Elämme vuonna 2014 yhteiskunnassa, jossa tieto asiaan kuin asiaan on helposti löydettävissä internetistä. Sähköiset palvelut ovat vallanneet alaa myös sosiaali- ja terveyspalveluissa. Asiakkaiden on entistä helpompi asioida viranomaisten kanssa joustavammin, nopeammin sekä tehokkaammin. Kehitys tulee varmasti jatkumaan ja onkin mielenkiintoista nähdä kuinka ”sähköisessä” maailmassa elämme muutamien vuosikymmenien kuluttua.
Mutta suuri ja ajankohtainen kysymys on kuitenkin se, miksi edelleenkään tieto ei kulje viranomaisten välillä, vaikka se on sähköisesti olemassa joka tapauksessa? En ole koskaan työntekijänä ymmärtänyt sitä, että sosiaali- ja terveyspalveluiden toimijoiden välillä vedotaan vaitiolovelvollisuuteen eikä sen vuoksi asiakkaan tietoja ole soveliasta välittää eteenpäin.
Emmekö me kaikki ole viranomaisia ja näin ollen automaattisesti velvoitettuja pitämään asiakkaan tiedot salassa ulkopuolisilta? Jos kuitenkin autamme samaa asiakasta tahoillamme, mikä estää meitä jakamasta tietoa keskenämme? Näen itse, että hyöty sujuvasta tiedonkulusta olisi ennen kaikkea asiakkaan etu ja tekisi työntekijöiden tekemästä työstä sujuvampaa, mielekkäämpää ja joustavampaa.
Kuvitteellinen esimerkkitapaus lastensuojelussa
Petteri 15 -vuotta tulee perheestä, jossa vanhemmat käyttävät suhteellisen runsaasti alkoholia mutta kykenevät kuitenkin käymään töissä ja arki sujuu ajoittain hyvin mutta toisinaan huoli Petteristä on suurempi. Petteristä on tehty useita lastensuojeluilmoituksia jo vuosien ajan ja perhettä on tuettu avohuollon tukitoimin säännöllisesti. Huoli Petteristä on kuitenkin kasvanut niin suureksi, että hänet on otettu huostaan ja sijoitettu lastensuojelulaitokseen. Petteri oireilee voimakkaasti ja tarvitsee lastensuojelun lisäksi terveydenhuollon tarjoamia palveluita psyykkisen hyvinvoinnin turvaamiseksi.
Lastensuojelulaitoksen työntekijät törmäävät yllättävän usein vaitiolovelvollisuuskysymyksiin yrittäessään tehdä yhteistyötä Petterin asioissa koulun sekä psykiatrista hoitoa antavan tahon kanssa. Viranomaisilta puuttuvat selkeät ohjeet, kenelle voi antaa mitäkin tietoa ja näin ollen käytäntöjä sovelletaan riippuen työntekijästä ja asian kiireellisyydestä. Petterin etu olisi, että koulussa oltaisiin tietoisia hänen muuttuneesta elämäntilanteesta sekä avun tarpeesta.
Lastensuojelulaitoksessa osattaisiin paremmin auttaa Petteriä, mikäli heillä olisi ajankohtainen tieto Petterin terveydentilasta, koulukunnosta sekä vanhempien tilanteesta ja kotiin jo aikaisemmin tehdystä työstä. Moniammatillisuus ja verkostotyö on nykypäivää mutta ne eivät toimi asiakkaan parhaaksi, mikäli tieto ei kulje eri toimijoiden välillä sujuvasti ja automaattisesti.
Varhainen puuttuminen sekä yhteistyö eri toimijoiden kesken Hollannin mallin mukaan
Hollannista lähtöisin olevaa ”liputusmallia” kokeiltiin Suomessa ensi kertaa Mikkelissä tänä keväänä. Seuraavaksi se on tarkoitus ottaa käyttöön Espoossa ja myöhemmin koko maassa. Toimintamallissa käytetään tietokoneohjelmaa, johon pääsevät eri tahot kirjautumaan ja ”liputtamaan” oman huolensa nuoresta. Viranomaiset eivät kirjaa liputuksen syytä järjestelmään mutta näkevät eri toimijoiden huolestumisen kyseisestä nuoresta. Nuoren tai hänen huoltajansa luvalla voidaan aloittaa yhteinen keskustelu tilanteesta.
Uskon, että toimintamallilla saadaan aikaan tärkeää keskustelua ja kuten Kimmo Haahkola Sitrasta toteaa: ”Nuorten ongelmiin päästään reagoimaan jo varhaisessa vaiheessa, kun nuorta voidaan auttaa vielä kevyin toimin. Tämä malli saattaa viranomaiset yhteen, jotta he voivat puhaltaa yhteen hiileen nuoren ja perheen eteen.” Toimintamalli on mitä mainioin keino puuttua ongelmiin jo varhaisessa vaiheessa.
On tärkeää, että työntekijän huoli nuoresta tulee mahdollisimman aikaisessa vaiheessa myös muiden toimijoiden tietoon, jotta huolta aiheuttaviin asioihin voidaan puuttua heti eikä tilanne pääse pahenemaan. Malli myös madaltaa kynnystä puuttua ongelmiin, koska ideana juurikin on se, että päästään mahdollisimman varhain vaikuttamaan asioiden kulkuun. Ei ole kenenkään edun mukaista, että nuoren/perheen ongelmat pääsevät kasautumaan niin suuriksi, että esimerkiksi avohuollon tukitoimet eivät enää riitä korjaamaan vahinkoja.
Voisin kuvitella, että toimintamalli olisi hyödyllinen jo pienten lasten kohdalla. Päivähoidon työntekijä voisi kirjata oman huolensa järjestelmään, josta neuvolantyöntekijä sen näkisi ja osaisi ennakoivasti olla ”kuulolla” perheen/lapsen tilanteesta ja ottaa sen puheeksi vanhempien kanssa. Kun toimintamalli tulee tutuksi myös asiakkaille, poistaa se toivottavasti viranomaispelkoa ja tuo enemmän ymmärrystä sen suhteen, että viranomaisapu ei aina tarvitse olla massiivista perheen elämään puuttumista vaan jo pienellä avulla saadaan muutettua joko lapsen tai koko perheen elämää parempaan suuntaan.
Kunpa asiakkaat ymmärtäisivät, että apua on tarjolla hyvin erilaisiin elämäntilanteisiin ja viranomaisten tavoite on voimaannuttaa asiakkaita toimimaan siinä ympäristössä, missä he elävät. Avohuollon tukitoimien tarkoitus lastensuojelussa ei ole johtaa huostaanottoon vaan päinvastoin tukea perhettä pärjäämään itsenäisesti oman perheen kesken viranomaisten antaman tuen avulla.
Elina Fredriksson, sosionomi ylempi AMk-opiskelja
Lisätietoa aiheesta:
Uusi keino nuorten syrjäytymisen torjumiseksi: huolten liputtaminen. Verkkodokumentti. Helsingin sanomat.
Yksinkertainen tietojärjestelmä ratkaisi ongelman: tiukka salassapitomääräys nurin. Verkkodokumentti. Helsingin sanomat.
Lastensuojelussa tieto ei kulje viranomaisten välillä. Verkkodokumentti. Helsingin sanomat.
Ei kommentteja