Tulipalojen sammuttamista, sitä on viime vuosien lastensuojelutyö ollut. Monissa kunnissa työskennellään liian pienellä resurssilla valtavien asiakasmäärien kanssa, jolloin on usein mahdollista puuttua vain vaikeimpiin tilanteisiin. Pidemmällä tähtäimellä tällainen työskentelytapa on kuitenkin kuin ”hölmöläisten peitonjatkoa”, jossa pituutta peittoon otettiin saman peiton toisesta päästä. Resursseja siirtelemällä ei tulos ole kovin kestävä.

Saamme nauttia yhä 90-luvun lama-ajan säästöjen hedelmää. Perheiden erityispalveluiden päällikkö Hanne Kalmari toteaakin Tessossa (10.3.2014), että  ”Peruspalveluiden kattavuus on heikentynyt ja palveluiden painopiste on siirtynyt korjaavaan päätyyn”. Lama-aikana säästöjä haettiin juuri koulusta, kotipalvelusta, neuvolatoiminnasta ja monesta muusta kohdasta, johon hyvinvointisuomi oli 80-luvulla panostanut. Tulokseksi on saatu kasvava joukko tavalla tai toisella syrjäytyneitä ihmisiä, joiden ongelmiin olisi nyt puututtava mittavin toimenpitein.

Me kaikki tiedämme, että pieniä ongelmia on helpompi hoitaa, kuin suuria. Samalla tunnistamme jo itsessämme sen, että niihin pieniin ei tahdo aina motivaatio jostain syystä riittää vaan asioihin tulee tartuttua vasta kun seinä tulee vastaan. Jos yksinhuoltajaäiti on väsynyt jatkuvasti huutavan vauvansa kanssa, voi loputon univelka ja riittämättömyyden tunne johtaa jopa masennukseen ja sitä kautta moneen muuhun elämän osa-alueeseen. Onneksi sosiaali- ja terveysministeriö on laatinut lastensuojelun laatusuosituksen, jossa linjataan, että lapsen ja perheen on saatava apua silloin, kun sitä tarvitaan (Lääkärilehti, uutiset 14.5.2014). Oikea-aikainen ja muutenkin oikein kohdistettu apu onkin ennaltaehkäisyn kannalta tärkeintä. Samalla säästetään myös niin rahallisia kuin henkilöstöresursseja. Asiakkaan oman motivaation kannalta on myös tärkeää, että apua saa silloin kun sitä pyytää. Pettynyt ihminen ei ongelmien kärjistyessä ole enää kovin vastaanottavainen.

Oikea-aikainen tukipalvelu pitäisi olla itsestään selvää? 

Ennaltaehkäisyn lastensuojelussa tulisi olla lapsiperheiden arkea, normaalia, kaikille kuuluvaa (tai ainakin matalalla kynnyksellä haettavaa) toimintaa, joka ei leimaa ihmistä ”hyväksi tai huonoksi”. Tämä on ymmärretty myös lainsäätäjien taholla. Uuden sosiaalihuoltolain painopisteenä tuleekin olemaan ehkäisevä työ ja erityisesti lasten ja perheiden palveluiden vahvistaminen (STM, verkkouutinen 21.1.2014). Toivottavasti tämä tulee näkymään vahvistuvana oppilashuoltona kouluissa, matalan kynnyksen kotipalveluna/perhetyönä, neuvolatyön lisä resursointina ja mahdollisuutena saada keskusteluapua ilman pitkiä jonoja. Myös aivan uudenlaisia ja innovatiivisia työskentelytapoja kaivataan. Väitöskirjaansa tekevä Tarja Hiltunen on haastatellut useita huostaanoton kokeneita äitejä. Hänen mukaansa Suomeen tarvittaisiin järjestelmä, joka tukisi äidiksi kasvamista. (Lapsen Maailma 5/2013.) Kaikilla ei ole omasta lapsuudestaan ja lähiympäristöstään saatua kokemusta ja tietoa, mitä toimiva vanhemmuus on.

Lapsen hyvinvointi lähtee aina vanhemmista. Vanhemmuuden tukeminen onkin merkittävin asia ennaltaehkäistessä lastensuojelun tarvetta. Kuitenkin myös lapsen suora tukeminen on tärkeää. Jos kotona ei saakaan kaikkea sitä tukea mitä omaan elämäänsä tarvitsisi, voi kodin ulkopuolinen ihminen olla merkittävässä roolissa lapsen elämässä. Luottohenkilö saattaa löytyä harrastetoiminnan kautta, koulukuraattorista tai vaikkapa nuorisotalon työntekijästä. Siksi on tärkeää yhteiskunnan tukea kaikkea lapsille ja nuorille suunnattua työtä ja toimintaa.

Nyky-yhteiskunnassa luonnolliset verkostot ovat hajonneet tai niitä ei ole ollenkaan. Isovanhemmat asuvat kaukana, naapureita ei tunneta ja kaikilla tuntuu olevan kiire ”omien asioiden kanssa”. Moni perhe jää kovin yksin omien arjen haasteiden keskelle. Tähän tarpeeseen voisi vastata myös vertaistuella, koska aina ei ammattilainen ole se paras tai ainoa vaihtoehto. Vertaisryhmiä ja tukihenkilöitä koordinoimaan tarvitaan kuitenkin ammatti-ihmisiä. Tässä kohtaa mielestäni kolmannella sektorilla ja seurakunnilla on mahdollisuus osallistua perheiden tukemiseen. Paljon tällaista toimintaa varmasti jo löytyykin. Useita kynnyksiä on kuitenkin ylitettävänä, että yhteistyö eri toimijoiden kesken saadaan jouhevaksi ja turhat ennakkoluulot voidaan heittää romukoppaan.

Tukea yleisenä lapsiperhepalveluna 

Lastensuojeluasiakkuus voi olla este monelle lähteä hakemaan apua. Tulevaisuudessa onkin tarkoitus siirtää osa lastensuojelun avohuollon palveluista osaksi sosiaalihuollon yleispalveluja. ”Lastensuojelusta yleisiin perhepalveluihin siirtyviä palveluita olisivat muun muassa perhetyö, tukihenkilöiden ja –perheiden palvelut sekä vertaisryhmätoiminta.” kertoo hallitusneuvos Lotta Hämeen-Anttila sosiaali- ja terveysministeriöstä. (Tesso, 9.6.2014.)

Päivän sana sosiaalityössä on osallisuus. Jotta ennaltaehkäisy tuottaisi tulosta myös pidemmällä tähtäimellä, on tärkeää, että asiakas saadaan itse auttamaan itseään. Sananlasku ”kannettu vesi ei kaivossa pysy” sopii tähän kohtaan hyvin: Ihmiselle tulisi antaa keinoja ratkaista ongelmia ja haasteita tulevaisuudessakin ilman, että joku tulee aina tekemään puolesta. Tällä tavalla työstä tulee vaikuttavampaa ja asiakasta voimaannuttavaa.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja eduskunnan Lapsen puolesta -ryhmä tiedottaa: ”On arvioitu, että yhden lapsen sijoitus laitoshoitoon maksaa yhteiskunnalle noin 90 000 euroa vuodessa. Samalla rahalla voi saada noin 550 tapaamista lastenneuvolan terveydenhoitajan kanssa, 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai intensiivistä perhetyötä jopa seitsemäksi vuodeksi.” (THL.) Huostaanottojen väheneminen toisi siis yhteiskunnalle huimat rahalliset säästöt puhumattakaan inhimillisistä säästöistä. Huostaanotto on aina traumaattinen kokemus koko perheelle, tehtiin se kuinka hyvässä yhteistyössä tahansa. Kuitenkaan raha ei saisi olla pois sijaishuollosta, sillä sitäkin tullaan aina tarvitsemaan.

Heta Niinimäki, sosionomi ylempi amk-opiskelija

Lisätietoa

Lapsen maailma-lehden artikkeli

Potilaan lääkärilehden artikkeli

STM.n tiedote

Tesson lapsiperheille tukea artikkeli 

Tesson artikkeli varhaista puuttumista artikkeli 

THL: lapsiperheiden palvelut sote-ratkaisussa 

Olen pohtinut mistä me sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset voisimme ottaa oppia työmme kehittämiseksi. Olen seurannut erilaisia keskusteluja, lukenut blogeja ja selaillut kirjoja. Miten tekisimme työmme laadukkaammin, tehokkaammin ja paremmin? Onko se edes mahdollista? Onko mahdollista tehdä työ hyvin, vaikka leikataan ja kiristetään? Kuulen eri yhteyksissä puheita paljon siitä, miten se hankaloittaa työntekoa ja laatu heikkenee. Heikkeneekö työn laatu, vai uskonko vain, että se heikkenee? Onko laatu minusta kiinni, miten työni teen?

Peruspalveluministeri Susanna Huovisen ajatuksilla on mukava aloittaa. ”pitäisi kuitenkin keskustella siitä, miten nykyisiäkin voimavaroja voitaisiin käyttää järkevämmin ihmisten parhaaksi.” Näen samoin meidän työmme. Omassa työssämme, emme aina jaksa pohtia sitä miten työstä saisi järkevää. Kuinka asiakas saa laadukkaimman, parhaimman ja henkilökohtaisen avun. Helposti tulee ajatus, että ”tehdään vaan näin”. Mielestäni lastensuojelussa teemme monesti päällekkäistä toiminta (sosiaalityöntekijä keskustelee, sosiaaliohjaaja keskustelee, opettaja keskustelee, kuraattori keskustelee, osaston työntekijä keskustelee, laitoksen terapeutti keskustelee) asiakkaiden kanssa ja ajattelen, että laatu kärsii ja työmme ei ole useinkaan tehokasta. Usein käydään eri toimijoiden kanssa samoja asioita läpi ja päätöksen teko saattaa venyä tai emme saa tehtyä päätöksiä nopeasti. Sekä työntekijät, että asiakkaat väsyvät ja turhautuvat ja toivottua tukea ei saada järjestettyä.

Olen miettinyt, että ei auta valittaa ja ei auta, että puhisen työkaverille tai esimiehelle. Työ pitää tehdä joka tapauksessa ja asiakkaalle tarjottava paras mahdollinen tuki. Lastensuojelussa kiristetään. Mitä sitten? Työni minä teen kuitenkin.

Kuinka työntekijä reagoi kun turhautuminen iskee ja tempo kiihtyy? Mitä se käytännössä tarkoittaa? Se tarkoittaa, että asiakas joka on laitoksessa, on hoidettava. Asiakas, jonka kanssa on sovittu neuvottelu, on pidettävä. Se ei tarkoita käytännössä muuta. Jos teen työni hyvin, kohtaan asiakkaan ammattitaidolla, niin varmasti pärjäämme.  Amazonin toimitusjohtaja Jeff Bezosin sanoin: ”Jos voimme järjestää asiamme niin, että meidän etumme on asiakkaan etu, pärjäämme molemmat hyvin”.  Ajattelen, että jos arjessa, hetkessä, kohtaamisessa olen läsnä, toteutuu asiakkaan etu. Jos työ suunnitellaan hyvin, niin toteutuu asiakkaan etu.

Valviran (2014, 23) selvitys tukee mielestäni sitä tarvetta työskentelyn kehittämiselle ja keskustelulle. Valvira selvityksessä tulee ilmi se kykenevätkö kunnat tarjoamaan asianmukaisen ja lainmukaisen palvelun. Mielestäni meidän tarvitsee todella pohtia miten työmme teemme? Selvitys vahvistaa, että ei ole tarpeeksi työntekijöitä, enkä usko, että niitä lisääntyy huomattavia määriä, niin voimmeko työtä järkeistämällä saada hyvän tuloksen aikaan? Voimmeko turvata asiakkaan palvelun, vaikka henkilöstömitoitukset eivät ole lastensuojelulain (11§) edellyttämässä tasolla.  Mielestäni on turhaa kapinoida taloutta tai työntekijä vajetta vastaan. Vastuu on minulla, tässä hetkessä ja tämän asiakkaan kanssa. Hänellä on oikeus hyvään palveluun, kuitenkin.

Tarvitaan rohkeaa ja kriittistä keskustelua

Olen Hanna Heinosen kanssa samaa mieltä, että kriittistä keskustelua tarvitaan kun muutosta tehdään. Muutoksia tulee, vaikka en työntekijä sitä haluaisi. Joudumme haasteellisessa taloustilanteessa niitä tekemään ja joudumme pohtimaan työtämme.  ”Uskon vahvasti, että kriittistä vuoropuhelua käymällä saavutamme parhaan mahdollisen lopputuloksen, johon kaikkien toimijoiden on helpompi sitoutua”. Olemmeko me ammattilaiset valmiita tähän keskusteluun? Olemmeko rohkeita pohtimaan ihan uusia ajatuksia? Kun Pia Sutinen valittiin perhe- ja sosiaalipalvelujen osastopäälliköksi, niin kentän keskustelu aiheesta oli kiivasta. ”Mitä se tietää alasta? Eihän se ole ollut koskaan töissä täällä? jne.” Olen miettinyt itsekseni, että hienoa ja rohkeaa. Ehkä joku joka ei ole vuosia tehnyt perustyötä ja jonka ajattelu on sosiaalialan ajattelua ja näkökulmaa, voi nähdä asiat toisin. Me helposti teemme niin kuin on aina tehty, koska osaamme työmme.

Peltola (2011,116) pohtii kirjassaan vastuuta ja valtaa. Näen samoin kuin Peltola, että me työntekijät joskus alistumme olemaan ja pysähdymme. Näen, että kunnan työntekijänä helposti passivoidumme, koska nykyinen järjestelmä ei mahdollista rohkeaan muutokseen. Työntekijöiden turhautuminen näkyy arjessa välinpitämättömyytenä ja parasta mahdollista tulosta ei saada aikaan.  Myös Petri Virtanen pohtii muutosta ja muutosjohtamista, ”Kuntasektorilla on taipumus liialliseen ”kyllä me tämän itse osaamme” ajatteluun” (2013, 28). Lisäksi pohdintaa kannattaa käydä asiakkaan näkökulmasta kun kehitämme jotakin. Virtanen jatkaa, ”meidän on siirryttävä pois maailmasta, jossa me aina tiedämme, mikä on asiakkaalle parasta. On tärkeää selvittää myös käyttäjiltä itseltään…” (2013, 28).

Kari Iloranta pohtii blogissaan ulkoistamista ja sosiaali- ja terveysalalla. On mukava lukea niiden henkilöiden kirjoituksia, jotka katsovat toimintaamme hiukan etäämmältä. Nämäkin ajatukset helposti saavat reaktion aikaan. ”Kyllä palvelut pitää olla julkisia” Olen samaa mieltä, julkisella palvelulla on oma paikkansa, mutta toiminnan järkeistäminen on pakollista. Ajattelen, että toiminta lähtee myös meidän työntekijöiden tekemisestä. Meidän on aika pohtia kriittisesti miten työtämme teemme?

Vaikka Päivi Vuorimaa puhuu blogissa palvelubisneksestä, niin mielestäni tämä malli sopii myös kunnan työntekijälle. Mielestäni liiketoiminnasta olisi hyvä ottaa mallia, jolloin joutuisimme hiukan miettimään laajemmin omaa toimintaamme. Näin työntekijän vastuu omasta työstään kasvaa. Joskus jopa ajattelen, että kunpa kaikkia työntekijät olisivat yrittäjiä, niin luultavasti työmme olisi järkevämpää ja tehokkuus lisääntyisi.

Voiko sosiaali – ja terveysviraston esimiehet olla mahdollistajia laadukkaalle, tehokkaammalle ja paremmalle työlle? Päivi Sippala (2013, 104) Pro gradu työssään on tutkinut lähiesimiehen roolia. Mielestäni tässä vastaamme siihen aiheeseen, jota pohdin aluksi. Meillä työntekijöillä tulee turhautumista ja epätoivoa. Halumme tarjota hyvää palvelua asiakkaalle ja toimia niin, että asiakkaan ei tarvitse odottaa ja turhautua. Esimiehen rooli on tässä tärkeä. Hän huolehtii työryhmän toimintaedellytyksistä, toimintakyvystä sekä huolehtii osaston toiminnan kehittämisestä ja vaativan asiakastyön menetelmien kehittämisestä. Esimies huolehtii ennen kaikkea laadukkaasta asiakastyöstä.

Toivottavasti sosiaali- ja terveysalalla panostetaan esimiesten kouluttamiseen nyt ja tulevaisuudessa. Johtaminen on sosiaalialalla haastavaa nykyisten paineiden alla. Sippalan ajatus on, että johtamiskoulutuksessa panostetaan henkilöstöjohtamiseen strategisen johtamisen ohella, joka mielestäni on hyvin tärkeää työn vaativuuden vuoksi.

Toivottavasti me avoimina itseämme pitävät alan ammattilaiset olemme rohkeita keskustelemaan myös kriittisesti. Ei tehdä vastakkainasettelua, vaan ollaan dialogisia.

Antti Kärki, sosionomi ylempi AMK-opiskelija

Lisätietoa

Flykt, Johan. Asiakkaan ehdoilla? 6.8.2014.

Heinonen, Hanna. Sosiaalihuollon palvelutarpeen arviointi mietityttää. 15.8.2014.

Iloranta, Kari.  Sote Koneen jalanjäljillä – toisiko ulkoistaminen tehoa? 12.2.2014. 

Nykopp, Johanna. Huovinen: Sote-uudistus tuo palvelut keskiöön. 23.4.2014. 

Peltola.H. Yhtenä. Kun minästä kasvaa me. 1.painos. 2011. WSOYpro Oy.

Sippala, Päivi. Pro gradu –tutkielma. Sosiaalityön lähijohtaminen kunnan sosiaalitoimistossa sosiaalisen tuen näkökulmasta. Sosiaalityö Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Jyväskylän yliopisto. Helmikuu 2014.

Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto. Valtakunnallinen lastensuojelun henkilöstöselvitys. 2014. Helsinki. 

Virtanen, Petri. Tesso. 8/2013. Muutosjohtaja lyhytsyöttöpelissä

Vuorimaa, Päivi. Palvelubisnes on joukkuepeliä. 13.8.2014. 

Professori Urpo Kankaan mielestä suomalaiset pitäisi velvoittaa elättämään vanhempiaan ja  vastuu omien vanhempien vanhuuden hoivasta tulisi olla lapsilla, ainakin jos nämä ovat varakkaita – mitä mieltä olet ehdotuksesta? Pitäisikö elatusvelvollisuus ulottaa omiin vanhempiin? Entä pitääkö perintö ansaita huolehtimalla vanhemmistaan?  Pitääkö lapsille jättää perintöä vai tulisiko omaisuus käyttää oman hoivan kustantamiseen?

Yle Uutisten haastattelussa Urpo Kangas ehdotti, että aikuiset lapset pitäisi velvoittaa maksamaan esimerkiksi vanhempiensa laitospaikat, jos vanhempien oma eläke ei tähän riitä. Hänen mukaansa suomalaiset pitäisi velvoittaa elättämään omat vanhempansa, sillä Suomessa vanhemmat on velvoitettu pitämään huolta alaikäisistä lapsista ja avioliitossakin on pidettävä huolta puolisosta.  ”Jos äidin eläke ei riitä laitoshoitopaikkaan tai omaishoitoon, niin silloin varakas lapsi saa luvan auttaa, koska hän tulee myöhemmin mahdollisesti perimään omaisuutta. Oikeudenmukaisuus suorastaan huutaa sitä sellaisissa tapauksissa, joissa lapsi on hyvin varakas, käyttää tuhlailevaan elämään omia varojaan, ja on hylännyt omat vanhempansa” sanoi Kangas haastattelussa. (Yle Uutiset a 2014.)

Kankaan mukaan myös aikuisten lasten velvollisuus auttaa köyhiä vanhempia voitaisiin kirjata lakiin. Hän toteaa, että ajatus elatusvelvollisuuden ulottamisesta omiin vanhempiin ei ole uusi. Vastaava laki on käytössä useissa Euroopan maissa. Vanhempien elatusvelvollisuus oli aiemmin myös Suomen laissa, joka oli vuodelta 1922 peräisin ollut köyhäinhoitolaki. Kyseinen laki  kumottiin kuitenkin hyvinvointivaltion arvoihin huonosti sopivana vuonna 1970.  Vuodelta 1922 peräisin olevassa köyhäinhoitolaissa luki seuraavasti: Kukin on tarvittaessa velvollinen kykynsä mukaan pitämään huolta vanhemmistaan. Professori Kankaan mukaan poliittiset päätöksentekijät ovat asiaa varmasti miettineet, mutta kukaan ei ole kuitenkaan uskaltanut avata aiheesta edes arvokeskustelua. (Yle Uutiset a 2014.)

Kuka tai mikä laitos valvoisi käytännössä lain toteutumista ja mitä kustannuksia valvonta aiheuttaisi yhteiskunnalle? Onko Urpo Kangas lainkaan pohtinut, että elämme yhteiskunnassa, jossa 1970- luvulta lähtien naisten työssäkäynnin seurauksena perheet ovat vieneet omat lapsensa päivähoitoon. Tämän hetken ikääntyneet ihmiset ovat juuri se ryhmä ihmisiä, jotka tuolloin totuttivat lapsensa kyseiseen ajatukseen, eli että yhteiskunta pitää huolen ja hoitaa hoivaa tarvitsevia. Myös vanhukset siirrettiin tuolloin vanhainkoteihin paljon paremmassa kunnossa kuin mitä nykyään.

Kangas totesi lisäksi, että jos velvoite omista vanhemmista huolehtimiseen ei saa kannatusta, olisi toisena vaihtoehtona perinnönjaon muuttaminen. Kankaan ehdotuksessa perinnön lakiosa ei enää kuuluisi lapselle automaattisesti. Tämä tarkoittaisi sitä, että jos lakiosajärjestelmä kumottaisiin, niin isällä tai äidillä olisi oikeus palkita se rintaperillisistä, joka on auttanut heitä ja pitänyt huolta heistä heidän vanhuudessaan. Toisin sanoen, mikäli ei osallistu vanhempiensa avustamiseen, ei tule perintöäkään. Varsinkin omaishoitamisessa oikeudenmukaisuus toteutuisi professorin mukaan näin parhaiten. (Yle Uutiset a 2014.)

Ymmärrän Kankaan ajatuksen kyseisessä asiassa, mutta siinä ei oteta huomioon sitä tosiasiaa, että monella vanhemmalla, ei ole perintöä lapsilleen jätettäväksi. Miten laki tuolloin kohtelisi lapsia, jotka kieltäytyisivät omien vanhempiensa hoitamisesta, kun mitään perintöä ei kuitenkaan tulisi? Kangas ei huomioi sitä, että moni suomalainen perhe, jolla on omat apua tarvitsevat vanhemmat elossa, ovat itse työikäisiä ja heillä on mahdollisesti vielä omat lapset huollettavana.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijaprofessori Harriet Finne-Soveri ei myöskään kannata ajatusta laista, jolla lapset velvoitettaisiin kustantamaan iäkkäiden vanhempiensa hoitoa. Finne-Soveri näkee useita uhkatekijöitä, jos huoltovelvollisuudesta säädettäisiin lailla. Hänen mukaan perheillä on jo nyt suuria taloudellisia vastuita omien lastensa elättämisessä ja vanhempien elättämisessä voisi olla kyse useisiin tuhansiin euroihin nousevista summista kuukaudessa. Finne-Soveri vastaa professori Urpo Kankaan ehdotukseen, että lasten olisi osallistuttava köyhien vanhempiensa elättämiseen kysymällä miksei yhteiskuntaa voida kehittää niin, että huolenpito vanhemmista olisi houkuttelevaa. (Yle Uutiset c 2014.)

Monet työssäkäyvät ihmiset ovat myös itse oman jaksamisen äärirajoilla, varsinkin jos heillä on vielä omia lapsia hoidettavana tai jos he itse kamppailevat oman terveytensä kanssa. Voiko tuolloin aikuisia lapsia velvoittaa tekemään enemmän ilman, että vaikean stressin tai uupumisen diagnoosit lisääntyisivät räjähdysmäisesti? Mikäli lapset jäävät pois töistä hoitamaan omia vanhempiaan esimerkiksi omaishoitajaksi, he ovat poissa työvoimasta ja siitä on taas omat työn tarjontaan liittyvät ongelmat, kuten Soininvaara toteaa nettisivuillaan (Soininvaara 2014).

Peruspalveluministeri Susanna Huovinen ei innostu ehdotuksesta, että aikuiset lapset velvoitettaisiin maksamaan esimerkiksi vanhempiensa laitospaikat, jos vanhemman oma eläke ei riitä. Huovisen mukaan lähdetään siitä ajatuksesta, että kaikille suomalaisille varallisuudesta riippumatta taataan samat hyvinvointipalvelut. Hän ei pidä tätä ainakaan nyt lyhyellä aikavälillä realistisena tapana viedä eteenpäin palveluasioita ja toteaa, että monissa Euroopan maissa ei ole myöskään tuotettu julkisin varoin “yhtä laadukasta hyvinvointiyhteiskuntaa” kuin Suomessa. Ministeri korostaa myös, että palvelut eivät saisi kytkeytyä varallisuuteen. (Yle Uutiset b 2014.)

Kankaan ehdotus ei huomio sitäkään, että kaikilla vanhemmilla ei ole omia lapsia, tai sitä, että lapset voivat asua esimerkiksi ulkomailla. Tuolloin vanhemman hoitaminen on mahdoton yhtälö, ellei se sitten perustu pelkkiin laskujen maksuihin. Monet eivät myöskään tule toimeen omien vanhempiensa kanssa ja välit ovat voineet mennä poikki kokonaan. Kuten Finne-Soveri toteaa, voivat vanhempien ja lasten suhteet olla riitaisia tai sitten suhteet voivat olla muuten niin toimimattomia, että edes henkistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ei enää ole.

Hyvää huoltovelvollisuudessa voisi Finne-Soverin mukaan olla se, että lapset voisivat taloudellisten menetysten pelossa osallistua enemmän vanhempiensa hoitamiseen ja sukupolvet voisivat lähentyä toisiaan. Silti hän ei kannata lainsäädäntöä, vaan kannattaa yhteiskunnan kehittämistä. Finne-Soveri muistuttaa edelleen, että varakkailla ihmisillä on mahdollisuus ostaa vanhemmilleen enemmän hoitoa. ”Kaikenkaltainen eriarvoisuuden vähentäminen tietysti kuuluu hyvinvointivaltion perustavoitteisiin” Finne-Soveri sanoo. (Yle Uutiset c 2014.)

Ajankohtainen kysymys voi kuitenkin olla se, että tarvitseeko vanhemman ihmisen jättää mahdollista perintöä lapsilleen vai käyttääkö hän rahat itseensä ja omaan hoitoonsa? Urpo Kangas kannustaakin ikääntyneitä ihmisiä siihen, että he käyttäisivät säästönsä ennen kuolemaansa.(Yle Uutiset a 2014). Soininvaara toteaa puolestaan, että Suomen vanhustenhoito on kallista ja laadultaan huonoa. Hän lisää, että hoito ei ole ammatillisesti huonoa vaan, että vanhusten elämä Suomessa on kolkkoa ja epätyydyttävää. Viranomainen on vain harvoin yhtä hyvä omainen kuin oikea omainen Soininvaaran mukaan. (Soininvaara 2014.)

Vanhusten hoidon laatu ei parane siitä, että omaisia pakotetaan hoitamaan vanhusta vasten tahtoaan. Se olisi edelleen kolkkoa ja epätyydyttävää. Eskolan ja Saarenheimon (2005) tekemän tutkimuksen mukaan apua tarvitsevat vanhukset tyypillisesti korostivat, että he eivät halua kuormittaa lapsiaan likaa, koska lapsilla on oma elämänsä, työnsä ja perheensä. Suhteet lapsiin myös edustivat hoitamisen ulkopuolista maailmaa, eikä lasten odotettu lainkaan osallistuvan arjen järjestelyihin, vaan käyvän tapaamassa silloin kun heille sopii. (Eskola & Saarenheimo 2005.)

Nykypäivänä laki ei sido rikastakaan lasta auttamaan köyhää vanhempaansa, mutta suuri määrä suomalaisia auttaa ikääntyneitä vanhempiaan vapaaehtoisesti. Jo nyt valtava määrä suomalaisia auttaa ikääntyneitä vanhempiaan myös näiden rahavaikeuksissa. Kun lakia ei ole, on kaikki perustunut vapaaehtoisuuteen.  Järjestelmää on erittäin vaikea muuttaa toiseksi kesken kaiken, kuten Soininvaara (2014) toteaa. ”Tosin näin taidetaan pikkuhiljaa kuitenkin tehdä. Julkisen vallan antama palvelulupaus on kääntymässä niin heppoiseksi, että kelvollisesta hoidosta on maksettava itse. Köyhien sukujen vanhusten kannalta tämä vaihtoehto on huonoin.” (Soininvaara 2014.)

Ritva Mieronkoski, sosionomi (Ylempi Amk) opiskelija

Lisätietoa

Eskola, Päivi & Saarenheimo, Marja  2005. Omaishoitoperheen sosiaalinen verkosto. Teoksessa Saarenheimo, Marja & Pietilä, Minna (toim.) Kaksin kotona. Iäkkäiden omaishoitoperheiden arjen ulottuvuuksia. Geriatrisen kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämishanke. Tutkimusraportti 6. Vanhustyön Keskusliitto – Centralförbundet för de gamlas väl ry. Gummerus Kirjapaino Oy.

Soininvaara, Timo 2014. Soininvaara.fi. Lapset vastuuseen vanhempiensa hoidosta? Verkkodokumentti.

Yle Uutiset a 2014. Kangas, Urpo. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti. 

Yle Uutiset b 2014.  Huovinen, Susanna. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti. 

Yle Uutiset c 2014. Finne- Soveri, Harriet. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti.