Kun hallitus aikoo leikata vammaisten palveluista 61 miljoonaa, asia luonnollisesti aiheuttaa kohun. Me itse ry kirjoittaa avoimessa kirjeessään valtioneuvostolle 20.3.2016, etteivät halua palata laitoksiin, ja vastustavat leikkauksia. Me itse ry on kehitysvammaisten oma yhdistys, joka puolustaa kehitysvammaisten ihmisten ihmisoikeuksia. Olen heidän kanssaan täysin samaa!
Suomessa kaikki kehitysvammaiset eivät ole vielä edes päässeet laitoksista pois riippumatta oikeastaan siitä asuvatko laitoksessa vai avohuollon asumisyksikössä. Valitettavasti tälläkin hetkellä laitoshajautusta toteutetaan Suomessa joillakin alueilla tekemällä pieniä laitoksia isojen tilalle, joskus jopa rakentamalla uusia yksiköitä laitosalueelle.
Jos uusi yksikkö rakennetaan laitosalueelle, niin mikä muu muutoksen yhteydessä muuttuu kuin fyysiset seinät ympärillä? Vaaditaan mittava asennemuutos ja näkökulman vaihto, ettei muutoksessa vain luoda uusia pienempiä laitoksia. Asennemuutos ei välttämättä vaadi edes resurssien lisäystä. Siihen ei myöskään päästä vain nimellisesti vahvistamalla vammaissopimusta. Siihen tarvitaan koulutettuja ja asiansa osaavia työntekijöitä.
Käytännön työtä tekevät alan ammattilaiset ovat tärkeässä asemassa sen suhteen, saako vammainen henkilö elää oikeasti itsensä näköistä elämää, ja päättää omista asioistaan. Itsemääräämisoikeus on joskus haastava asia, jonka oivaltaminen vaatii työntekijältä ammattitaitoa. Ammattitaitoa vaaditaan erityisesti silloin, kun tehdään töitä niiden erityisten ihmisten kanssa, jotka tarvitsevat runsaasti apua ja tukea kommunikoinnissa ja kaikissa päivittäisissä toimissaan.
Onnellista asumisen arkea myös vammaisille
Olen työskennellyt monissa erilaisissa asumisyksiköissä sekä laitoksessa että sen ulkopuolella. Olen urani varrella vieraillut asumisyksiköissä, joihin on aina mukava palata uudelleen. Olen vieraillut myös sellaisissa yksiköissä, joissa olen alkanut voida pahoin. Olen saanut olla mukana hajauttamassa laitosasumista Päijät-Hämeen alueella, ja nähnyt sen, miten nuo ihmiset ovat nyt laitoksen ulkopuolella onnellisempia. Työ ei aina ollut helppoa, mutta se oli ehdottomasti sen kaiken arvoista. Olen saanut työskennellä erilaisten ihmisten kanssa. Toiset heistä pystyvät toteuttamaan itseään hyvinkin itsenäisesti. Toisen ihmisen itsemääräämisoikeuden toteutuminen riippuu täysin niistä ihmisistä ja työntekijöistä, jotka ovat hänen elämässään on mukana.
Työni puolesta olen vuosien mittaan nähnyt valtavan määrän erilaisia asumisyksiköitä, ja tavannut satoja erilaisia asiakkaita ja satoja erilaisia työntekijöitä, jotka ovat tehneet asumisyksiköistä itsensä näköisiä. Joskus yksiköt ovat asukkaidensa näköisiä, joskus työntekijöiden. Valitettavan usein näkee niitä asumisyksiköitä, joissa asukas ei saa tehdä valintoja edes sen suhteen, mitä aamulla puetaan päälle tai mitä aamupalaa hän haluaa syödä. Vahvuuksien sijaan henkilökunta näkee ensin asukkaan haasteet ja vaikeudet. Hyvässä asumisyksikössä jokainen asukas saa elää itsensä näköistä elämää, ja hänellä on mahdollisuus tehdä valintoja arjen asioissa. Hyvässä asumisyksikössä henkilökunta näkee asukkaan vahvuudet, ja niitä hyödynnetään aktiivisesti. Sitä vammaissopimuksen ja itsemääräämisoikeuden toteutuminen parhaimmillaan olisi.
Vammaistyön osaajia pitää kouluttaa
Mistä näitä ammattitaitoisia vammaistyön osaajia sitten saadaan? Ainakin täällä Päijät-Hämeen alueella yksi suuri huolen aiheeni on se, että esimerkiksi Lahden ammattikorkeakoulun sosiaalialan opinnoissa opetussuunnitelmaan ei enää juurikaan sisälly vammaistyön opetusta. Päijät-Hämeen alueella sijaitsee monta haastavaa asumisyksikköä, joissa asuu vaikeasti kehitysvammaisia henkilöitä ja autismin kirjon henkilöitä. Asukkailla on muun muassa erilaisia kommunikoinnin haasteita, jolloin myös itsemääräämisoikeuden toteutumista ei voida pitää itsestään selvyytenä (jos sitä nyt koskaan voi pitää). Miten nuo ihmiset saavat äänensä kuuluviin, jos heidän kanssaan ei työskentele vammaistyöhön suuntautunutta henkilökuntaa? Kohtaamista ja aitoa läsnäoloa ja asiakkaan kuulemista ei opita koulun penkillä, mutta jos opinnot eivät lainkaan anna mahdollisuutta edes innostua vammaistyöstä, niin vaarana on, että opiskelijat eivät ohjaudu vammaisten pariin lainkaan.
Me emme tarvitse laitoshoitoa kehitysvammahuollossa mihinkään. Valitettavasti myös itsemääräämisoikeus ja YK:n vammaissopimus ovat vain hienoja ajatuksia, jos meillä ei ole koulutettua, osaavaa henkilökuntaa viemässä näitä asioita käytäntöön, vammaisten henkilöiden arkeen ja elämään. Jos meillä ei ole osaavaa, työhönsä intohimoisesti suhtautuvia työntekijöitä, meille jää jäljelle kasa pieniä laitoksia isojen tilalle, joissa kehitysvammainen henkilö ei edelleenkään saa päättää omista asioistaan.
Heidi Forsell, sosiaalialan ylempi AMK -opiskelija
Katriina Rantala-Nenonen
Hilla Niemi
Eveliina Korpela
Ei kommentteja