Viime aikoina otsikoihin ja keskusteluun on noussut nuorten syrjäytyminen ja pahoinvointi sekä sen ehkäisy. Viime vuosien koulusurmat ja ampumistapaukset ovat herättäneet keskustelua kaikkialla siitä, mikä tämän päivän nuoria vaivaa ja miten heitä voidaan auttaa. Etenkin viime kuukausina on esille noussut lasten ja nuorten väkivaltainen aiempaa uhmakkaampi käytös esimerkiksi kouluissa. Me ammattilaiset olemme ehkä enemmän miettineet, miten huonosti voivia nuoria voisi auttaa ajoissa ja paremmin.

Aihe koskettaa meitä erityisesti siksi, että työskentelemme lasten ja nuorten parissa, joilla on mielenterveysongelmia ja suuria vaikeuksia elämänhallinnassa ja vaara syrjäytyä ilman riittävää tukea. Omassa työssämme olemme usein kokeneet myös riittämättömyyttä; omat taidot ja resurssit eivät riitä auttamaan asiakkaita. Toisaalta ei ole aina saatavilla palveluita, joihin lapsia ja nuoria ohjata saamaan tarvitsemaansa apua. Huolta aiheuttaa myös se, että vanhemmat ja perheet kokonaisuudessaan jäävät usein ilman tarvitsemaansa apua.

Lastensuojelu kriisissä

Samaan aikaan nuorten syrjäytymiskeskustelun kanssa käydään keskustelua lastensuojelun kriisistä. Vuonna 2012valtiontalouden tarkistusviraston (VTV) laatima tarkastuskertomus antaa huonot arvosanat lastensuojelulle. VTV selvitti, miten lapsen etu toteutuu lastensuojelussa sekä saavatko lapset ja perheet tarvitsemiaan palveluita. Tulos oli se, että parannettavaa, ongelmia ja kehittämisen paikkoja löytyy kaikilta lastensuojelun osa-alueilta.

Lapsen etu toteutuu tutkimuksen mukaan vaihtelevasti sen mukaan, onko lapsi avo-, sijais- vai jälkihuollossa ja missä kunnassa lapsi asuu. Lisäksi palveluiden saatavuudessa on tutkimuksen mukaan kehitettävää, esim. psykiatrista hoitoa ei saada tarvetta vastaavasti.

Tarkastuskertomuksen esille nostamat ongelmat ja puutteet eivät ole uutisia lastensuojelutyötä tekeville, eivät myöskään meille. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät saavat jatkuvasti taistella riittämättömyyden tunteen kanssa, kun asiakasperheitä on liikaa. Sijaishuollon sijoituspaikkaa valitessa valitettavan usein taloudellisuus ja byrokratia ratkaisevat sijoituspaikan. Lapsen etu ei toteudu. Tämä on valitettavaa, koska lapsen edun mukainen sijaishuolto on myös taloudellisin vaihtoehto, jos sopivan hoidon avulla voidaan välttää myöhemmin riittämättömästä hoidosta koituvat kustannukset.

Lapset ja nuoret jonottavat psykiatrista hoitoa

Lapset ja nuoret, jotka kipeästi ovat psykiatrisen avun tarpeessa jonottavat pitkään saadakseen tarvitsemaansa apua. Kunnilla ei ole tarjota apua perheille, varsinkaan jos ongelmat eivät ole vielä niin suuria. Yksinkertaisesti palvelut ja ihmiset eivät kohtaa ja kun kohtaavat, ongelmat ovat usein jo suuria. Uskomme, että palveluita kehittämällä perheiden tarpeita vastaavaksi, saataisiin jo paljon aikaan. Lupaavaa on se, että sosiaalihuoltolain uudistamisessa tähdätään juurikin siihen, että se vahvistaa asiakkaan oikeuksia saada oikeanlaisia palveluita oikea-aikaisesti.

Tarvitaan moniammatillista osaamista

Mielestämme pelkkä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden lisääminen ei auta vaan tarvitaan moniammatillista osaamista enemmän. Työntekijöitä ja osaamista on saatava kentälle ja käytännön työhön; neuvoloihin, päiväkoteihin, kouluihin, ihmisten koteihin auttamaan perheiden arjessa ja tukemaan vanhempia heidän kasvatustyössään sekä kohtaamaan lapsia ja nuoria.

THL:n ja Opetushallituksen elokuussa 2012 järjestämässä seminaarissa käytiin keskustelua nuorten syrjäytymisen ehkäisystä, keinoista ja syistäkin syrjäytymiseen. Seminaarissa todettiin, että nuorten syrjäytyminen on periaatteessa ehkäistävissä, kunhan eri tahot kantavat riittävää huolta lasten ja nuorten elämästä ja kukin ammattilainen kantaa vastuunsa lapsen, nuoren ja hänen vanhempiensa tarvitseman tuen tarjoamisesta yhteistoiminnassa muiden kanssa.

THL:n pääjohtaja Pekka Puska korosti seminaarissa ,että pohjimmiltaan on kysymys suomalaisen yhteiskunnan yleisistä asenteista mutta myös julkinen palvelujärjestelmä voi tehdä paljon. Olemme samaa mieltä ja ainakin kaikkien ammattilaisten, jotka toimivat lasten ja nuorten parissa on muutettava asenteitaan ja tapaansa kohdata nuori työssään kokonaisvaltaisesti. Mielestämme tarvitaan lisäkoulutusta mm. opettajille. Myös yleisten asenteiden on muututtava yhteiskunnassa. Yhteiskunta painottaa liikaa suoritus – ja yksilökeskeisyyttä. Toisaalta myös ihmisen yksityisyyttä kunnioitetaan liikaa eikä uskalleta kysyä lähellä olevalta, miten tämä voi tai puuttua tämän elämään ja esim. hakea hänelle apua.

Katri ja Sari, Sosionomi (Ylempi amk) opiskelijoita

Lisätietoa

Sosiaalihuoltolain uudistamisella oikea-aikaista tukea

THL:n ja Opetushallituksen seminaari elokuu 2012

Jokainen meistä on lukenut lehtien pieniä rikosuutisia. Suurimmassa osassa näistä uutisista pääosaa näyttelevät miehet. Usein näissä uutisissa on kyse miesten käyttämästä väkivallasta. Poliisiin tietoon tulleesta lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta fyysisestä väkivallasta noin puolet tapahtuu ikätovereiden välillä ja tyypillisesti väkivalta on paitsi poikiin kohdistuvaa myös poikien tekemää.

Mikä tekee meidän pojista väkivaltaisia? Onko kyse synnynnäisestä miessukupuolen ominaisuudesta, johon ei voi vaikuttaa kuin hormonihoidoilla vai olisiko kyse sittenkin poikien väkivallan hyväksyvästä kasvatuskulttuurista?

Älkää sanoko pojat on poikia!

Miksi niin ei saisi sanoa? Ainahan niin on sanottu, kun pojat tappelevat, rikkovat ja painivat. Kun poikien tappelut, lyöminen ja töniminen kuitataan olan kohautuksella ja ”pojat on poikia” kommenteilla, opettaja, hoitaja, työntekijä tai vanhempi hiljaa hyväksyy poikien käyttämän väkivallan ja antaa sille oikeutuksen ikään kuin sukupuoleen kuuluvana itsestäänselvyytenä. Entä sitten pojat, joihin väkivalta kohdistuu? ”Pojat on poikia” mitätöi, väheksyy ja ohittaa poikien kokemukset ja kuulluksi tulemisen mahdollisuuden. Sekä lyöjät että uhrit kärsivät, jos tilanteisiin ei puututa. Miten pojat voivat oppia tuntemaan omat ja muiden rajat, jos siihen ei opeta?

Poikien käyttämään väkivaltaan tulee puuttua ja opettaa toimimaan toisin. Myös pojat pystyvät ratkomaan ristiriitoja muutenkin kuin nyrkein, jos heiltä sitä vaaditaan eikä heidän väkivaltaisuuttaan vahvisteta maskuliinisuuteen kuuluvana ominaisuutena. Pojat tarvitsevat ympärilleen aikuisia, jotka haluavat muuttaa stereotyyppistä mieskuvaa ja antaa pojille enemmän mahdollisuuksia.

Pehmeitä otteita myös pojille

Päiväkodista – ja varmasti myös kodista –  lähtien tyttöjen saama kosketus ja huomio eroavat poikien saamasta. Elina Pajun väitöstutkimuksessa nousee vahvasti esille poikien ja tyttöjen eriarvoisuus läheisyyteen ja aikuisen huomioon päiväkotimaailmassa. Tyttöjen pienet esineet ja asusteet kutsuvat tyttöjä vuorovaikutukseen toistensa kanssa, mutta myös aikuisten kanssa. Tyttöjen hiuksia letitetään ja mekkoja napitetaan, samalla tytöille tarjoutuu mahdollisuuksia hyvään kosketukseen päiväkotiarjessa. Pojille näitä hyvän kosketuksen ja hellyyden tilanteita syntyy huomattavasti vähemmän. Miten päiväkotiarjessa pojille saataisiin kokemuksia läheisyydestä? Tiedostamalla tyttöjen ja poikien erilainen asema voidaan varmasti tehdä jo paljon. Kiinnittämällä huomiota näihin pieniin hetkiin voidaan lisätä sukupuolisensitiivisempää kohtaamista.

Tunteita ja vuorovaikutustaitoja pojillekin

Ryhmässä ja yhteisön jäsenenä lapset oppivat ymmärtämään sekä omia että toisten tunteita ja harjoittelemaan tunteiden hallintaa. Päiväkodit ja koulut tarjoavat kaikille näitä areenoita. Mutta missä mennään koulujen tunnetaitokasvatuksessa? Riittääkö arkitilanteissa ja opetuksen lomassa tapahtuva vuorovaikutus tunnetaitokasvatukseksi?  Väitämme, ettei tänä päivänä riitä. Tunteiden hallitsemattomuus on yksi riskitekijä joutua ryhmän ulkopuolelle ja kiusaajan tai kiusatun rooliin.  Jokainen meistä varmasti muistaa omilta kouluajoilta sen pojan, jota pyrittiin välttämään, joka tuuppi muita, oli ärtynyt ja menetti helposti hermonsa.

Pääsisikö tavoitteellisella tunnetaito-kasvatuksella jo varhaisessa vaiheessa ehkäisemään nuorten miesten syrjäytymistä? Sekä Väestöliiton Poikien Puhelin että Kalliolan Nuoret ry:n Poikien Talo ovat tarttuneet poikien asioihin. Pojat tarvitsevat rinnalleen aikuisia, jotka auttavat tunteiden nimeämisessä. Tunteiden tunnistaminen ja hallitseminen on lääkettä mielenterveydelle. Saataisiinko nuorten erikoissairaanhoidon kuluja laskemaan, jos ahdistusta ja ärtyneisyyttä opittaisiin paremmin hallitsemaan.

Kiitos, televisio, tuntevista miehistä.

Olemme kiinnittäneet huomiota, että televisio on omalta osaltaan avartanut perinteistä mieskuvaa ja tuonut kotisohville avoimesti tunteitaan näyttäviä miehiä; vuoden aikana television realitysarjoissa ja erilaisissa kisoissa kameran eteen on saatu ylpeydestä liikuttuneita isiä, perhettään kaipaavia kisailijoita ja karskit Duudsonitkin herkistyvät auttaessaan perheitä. Sattumaa tai ei toivottavasti nämäkin esimerkit auttavat poikiamme näyttämään tunteensa.

Emma Rantanen ja Minna Sevón

Kirjoittajat ovat Metropolian YAMK-opiskelijoita

Aiheesta lisää

Paju, Elina. 2013. Lasten arjen ainekset. Tutkijaliitto.

Poikien talo -linkki tässä

Väestöliiton poikien puhelin -linkki tässä

Kirjoitin viime blogissani siitä, että jos nuoret pääsisivät yksityisten terapia-palveluiden piiriin, eli saisivat rahallista tukea mielenterveys-ongelmien hoitamiseen, saataisiin Suomessa vähennettyä nuorten työkyvyttömyyseläkkeitä.

Olen yhä samaa mieltä, mutta lisäisin vielä, että jos nuoret saisivat apua edes kunnalliselta puolelta, niin sekin kannattelisi jo pitkään. Olen vain huomannut, että kunnalliselle puolellekin pääsyyn vaaditaan nuorelta itseltä kovaa duunia. Nuori menee lääkärille ja valittaa masennusta sekä jaksamattomuutta. Lääkäri kuuntelee ja tyrkkää käteen numeron, mistä voi varata ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Soittoaika on tietysti yhden tunnin päivässä ja soittaminen vaatii puheaikaa sekä motivaatiota, mitä jaksamattomalla nuorella ei ole. Näin tämä hyvä ele jää usein käyttämättä.

Olenkin miettinyt, miksi lääkäri ei voisi suoraan tehdä ”lähetettä” hoitajalle nuoren ollessa paikalla tai miksei aikoja voi varata netissä, kun siellä nuoret pyörivät muutenkin.  Onneksi nyt on sentään tulleet nämä takaisin soittojärjestelmät, jolloin vaaditaan vaan nuorelta itseltä motivaatiota soittaa ja antaa oma numeronsa, niin soitetaan takaisin.

Ymmärrän kyllä, että Suomessa on monin paikoin resurssipula työntekijöistä, mutta olen kyllä sitä mieltä, että osaltaan siinä on tekemällä tehtyä kiirettä. Joissakin työpaikoissa se on mantra jota hoetaan, että itsekin aletaan uskoa sitä.  Moniko meistä sosiaalialankin työntekijöistä voi myöntää hengailevansa facebookissa työpäivän aikana? Mitä jos sekin aika käytettäisiin asiakkaan asioiden hoitamiseen ja tukemiseen?

Ollessani kesäsijaisena lastensuojelun laitoksessa sain konkreettisesti huomata, että työntekijät viettävät aikaansa ennemmin tietokoneella, kuin lasten kanssa vaikka leffaa katsellen. Nimittäin ollessani yksin työvuorossa vuokrasimme lasten kanssa leffoja ja lapset halusivat varmistaa, että katsonhan ne heidän kanssaan.  Ihmettelin ääneen, että totta kai katson – miksi en katsoisi. Lisäsin kyllä, että jos tulee tärkeitä työasioita hoidettavaksi, joudun hetkeksi poistumaan, mutta muuten kyllä katson ne heidän kanssaan. Lapset totesivat siihen, että ei täällä aikuiset katsele heidän kanssaan leffoja, vaan ne viettää aikaa kanslian koneella facebookissa. Tämä asia sai minut ihmettelemään meidän aikuisten etiikkaa ja sitä, eikö lapsen tarkkanäköisyyttä huomata. Toisaalta tämä teki minut myös hyvin surulliseksi, koska lasten äänessä kuului tarve saada olla aikuisen kanssa vaikkakin vain leffaa katsellen. Eikö lähellä olemista ja yhdessä kokemista katsota tarpeelliseksi?

Toinen esimerkki resurssien tuhlauksesta on mielestäni se, että viimeisimmässä työpaikassani skanneri ei toiminut, mikä tarkoitti sitä, että lastensuojeluilmoitukset piti siirtää käsin tietojärjestelmään. Eihän siinä mitään, jos tekstiä oli muutama rivi mutta usein sitä oli sivu tolkulla ja ainekin minulta meni kaksi tuntia kolmen sivun kirjoittamiseen.  Ihmetellessäni tätä sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien resurssien tuhlausta, sanottiin, että skanneri/kone ei ollut koskaan toiminut, kun siitä puuttui joitakin säätöjä ja kukaan ei ollut ottanut asiakseen hoitaa asiaa loppuun.

En halua näillä esimerkeillä syyllistää ketään ja ymmärrän, että työpäivässä on tarpeellista pitää myös taukoja, jolloin voi tehdä ”vähemmän” tärkeitä asioita eli olla facebookissa. Mutta voiko silloin huudella, että ei ole esimerkiksi resursseja soittaa vaikka yhtä puhelua nuoren puolesta, jos se edesauttaisi nuoren kuntoutumista sekä mahdollista työllistymistä tulevaisuudessa.

Voiko nuori vaatia, että häntä kuullaan ja hänen asiansa hoidetaan loppuun?

Nimimerkki Milla, sosionomi Ylempi amk-opiskelija

Lisätietoa

Kelan korvaamasta psykoterapiasta