Avainsana: Hyvinvointipolitiikka
Sipoossa lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmalla edistetään kuntalaisten osallistumismahdollisuuksia
Sipoon kunnan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman (2014-2016) tarkoituksena on toimia sekä taloutta ohjaavana työvälineenä että arjessa toimivien työntekijöiden käsikirjana ja kansalaisten aktivoijana. Painopisteinä kyseisessä suunnitelmassa on osallisuuden edistäminen, lasten ja nuorten mielipiteiden esille saattaminen, vanhempien näkemys perheen tukemisesta, työntekijöille konkreettinen työväline ja hyvinvointisuunnitelman juurruttaminen. Yhtenä keskeisenä tekijänä suunnitelmasta nousee osallisuus. Se on nostettu yhdeksi painopisteeksi mutta mielestäni vielä merkittävämpää on se, että se näkyy jo suunnitelman tekovaiheen raportoinnista. Kuntalaisia on lähdetty osallistamaan työstämisvaiheessa erilaisin työpajoin, jotka ovat järjestetty niin että ne ovat kohderyhmien helposti saavutettavissa ja osallistuminen on innostavaa. Suunnitelmasta välittyy kuva kunnasta, joka todella haluaa tietää, miten sen asukkaat hyvinvointinsa kokevat kyetäkseen kehittämään toimintaansa ja luomaan tämän avulla organisaatioihin toimivia, kuntalaislähtöisiä palveluja joilla luodaan toiminnan vaikuttavuutta. Suunnitelma ei kuitenkaan keskity kuntalaisten osallistamiseen suunnitelman tekovaiheessa, vaan sillä pyritään luomaan tahtotilaa jossa kuntalaiset olisivat arjen keskelläkin aktiivisia toimijoita. Juuri tästähän osallistamisessa on loppujen lopuksi kyse. Siitä, että ihmisellä on kokemus omasta merkityksellisyydestään ja mahdollisuudesta vaikuttaa ympärillä oleviin asioihin. Nämä eivät tule itsestään ja niitä on opeteltava. Kunnalla on tässä suuri rooli osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollistajana. Kunta on instanssi, joka luo foorumeita kansalaisvaikuttamiselle ja sitä kautta rakentuu yhtenäisempää yhteisöä. Toteutuessaan tämä toimisi esimerkkinä muille kunnille kansalaisten aktivoimisesta ja osallistamisesta. Ennaltaehkäisevän työn merkitys Toisena ajankohtaisena aiheena suunnitelmassa nostetaan ennalta ehkäisevän työn merkitys. Aikuinen kyllä ymmärtää teorian tasolla sen merkityksen ja monesti puheissa korostetaan asian tärkeyttä. Se ei kuitenkaan ole välttämättä niin yksinkertainen asia. Ihmiset tuppaavat nimittäin tuudittautumaan vääränlaiseen turvallisuuden tunteeseen silloin kun asiat sujuvat, ainakin näennäisesti. Työntekijät, jotka työskentelevät ennalta ehkäisevän työn alueella eivät välttämättä osaa tunnistaa mihin kannattaisi keskittyä, mikä on oman persoonan merkitys ihmisten kanssa tehtävässä työssä ja mihin asiat voivat lähteä kehittymään jos ei tarpeeksi ajoissa puututa epäkohtiin. Tätä osa-aluetta tulisi vahvistaa monilla eri toimialoilla, niin harrastus kuin auttamis- ja opetustyössä. Ehkäpä tämän suunnitelman myötä kyetään luomaan tiiviimpää palvelujen verkkoa jossa eri toimijat keskustelisivat keskenään ja toimisivat toisiaan täydentävästi. Sillä totuus on, ettei kunta yksin kykene täyttämään kansalaisten tarpeita. Viisas kunta osaa ottaa kolmannen sektorin kumppanikseen ja yhdessä kehittää tarjontaa. On hienoa, että kunta luo hyvinvointisuunnitelmien kaltaisilla tahtotilan jolla hyvinvoinnin merkitystä nostetaan vielä paremmin keskiöön. Kehittäminen ja strategioiden luominen vaatii kuitenkin johtajansa ja selkeät, käytännön toimintatavat. Suunnitelma on vasta suunnitelma ja todellisuutta siitä tulee jokaisen ihmisen oman toiminnan kautta. Jokaisen palapelin palan on siis ymmärrettävä ja omaksuttava oma roolinsa ja haluttava vielä osallistua peliin. Jokainen ihminen voi vaikuttaa mutta todellista voimaa on vain ryhmässä. Miten se valjastetaan ja motivoidaan, onkin sitten ihan toinen strateginen toimenpide. Jenni Kivinen, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lue lisää Sipoon lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma vuosiksi 2014-2016. Sipoon kunta. Verkkodokumentti.
Lastensuojelun tila ja tulevaisuus Suomessa
Lastensuojelu ja lasten huostaanotot ovat puhututtaneet paljon Suomessa. Keskustelu on käynyt kuumana varsinkin sen jälkeen, kun loppukeväästä 2012 paljastui pienen 8-vuotiaan lastensuojelun asiakkaana olleen Eerika-tytön raaka ja julma surma. Lisää vettä keskustelumyllyyn on ammentanut oululaisen isän kotona kuvaama video kaksospoikiensa huostaanottotilanteesta, joka on levinnyt eri medioiden välityksellä laajasti. Lastensuojelua haukutaan keskustelupalstoilla ja vastuu kaikista maassamme tapahtuvista lapsisurmista lankeaa ihmisten mielestä sosiaalityöntekijöiden päälle. Toisaalta sosiaalityöntekijät saavat kansan haukut niskaansa myös silloin, kun huostaanottoja tehdään, koska silloin ulkopuolisen näkökulmasta katsoen kärsii sekä lapsi että perhe. Tuntuu siltä, että toimivat lastensuojelun työntekijät miten vain, ovat he kansan mielestä tunteettomia petoja. Epäkohdat ja epäonnistuneet tarinat saavat ihmiset kiehumaan raivosta ja kantaa asioihin otetaan lehtijutun perusteella, sen enempää aiheeseen paneutumatta. Lastensuojelutyöntekijät olleet vaitonaisisempia Seurasin aiheesta pulppuavaa keskustelua internetin keskustelupalstojen lisäksi sosiaalialan ammatillisista lehdistä, joissa aihe on myös selvästi pinnalla. Hälyttävää asiassa kuitenkin on se, että lastensuojelun sosiaalityöntekijät ja sosiaaliohjaajat ovat itse tuoneet julkisuuteen työnsä kriisiytyneen tilanteen ja sama kriisitila käy ilmi Valviran julkaisemasta raportista. Sosiaalityöntekijät eivät pysty nykytilanteessa tekemään lainmukaista laadukasta lastensuojelutyötä, sillä asiakasmäärät ovat monikertaisia, jolloin lasten ja perheiden tapaamisille ei jää tarpeeksi aikaa. Työn hajanaisuuden ohella työntekijöiden jaksaminen sekä julkisuuden vihan mukanaan tuomat pelot vaikuttavat tietysti omalta myös osaltaan työn laatuun. (Jaakkola, 28-29). Onko lastensuojelussa kyse kuitenkaan ainoastaan sosiaalityöntekijöiden toiminnasta, yhden yksittäisen henkilön päätöksistä ja mielipiteistä? Ei, ei ole. Kuntien välillä on erilaisia toimintatapoja, mutta esimerkiksi pääkaupunkiseudulla sosiaalityöntekijä ei tee päätöksiä lapsen sijoituksesta, vaan sen tekee erillinen asiakasohjausryhmä tapaamatta lasta tai tämän perhettä. Silti sosiaalityöntekijä on se, joka kantaa vastuun päätöksestä ja on syntipukki, jos jotain tapahtuu. Lain mukaan kuntien vastuulla on järjestää jokaiselle lapselle ja perheelle asianmukaiset tukitoimet, mutta monessa ne kunnassa jäävät auttamatta toteutumatta. Yhdellä sosiaalityöntekijällä saattaa olla 40-60 asiakasta, jolloin asiakkaan asioiden hoitaminen asianmukaisesti on erittäin hankalaa. Lisäksi 2/3 sosiaalityöntekijöistä täyttää heille asetetut kelpoisuusehdot. (Jaakkola, 29). Kaikessa puhuu raha ja säästötoimia sekä kunnallisella että valtakunnallisella tasolla tehdään jatkuvasti. Kysymys kuuluukin, säästetäänkö oikeista asioista? Itse työskentelen lastensuojelun parissa, huostaan otetuille lapsille määräaikaista kuntouttavaa hoitoa tarjoavassa yksikössä. Huostaanottojen yleisimmät syyt taitavat olla vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmat, mutta usein myös se, etteivät vanhemmat pärjää moniongelmaisten lastensa kanssa kotona, edes tuetusti. Tässä kohdassa olisi kuitenkin hyvä muistaa, että huostaanotto on vasta lastensuojelun viimesijainen toimi lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi ja ennen tätä, perhettä on yritetty auttaa muilla keinoin, joitakin jopa liian pitkän aikaa. Osa huostaanotoista tehdään yhteistyössä vanhempien kanssa, mutta toki on huostaanottoja, joita vanhemmat eivät hyväksy tai vastustavat vahvasti. Usein lasten ja varsinkin lasten vanhempien näkemykset huostaanoton tarpeellisuudesta sekä syistä, poikkeavat lastensuojelulain asettamista määreistä, joita puolestaan lastensuojelun henkilökunnan on noudatettava. Huostaanotolle haetaan lisäksi aina hallinto-oikeuden päätöstä eli mistään mielivaltaisesta kiusanteosta ei suinkaan ole kysymys. Huostaanoton positiiviset vaikutukset Tarvitaanko lasten huostaanottoja kuitenkin vai ovatko ne täysin tarpeettomia, perheitä rikkovia ja traumatisoivia toimenpiteitä? Voisiko avohuollon tukitoimia kehittää niin vahvoiksi, että lapsen asuminen kotona olisi mahdollista tilanteessa kuin tilanteessa? 1950-luvulla Reino Salo on tutkinut asiaa huostaanoton hyödyllisyydestä lasten tulevaisuuden kannalta ja saanut tästä puoltavaa näyttöä. Hiljattain on tehty samankaltaisia tutkimuksia, jotka puhuvat aikaisempien tutkimusten tapaan huostaanottojen positiivisista vaikutuksista lasten elämässä. Yhdysvaltalaisen Joseph Doylen tutkimuksen (2007-2008) mukaan huostaanotto ei välttämättä ole oikea ratkaisu, varsinkaan epävarmoissa tapauksissa. Sosiaalityössä kaivataankin uusia vaihtoehtoja ja työkaluja epäselviin tilanteisiin. (Hiilamo, 63). Itselläni on paljon positiivisia kokemuksia huostaanottojen vaikutuksista lapsen ja perheen elämään. Usein lapset kuntoutuvat hoidon aikana jopa perheitään paremmin, jolloin kotiin palaaminen ei sen vuoksi välttämättä ole mahdollista. Usein myös törmää siihen, että vanhempien on kovin vaikea itse sitoutua hoitoon ja olla itse valmiita muuttamaan omia toimintatapojaan, vaan toivotaan, että hoidon jälkeen kotiin palautuu ”korjattu paketti”. Kriisiytyneeseen lastensuojeluun tarvitaan muutosta Jos kuitenkin palataan lastensuojelun tarpeellisuuden perusteluista sen nykytilanteeseen Suomessa, olisi varmaan syytä miettiä, mitä kriisiytyneelle tilanteelle voisi tulevaisuudessa tehdä? Oulun kaupungin perhehuollon palveluesimies Anne-Maria Takkula esittää erilaisia ratkaisuja, joilla sosiaalityöntekijöiden taakkaa voitaisiin helpottaa. Hänen konkreettisiin muutosehdotuksiinsa kuuluvat mm. tiedonkulun parantuminen sekä ennaltaehkäisevän työn resurssien lisääminen. Takkula myöskin ehdottaa, että lastensuojeluviranomaiset voisivat enemmän kertoa työstään julkisuudessa. (Skyttä, 38-39). Mielestäni tämä on erittäin kannatettava ajatus, sillä tietouden jakaminen sellaisten pariin, jotka eivät siitä tiedä, lisäisi varmasti ymmärrystä sekä vähentäisi tuomitsevuutta. Ja koska media on omalta osaltaan pahentanut luottamusta Suomen lastensuojeluun, voisi se myös ryhdistäytyä ja tuoda esiin lastensuojelun hyviä puolia. Omana ajatuksenani olisi lähteä tarkastelemaan muutoksen mahdollisuutta jo ihan koulutusjärjestelmästä asti. Koulutusjärjestelmä on joiltain osin hyvin vanha, eikä välttämättä sovellu sellaisenaan muutoksien maailmaamme. Esimerkiksi sosiaalityöntekijän ammattiin opiskelun kynnystä tulisi mielestäni laskea ja uskoisin, että myös ammattikorkeakoulut pystyisivät tarjoamaan tällaiseen työskentelyyn tarvittavan pätevyyden. Itse ainakin koen yliopisto-opiskelun rajoittaneen päätöstäni harkita sosiaalityöntekijän ammattia, sillä en koe luennoilla istumisen tai niillä istumattomuuden olevan oikeanlaista oppimista omalla kohdallani. Mikä yhteiskunnassa mättää? Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden taakkaa olisi ehdottomasti vähennettävä, mutta olen myös sitä mieltä, että vikaa on jossain muussakin, kuin pelkästään lastensuojelun kentässä. Hyvinvointiyhteiskuntamme asukkaat eivät selvästikään voi niin hyvin, koska lastensuojelulle on niin kovasti tarvetta. Eikö vanhemmilla kuitenkin ole ensisijainen vastuu omasta jälkikasvustaan? Mikä yhteiskunnassamme mättää niin, ettei vanhemmuutta enää osata tai se ei ole riittävää? Olisiko syytä aloittaa vankempi vanhemmuuteen tukeminen jo raskausaikana vai olisiko kenties peruskouluun sisällytettävä jo oppitunteja siitä, kuinka toimia tulevaisuudessa vanhempana? Tulisiko yhteiskunnan opettaa vahvemmin kaikille kansalaisille, mikä on oikein ja mikä on väärin lasta kohtaan? Pitäisikö vanhemmuuteen saada lupa? Yhteiskunnan jatkuvassa muutoksessa on vaikea pysyä mukana ja uusia toimintatapoja haasteellista jalkauttaa samaa tahtia, kun ympärillä olevat muutokset tapahtuvat. Suurena haasteena, niin lastensuojelun kuin muunkin toiminnan tasolla, on pystyä mukautumaan alati muuttuvaan maailmaan. Muutokseen ja kehittymiseen tarvitaan avointa mieltä ja oivallusta nähdä asioita eri perspektiivistä. Tarvitaan uskallusta ja luottoa omiin kykyihin. Tarvitaan niitä, jotka haluavat oppia, mutta ehdottomasti myös niitä, jotka haluavat jakaa tietojaan muille. Sosiaalialan työtä tehdään järjellä, mutta myös sydämellä. Moni sosiaalialalla työskentelevä varmasti tunnistaa itsestään sen, että haluaisi poistaa maailmasta kaiken pahan, jos sen vain voisi tehdä. Haluaisi pelastaa jokaisen kaltoin kohdellun lapsen ja säästää nämä kurjalta lapsuudelta. Harmillista, mutta välillä huomaa itsekin toteavansa, että kaikkia ei voi auttaa. Tottahan se on. Yksi ihminen ei voi poistaa kaikkia epäkohtia, joita ympärillämme vallitsee. Omalta osaltani kuitenkin toivon, että sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon avulla saisin eväitä, joiden avulla voisin omalta osaltani olla vaikuttamassa lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointiin tulevaisuudessa. Toivoisin edellä mainittujen asioiden lisäksi muistavani sisällyttää toimintaani myös hippusen ”tervettä maalaisjärkeä”, sillä sillä pärjää jo yllättävän pitkälle. Henna Repo, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoa Hiilamo, Heikki (2014). Tarvitaanko huostaanottoja? Lapsen maailma 8/2014, 63. Jaakkola, Helena (2014). Lastensuojelun kriisiviestejä. TALENTIA 5.2014, 28-29. Skyttä, Jaana (2014). Lapsen ääni kuuluviin. Lapsen maailma 4/2014, 38-39.
Ennaltaehkäisy ja varhainen tuki lastensuojelussa -vähemmän tulipalojen sammuttamista
Tulipalojen sammuttamista, sitä on viime vuosien lastensuojelutyö ollut. Monissa kunnissa työskennellään liian pienellä resurssilla valtavien asiakasmäärien kanssa, jolloin on usein mahdollista puuttua vain vaikeimpiin tilanteisiin. Pidemmällä tähtäimellä tällainen työskentelytapa on kuitenkin kuin ”hölmöläisten peitonjatkoa”, jossa pituutta peittoon otettiin saman peiton toisesta päästä. Resursseja siirtelemällä ei tulos ole kovin kestävä. Saamme nauttia yhä 90-luvun lama-ajan säästöjen hedelmää. Perheiden erityispalveluiden päällikkö Hanne Kalmari toteaakin Tessossa (10.3.2014), että ”Peruspalveluiden kattavuus on heikentynyt ja palveluiden painopiste on siirtynyt korjaavaan päätyyn”. Lama-aikana säästöjä haettiin juuri koulusta, kotipalvelusta, neuvolatoiminnasta ja monesta muusta kohdasta, johon hyvinvointisuomi oli 80-luvulla panostanut. Tulokseksi on saatu kasvava joukko tavalla tai toisella syrjäytyneitä ihmisiä, joiden ongelmiin olisi nyt puututtava mittavin toimenpitein. Me kaikki tiedämme, että pieniä ongelmia on helpompi hoitaa, kuin suuria. Samalla tunnistamme jo itsessämme sen, että niihin pieniin ei tahdo aina motivaatio jostain syystä riittää vaan asioihin tulee tartuttua vasta kun seinä tulee vastaan. Jos yksinhuoltajaäiti on väsynyt jatkuvasti huutavan vauvansa kanssa, voi loputon univelka ja riittämättömyyden tunne johtaa jopa masennukseen ja sitä kautta moneen muuhun elämän osa-alueeseen. Onneksi sosiaali- ja terveysministeriö on laatinut lastensuojelun laatusuosituksen, jossa linjataan, että lapsen ja perheen on saatava apua silloin, kun sitä tarvitaan (Lääkärilehti, uutiset 14.5.2014). Oikea-aikainen ja muutenkin oikein kohdistettu apu onkin ennaltaehkäisyn kannalta tärkeintä. Samalla säästetään myös niin rahallisia kuin henkilöstöresursseja. Asiakkaan oman motivaation kannalta on myös tärkeää, että apua saa silloin kun sitä pyytää. Pettynyt ihminen ei ongelmien kärjistyessä ole enää kovin vastaanottavainen. Oikea-aikainen tukipalvelu pitäisi olla itsestään selvää? Ennaltaehkäisyn lastensuojelussa tulisi olla lapsiperheiden arkea, normaalia, kaikille kuuluvaa (tai ainakin matalalla kynnyksellä haettavaa) toimintaa, joka ei leimaa ihmistä ”hyväksi tai huonoksi”. Tämä on ymmärretty myös lainsäätäjien taholla. Uuden sosiaalihuoltolain painopisteenä tuleekin olemaan ehkäisevä työ ja erityisesti lasten ja perheiden palveluiden vahvistaminen (STM, verkkouutinen 21.1.2014). Toivottavasti tämä tulee näkymään vahvistuvana oppilashuoltona kouluissa, matalan kynnyksen kotipalveluna/perhetyönä, neuvolatyön lisä resursointina ja mahdollisuutena saada keskusteluapua ilman pitkiä jonoja. Myös aivan uudenlaisia ja innovatiivisia työskentelytapoja kaivataan. Väitöskirjaansa tekevä Tarja Hiltunen on haastatellut useita huostaanoton kokeneita äitejä. Hänen mukaansa Suomeen tarvittaisiin järjestelmä, joka tukisi äidiksi kasvamista. (Lapsen Maailma 5/2013.) Kaikilla ei ole omasta lapsuudestaan ja lähiympäristöstään saatua kokemusta ja tietoa, mitä toimiva vanhemmuus on. Lapsen hyvinvointi lähtee aina vanhemmista. Vanhemmuuden tukeminen onkin merkittävin asia ennaltaehkäistessä lastensuojelun tarvetta. Kuitenkin myös lapsen suora tukeminen on tärkeää. Jos kotona ei saakaan kaikkea sitä tukea mitä omaan elämäänsä tarvitsisi, voi kodin ulkopuolinen ihminen olla merkittävässä roolissa lapsen elämässä. Luottohenkilö saattaa löytyä harrastetoiminnan kautta, koulukuraattorista tai vaikkapa nuorisotalon työntekijästä. Siksi on tärkeää yhteiskunnan tukea kaikkea lapsille ja nuorille suunnattua työtä ja toimintaa. Nyky-yhteiskunnassa luonnolliset verkostot ovat hajonneet tai niitä ei ole ollenkaan. Isovanhemmat asuvat kaukana, naapureita ei tunneta ja kaikilla tuntuu olevan kiire ”omien asioiden kanssa”. Moni perhe jää kovin yksin omien arjen haasteiden keskelle. Tähän tarpeeseen voisi vastata myös vertaistuella, koska aina ei ammattilainen ole se paras tai ainoa vaihtoehto. Vertaisryhmiä ja tukihenkilöitä koordinoimaan tarvitaan kuitenkin ammatti-ihmisiä. Tässä kohtaa mielestäni kolmannella sektorilla ja seurakunnilla on mahdollisuus osallistua perheiden tukemiseen. Paljon tällaista toimintaa varmasti jo löytyykin. Useita kynnyksiä on kuitenkin ylitettävänä, että yhteistyö eri toimijoiden kesken saadaan jouhevaksi ja turhat ennakkoluulot voidaan heittää romukoppaan. Tukea yleisenä lapsiperhepalveluna Lastensuojeluasiakkuus voi olla este monelle lähteä hakemaan apua. Tulevaisuudessa onkin tarkoitus siirtää osa lastensuojelun avohuollon palveluista osaksi sosiaalihuollon yleispalveluja. ”Lastensuojelusta yleisiin perhepalveluihin siirtyviä palveluita olisivat muun muassa perhetyö, tukihenkilöiden ja –perheiden palvelut sekä vertaisryhmätoiminta.” kertoo hallitusneuvos Lotta Hämeen-Anttila sosiaali- ja terveysministeriöstä. (Tesso, 9.6.2014.) Päivän sana sosiaalityössä on osallisuus. Jotta ennaltaehkäisy tuottaisi tulosta myös pidemmällä tähtäimellä, on tärkeää, että asiakas saadaan itse auttamaan itseään. Sananlasku ”kannettu vesi ei kaivossa pysy” sopii tähän kohtaan hyvin: Ihmiselle tulisi antaa keinoja ratkaista ongelmia ja haasteita tulevaisuudessakin ilman, että joku tulee aina tekemään puolesta. Tällä tavalla työstä tulee vaikuttavampaa ja asiakasta voimaannuttavaa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja eduskunnan Lapsen puolesta -ryhmä tiedottaa: ”On arvioitu, että yhden lapsen sijoitus laitoshoitoon maksaa yhteiskunnalle noin 90 000 euroa vuodessa. Samalla rahalla voi saada noin 550 tapaamista lastenneuvolan terveydenhoitajan kanssa, 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai intensiivistä perhetyötä jopa seitsemäksi vuodeksi.” (THL.) Huostaanottojen väheneminen toisi siis yhteiskunnalle huimat rahalliset säästöt puhumattakaan inhimillisistä säästöistä. Huostaanotto on aina traumaattinen kokemus koko perheelle, tehtiin se kuinka hyvässä yhteistyössä tahansa. Kuitenkaan raha ei saisi olla pois sijaishuollosta, sillä sitäkin tullaan aina tarvitsemaan. Heta Niinimäki, sosionomi ylempi amk-opiskelija Lisätietoa Lapsen maailma-lehden artikkeli Potilaan lääkärilehden artikkeli STM.n tiedote Tesson lapsiperheille tukea artikkeli Tesson artikkeli varhaista puuttumista artikkeli THL: lapsiperheiden palvelut sote-ratkaisussa
Lapsiperheille heidän tarvitsemiaan palveluja
1990-luvulta lähtien on erilaisilla kehittämishankkeilla ja projekteilla pyritty siirtämään painopistettä korjaavasta työstä ennaltaehkäisevään työhön. Osa kunnista on onnistunut juurruttamaan kehittämishankkeet käytännön toimintaan, mutta kuitenkaan suuressa osassa kuntia ei ole tapahtunut toivottavaa asiakasta tasavertaistavaa muutosta palvelujen saamisessa. Kuntien palvelujärjestelmiin on edelleen jäänyt aukkoja, jolloin asiakas ei saa oikeinkohdennettua ja tarvitsemaansa palvelua. Myös toimijat ovat liian eriytyneitä, jolloin hedelmällinen asiakasta tukeva yhteistyö ja toisen ammattikunnan työn tunteminen on jäänyt hataraksi. Talentian ja lastensuojelun keskusliiton vuonna 2013 tekemässä yleisselvityksessä kävi ilmi kuntien ehkäisevän työn tilanteen huolestuttavuus. Myöskään lastensuojelun avohuollon tukitoimien osalta ei ollut tapahtunut merkittäviä parannuksia tukitoimien ja palvelujen saamiseksi. (Talentia ja lastensuojelun keskusliitto 2013, 37.) Sosiaalihuoltolain uudistus on ollut valmisteilla jo monen vuoden ajan, onhan voimassaoleva laki jo vuodelta 1983. Siinä ei kuitenkaan taata lapsiperheille universaaleja palveluja. Vuonna 2008 voimaan tulleella lastensuojelulailla ei siten ole ollut taustalakia, joka olisi mahdollistanut lastensuojelulain toimivuuden kaikilta osin hyvin. Nyt uudistettava sosiaalihuoltolain esitys sisältää tämän suuntaisen palvelun lapsiperheille. Sosiaalihuoltolain muutosesitys on mielestäni yllättävän vähän herättänyt mielenkiintoa sosiaalisessa mediassa. Ehkä osasyynä kansalaisten kirjoittamisen ja ihmettelyn vähäisyyteen on ollut se, ettei muutosesitys ole tavoittanut kansalaisia. Seuratessani touko-elokuun välisenä aikana lehtikirjoittelua ei vastaani tullut yhtään asiakkaan kirjoittamaa mielipidettä. Lähinnä kirjoittelusta ovat vastanneet erilaiset asiantuntijat ja tutkijat. Kirjoitteluissa huolta on herättänyt sosiaalihuoltolain uudistuksen vaikutus lastensuojelun maineeseen, työntekijöiden asiakkuuksien vaikeutumiseen, vastuun hämärtymiseen eri toimijoiden kesken sekä asiakkaiden mahdollisesta pallottelusta viranomaiselta toiselle (Heinonen & Puustinen-Korhonen 2014). Myös kentältä olen kuullut työntekijöiltä huolestuneita kannanottoja koskien työn vaikeutumista ja huolestumista jaksamisesta. Sosiaalityöntekijöitä on kovasti mietityttänyt, tulevatko asiakkaat lain muutoksen myötä seilaamaan edestakaisin peruspalveluissa ja lastensuojelun asiakkuudessa. On totta, että lastensuojelun maine voi huonontua asiakkuuksien vaikeutumisen vuoksi. On totta, että työntekijät voivat kuormittua, vaikka asiakasmäärät pienenisivät. On totta, että asiakkuuksia tulee alkamaan, loppumaan ja alkamaan uudestaan. Ymmärrän työntekijöiden huolen omasta toimenkuvastaan ja työn luonteesta sosiaalihuoltolain uudistuksen myötä ja uskon, että huolenaiheet voivat muuttua todeksi. Työssäni kohtaan asiakasperheitä päivittäin ja itselleni on herännyt kysymyksiä, mitä asiakas hyötyy sosiaalihuoltolain muutoksesta? Miten se vaikuttaa asiakkaan tuen saamiseen? Mielestäni tuleva suuntaus painopisteen siirtämisestä ennaltaehkäisevään työhön on asiakkaan kannalta tervetullut uudistus. Tällä hetkellä lastensuojelun asiakkuuteen tulee herkästi asiakkaita, joilla ei ole lastensuojelun tai tukitoimien tarvetta. Lastenpsykiatriasta on esimerkiksi tullut paineita lastensuojeluasiakkuuden aloittamisesta ajan saamiseksi tai perhetyön aloittamiseksi, jolla varmistettaisiin vastaanotolla käyminen. Vähävaraisen lapsiperheen kohdalla on voitu aloittaa lastensuojeluasiakkuus, jotta perhe on saanut kotipalvelua riittävästi ja ilmaiseksi. Sosiaalihuoltolain uudistuksella pyritäänkin saavuttamaan yhtenäinen lapsiperheiden palvelujen kokonaisuus ja mahdollisuus saada palveluja ilman lastensuojelun asiakkuutta (Hämeen – Anttila, 2014). Asiakkaiden tarpeet, odotukset ja toivomukset tuleekin olla yksi palvelujen kehittämistä määräävistä tekijöistä. Asiakastyössä auttamismenetelmät muuttavat aika ajoin muotoaan sen mukaisesti, miten yhteiskunta ja organisaatiot muuttuvat. Asiakastyössä saan kokemuksellista tietoa nykyisten palvelujärjestelmien toimivuudesta ja voin arvioida suunnitelmien toteutumista ja miten palvelut käytännössä vastaavat asiakkaiden tarpeita. Sekava palvelujärjestelmä ja yhteistyö hajanaista Asiakkailta saamani palautteen mukaan palvelujärjestelmä on tällä hetkellä sekava. Asiakkaille on usein epäselvää, kuka tekee, milloin ja miksi? Asiakkaalla voi olla samaan aikaan asiakkuus usean toimijan kanssa niin peruspalveluissa kuin erityispalveluissa. Päällekkäiseltä työltä ei siinä tilanteessa voida välttyä. Aiheellista onkin mielestäni kysymys: kuka oikeasti hyötyy mistäkin palvelusta ja missä tilanteessa? Yhteistyö eri toimijoiden kesken on tällä hetkellä hajanaista ja riippuvainen työntekijän omasta halusta yhteistyöhön. Yhteistyöhön ja sen kehittämiseen eri toimijoiden kesken tulisi panostaa riittävästi ja palvelut tulisi ketjuttaa päämäärätietoisesti, ei useita palveluja samaan aikaan eikä kaikkia kokeillen. Mielestäni yhteisvastuullinen, moniammatillinen yhteistyö saattaisi tuottaa sellaisia uusia ratkaisuja, joilla asiakasta voidaan auttaa sopivilla menetelmillä ja tukitoimilla oikeaan aikaan ja tärkeimmissä asioissa. Asiakas keskiössä Sosiaalityössä on asiakaslähtöisyydestä puhuttu pitkään ja pyrkimyksenä on ollut osallistaa asiakasta enemmän. Valitettavasti asiakas on kuitenkin omassa prosessissaan myös ulkopuolinen. Suunnitelmat ja päätökset pitää kuitenkin tehdä yhdessä asiakkaan kanssa asiakasta kuunnellen. Asiakaslähtöisellä ajattelutavalla ja palvelulla voitaisiin lisätä asiakkaan ja työntekijän välillä avoimuutta ja luottamusta (Keronen, 2013). Asiakkaalla voi olla toimijan kanssa erilainen näkemys palvelujen tai tukitoimien suhteen. Hän saattaa tarvita selviytymisensä tueksi vain tiettyjä osia olemassa olevasta palvelukokonaisuudesta. Tällöin asiakkaalla tulisi olla mahdollisuus luoda itse oma palvelupakettinsa. Asiakkaan osallistaminen vaatii työntekijältä uudenlaista näkökulmaa ja asennoitumista työn tekemiseen. Ammattikäytäntöjen kehittämisessä keskeistä onkin, että eettiset periaatteet konkretisoidaan käytännön toimiin. Työntekijän tulisi ammattieettisesti pyrkiä työssään asiakaslähtöisyyteen, luottamuksellisuuteen ja asiakkaan kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen (Mänttäri-Van Der Kuip, 2013). Tällöin työntekijä ei olisi auktoriteettina, vaan tasavertaisena asiakkaan kanssa tukemassa asiakkaan osallisuutta. Janne Kurki on esittänyt unelmakseen, että olisi vain yksi psykososiaalisia palveluja järjestävä organisaatio, jonka työryhmä seuraisi asiakasta palvelujen alkamisesta loppumiseen, jolloin perhettä ei pyöriteltäisi eri viranomaiselta toiselle (2014). Monissa kunnissa lasten ja perheiden hyvinvointia edistäviä palveluita on keskitetty perhekeskuksiin. Esim. Hämeenlinnassa lasten ja nuorten palvelut toimivat yhden organisaation alla ja samassa talossa, joka mahdollistaa moniammatillisen yhteistyön. Yhteistyön johdosta toimijat ovat selvillä toistensa tekemisestä ja saavat tukea toisiltaan. (Kettunen 2014.) Suurimmissa kaupungeissa palvelujen ja toimintojen yhdistäminen saman katon alle tuskin tulee mahdolliseksi, mutta unelmana hieno. Pienin askelin etenemällä saadaan kuitenkin asiakkaan näkökulmasta iso harppaus yhteisvastuullisella ja moniammatillisella yhteistyöllä yli sektorirajojen. Jaana Calenius, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoja Keronen, M. Asiakaslähtöisyys – olennainen tekijä sosiaalihuollossa. Tesso 31.1.2013. Kettunen, Iina. Ajoissa Vaahteramäkeen. 30 päivää. Lastensuojelun ammattilaiselle. 1.2014. Talentia. Mänttäri – Van der Kuip, Maija. Julkinen sosiaalityö markkinoistumisen armoilla?. Yhteiskuntapolitiikka 78 (2013):1 Talentia ja Lastensuojelun keskusliitto 2013. Heinonen & Puustinen – Korhonen. Lastensuojelun muutoksilla oikea-aikaista apua. Helsingin sanomat. 29.6.2014. C22. Hämeen – Anttila, Lotta. Lastensuojelun muutoksilla oikea-aikaista apua. Helsingin Sanomat. 1.7.2014. B9. Kurki, Janne. Varat lasten ja nuorten palveluihin yhdestä pussista. Helsingin Sanomat. 30.7.2014. B12.
Sosiaalihuoltolakia uudistetaan liian kiireellä ja salamyhkäisesti
Sosiaalihuoltolain uudistus ja siinä sivussa lastensuojelulain uudistus tapahtuvat viimeinkin – kukaan ei vielä tiedä mihin kaikkeen ja miten se tulee vaikuttamaan. Sosiaalihuoltolaki on eittämättä vanhentunut. Vanha laki on vuodelta 1983 ja maailma on runsaassa kolmessakymmenessä vuodessa muuttunut paljon. Lakia on toki paikkailtu ja muuteltu sieltä täältä aina tarpeen ja muuttuneen tilanteen takia mutta kokonaisuudistus on jäänyt tekemättä. Sosiaali- ja terveysministeriö asetti huhtikuussa 2009 työryhmän miettimään sosiaalihuoltolain kokonaisuudistusta ja työryhmä jätti loppuraporttinsa huhtikuussa 2012. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2012.) Sosiaalihuoltolakia on siis jo uudistettu jonkin aikaa. Nyt lain uudistus on viimeinkin tapahtumassa ja siinä sivussa mm. lastensuojelulakia ollaan muuttamassa. Sosiaalihuoltolain uudistus on ollut lausuntokierroksella kesä-heinäkuun vaihteeseen asti ja sen olisi tarkoitus mennä eduskunnan käsittelyyn syksyllä, jotta se ehtisi astua voimaan 2015. Lastensuojelulain uudistaminen on tapahtunut varsin vähäeleisesti ja siitä ei ole kovinkaan paljoa puhuttu vaikka siinä on periaatteellisesti varsin suuria asioita, olettaen että lakiesitykseen ei tule kovin suuria muutoksia lausuntopyyntöjen jälkeen tai eduskunnan käsittelyssä. Lastensuojelulain uudistamisessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, vuonna 2008 voimaan astunutta lastensuojelulakia on muutettu ja paikkailtu jo lukuisia kertoja (mm. Heinonen 2014). On ollut kuitenkin varsin erikoista, ettei sosiaalihuollon lain uudistuksesta ja siihen liittyvästä lastensuojelulain muutoksesta ole kuulunut paljoakaan. Toimin itse lastensuojelulaitoksen johtajana ja kuulen usein omien verkostojeni kautta jos lastensuojelun kentässä on tapahtumassa jotain mullistavaa. Mutta tällä kertaa oli todella hiljaista ennen kuin luonnos sosiaalihuoltolain uudistuksesta tuli lausuntokierrokselle. Keskustelu sosiaalihuoltolain uudistuksesta tuntuu olevan kaksijakoista. Linjaukset peruspalvelujen vahvistamisesta, peruspalvelujen vahvistamisesta ja perheiden tuen lisäämisestä ovat useimpien, ellei lähes kaikkien, kannattamia asioita (mm. Tesso, Talentia). Osa sosiaalihuoltolain ja lastensuojelulain ehdotetuista muutoksista, mm. painopisteen vahvistaminen ennaltaehkäiseviin palveluihin, peruspalvelujen parantaminen sekä perheiden tuen lisääminen, ovat kaikki mielestäni kannatettavia suuntia. Peruspalvelujen vahvistaminen ja lastensuojelun nykyisten avohuollollisten tukitoimenpiteiden ulottaminen kaikkien lasten, nuorten ja perheiden käyttöön on varmasti hieno ja kannatettava ideaali. Miten se mahtanee kuitenkaan onnistua käytännössä, onkin sitten kokonaan eri kysymys. Uudistusten suma: koordinoinnin tarvetta? Lastensuojelulaissa on jo sen uudistamisesta lähtien 2007/2008 ollut tavoitteena että painopiste olisi ennaltaehkäisevissä palveluissa eikä sijoituksissa ja korjaavan työn ja tuen palveluissa. Kuitenkin saa lähes joka viikko lukea lastensuojelun huostaanottojen lisääntymisestä, erityisesti nuorten kohdalla, ja tilanteen yleisestä huononemisesta. Positiivista on toki, että lastensuojelusta ylipäänsä puhutaan ja asiallinen ja analyyttinen kritiikki on aina paikallaan. On myös huomioitavaa, että lapsiperheiden kotipalvelu, kouluterveydenhuolto sekä oppilashuolto ja monet muut yleiset palvelut, joita ei ole tarkemmin säädetty laissa ovat juuri niitä kohteita, joiden resursseja ja toimintamahdollisuuksia on kavennettu ja leikattu heikkoina taloudellisina aikoina. Jos sosiaalihuoltolain uudistus on kuitenkin lopulta tarpeen ja välttämätöntä ja lastensuojelulain uudistuksen päälinjat kannatettavia niin miksi asiasta pitää huudella tuuleen? Itselläni ainakin häiritsee vahvasti millä tavalla lakiuudistusta tehdään. Ensinnäkin lain on tarkoitus tulla voimaan aikana, jolloin yhteiskunnassamme tapahtuu paljon sosiaali- ja terveyssektorilla. Onko järkevää tehdä iso lakimuutos sosiaalisektorilla kun valtakunnallinen sote-uudistus on käynnissä samaan aikaan? Sote-laista on periaatteet jo selvillä mutta käytännön tason asiat täysin epäselviä. Uusien sote-alueiden on tarkoitus aloittaa toimintansa 2017. Jos sosiaalihuoltolaki uudistuksineen on voimassa jo 2015, niin on melko selvää, ettei kaikkia sosiaalipuolen muutoksia pystytä ennakoimaan sosiaalihuollon lakiuudistuksessa. Pahimmassa tapauksessa sosiaalihuoltolain uudistus jää torsoksi tai sitä joudutaan paikkailemaan useita kertoja. Myös kuntauudistus on poliittisessa keskustelussa esillä ja pääkaupunkiseudulle on suunnitteilla metropoli-hallinto. Vaikka sote-uudistus jäisikin lähinnä ylimmän portaan tilaaja/tuottaja-mallin asetelmaksi, niin metropolihallinto saattaisi kaataa pääkaupunkiseudun kuntien rajoja monilla yllättävillä tavoilla. Se ei tietenkään olisi täysin paha asia, koska on hämmästyttävää kuinka monia keskeisiä asioita voidaan tehdä niin eri tavoin vierekkäisissä isoissa kunnissa. Mutta jälleen kerran metropolihallinnon uudistus ja sosiaalihuoltolain uudistus voisivat huomata olevansa tilanteessa, että jompaakumpaa joudutaan säätämään ja muuttamaan vahvasti toisen tullessa ennen aikojaan. Eli se mitä minä ihmettelen, että miten voidaan näin keskeisiä asioita tehdä eriaikaisesti kun ne pitäisi tehdä synkronoidusti suhteessa toisiinsa. Parhaimmassa tapauksessa aukkoja, mitä on aina kun muutetaan vallitsevaa järjestelmää radikaalisti, voidaan tukkia samanaikaisesti kaikkialla, kun eriaikaisessa muutoksessa paikataan vähän väliä. Lastensuojelun keskusliitto toivoo myös omassa kannanotossaan, että sosiaalihuoltolain uudistus ja lastensuojelulain uudistukset tulisivat mahdollisimman valmiina ja niissä huomioitaisiin myös muut yhteiskunnassa valmisteilla olevat asiat (lastensuojelun keskusliitto 2014). Ehdotetut muutokset tarkoittavat että kunnille tulee paljon uusia velvoitteita aikana, jolloin käydään jo muutenkin paljon yhteiskunnallista keskustelua julkisen sektorin ylipaisumisesta sekä tarpeesta leikata tukia ja tämänhetkisiä palveluita. Täysin uusien toimintojen lisääminen sopii mielestäni varsin huonosti tähän keskusteluun. Kunnat, joita suuri osa muutoksista koskettanee, on jätetty varsin vähälle huomiolle lain valmistelussa. Olettaen, että laki menee syksyllä 2014 läpi eduskunnan käsittelyssä ja astuu voimaan 2015 alusta, tarkoittaa että kuntien tulisi resursoida melko paljon ennaltaehkäiseviin ja yleispalveluihin. Moniko kunta on nykyisessä taloustilanteessa sellaisen rahakirstun äärellä mistä voi ammentaa useita kymmeniä työntekijöitä (riippuen toki kunnan koosta)? Lastensuojelulain uudistukset herättävätkin ansaitusti huolta mm. lastensuojelun keskusliitossa, erityisesti kiireellisen aikataulun takia, mutta myös sosiaalihuoltolain ja lastensuojelulain välisen suhteen epäselvyyksistä (lastensuojelun keskusliitto 2014). Kritiikkiä luonnosuudistus saa myös kelpoisuusehtojen väljentämisestä ja ajatuksesta säästää vähentämällä sosiaalityöntekijöiden määrää siirtämällä sosiaalityöntekijän tehtäviä sosiaaliohjaajille. Sosiaalityöntekijää saa sijaistaa vain sosiaalityön opiskelija. Tämä on sosiaalityöntekijän profession vahvistumisen kannalta sinänsä hienoa, mutta Talentia pelkää tämän saattavan johtaa siihen, että osa kunnista ketjuttaa opiskelijoita määräaikaisina sijaisina (Ristimäki ja Heikkinen 2014). Talentia ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi resurssiongelmaan lakiin pohjautuvia mitoituksia (Heikkinen & Ristimäki 2014) mutta tämä poistaisi ongelmaa vain osittain. Ensinnäkin mitoitukset eivät kerro vielä laadusta yhtään mitään ja toisekseen ongelmana ei välttämättä kaikissa kunnissa ole työntekijöiden rekrytointi vaan työntekijöiden jatkuva vaihtuminen, mikä lisää entisestään työkuormitusta. Mitoitus toimii toki minimivaatimuksen täyttämisenä, mutta vanhuuspuolelta on jo opittavissa että pelkät mitoitukset eivät poista kroonisen aliresursoinnin ongelmaa. Toinen iso kysymys on mistä saadaan tekijät uusiin palvelumuotoihin? Monilla kunnilla on jo tällä hetkellä vaikeuksia palkata riittävän pätevää henkilökuntaa, ei vain muodollisesti pätevää vaan myös riittävänä osaavaa, henkilökuntaa. Lastensuojeluun ajautuu asiakkuuksia, jotka eivät välttämättä olisi olleet ollenkaan lastensuojeluasiakkuuden tarpeessa, jos yhteiskunnan peruspalvelut olisivat olleet tosiasiallisesti käytettävissä jo aiemmin oikeaan aikaan. Näitä palveluja ovat erityisesti kouluterveydenhuolto, päihdehuolto vanhemmille sekä lasten ja aikuisten psykiatria. No mutta eikös sosiaalihuoltolain uudistus juuri korjaa tämän asian? Toivottavasti, mutta resurssien laittaminen vain peruspalveluihin vahvistamatta myös erityispalveluja ei riitä. Uusien palvelumuotojen epämääräisyys herättää huolta. Perhekuntoutus ja tehostettu perhetyö pitäisi määritellä suhteellisen huolellisesti, jottei jouduttaisi siihen tilanteeseen, että kukin kunta järjestää kyseiset palvelut omalla tavallaan. Iso ongelma mikä meillä on jo tällä hetkellä suomalaisessa lastensuojelussa. Perhekuntoutuskeskuksen johtajana tiedän, että perhekuntoutuksen käsite on tällä hetkellä hyvin epämääräinen ja sitä voidaan järjestää monella eri tavalla. Toivon vilpittömästi, että päättäjät ymmärtävät joko synkronisoida lakiuudistukset samanaikaisiksi ja suhteessa myös toisiin lakeihin tai että he saisivat jostain viisautta antaa riittävästi siirtymäaikaa uusien palveluiden kehittämiseen. Pelkään kuitenkin, että näin ei käy vaan joudumme tilanteeseen jossa lakiuudistus velvoitteineen tapahtuu kertarysäyksellä ja sen jälkeen sieltä täältä tilkkutäkkiä paikkaillen. Teemu Tuominen, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoa Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti. 2012. Sosiaali- ja terveysministeriön internet-sivut 4.9.2014. Heinonen H. 2014. Lastensuojelun keskusliiton blogi. Sosiaalihuoltolain uudistus poistaisi turhaa lastensuojelun asiakuutta. Lastensuojelun keskusliitto. 2014. Sosiaalihuoltolakia uudistetaan liian kiireellä. Ristimäki, T. ja Tolonen M. 2014. Talentian lausunto sosiaalihuoltolain uudistamisesta. Heikkinen A. ja Ristimäki, T. 2014. Talentian lausunto lastensuojelulain uudistamisesta. Kähkönen E. 2014. Lapsiperheille tukea nopeasti ja järkevästi. Artikkeli Tesso-lehden internet-sivuilla.
Uusilla osallistumistavoilla päätöksenteko keskustelevammaksi ja läpinäkyvämmäksi
Olemme viime aikoina seuranneet keskustelua uusista osallistumistavoista ja niiden vaikutuksista. Esimerkiksi Paul-Erik Korvela ja Jenni Rinne kirjoittivat (7.3.2014) Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla demokratian uudistamisesta. He olivat sitä mieltä, että uusien osallistumistapojen kautta kansalaiset hyväksyvät paremmin poliittisen järjestelmän, mutta demokratia ei välttämättä toteudu. Haluamme kuitenkin nostaa esiin uusien osallistumistapojen, kansalaisraatien ja lähidemokratian merkitystä perinteisen kansanäänestyksen rinnalla, sillä vaikka ne eivät lisäisi kansanvaltaa, ne kuitenkin parantavat kansalaisten tietoutta oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, palveluista sekä vaikutuskanavista. Suomalaisen demokratian haasteet Suomalaisessa demokratiassa on ainakin kaksi ongelmaa. Ensimmäinen niistä on äänestysaktiivisuuden pieneneminen. Samaan aikaan kun suomalaiset luottavat entistä enemmän yhteiskuntaan, poliittiseen toimintaan osallistuminen on laskussa. Toinen merkittävä ongelma on osallistumismahdollisuuksien eriarvoisuus kansalaisten välillä. Osallisuuteen rohkaiseva ja osallistumistapoja tarjoava yhteiskunta estävät eriarvoistumista. Sosiaalihuollon tehtävä on ehkäistä eriarvoistumista ja siksi demokratian haasteet ovat vahvasti sidoksissa sosiaalipalveluiden järjestämiseen. Elämme yksilökeskeisessä kulttuurissa, jossa kansalaisten on helppo tehdä itsenäisiä päätöksiä olematta niistä kuitenkaan vastuussa kenellekään. Vastuukysymys korostuu myös demokratiassa. Omien kokemustemme mukaan suurin osa ihmisistä ei ole perehtynyt asioihin, joista äänestää. Uusien osallistumistapojen kautta äänestysvaikuttamisen kanavan on mahdollista monipuolistua, sillä kansalaisten äänestyskäyttäytymisen taustalla on enemmän tietoa aihepiiristä. Deliberatiivinen demokratia on tulevaisuutta Deliberaatiolla tarkoitetaan laaja-alaista ja monipuolista harkintaa yhteiskunnallisissa asioissa. Deliberatiivisen demokratian avulla kansalaiset saavat äänensä kuuluviin muutenkin kuin vaalien alla. Etenkin kuntatasolla tällainen keskusteluun pohjautuva demokratia on kasvanut Suomessa, koska paikallisuudesta ja lähidemokratian katoamisesta ollaan oltu huolissaan. Deliberaation kautta kansalaisille syntyy mahdollisuus uuden tiedon myötä oman näkemyksen muuttumiseen. Mielipidekyselyt ja palautekuulemiset eivät anna tähän samanlaista mahdollisuutta. Siksi onkin mielenkiintoista pohtia, ovatko kansanäänestyksellä saadut tulokset tarpeeksi päteviä. Tulevaisuudessa deliberatiivinen keskustelukulttuuuri keskittyy varmasti entistä enemmän internettiin. Jos esimerkiksi kansanäänestykset siirtyvät kokonaan verkkoon, niitä tulee luultavasti edeltämään vilkas keskustelu äänestykseen vaikuttavista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Vaikka verkko on hyvä väylä deliberatiivisen demokratian lisäämiseksi, ei pidä unohtaa face-to-face -kohtaamisten merkitystä osana demokratiaa. Tutkimustulokset ja strategiat puoltavat uusien osallistumismuotojen merkitystä Yleisimpiä demokratia-mittareita käyttävien tutkimusten mukaan Suomi saa hyvät pisteet demokratian toteutumisessa. Jos kriteereinä toimivat kansalaisvapaudet ja poliittiset oikeudet, Suomi on täysin demokraattinen maa. Kuitenkin, jos puhutaan demokratian syventämisestä niin toimenpiteissä kuin osallisuuden lisäämisessäkin, Suomi ei pärjää tilastoissa muille pohjoismaille. Siksi pelkkään muodolliseen päätöksentekoon osallistuminen ei enää riitä. European Social Survey:n tutkimusaineisto puoltaa sitä, että demokratian pääpaino tulisi siirtää avoimempaan ja vuorovaikutuksellisempaan päätöksentekokulttuuriin, jossa kaikilla kansalaisilla olisi mahdollisuus osallistua taitojensa ja tarpeidensa mukaan keskusteluun ja päätöksentekoon. Myös kuluttajatutkimuksen Kansalaisraati suomalaista demokratiaa kehittämässä -hankkeentulokset osoittavat, että uudet osallistumistavat herättelevät kansalaisten kiinnostusta yhteiskunnallisiin teemoihin sekä lisäävät kansalaisten poliittisia vaikutusmahdollisuuksia. Niiden kautta kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös suoraan heitä koskeviin asioihin kuten palveluiden kehittämiseen. Tutkimusten ja mittareiden lisäksi osallisuutta on perusteltu myös strategiatasolla. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategiassa Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020 linjataan, että palveluita olisi kehitettävä yhdessä asiakkaiden kanssa. Asiakaskeskeisyys pitäisi nähdä koko toiminnan lähtökohtana. Myös sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportissa lainsäädännön uudistamisen keskeiset periaatteet ovat asiakaslähtöisyys ja yksilön vaikuttamismahdollisuudet palveluiden kehittämiseen. Yhteiskunnalliselta tasolta käytännön tekoihin Jotta strategiset tavoitteet saataisiin juurrutettua ruohonjuuritasolle, tarvitaan uusia osallistumistapoja. Niitä tulisi kehittää niin, että ne palvelevat myös huono-osaisia, yhteiskunnan laidalla eläviä kansalaisia. Mahdollisuutta osallistua raateihin, kansalaisaloitteisiin tai muihin osallistumista lisääviin hankkeisiin pitäisi siis tarjota kaikille kansalaisille. Ihmisillä on kuitenkin hyvin erilaiset lähtökohdat osallistumiselle. Jos toimintaan saadaan mukaan vain kaikkein aktiivisimmat, yhteiskuntaan luottavaisimmat ja argumentointitaidoiltaan parhaiten suoriutuvat kansalaiset, kuka tuo yhteiskunnasta syrjäytyneiden äänen kuuluviin? Haasteena onkin, miten saada erilaisissa elämäntilanteissa olevat kansalaiset mukaan heitä koskevien palveluiden ja toimintojen kehittämiseen. Syrjäytymisestä ja osattomuudesta tulee kehittää erilaisia väyliä osallistumiseen ja osallisuuteen. Myös lapsia tulisi ohjata osallisuuteen vahvemmin. Demokratiakasvatusta ja osallisuuden kokemuksia tulisi syntyä esimerkiksi jo päiväkodista ja alaluokilta alkaen. Näin voitaisiin vahvistaa kansalaisten tietoisuutta omista osallistumismahdollisuuksistaan pienestä pitäen. Osallisuuden kokemus syntyy niin suoran kuin epäsuorankin demokratian kautta. Suurin ongelma lienee niiden sovittaminen yhteen. Millaisia todellisia vaikuttamiskanavia voidaan tarjota moniäänisissä osallistumismuodoissa? Uusien vaikuttamiskanavien tulisi olla läpinäkyviä ja osallistujille tulisi tehdä selväksi heidän roolinsa suhteessa muodolliseen päätöksentekoon. Parhaimmillaan uudet osallistumismuodot nostavat äänestysaktiivisuutta lisääntyneen keskustelun myötä eli vastaavat yhteen tämän hetken suomalaisen yhteiskunnan demokratian keskeisimmästä haasteesta. Sini ja Eeva-Maria, sosionomi ylempi AMK-opiskelijoita Lue lisää aiheesta Borg, Sami (toim.) – Kiilakoski, Tomi – Mykkänen, Juri - Myllyniemi, Sami – Pekola-Sjöblom, Marianne – Piipponen, Sirkka-Liisa – Pikkala, Sari 2013. Demokratiaindikaattorit 2013. Luettavissa netissä Korvela, Paul-Erik – Rinne, Jenni 2014. Demokratian uudistaminen voi viedä harmaalle alueelle. Helsingin sanomat/vieraskynä 7.3.2014 Luettavissa netissä. Lundström, Niklas – Raisio, Harri 2013. Kansalaisraadit aluekehittämisen pirullisissa peleissä. Hallinnon tutkimus 32 (3) 179-196. Peura-Kapanen, Liisa − Rask, Mikko – Saastamoinen, Mika – Tuorila, Helena 2013. Kansalaisraati suomalaista demokratiaa kehittämässä. Kuluttajatutkimuskeskus: Helsinki. Luettavissa netissä Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti. STM 2012. Luettavissa netissä. Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategia. STM 2011. Luettavissa netissä
Ihmisen kohtaaminen – hupeneva voimavara asiakastyössä?
Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten asiakastyöhön käyttämää aikaa kiristetään koko ajan. Suuntausta perustellaan kustannusten leikkaamisella. Asia vaikuttaa selvältä, mutta onko se sitä kuitenkaan? Suomen Punaisen Ristin nuorten turvatalon johtaja Pekka Väänänen muotoilee asian näin: ”Monet ongelmat jäisivät pienemmiksi, jos ihmiset kuuntelisivat enemmän toisiaan. Hyvä vuorovaikutus ei ole mahdollista, jos ei osata kuunnella. Toisia ihmisiä ei voi myöskään auttaa, jos ei kuuntele mikä heille on tärkeää ja arvokasta. Kuuntelemisen pahin vihollinen on liian kova kiire." Ihmistyön tekemisen tavat Sosiaalialan työ on ihmisen auttamistyötä. Asiakkaat ovat jollakin tavoin elämässään heikoilla ja heidät on aluksi kohdattava yksilöinä. Jokaisen tarina on erilainen. Kaikki eivät tunnista omien ongelmiensa juuria eivätkä siksi ole motivoituneita heti muuttamaan toimintaansa. Ongelmat ovat kehittyneet ajan kanssa ja niiden on mahdollista helpottua ja selvitä myös ajan kanssa. Tavallinen elämä jatkuu auttamistyön rinnalla ja tuo vaihtelevuutta paranemisprosessiin. Pienen lapsen kasvaminen tasapainoiseksi aikuiseksi edellyttää ennen kaikkea hyviä malleja aikuisuudelle ja inhimillisyydelle. Vanhuksen toimintakyvyn ja elämänhalun ylläpitäminen riippuu eniten siitä, kuinka hyvin hänen on mahdollista olla osallisena tavallisessa elämässä ja muiden ihmisten kanssa. Mielenterveyspotilaan tai päihteiden käyttäjän kuntoutuminen terveempiin elämäntapoihin vaatii toisilta ihmisiltä saatavaa uskoa ihmisen kykyyn parantua ja muita onnistumisen tarinoita, joista voi ottaa oppia. Perheen ongelmien kääntäminen yhteiseksi ponnisteluksi ja antoisiksi kokemuksiksi edellyttää usein rinnalla kulkijaa, jonka kanssa yhdessä löytyvät hyvät toimintatavat ja opitaan koko perheelle parempi arki. Sosiaalityöntekijä voi tehdä asiakkailleen viisaita päätöksiä vain, jos hänellä on mahdollisuus oikeasti kurkistaa heidän todelliseen elämäänsä ja seurata sen kehittymistä. Jos aika ei edes laskennallisesti voi riittää asiakkaiden riittäviin tapaamisiin, työtä on mahdoton tehdä oikealla tietopohjalla eli joka tilanteessa eettisesti oikein ja lain kirjaimen mukaisesti. Kun nuori on ajautumassa huonoille teille uuden kaveriporukan mukana, tarvitaan aikuisia jotka osaavat kohdata nuoren sellaisena kuin hän on ja arvostaa hänen potentiaaliaan. Jos etsivän nuorisotyön ensikohtaaminen epäonnistuu, saattaa nuori helposti joutua pahenevaan kierteeseen, josta ulos pääseminen on jo paljon vaikeampi tehtävä. Jos apua tarvitsevan ihmisen aito ja tasaveroinen kohtaaminen laiminlyödään, menetetään olennainen osa sosiaalialan auttavasta työstä. Ellei ihmisen kohtaaminen onnistu alun alkaen, luottamus jää syntymättä ja auttamisprosessi pitkittyy tai jää kokonaan käynnistymättä. Ihmisen ongelmat usein syvenevät ilman apua. Viivästynyt avuntarjonta on näin lisännyt inhimillistä tuskaa ja viranomaisten ennakoituja kustannuksia huomattavasti. Hollannin malli kohtaamiselle Hollantilainen sosiaalityön opettaja kertoi Metropolian Wellbeing-seminaarissa, että heillä sosiaalityöntekijä on vastuussa tietyn alueen kaikista asiakasryhmistä ja asiakkaita on 40-50 kappaletta. Asiakkaat odottavat sosiaalityöntekijältä aitoa kiinnostusta ja vuorovaikutusta, itsetunnon vahvistamista sekä pitkäkestoisia ihmissuhteita. Hollannissa on lähdetty kehittämään joustavampaa sosiaalityötä näiden asiakasodotusten pohjalta. Työntekijät ovat pääosin jalkautuneet kaduille asiakkaiden pariin. He panostavat asukkaiden aitoon ja empaattiseen kohtaamiseen tasaveroisina ihmisinä. Sosiaalityön kustannusten leikkaaminen on sielläkin todellisuutta. Työskentelyä on siitä huolimatta – itse asiassa sen vuoksi - viety ennaltaehkäisevään suuntaan. On tunnistettu ja tunnustettu tasa-arvoisen vuorovaikutuksen perustava arvo ihmistyössä. Suuremmat ongelmat ja niistä koituvat kustannukset oletettavasti pitkällä aikavälillä vähenevät. Samalla ihmiset kokevat paremmin saavansa apua ja tukea. Muutoksen tie enemmän poliittinen kuin ammatillinen Ihminen on aivan erilainen ja paljon monimutkaisempi kuin kone. Ihmistä ei voi laittaa liukuhihnalle. Jos teemme niin, menetämme inhimillisyyden. Sosiaaliset ongelmat pahenevat ja niiden hoitaminen maksaa lopulta paljon enemmän. Jos ihmisen kohtaamiseen tarvittavat resurssit (aika ja osaaminen) vähennetään olemattomiksi, ihmisten palveluista häviää olennainen sisältö. Palvelu ei olekaan enää ihmisten auttamista parempaan, vaan lähes hyödyttömien suoritteiden kirjaamista lain muodolliseksi noudattamiseksi ja johdon vaatimusten täyttämiseksi. Ammattitaitoiset työntekijät jättävät paikkansa ja tilalle tulee epäpätevää työvoimaa. Tämänsuuntaisilla poliittisilla päätöksillä ja johtamisella ajetaan hyvinvointiyhteiskuntaa alas - aivan tietoisesti. Onhan selvää että ongelmien pahentuessa laajamittaisesti ne tulevat myös kunnille liian kalliiksi hoitaa. On ajauduttu sille tielle, että kunnat eivät enää yleisesti noudata säädettyjä lakeja. Kelkkaa on vaikea enää kääntää, kun se on päässyt kunnolla vauhtiin. Se on kuitenkin mahdollista ja nyt on sen aika. Annetaan arvo inhimilliselle kohtaamiselle ja ennaltaehkäisevälle ihmistyölle. Tuija Mannersola, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lue lisää aiheesta Esa, Miia 2014. Valvira: Lastensuojelussa jopa 160 asiakasta sosiaalityöntekijää kohden. Yleisradio 12.5. Verkkojulkaisu. Kantomaa, Raija 2014. Kunnat rikkovat räikeästi lakia – vanhukset heitteillä. MTV 19.5. Verkkojulkaisu. Kantomaa, Raija 2014. Valvira: Vanhustenhuollossa liikaa puutteita – emme pysty valvomaan. MTV 19.5. Verkkojulkaisu. Kotihoitaja: Vanhukset pestään pyhänä 2013. Helsingin Sanomat 14.12. Verkkojulkaisu. Puro, Tuulia 2013. Kotihoidon työntekijöiden tilanne on kestämätön. Helsingin Sanomat 30.11. mielipide. Verkkojulkaisu. Savolainen, Jaana 2012. TEM: Palveluasuntojen tarve kaksinkertaistuu. Helsingin Sanomat 26.9. Verkkojulkaisu. SOTE-uudistuksessa varmistettava mielenterveyspalvelujen saatavuus 2014. Mielenterveyden keskusliitto 16.5. Verkkojulkaisu. Toivonen, Terhi 2014. MLL: Valviran selvitys piirtää huolestuttavan kuvan lastensuojelun tilasta. Yleisradio 13.5. Verkkojulkaisu. Väänänen, Pekka 2014. Kuuntelemisen taidot ovat uhattuna, sanoo auttamisen ammattilainen. Helsingin Sanomat 5.5. Verkkojulkaisu.
Sosiaalialan tutkimus, kehittäminen ja erikoistumiskoulutus sote-lain valmistelussa
Kun viime vuodet on puhuttu sote:sta, useimmiten sanan alkuosasta ei juurikaan puhuta vaikka sosiaalialan palvelujen piirissä on satoja tuhansia ihmisiä elämänkaaren eri vaiheissa. Valmisteilla olevassa sote-laissa tullaan säätämään myös miten valtio osallistuu alan tutkimuksen, kehittämisen ja erikoistumiskoulutuksen järjestämiseen. Tällä hetkellä esimerkiksi terveydenhuollon tutkimusta ja lääkäreiden erikoistumiskoulutusta rahoitetaan valtion toimesta. Sosiaalialalta vastaavat säädökset ja rakenteet puuttuvat, lukuunottamatta vuoden 2001 alusta lähtien perustettuja sosiaalialan osaamiskeskuksia, jotka saavat perustoimintaansa pienen valtionosuuden. Osaamiskeskusten toiminta on ollut erityisen merkityksellistä, mutta kehittämistyön pitkäjänteisyys on jatkuvasti vaakalaudalla kun pääosa toiminnasta rahoitetaan ulkopuolisella lyhvtkestoisella hankerahoituksella. Vaikuttavuustietoa ja erityisosaamista tarvitaan Kuitenkin esimerkiksi sosiaalialan toiminnan vaikuttavuudesta tarvittaisiin jatkuvasti tutkimustietoa niin lastensuojelun, sosiaalityön, päihde- ja mielenterveystyön kuin vammais- ja vanhustenhuollon asiakastyöstä. Alan kehittämishankkeissa tehdään jatkuvia ihmiskokeita erilaisilla tukitoimilla ja muilla interventioilla. Kehittämishankkeissa ei kuitenkaan tuoteta tutkimustietoa siitä, miten palveluilla ja erilaisilla tukitoimilla vaikutetaan ihmisten hyvinvointiin ja elämään. Vuosien ajan on peräänkuulutettu myös osaamista esimerkiksi lastensuojelutyöhön, kuitenkaan erikoistumiskoulutusta ei ole millään tavalla organisoitu ja rahoitettu. Erityisosaamista vaativaan lastensuojelutyöhön tulee voida erikoistua ammatillisen peruskoulutuksen jälkeen. Myös sosiaalialalle tutkimus- ja opetuskeskukset On itsestään selvää, että sosiaalialan tulee olla tasavertaisessa asemassa terveydenhuollon kanssa alan tutkimuksen, kehitystyön ja erikoistumiskoulutuksen voimavaroissa. Kirjoitettavana olevassa sote-laissa tulee olla pykälät, joilla muodostetaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sekä sote-alan käytäntötyön ja sen opetuksen tutkimus- ja opetuskeskukset. Tällaiset tutkimus- ja opetuskeskukset pitää olla kullakin viidellä sote-alueella ja mahdollisesti niiden filiaalipaikkakunnilla. Tutkimus- ja opetuskeskukset verkottuvat alueensa kuntien ja muiden sosiaalialan palveluja tuottavien kanssa. Erikoitumiskoulutus organisoidaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyönä. Käytännön erikoistuminen tapahtuu esimerkiksi sovittujen TK-kuntien lastensuojelutyössä tai niiden vastuulla toimivien sijoitettujen lasten hoitoyksiköissä. Edellisessä jo roskiin menneessä sote-lakiesityksessä mainittiin, että kullekin sote-erityisvastuualueelle perustettaisiin esimerkiksi lastensuojelun erityisosaamisen keskus. Näin voitaisiin kirjoittaa uuteenkin sote-lakiesitykseen. Mutta kaikkien osaamista ei huolittasi mukaan Olen ollut viime aikoina eri foorumeilla mukana keskusteluissa, joissa yliopistojen sosiaalityön professorit rajaavat ammattikorkeakoulut pois sote-lain tutkimus- ja opetuskeskuksen ja erikoistumiskoulutuksen virallisesta rakenteesta. Heidän mielestään niiden tulee olla yliopistollisia keskuksia, ja laissa ei pitäisi mainita ammattikorkeakouluja. Tosiasia kuitenkin on, että valtaosa sosiaalialan ammattilaisista koulutetaan ammattikorkeakouluissa, ja joissa voi suorittaa myös ylemmän korkeakoulututkinnon. Näiden tutkintojen opettajista ja yliopettajista iso osa on saanut tutkijakoulutuksen (tohtori tai lisensiaattitutkinto). On sosiaalialan tutkimusosaamisen haaskaamista, mikäli tällainen opetus- ja käytäntötutkimuksen osaaminen jätetään sote-alueen rakenteista pois. Hyvinvointia ja terveyttä edistävä & ongelmia ja sairauksia ehkäisevä Kun pääosa sosiaalialan työstä tehdään kunnissa lähellä ihmistä, on tärkeää, että sote-lain ensimmäisessä pykälässä sanotaan sote-alan keskeisimpänä päämääränä ihmisten hyvinvointia ja terveyttä edistävä sekä ongelmia ja sairauksia ehkäisevä toiminta. Laissa tarvitaan porkkanoita, joilla kunnat ovat motivoituneita jatkossakin kehittämään perusterveyden- ja sosiaalihuollon, peruskoulun, päivähoidon, liikunnan, nuorisotyön ja arkikulttuurin toimijoiden yhteistyötä kansalaisten kanssa. Yksi tällainen porkkana voisi olla suunniteltu ”sairastavuuskerroin”, jonka mukaan kunta maksaa sote-alueelle sitä enemmän mitä heikommin se huolehtii kuntalaistensa terveydestä ja hyvinvoinnista. Raha kun tuntuu aina puhuvan päättäjille. Sirkka Rousu, HT, yliopettaja, sosiaalialan ylempi AMK-tutkinto
Kahvittelu on tärkeä osa verkostotyötä
Yhteisten kokoontumisten tarve Helsingissä toimii lukuisia monitoimijaisia ja hallintorajat ylittäviä verkostoja. Oma kokemuksemme on kertynyt lasten ja nuorten hyvinvointiin keskittyvien suhteellisen pysyvien verkostojen osalta, mutta verkostoja toimii eri-ikäisten ja eri asioiden ympärille kokoontuneina enemmän kuin kukaan edes tarkasti tietää. Tämä on haastava yhtälö kaupungissa, jonka palvelut rakentuvat linjaorganisaatiomallille. Nykytilassa yhteistyöverkostojemme toimintaan osallistuu pääasiassa asiakaspinnassa toimivia ammattialaisia, joilla ei välttämättä ole virallista mandaattia toimia hallintokuntien rajat ylittävästi. Tämän vuoksi niitä pidetään usein epävirallisina ja vapaaehtoisuuteen perustuvina, vaikka tosiasiallisesti toimijoita velvoittavat yhteistyöhön niin kaupunginvaltuustotasoiset kuin kansalliset strategiset linjaukset. Lisäksi tiedonkulku organisaatioiden eri tasoille on usein ongelmallista eikä johdolla aina ole selvää käsitystä siitä, mitä verkostoissa tehty työ on ja kuinka se palvelee kunkin organisaation tavoitteita. Siksi näitä verkostoja on kutsuttu kahvikerhoiksi. Kunnan toimintaa säätelevät lait ja strategiat sekä mm. yhteiskunnan tasolla luotavat rakenteet ja toimintatavat, esimerkiksi lasten ja nuorten kohdalla lastensuojelulaki velvoittaa kunnat tekemään lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman (Lasu) valtuustokausittain. Tavoitteena on antaa kuntapäättäjille, palvelujen käytännön toteuttajille ja kuntalaisille aiempaa parempi kokonaiskäsitys lasten ja nuorten kasvuoloista sekä käytössä olevista että tarvittavista voimavaroista. Se on myös hallintokuntien yhteinen sopimus siitä, mihin suuntaan lasten ja nuorten palveluja monihallintokuntaisessa yhteistyössä kehitetään. Suunnitelmaan on kirjattu hallintokuntien yhteiset tavoitteet sekä ne toimenpiteet, joilla kyseisiin tavoitteisiin pyritään pääsemään. Kaupungin olemassa olevat verkostot ovat kuitenkin suhteellisen kartoittamatonta maaperää. Verkostojen olemassaolo, tavoitteiden vahvistaminen ja työn näkyväksi tekeminen on tärkeää. Tiedon on tärkeää kulkea verkostoista tarvittaessa myös sektori- ja hallintokuntarajat ylittäen. Ja kuinka kahvi liittyy verkostotyöhön? Toimivan verkostotyön lähtökohta on tarve verkoston olemassaololle. Esimiestasolla verkostotyöltä odotetaan yleensä tehokkaampaa tiedonkulkua ja toimintaa, uusia innovaatioita, työssä jaksamisen parantumista, keskinäistä luottamusta, toiminnan joustavuutta ja tasapuolisuutta sekä uuden oppimista. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen liittyvässä ruohonjuuritason verkostotyössä tavoitteena on myös eri tahojen ammattilaisten asiantuntemuksen yhdistäminen, ongelmien kokonaisvaltainen hahmottaminen sekä niiden kautta saavutettu toimenpiteiden uskottavuus ja vaikuttavuus. Kasvokkain tutustuminen on tärkeä osa verkostoitumista. Tämän edistämiseksi olemme Klaarissa kehittäneet verkostojen kehittämistapaamiskonseptin, johon käytetään hieman enemmän aikaa kuin tavanomaisiin verkostokokouksiin. Näissä tapaamisissa kahvi ja tarjoilut ovat osoittautuneet yhdeksi merkittävistä hyvän ilmapiirin luomiseen vaikuttavista asioista. Kahvittelun lomaan laadittu kiireetön aikataulutus luo hyvän pohjan yhteisen tavoitteen kirkastamiselle. Toimijat tutustuvat toisiinsa sekä toistensa työhön ja samalla voidaan yhdessä miettiä, tarvitaanko verkostoon uusia jäseniä. Kehittämistapaamisen keskiössä on toimintaympäristössä tapahtuviin muutoksiin reagoiminen. Myös kokouskäytäntöjen tarkistaminen ja verkoston välisten suhteiden määrittäminen onnistuu samassa tilaisuudessa. Kehittämistapaamiset ovat räätälöitävissä verkoton yksilöllisiin tarpeisiin. Mitä paremmin verkoston jäsenet tuntevat toisensa, sitä helpompaa on saavuttaa keskinäinen luottamus ja luoda otollinen ilmapiiri tavoitteelliselle yhteistyölle. Vain toisten ihmisten kokemusten avoin ja kunnioittava kuunteleminen tekee mahdolliseksi oppimisprosessin jossa on toiminnan lähtökohdat, päämäärät ja keinot voivat uudistua (Alhanen, Kansanaho, Ahtiainen, Kangas, Soini, Soininen 2011, 18). Myös pitkään hyvin toimineille verkostoille on tarpeen aika ajoin järjestää aikaa pysähtyä miettimään verkostotyön merkitystä ja keinoja yhteisen tavoitteen määrittelemiseen. Yhteistyötä haasteista huolimatta Nykyään on erikoistuttu tiettyyn asiantuntijuuteen, jolloin voi olla vaikea tuntea toisten ammattilaisten töiden sisältöjä. Tämän vuoksi toimijoilla saattaa myös olla epärealistisia mielikuvia toisten töistä. Kun kokouksissa varataan riittävästi aikaa ryhmäytymiseen toiminnallisin menetelmin kahvittelun lomassa, tutustutaan muihin verkoston jäseniin paremmin. Käytäntö on osoittanut, että näin myös ymmärrys verkoston yhteisestä osaamispotentiaalista lisääntyy. Verkostotyö on pitkäjänteistä, verkoston jäsenten keskinäinen luottamus ja toisten työn arvostaminen ja yhteisen tavoitteen löytäminen ei käy hetkessä. Verkostot kehittyvät ja muuttuvat jatkuvasti, oppimisen avulla yhteistyön toimintamallit paranevat, kyky rakentaa luottamusta osallisten välille (Ojasalo, Moilanen, & Ritalahti 2009, 88). Refleksiivistä oppimista edistää se, että pohdittavaa asiaa voidaan lähestyä vapaasti erilaisista näkökulmista käsin. Tällöin työn ilmiöt saadaan näkyviin mahdollisimman kokonaisina ja päästään riittävän todenmukaista pohdintaa. Erilaisten näkökulmien mukaan tuominen hyödyntää kaikkia reflektoin vaiheita: oikeaa kysymysten muotoilua, pohtivaa asian jäsentelyä, toiminnan ennakointia, kokeilujen suunnittelua ja niiden arviointia (Alhanen & al. 2011). Henkilöstön suuri vaihtuvuus on haaste koko kaupungille ja samoin verkostoille. Jatkuvan ihmisten vaihtuvuuden ei välttämättä nähdä edistävän verkostojen toimintaa, mutta se on kokemustemme mukaan käännettävissä positiiviseksi asianmukaisin keinoin. Mikäli verkoston toiminta on dokumentoitu riittävän selkeästi ja johdonmukaisesti, uusien jäsenten on helppo liittyä tuoreine näkökulmineen verkoston yhteiseen tekemiseen. Kun toimijoita on eri tahoilta ja tasoilta, täytyy yhteisen ymmärryksen päämäärän olla riittävän selkeä, verkoston toimintaan sitoutumisen ja lopputuloksen varmistamiseksi. Lisäksi verkostojen tehokkaan toiminnan edellytyksenä on, että joku toimijoista, fasilitaattori, pitää huolen muutosten eteenpäin viennistä sekä innostaa muita mukaan (Hyötyläinen 2006). Marinoora Alanne ja Leena Koskivirta Lisätietoa Alhanen, K., Kansanaho, A., Ahtiainen ,O., Kangas, M., Soini, T. & Soininen, J. 2011 Työnohjauksen käsikirja. Hämeenlinna: PROTammi. Hyötyläinen, R. 2006. Oppiva ja kehittyvä reflektioverkosto. Teoksessa Alasoini, T., Korhonen, S-M., Lehtonen M., Ramstad, E., Rouhiainen, N. & Suominen, K.(Toim.)2006. Tuntosarvia ja tulkkeja. Oppimisverkostot työelämän kehittämistoiminnan uutena muotona. Tykes, Raportteja 50. Helsinki: Työministeriö. Ojasasalo, K., Moilanen, M. & Ritalahti, J. 2009. Kehittämistyön menetelmät. Uudenlaista osaamista liiketoimintaan. Helsinki: WSOYPro.
Why Should You Participate in a Multicultural Project?
Last spring I participated in IPPSE. IPPSE is a shortage of a name “Interdisciplinary Programme on Poverty and Social Exclusion”. The course was organized by Metropolia University of Applied Sciences in May 2013. The aim of IPPSE was to develop students´ skills and competences in recognizing, understanding and preventing poverty and social exclusion. Teachers and students in the field of health care, rehabilitation and social services, from seven EU countries (Finland, Estonia, Portugal, Spain, Netherlands, Belgium and Hungary), worked and studied together for ten intensive days. This course of poverty and social exclusion opened my eyes in many different ways. When we worked together in a multicultural and multiprofessional group, travelled to the field to see and hear from poverty and social exclusion, my picture of the world started to change. I´ve spent a few years as a kindergarten teacher and therefore I´ve seen results of poverty from the perspective of families and children. But in IPPSE I learned that although some things are the same in Finland and in other countries, some things can vary - for example opinions of poverty and social exclusion and also benefits and working methods. Worldwide economical crisis affects countries in several ways. In some countries it is possible to create a job for yourself if you are unemployed, but in some countries it is not possible. In Spain especially young people cannot get a workplace although they would have education. I Finland we still have to lot to do in structural level to make sure that the equality actualizes with the jobseekers that are disabled people, mental health patients, immigrants or elderly. Only a few people can move towards better work possibilities, but for all people it is not possible. And of course immigration leads usually to other kinds of problems in society. For me the most shocking new thing was the differences in European countries concerning the benefits and income that people can from the government get. The differences are huge! For example in Finland poor people can get more money from the government than is the average income rate some countries. In some countries poverty line can be higher than some countries´ average salary. Poverty is waste of human capital. Poverty means unequal opportunities and increased risk to violence, abuse and social exclusion. People should become subjectives of their own life. If government or markets treat people as objectives, their situation can not get better. Empowering is a solution for poverty and social exclusion, but it is not an easy or a quick way to make people´s situation come better. Empowerment needs time and patience. It also needs support from society or government. As professionals, we can try to wake up the society for example with blogs in the internet or writing our opinions to news magazines. Everybody should have the same opportunities in society - we should make sure, that human rights come true in all countries of the world! (Study diary notes.) Why should you then participate in a multiprofessional and multicultural programme? Because you learn a lot, it´s fun, you can get new friends and especially because it´s worth it! Besides learning English language and inter-cultural skills, my world view got enriched. I could meet many awesome and pro people and share my ideas and thoughts with them. By getting to know them, I could also indicate that not all Finnish people are shy or non-approachable. Satu Kinnunen, Master of Social Services
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto