Syrjäytymiskeskustelu on käynyt kuumana jo pitkään. Nimittäin tutkijoiden, opetus-, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten, poliitikkojen ja journalistien toimesta. Nuorten ääni ei ole keskusteluissa juuri kuulunut, vaikka heistähän tässä on kyse. Siksi halusinkin antaa blogissa äänen itse asiantuntijoille, näille nuorille, joiden ääni ei kuulu heitä koskevissa keskusteluissa. Mitä aiheesta ajattelevat yhteiskunnan syrjäytyneen kriteerit täyttävät nuoret? Tätä selvitettiin Vamoksen starttivalmennusryhmässä kuuden nuoren paneelikeskustelun voimin.
Mitä se surullisen kuuluisa syrjäytyminen sitten on? Kuka on syrjäytynyt? Nuoret ovat yhtä mieltä siitä, että syrjäytymistä sanana on vaikea määritellä, sillä sen alle niputetaan niin suuri joukko ihmisiä erilaisilla taustoilla. He kokevat, että narkomaaninuori, kotiin tietokoneen ääreen jumittunut nuori, välivuotta pitävä nuori, masentunut nuori ja työtön nuori on väärin lokeroida saman termin alle. Kuinka hyvin yhteiskunnan asettama tärkein syrjäytymisen kriteeri ”koulutuksen ja työelämän ulkopuolella” istuu esimerkiksi välivuotta pitäviin nuoriin?
Linda: ”Syrjäytymistä sanana ei voi tarkkaan määritellä, koska ne, joita ajatellaan syrjäytyneiksi, jotka eivät ole koulussa tai töissä, heitä on monenlaisia. Esimerkiksi Itiksessä hengaava narkkari on eri asia kuin henkilö, joka pelaa tietokonepelejä kotona. Samoin kuin henkilö, joka pitää välivuoden, tai ei saa töitä, tai itsestä riippumattomasta syystä ei opiskele.”
Juha: ”En välttämättä näe sitä niin, että jos ei opiskele tai ole töissä niin on syrjäytynyt. Enemmän ajattelen sen niin, että jos on kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella, ei ole kavereita, ei töitä eikä koulua, niin se on pahempi juttu. Syrjäytymistä on niin monenlaista, on narkkarit, on tietokoneen ääressä istujat.”
Mediassa ja yleisessä keskustelussa puhutaan syrjäytymisestä ja syrjäytyneistä. Suurin osa nuorista koki termin negatiiviseksi ja leimaavaksi ja yleisen mielipiteen olevan se, että syrjäytymisen syyt ovat omassa itsessä.
Linda: ”Syrjäytyminen sanana on huono, syrjäytetty olisi parempi, sillä syrjäytyminen johtuu usein itsestä riippumattomista syistä. Ärsyttää se, että ihmiset, joiden syrjäytyminen on oma valinta, rinnastetaan niihin, jotka ovat tilanteessa itsestä riippumattomista syistä. Tämä aiheuttaa sen, että ennakkoluulot heräävät myös niitä ihmisiä kohtaan, jotka haluaisivat olla kiinni yhteiskunnassa mutta eivät pysty siihen.”
Mirella: ”Mun mielestä syrjäytynyt sanana kuulostaa syyllistävältä, tulee olo, että on aina oma vika että on syrjäytynyt, vaikka se ei todellakaan aina ole.”
Helsingin Diakonissalaitos julkisti maaliskuussa tutkimuksen syrjäytymiseen johtavista poluista. Tutkimuksen mukaan nuoria syrjäyttäviä tekijöitä ovat pallottelu palvelusta toiseen, kokemus siitä, että on ei-toivottu asiakas, yksinäisyys, koulukiusaaminen, masennus ja muut mielenterveysongelmat, omanarvontunteen puute, luottamuspula auttajatahoihin, luottotietojen menetys, asunnottomuus ja kouluvaikeudet peruskoulussa. Poikkeuksen yleiseen keskusteluun tutkimus tekee siinä, että tuloksissa puhutaan vahvasti syrjäytymisen sijaan syrjäyttämisestä. Tutkimuksessa tuodaan esiin se, että syrjään saattaa jäädä avusta huolimatta. Yhteiskunnalla ja sen palveluilla on oma roolinsa syrjäytymisessä.
Tutkimuksessa esiin tulleet syrjäytymistä edesauttavat tekijät nousevat esiin myös näiden nuorten kokemuksissa. Mikko lopetti lukion kesken masennuksen takia, Juhan taustalla on koulukiusaamista, Lindalla on luottamuspula auttaviin tahoihin. Jokaisen palvelukaareen mahtuu useita erilaisia auttajatahoja, mutta siitä huolimatta jokainen seisoo yhä lähtöruudussa. Omanarvontunto on kokenut matkalla kolauksia.
Juha: ”Joku tietty häpeän tunne kyllä liittyy syrjäytymiseen, itse häpesin sitä, että olen syrjäytynyt ja yritin kieltää sen. Tuntui, ettei mua hyväksytä omana itsenäni.”
Jussi: ”Tuntui ihan, että oli eri persoona.”
Tutkimuksen mukaan moni nuorista koki tulleensa pallotelluksi paikasta toiseen ja olleensa ei-toivottu asiakas. Yksilö nähdään ongelmanuorena, eikä nuorta ongelmien takana kyetä kohtaamaan aidosti. Kokonaisvaltainen auttaminen typistyy oireiden hoitamiseksi. Nuoret ovat yhtä mieltä siitä, että yleinen asenne syrjäytyneitä kohtaan on huono. Vaikka syrjäytynyt-termin käyttökelpoisuudesta ja leimaavuudesta on ollut puhetta, kokevat nuoret kuitenkin siihen liitetyn negatiivisuuden kiinnittyvän ensisijaisesti asenteisiin. Käsitykset vaikuttavat siihen, miten nuoreen suhtaudutaan ja miten hänet kohdataan.
Joonas: ”Mun mielestä syyllistävyys on keskustelussa, ei sanoissa. Pitäisikö vaan puhua niin ettei syyllistetä? Asenne ratkaisee eikä sanamuotojen valinta.”
Mikko: ”Vaikka tähän keksittäisiin joku uusi sana, niin siihen nopeasti keskustelussa liitettäisiin samat merkitykset kuin syrjäytymiseen. Se ei tuu sanasta, se tulee ihmisistä, kun ne tietyt asiat liitetään tiettyyn sanaan. Asenne on ihmisissä, ja sanan negatiivinen kaiku tulee ihmisistä ja kulttuurista, eikä siitä varsinaisesta sanasta.”
Miten asenteita sitten voi muuttaa? Hyväksi keinoksi asenteiden muuttamiseen nuoret kokivat avoimuuden, syrjäytymisestä puhumisen ja syrjäytymisen eri muotojen tekemisen tutuksi ihmisille.
Juha: ”Jos ei lähipiirissä ole ketään [syrjäytynyttä] ei ihmiset ymmärrä välttämättä mitä syrjäytyminen on. Pitäisi ehkä valistaa enemmän ihmisiä siitä, mistä eri syistä ihmiset on ajautuneet siihen tilanteeseen.”
Linda: ”Ihan sama kaikissa muissakin asioissa, joita ei tunne tai ei tiedä, niin niistä muodostaa itse jonkun mielikuvan. Yks olisi se, että ihmiset pystyisivät avoimesti kertomaan siitä, että olen ollut tai olen syrjäytynyt. Se jos ihmiset puhuu anonyymeina, voi olla tietty ihan hyvä, mutta siitä tulee mieleen, että miksi siitä ei voi puhua omalla nimellä ja naamalla, että siinä on jotain outoa tai hävettävää, joka taas ylläpitää sitä leimaa. Ihmisten pitäisi tajuta, että se syrjäytynyt on ihan tavallinen tyyppi, se voi olla kuka tahansa, minkä tahansa näköinen ja mistä yhteiskuntaluokasta vaan, että ei syrjäytyneelle ole stereotyyppiaa.”
Joonas: ”Ehkä syrjäytymisestä pitäisi vaan puhua, miten muutenkaan ne asenteet muuttuisi.”
Niin. Pitäisikö asenteiden muuttaminen aloittaa meistä jokaisesta itsestämme? Meidän asiakkaidemme luottamuspulasta kärsivien auttavien tahojen tulisi katsoa peiliin ja pohtia omaa asennettamme syrjäytymiseen ja tapaamme kohdata nuori. Painetaan nuoria syrjäyttävät tekijät mieleemme ja kiinnitetään entistä paremmin huomiota nuoren auttamiseen näissä asioissa. Noudatetaan nuorten neuvoa asenteiden muuttamisesta ja puhutaan. Puututaan keskusteluun, puhutaan syrjäytymisestä ja sen erilaisista syistä, annetaan myös nuorille mahdollisuus saada äänensä kuuluviin.
Eräs nimeltä mainitsematon eduskuntapoliitikko kuultuaan syrjäytyneiden lukumäärän totesi, ettei hän kyllä usko siihen, että syrjäytyneitä voisi olla näin paljon, kun ei niitä missään näe. Huolehditaan yhdessä siitä, että jatkossa näkyy. Ja kuuluu.
Eeva Piha, Sosionomi YLEMPI AMK-opiskelija
Helsingin diakonissalaitoksen artikkeli
Ei kommentteja