Hallitus aikoo rajoittaa rakennepoliittisen ohjelman mukaan subjektiivista päivähoito-oikeutta osa-aikaiseksi lapsille, joiden vanhempi on kotona äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidon tuella nuoremman sisaruksen kanssa.
Asiasta on käyty kiivasta keskustelua asiantuntijoiden sekä kansalaisten nettiyhteisöjen piirissä, myös oman työpaikkani kahvihuoneessa. Esimerkiksi sosiaalialan korkeakoulutettujen etujärjestö Talentian mukaan ”lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen ei pidä rajoittaa puuttumalla päivähoidon subjektiiviseen oikeuteen. Lainsäädäntöuudistuksella ei saa lisätä eriarvoisuutta eikä leimata perheitä tai lapsia arvioimalla lapsen tuen tarpeita tai perheen olosuhteita äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidontuella olevien vanhempien perheissä”.
Myös monet muut sosiaalialan tahot, kuten Lastensuojelun keskusliitto ja Mannerheimin lastensuojeluliitto ovat samoilla linjoilla.
Subjektiivisesta päivähoito-oikeuden rajoittamisesta ollaan montaa mieltä. Tuntuu, että Internetin keskustelupalsojen keskusteluissa ollaan rajoittamisen kannalla. Monet tuntuvat kokevan sen olevat hyvä säästökeino; miksi kotona olevalla vanhemmalla pitäisikään olla oikeus viedä lapsensa koko päiväksi päiväkotiin? Ajatellaan näiden vanhempien olevan liian laiskoja hoitamaan omat lapsensa ja, että he käyttävät vain yhteiskunnan etuuksia hyväkseen.
Toisaalta THL:n teettämän tutkimuksen mukaan pienten lasten vanhemmat antavat laajasti tukensa subjektiiviselle päivähoito-oikeudelle. THL:n ja Kelan tutkimusosaston yhteistyönä toteuttamassa Perhevapaat 2013 -väestökyselyssä 73 % parivuotiaiden lasten äideistä ja 81 % isistä oli sitä mieltä, että oikeus päivähoitopaikkaan kaikille lapsille on ehdottomasti säilytettävä (THL 18.3.2014). Lisäksi melkeinpä puolet perheistä ei edes käytä subjektiivista päivähoito-oikeuttaan (THL 8.10.2013). Vuodesta 1996 voimassa olleesta subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta huolimatta vain hieman yli puolet (53,5 %) kaikista alle kouluikäisistä lapsista on päivähoidossa. Alle kolmivuotiaista on päivähoidossa runsas neljännes (27,5 %) ja kolme–kuusivuotiaista 73 %. (Säkkinen & Kuoppala 2013.)
Vanhemmat pystyvät arvioimaan lapsen ja perheen tarpeet
Lapsen omat vanhemmat ovat yleensä aina parhaita asiantuntijoita oman lapsensa ja perheensä asioissa. Toki on perheitä, jotka tarvitsisivat nykyistä enemmän neuvoja ja ohjausta perheensä ratkaisuissa. Tässä tulisikin toteuttaa palvelunohjausta, jotta heille paras ratkaisu lapsen päivähoitoon löytyisi. Mutta ratkaisu ei voi olla oikeuksien rajoittaminen, vaan oikeiden palveluiden löytäminen. Palveluohjauksella voitaisiin käydä perheen kanssa avointa keskustelua heidän lapsensa varhaiskasvatuksen tarpeesta ja laajuudesta. Tärkeintä olisi löytää lapsen näkökulmasta parhaat ratkaisut. Samalla voitaisiin kartoittaa perheen muut tuen tarpeet. Varhaiskasvatus ei mielestäni saisi olla irrallinen palvelu kunnan muista lapsiperheiden palveluista.
Kun lapsen subjektiivista oikeutta rajoitetaan, miten määritetään kuka tarvitsee kokopäiväistä hoitoa sosiaalisin perustein ja kuka hyötyy osa-aikaisesta päivähoidosta? Miten perheiden tarpeet rajataan tarvitseviin ja ei tarvitseviin? On perheitä joilla kaikki voi olla sosio-ekonomisesti hyvin, mutta jotka eivät pysty silti tarjoamaan lapselleen hänen tarvitsemaansa virikkeellistä ympäristöä ja sosiaalisten taitojen harjoittelua. Vanhemman voimavarat voivat monenlaisista syistä olla rajoittuneet.
Monella perheellä voi voimavarat olla vähissä, kun perheeseen syntyy uusi lapsi. Voi olla, että vauva tarvitsee erityistä huomiota ja vanhemman lapsen hoito sekä kasvu eivät saa niin paljon huomiota. Lapsen päivän virikkeet voivat olla videon katselua tai tabletilla pelaamista, kun kotona oleva vanhempi yrittää selviytyä arjen pyörityksestä.
Lisäksi voidaan pohtia, että missä on nuoremman lapsen oikeudet samanlaiseen vanhemman jakamattomaan huomioon ja varhaiseen vuorovaikutukseen kuin mitä perheen esikoinen on saanut. Vanhemman lapsen ollessa päivähoidossa saamassa laadukasta ikätasoistaan varhaiskasvatusta, saa nuorin lapsista vanhemman jakamattoman huomion ja mahdollisuuden rakentaa ensimmäistä varhaista kiintymyssuhdettaan.
Vielä ongelmalliseksi subjektiivisen päivähoidon rajaaminen tekee, että se koskee vain kunnallista päivähoitoa. Voivatko kunnat siis itse määrittää rajaavatko he oikeutta vai ei? Asettaako tämä perheet eriarvoiseen asemaan asuinpaikasta riippuen? Lisäksi jo nyt osa kunnista haluaa lisätä yksityisen päivähoidon määrää. Yleisesti ottaen yksityinen päivähoito on kalliimpaa kuin kunnallinen ja tästä syytä se ei ole mahdollinen kaikille perheille. Jo nyt perheillä joilla on varaa maksaa hieman enemmän, on myös varaa valita laajemmin tarjolla olevista palveluista. Rajoitus lapsen päivähoitoaikaan ei koske yksityistä päivähoitoa ja näin ollen eriarvoistaa perheitä myös tässä.
Nykyisin voimassa oleva subjektiivinen päivähoito-oikeus takaa tasa-arvoisen kohtelun kaikille lapsille. Universaalit palvelut, joihin kaikilla on tasavertainen pääsy, on myös useissa kansainvälisissä vertailuissa nähty suomalaisen järjestelmän vahvuutena niiden syrjäytymistä ehkäisevän ja eriarvoisuutta tasoittavan merkityksensä vuoksi. (Lastensuojelun Keskusliitto 28.5.14).Voidaanko tulevaisuudessa enää puhuakaan lapsen oikeudesta, jos on olemassa tietyt kriteerit jotka on ensin täytettävä kuuluakseen oikeuden piiriin? Rajoittaminen ei tue syrjäytymisen ehkäisyä eikä se tasoita koko ajan kasvavaa eriarvoisuutta.
Leena, sosionomi ylempi AMK -opiskelija
Lastensuojelun keskusliitto, verkossa
Mannerheimin lastensuojeluliitto, verkossa
Talentia, verkossa
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, verkossa
Salmi Minna 2013, Tiedosta terveyttä ja hyvinvointia
Säkkinen Salla & Kuoppala Tuula (2013): Lasten päivähoito, THL.n tilastoraportti 34/2013.
Ei kommentteja