estää saman rakkauden ja välittämisen puutteen jatkumon seuraavien sukupolvien ollessa kyseessä?
Oppilashuollossa työskentelevänä en voi olla kommentoimatta edellä mainittuun kiusaamisen kokemukseen. Miten voi olla mahdollista, että koulukiusaamisesta on tullut niin suuri halvaannuttava tekijä yhteiskunnassamme? Ketkä kiusaavat? Eivätkö ne ole heitä, joita itseä kiusataan esimerkiksi kodin piirissä jollakin tavalla, heitä joille ei ole tarpeeksi kerrottu, että toisia ei saa loukata ja kaltoin kohdella tai heitä, jotka eivät edes tiedä, että välittämistä voi ilmaista ihan yhtälailla kuin pahaa oloa?
Päivähoidolla ja kouluilla on tärkeä tehtävä opettaa sosiaalisia taitoja ja toisten huomioonottamista, mutta aitoja rakkauden ja välittämisen kokemuksia sekä arvostusta lapsella ja nuorella on mahdollisuus saada vain läheisiltään. Sitä ei voi ulkoistaa perheiltä pois, vaan ennemminkin tehdä yhteistyötä ja kannustaa sekä tukea perheitä rakkauden ja välittämisen osoittamiseen. Tämän uskon olevan meidän ammattilaisten tehtävän. On yritettävä tuoda esiin lapsista ja nuorista kaikki se hyvä, mikä heissä on, ja kannustaa perheenjäseniä ja muita läheisiä välittämään toisistaan sanoin, puhein ja teoin, keinoja kaihtamatta.
Katariina Mäki-Kokkila, sosionomi YAMK-opiskelija
Ei kommentteja