Hallitus aikoo rajoittaa rakennepoliittisen ohjelman mukaan subjektiivista päivähoito-oikeutta osa-aikaiseksi lapsille, joiden vanhempi on kotona äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidon tuella nuoremman sisaruksen kanssa.

Asiasta on käyty kiivasta keskustelua asiantuntijoiden sekä kansalaisten nettiyhteisöjen piirissä, myös oman työpaikkani kahvihuoneessa. Esimerkiksi sosiaalialan korkeakoulutettujen etujärjestö Talentian mukaan ”lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen ei pidä rajoittaa puuttumalla päivähoidon subjektiiviseen oikeuteen. Lainsäädäntöuudistuksella ei saa lisätä eriarvoisuutta eikä leimata perheitä tai lapsia arvioimalla lapsen tuen tarpeita tai perheen olosuhteita äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidontuella olevien vanhempien perheissä”.

Myös monet muut sosiaalialan tahot, kuten Lastensuojelun keskusliitto ja Mannerheimin lastensuojeluliitto ovat samoilla linjoilla.

Subjektiivisesta päivähoito-oikeuden rajoittamisesta ollaan montaa mieltä. Tuntuu, että Internetin keskustelupalsojen keskusteluissa ollaan rajoittamisen kannalla. Monet tuntuvat kokevan sen olevat hyvä säästökeino; miksi kotona olevalla vanhemmalla pitäisikään olla oikeus viedä lapsensa koko päiväksi päiväkotiin? Ajatellaan näiden vanhempien olevan liian laiskoja hoitamaan omat lapsensa ja, että he käyttävät vain yhteiskunnan etuuksia hyväkseen.

Toisaalta THL:n teettämän tutkimuksen mukaan pienten lasten vanhemmat antavat laajasti tukensa subjektiiviselle päivähoito-oikeudelle. THL:n ja Kelan tutkimusosaston yhteistyönä toteuttamassa Perhevapaat 2013 -väestökyselyssä 73 % parivuotiaiden lasten äideistä ja 81 % isistä oli sitä mieltä, että oikeus päivähoitopaikkaan kaikille lapsille on ehdottomasti säilytettävä (THL 18.3.2014). Lisäksi melkeinpä puolet perheistä ei edes käytä subjektiivista päivähoito-oikeuttaan (THL 8.10.2013). Vuodesta 1996 voimassa olleesta subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta huolimatta vain hieman yli puolet (53,5 %) kaikista alle kouluikäisistä lapsista on päivähoidossa. Alle kolmivuotiaista on päivähoidossa runsas neljännes (27,5 %) ja kolme–kuusivuotiaista 73 %. (Säkkinen & Kuoppala 2013.)

Vanhemmat pystyvät arvioimaan lapsen ja perheen tarpeet

Lapsen omat vanhemmat ovat yleensä aina parhaita asiantuntijoita oman lapsensa ja perheensä asioissa. Toki on perheitä, jotka tarvitsisivat nykyistä enemmän neuvoja ja ohjausta perheensä ratkaisuissa. Tässä tulisikin toteuttaa palvelunohjausta, jotta heille paras ratkaisu lapsen päivähoitoon löytyisi. Mutta ratkaisu ei voi olla oikeuksien rajoittaminen, vaan oikeiden palveluiden löytäminen. Palveluohjauksella voitaisiin käydä perheen kanssa avointa keskustelua heidän lapsensa varhaiskasvatuksen tarpeesta ja laajuudesta. Tärkeintä olisi löytää lapsen näkökulmasta parhaat ratkaisut. Samalla voitaisiin kartoittaa perheen muut tuen tarpeet. Varhaiskasvatus ei mielestäni saisi olla irrallinen palvelu kunnan muista lapsiperheiden palveluista.

Kun lapsen subjektiivista oikeutta rajoitetaan, miten määritetään kuka tarvitsee kokopäiväistä hoitoa sosiaalisin perustein ja kuka hyötyy osa-aikaisesta päivähoidosta? Miten perheiden tarpeet rajataan tarvitseviin ja ei tarvitseviin? On perheitä joilla kaikki voi olla sosio-ekonomisesti hyvin, mutta jotka eivät pysty silti tarjoamaan lapselleen hänen tarvitsemaansa virikkeellistä ympäristöä ja sosiaalisten taitojen harjoittelua. Vanhemman voimavarat voivat monenlaisista syistä olla rajoittuneet.

Monella perheellä voi voimavarat olla vähissä, kun perheeseen syntyy uusi lapsi. Voi olla, että vauva tarvitsee erityistä huomiota ja vanhemman lapsen hoito sekä kasvu eivät saa niin paljon huomiota. Lapsen päivän virikkeet voivat olla videon katselua tai tabletilla pelaamista, kun kotona oleva vanhempi yrittää selviytyä arjen pyörityksestä.

Lisäksi voidaan pohtia, että missä on nuoremman lapsen oikeudet samanlaiseen vanhemman jakamattomaan huomioon ja varhaiseen vuorovaikutukseen kuin mitä perheen esikoinen on saanut. Vanhemman lapsen ollessa päivähoidossa saamassa laadukasta ikätasoistaan varhaiskasvatusta, saa nuorin lapsista vanhemman jakamattoman huomion ja mahdollisuuden rakentaa ensimmäistä varhaista kiintymyssuhdettaan.

Vielä ongelmalliseksi subjektiivisen päivähoidon rajaaminen tekee, että se koskee vain kunnallista päivähoitoa. Voivatko kunnat siis itse määrittää rajaavatko he oikeutta vai ei? Asettaako tämä perheet eriarvoiseen asemaan asuinpaikasta riippuen? Lisäksi jo nyt osa kunnista haluaa lisätä yksityisen päivähoidon määrää. Yleisesti ottaen yksityinen päivähoito on kalliimpaa kuin kunnallinen ja tästä syytä se ei ole mahdollinen kaikille perheille. Jo nyt perheillä joilla on varaa maksaa hieman enemmän, on myös varaa valita laajemmin tarjolla olevista palveluista. Rajoitus lapsen päivähoitoaikaan ei koske yksityistä päivähoitoa ja näin ollen eriarvoistaa perheitä myös tässä.

Nykyisin voimassa oleva subjektiivinen päivähoito-oikeus takaa tasa-arvoisen kohtelun kaikille lapsille. Universaalit palvelut, joihin kaikilla on tasavertainen pääsy, on myös useissa kansainvälisissä vertailuissa nähty suomalaisen järjestelmän vahvuutena niiden syrjäytymistä ehkäisevän ja eriarvoisuutta tasoittavan merkityksensä vuoksi. (Lastensuojelun Keskusliitto 28.5.14).Voidaanko tulevaisuudessa enää puhuakaan lapsen oikeudesta, jos on olemassa tietyt kriteerit jotka on ensin täytettävä kuuluakseen oikeuden piiriin? Rajoittaminen ei tue syrjäytymisen ehkäisyä eikä se tasoita koko ajan kasvavaa eriarvoisuutta.

Leena, sosionomi ylempi AMK -opiskelija

Lastensuojelun keskusliitto, verkossa 

Mannerheimin lastensuojeluliitto, verkossa

Talentia, verkossa 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, verkossa 

Salmi Minna 2013, Tiedosta terveyttä ja hyvinvointia

Säkkinen Salla & Kuoppala Tuula (2013): Lasten päivähoito, THL.n tilastoraportti 34/2013.

 

Professori Urpo Kankaan mielestä suomalaiset pitäisi velvoittaa elättämään vanhempiaan ja  vastuu omien vanhempien vanhuuden hoivasta tulisi olla lapsilla, ainakin jos nämä ovat varakkaita – mitä mieltä olet ehdotuksesta? Pitäisikö elatusvelvollisuus ulottaa omiin vanhempiin? Entä pitääkö perintö ansaita huolehtimalla vanhemmistaan?  Pitääkö lapsille jättää perintöä vai tulisiko omaisuus käyttää oman hoivan kustantamiseen?

Yle Uutisten haastattelussa Urpo Kangas ehdotti, että aikuiset lapset pitäisi velvoittaa maksamaan esimerkiksi vanhempiensa laitospaikat, jos vanhempien oma eläke ei tähän riitä. Hänen mukaansa suomalaiset pitäisi velvoittaa elättämään omat vanhempansa, sillä Suomessa vanhemmat on velvoitettu pitämään huolta alaikäisistä lapsista ja avioliitossakin on pidettävä huolta puolisosta.  ”Jos äidin eläke ei riitä laitoshoitopaikkaan tai omaishoitoon, niin silloin varakas lapsi saa luvan auttaa, koska hän tulee myöhemmin mahdollisesti perimään omaisuutta. Oikeudenmukaisuus suorastaan huutaa sitä sellaisissa tapauksissa, joissa lapsi on hyvin varakas, käyttää tuhlailevaan elämään omia varojaan, ja on hylännyt omat vanhempansa” sanoi Kangas haastattelussa. (Yle Uutiset a 2014.)

Kankaan mukaan myös aikuisten lasten velvollisuus auttaa köyhiä vanhempia voitaisiin kirjata lakiin. Hän toteaa, että ajatus elatusvelvollisuuden ulottamisesta omiin vanhempiin ei ole uusi. Vastaava laki on käytössä useissa Euroopan maissa. Vanhempien elatusvelvollisuus oli aiemmin myös Suomen laissa, joka oli vuodelta 1922 peräisin ollut köyhäinhoitolaki. Kyseinen laki  kumottiin kuitenkin hyvinvointivaltion arvoihin huonosti sopivana vuonna 1970.  Vuodelta 1922 peräisin olevassa köyhäinhoitolaissa luki seuraavasti: Kukin on tarvittaessa velvollinen kykynsä mukaan pitämään huolta vanhemmistaan. Professori Kankaan mukaan poliittiset päätöksentekijät ovat asiaa varmasti miettineet, mutta kukaan ei ole kuitenkaan uskaltanut avata aiheesta edes arvokeskustelua. (Yle Uutiset a 2014.)

Kuka tai mikä laitos valvoisi käytännössä lain toteutumista ja mitä kustannuksia valvonta aiheuttaisi yhteiskunnalle? Onko Urpo Kangas lainkaan pohtinut, että elämme yhteiskunnassa, jossa 1970- luvulta lähtien naisten työssäkäynnin seurauksena perheet ovat vieneet omat lapsensa päivähoitoon. Tämän hetken ikääntyneet ihmiset ovat juuri se ryhmä ihmisiä, jotka tuolloin totuttivat lapsensa kyseiseen ajatukseen, eli että yhteiskunta pitää huolen ja hoitaa hoivaa tarvitsevia. Myös vanhukset siirrettiin tuolloin vanhainkoteihin paljon paremmassa kunnossa kuin mitä nykyään.

Kangas totesi lisäksi, että jos velvoite omista vanhemmista huolehtimiseen ei saa kannatusta, olisi toisena vaihtoehtona perinnönjaon muuttaminen. Kankaan ehdotuksessa perinnön lakiosa ei enää kuuluisi lapselle automaattisesti. Tämä tarkoittaisi sitä, että jos lakiosajärjestelmä kumottaisiin, niin isällä tai äidillä olisi oikeus palkita se rintaperillisistä, joka on auttanut heitä ja pitänyt huolta heistä heidän vanhuudessaan. Toisin sanoen, mikäli ei osallistu vanhempiensa avustamiseen, ei tule perintöäkään. Varsinkin omaishoitamisessa oikeudenmukaisuus toteutuisi professorin mukaan näin parhaiten. (Yle Uutiset a 2014.)

Ymmärrän Kankaan ajatuksen kyseisessä asiassa, mutta siinä ei oteta huomioon sitä tosiasiaa, että monella vanhemmalla, ei ole perintöä lapsilleen jätettäväksi. Miten laki tuolloin kohtelisi lapsia, jotka kieltäytyisivät omien vanhempiensa hoitamisesta, kun mitään perintöä ei kuitenkaan tulisi? Kangas ei huomioi sitä, että moni suomalainen perhe, jolla on omat apua tarvitsevat vanhemmat elossa, ovat itse työikäisiä ja heillä on mahdollisesti vielä omat lapset huollettavana.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijaprofessori Harriet Finne-Soveri ei myöskään kannata ajatusta laista, jolla lapset velvoitettaisiin kustantamaan iäkkäiden vanhempiensa hoitoa. Finne-Soveri näkee useita uhkatekijöitä, jos huoltovelvollisuudesta säädettäisiin lailla. Hänen mukaan perheillä on jo nyt suuria taloudellisia vastuita omien lastensa elättämisessä ja vanhempien elättämisessä voisi olla kyse useisiin tuhansiin euroihin nousevista summista kuukaudessa. Finne-Soveri vastaa professori Urpo Kankaan ehdotukseen, että lasten olisi osallistuttava köyhien vanhempiensa elättämiseen kysymällä miksei yhteiskuntaa voida kehittää niin, että huolenpito vanhemmista olisi houkuttelevaa. (Yle Uutiset c 2014.)

Monet työssäkäyvät ihmiset ovat myös itse oman jaksamisen äärirajoilla, varsinkin jos heillä on vielä omia lapsia hoidettavana tai jos he itse kamppailevat oman terveytensä kanssa. Voiko tuolloin aikuisia lapsia velvoittaa tekemään enemmän ilman, että vaikean stressin tai uupumisen diagnoosit lisääntyisivät räjähdysmäisesti? Mikäli lapset jäävät pois töistä hoitamaan omia vanhempiaan esimerkiksi omaishoitajaksi, he ovat poissa työvoimasta ja siitä on taas omat työn tarjontaan liittyvät ongelmat, kuten Soininvaara toteaa nettisivuillaan (Soininvaara 2014).

Peruspalveluministeri Susanna Huovinen ei innostu ehdotuksesta, että aikuiset lapset velvoitettaisiin maksamaan esimerkiksi vanhempiensa laitospaikat, jos vanhemman oma eläke ei riitä. Huovisen mukaan lähdetään siitä ajatuksesta, että kaikille suomalaisille varallisuudesta riippumatta taataan samat hyvinvointipalvelut. Hän ei pidä tätä ainakaan nyt lyhyellä aikavälillä realistisena tapana viedä eteenpäin palveluasioita ja toteaa, että monissa Euroopan maissa ei ole myöskään tuotettu julkisin varoin ”yhtä laadukasta hyvinvointiyhteiskuntaa” kuin Suomessa. Ministeri korostaa myös, että palvelut eivät saisi kytkeytyä varallisuuteen. (Yle Uutiset b 2014.)

Kankaan ehdotus ei huomio sitäkään, että kaikilla vanhemmilla ei ole omia lapsia, tai sitä, että lapset voivat asua esimerkiksi ulkomailla. Tuolloin vanhemman hoitaminen on mahdoton yhtälö, ellei se sitten perustu pelkkiin laskujen maksuihin. Monet eivät myöskään tule toimeen omien vanhempiensa kanssa ja välit ovat voineet mennä poikki kokonaan. Kuten Finne-Soveri toteaa, voivat vanhempien ja lasten suhteet olla riitaisia tai sitten suhteet voivat olla muuten niin toimimattomia, että edes henkistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ei enää ole.

Hyvää huoltovelvollisuudessa voisi Finne-Soverin mukaan olla se, että lapset voisivat taloudellisten menetysten pelossa osallistua enemmän vanhempiensa hoitamiseen ja sukupolvet voisivat lähentyä toisiaan. Silti hän ei kannata lainsäädäntöä, vaan kannattaa yhteiskunnan kehittämistä. Finne-Soveri muistuttaa edelleen, että varakkailla ihmisillä on mahdollisuus ostaa vanhemmilleen enemmän hoitoa. ”Kaikenkaltainen eriarvoisuuden vähentäminen tietysti kuuluu hyvinvointivaltion perustavoitteisiin” Finne-Soveri sanoo. (Yle Uutiset c 2014.)

Ajankohtainen kysymys voi kuitenkin olla se, että tarvitseeko vanhemman ihmisen jättää mahdollista perintöä lapsilleen vai käyttääkö hän rahat itseensä ja omaan hoitoonsa? Urpo Kangas kannustaakin ikääntyneitä ihmisiä siihen, että he käyttäisivät säästönsä ennen kuolemaansa.(Yle Uutiset a 2014). Soininvaara toteaa puolestaan, että Suomen vanhustenhoito on kallista ja laadultaan huonoa. Hän lisää, että hoito ei ole ammatillisesti huonoa vaan, että vanhusten elämä Suomessa on kolkkoa ja epätyydyttävää. Viranomainen on vain harvoin yhtä hyvä omainen kuin oikea omainen Soininvaaran mukaan. (Soininvaara 2014.)

Vanhusten hoidon laatu ei parane siitä, että omaisia pakotetaan hoitamaan vanhusta vasten tahtoaan. Se olisi edelleen kolkkoa ja epätyydyttävää. Eskolan ja Saarenheimon (2005) tekemän tutkimuksen mukaan apua tarvitsevat vanhukset tyypillisesti korostivat, että he eivät halua kuormittaa lapsiaan likaa, koska lapsilla on oma elämänsä, työnsä ja perheensä. Suhteet lapsiin myös edustivat hoitamisen ulkopuolista maailmaa, eikä lasten odotettu lainkaan osallistuvan arjen järjestelyihin, vaan käyvän tapaamassa silloin kun heille sopii. (Eskola & Saarenheimo 2005.)

Nykypäivänä laki ei sido rikastakaan lasta auttamaan köyhää vanhempaansa, mutta suuri määrä suomalaisia auttaa ikääntyneitä vanhempiaan vapaaehtoisesti. Jo nyt valtava määrä suomalaisia auttaa ikääntyneitä vanhempiaan myös näiden rahavaikeuksissa. Kun lakia ei ole, on kaikki perustunut vapaaehtoisuuteen.  Järjestelmää on erittäin vaikea muuttaa toiseksi kesken kaiken, kuten Soininvaara (2014) toteaa. ”Tosin näin taidetaan pikkuhiljaa kuitenkin tehdä. Julkisen vallan antama palvelulupaus on kääntymässä niin heppoiseksi, että kelvollisesta hoidosta on maksettava itse. Köyhien sukujen vanhusten kannalta tämä vaihtoehto on huonoin.” (Soininvaara 2014.)

Ritva Mieronkoski, sosionomi (Ylempi Amk) opiskelija

Lisätietoa

Eskola, Päivi & Saarenheimo, Marja  2005. Omaishoitoperheen sosiaalinen verkosto. Teoksessa Saarenheimo, Marja & Pietilä, Minna (toim.) Kaksin kotona. Iäkkäiden omaishoitoperheiden arjen ulottuvuuksia. Geriatrisen kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämishanke. Tutkimusraportti 6. Vanhustyön Keskusliitto – Centralförbundet för de gamlas väl ry. Gummerus Kirjapaino Oy.

Soininvaara, Timo 2014. Soininvaara.fi. Lapset vastuuseen vanhempiensa hoidosta? Verkkodokumentti.

Yle Uutiset a 2014. Kangas, Urpo. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti. 

Yle Uutiset b 2014.  Huovinen, Susanna. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti. 

Yle Uutiset c 2014. Finne- Soveri, Harriet. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti.

Sosiaalipedagoginen osallisuus varhaiskasvatuksessa

Osallisuuden käsite on Suomessa tullut erityisen suosituksi 2000- luvun kuluessa. Useat osallisuushankkeet pyrkivät erityisesti lasten ja nuorten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien edistämiseen (Nivala & Ryynänen 2013, 12.) Lasten osallisuus on kirjattu mm. YK:n lasten oikeuksien sopimukseen, valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin sekä uudistuneeseen lastensuojelulakiin.

Esa Iivonen pohtii Lapsemme lehdessä (1/2014, 15) sitä, kuinka lasten oikeudet toteutuvat tämän päivän Suomessa. Hänen mukaansa edistystä on syntynyt monella rintamalla; lapsikuolleisuus on vähentynyt merkittävästi, samoin lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta. Kuitenkin hän nostaa esiin myös haasteita, joista merkittävin on lasten keskinäinen eriarvoistuminen. Mari Vuorisalon mukaan eriarvoistuminen alkaa jo syntymästä. Päiväkoti-ikäisellä lapsella on jo kodista saadut kokemukset ja opit mukanaan, hänellä on jo tietty käsitys itsestään ryhmän jäsenenä ja aavistus siitä millaisen aseman hän voi itselleen ryhmässä ottaa. Päiväkodissa tuo käsitys joko vahvistuu tai muuttuu. (Siltamäki, 2014, 30)

Esa Iivosen mukaan lasten näkemysten huomiointi on yleisesti ottaen parantunut, mutta monin paikoin palvelujärjestelmässä lapsi nähdään yhä enemmän toiminnan kohteena kuin aktiiivisena toimijana (Lapsemme 1/2014, 15.) Maarit Alasuutarin mukaan (Kasvatus 3/2014, 308) aikuisten erilainen asema suhteessa lapsiin tuottaa yhä haasteita siinä, miten lasten oikeuksia ja osallisuutta voidaan ymmärtää arjessa.

Osallisuudesta

Usein ajatellaan, että jo pelkkä sana osallisuus kertoo, mihin pyritään, kunnes päädytään hämmennnykseen, kun huomataankin tavoitteen olevan eri ihmisille erilainen. (Nivala & Ryynänen 2013,s.25)

Lastensuojelulaissa lapsen osallisuus nähdään lapsen oikeutena saada tietoa häntä koskevasta lastensuojeluasiasta ja mahdollisuutena esittää siitä mielipiteensä (Lastensuojelulaki 13.4.2007/417 5§).

Varhaiskasvatuksessa osallisuus saatetaan ymmärtää lapsilähtöisen toiminnan uudeksi nimeksi, mutta osallisuus korostaa lapsen sijasta yhteisöllisyyttä. Osallisuudessa ei nosteta lasta tai aikuista keskiöön, vaan he ovat tasavertaisia toimijoita. (Komulainen, 2014, 23)

Sosiaalipedagogisena käsitteenä osallisuus on ihmisen perusluonteeseen liittyvää kuulumista johonkin; olemista, elämistä ja toimimista yhteydessä muihin ihmisiin. Osallistuminen on puolestaan toimintaa, joka edistää osalllisuutta, mutta joka itsessään ei voi olla osallisuuden synonyymi. (Nivala & Ryynänen 2013, 26.)

Osallisuuden edellytyksenä on, että yhteisö hyväksyy yksilön jäsenekseen ja että yksilö haluaa olla yhteisön jäsen. Toiminnan tasolla osallisuus edellyttää yhteisöltä todellisia toimintamahdollisuuksia ja yksilöltä niiden hyödyntämistä jollakin tavalla, siis jonkinlaista osallistumista yhteisön elämään, ja se puolestaan edellyttää riittäviä osallistumisvalmiuksia. Kokemisen tasolla puolestaan osallisuuden edellytyksinä ovat yhteisön tarjoamat yhteenkuuluvuuden mahdollisuudet ja yksilön tietoisuuden kehittyminen kuulumisesta johonkin, mahdollisuuksista osallistua ja omasta merkityksestä osana yhteisöä. (Nivala & Ryynänen 2013, 27.)

Osallisuuden pitäisi olla jotakin mihin ihminen kasvaa. Edellytyksenä on tällöin se, että lähiympäristö ja läheiset suhteet tukevat osallisuuden tunteen ja kokemuksen muodostumista. Osallisuuden toteutumiseksi tarvitaan tasapainoisia vastavuoroisia suhteita, joissa voimme kasvaa uskomaan omaan merkitykseemme sekä omiin toimintakykyihimme ja toimintamahdollisuuksiimme. (Nivala & Ryynänen 2013, 29)

Osallisuus päiväkodissa

Osallisuus ei tapahdu automaattisesti, ilman huomion kiinnittämistä osallisuuden edellytysten kasvatukselliseen tukemiseen (Nivala & Ryynänen 2013, 30). Millä tavoin osallisuuden edellytyksiä sitten voitaisiin vahvistaa tai jopa opettaa?

Mari Vuorisalon mukaan päiväkoti on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Toiset lapset pääsevät päättämään ja toiset jäävät tai jättäytyvät syrjään. (Siltamäki 2014, 30.) Puhetaito osoittautui Mari Vuorisalon tutkimuksissa tärkeäksi vaikuttamiskeinoksi päiväkodissa. Tasavertaisuus on kuietnkin varhaiskasvatuksen lähtökohta. Tähän pääseminen on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi.Tasavertaisten osallistumismahdollisuuksien takaaminen jokaiselle lapselle ei tarkoita sitä, että toiminta olisi kaikille samaa, vaan että tarjottaisiin erilaisia tapoja osallistua ja vaikuttaa yhteisiin asioihin, muutenkin kuin puhumalla. Tavoitteena pitäisi olla se, että arvostettaisiin lasten erilaisia vahvuuksia ja luonteenpiirteitä. (Siltamäki 2014, 31)

Osallisuuden edistäminen on sosiaalipedagogisen toiminnan ydinaluetta. Osallistuminen on sekä tavoite että toiminnan muoto. Tavoitteena on, että osallistuminen syventää yhteisöön, esimerkiksi lapsiryhmään, kuulumisen tunnetta ja kuulumisen tunne kannustaa osallistumaan edelleen.(Nivala & Ryynänen 2013, 32.) Koska sosiaalipedagogiset toimintamuodot ovat luonteeltaan toiminnallisia (Nivala & Ryynänen 2013, 32), sopii sosiaalipedagoginen toimintatapa lasten osallisuuden vahvistajana saumattomasti varhaiskasvatukseen. Varhaiskasvatuksessa kun lähdetään liikkeelle lapselle ominaisista toimintatavoista: leikkimisestä, tutkimisesta, liikkumisesta ja taiteellisesta kokemisesta.

Sosiaalipedagoginen ajattelu osana varhaiskasvatustyötä tukee lapsen kasvua omaksi persoonakseen sekä yhteiskunnan osaksi. Kolkka et al. mukaan persoonan kasvuun vaikuttaa eniten ympärillä oleva yhteisö, ja tällä perusteella sosiaalipedagogiikkaa tulee hyödyntää lapsen varhaimmissa kehitysvaiheissa. Sosiaalipedagogiikka luo perustaa varhaiskasvatukselliselle toiminnalle ja se näkyy varhaiskasvatuksessa sosiaalisena ja pedagogisena toimintana ja ajatteluna. (Kolkka et al. 2009, 200.)

Keskustelu varhaiskasvatuslain tiimoilla juuttunut henkilöstön kelpoisuuskiistelyyn

Samaan aikaan kun medioissa nostetaan esiin huolta lasten ja lapsiperheiden lisääntyvästä eriarvoisuudesta sekä peräänkuulutetaan lapsen osallisuutta, useissa varhaiskasvatuksen foorumeissa kohistaan uuden varhaiskasvatuslain tuomista kelpoisuusehdoista. Kalliala, Onnismaa & Sajaniemi toteaa Skidi-lehdessä, ettei sosionomeja tulevaisuudessa tarvita tai haluta varhaiskasvattajiksi. Hänen mukaansa lastentarhanopettajan työn vaatimaa osaamistasoa ei ole mahdollista saavuttaa sosiaalialan tutkinnon sivutuotteena, eikä sosiaalialan koulutuksen saaneilla työntekijöillä ole mahdollista valita työtehtäviään niin, että heidän työnsä painottuisi sosiaali- ja perhetyöhön. (Kalliala, Onnismaa & Sajaniemi 2013.)

Kelpoisuusehto-kiistelyyn kulutettu energia olisi syytä kohdistaa johonkin merkityksellisempään, kuten varhaiskasvatuspalvelujen kehittämiseen. Sosionomit omaavat sosiaalipedagogisten menetelmien ja teorian osaamista, jota voitaisiin hyödyntää niin lapsiryhmissä työskentelyssä että uudenlaista varhaiskasvatuspalvelua kehitettäessä.

Sosiaalialan osaamiskeskuksen lausunnossa varhaiskasvatuslaista todetaan lapsia ja lapsiperheitä koskevien palvelujen kokonaisuuden ja moniammatillisen yhteistyön tärkeys (Lausunto varhaiskasvatusta koskevan lainsäädännön uudistamistyöryhmän esityksestä. 27.5.2014.) Uudenlaisessa varhaiskasvatusympäristössä perheet ja lapset voisivat saada tarvitsemansa palvelut ”saman katon alta”. Tällöin yliopistossa valmistuneet varhaiskasvattajat voisivat keskittyä oman osaamisalansa hyödyntämiseen ja sosionomit omaansa, jaetun johtamisen periaatteiden mukaisesti.

Jaettu johtajuus toteutuu tasa-arvoisessa ja vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa. Jaetussa johtajuudessa eri tieteen alojen osaaminen yhdistetään palvelemaan parhaiten asiakkaan tarpeita. Esimerkiksi tiimissä johtajuuden saa se henkilö, jolla on tietyllä hetkellä käsiteltävästä asiasta parhaat tiedot ja osaaminen. Tavoitteena on yhdessä oppimisen mahdollistuminen. Sillä tämän ajan työelämässä yhden tieteen viitekehys tai  yhden osaamisalueen hallinta, eivät riitä esiin tulevien haasteiden ratkaisemiseen.(Isoherranen, 2012, 10,48-49.) Lasten osallisuuden vahvistaminen sekä osallistumisvalmiuksien lisääminen ovat tämän päivän varhaiskasvatuksen haasteita ja kehittämiskohteita. Osallisuuden edellytysten kasvatukselliseen tukemiseen varhasikasvatusympäristössä Sosionomi (AMK) koulutuksen saaneilla varhaiskasvattajilla olisi mielestäni paljonkin annettavaa.

Lisätietoa ja lähteitä

Iivonen, E. 2014. Miten lasten oikeudet toteutuvat suomessa?. Lapsemme 1/2014

Isoherranen, K. 2012. Uhka vai mahdollisuus: moniammatillista työtä kehittämässä. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto

Kalliala, M, Onnismaa E_L, & Sajaniemi N. 2013.Varhaiskasvatuksen henkilöstön kelpoisuusehtojen selkiyttäminnen. Skidi-lehti.

Kasvatus 3/2014. Onko lasten oikeus turvattu oikeuksista puhumalla?

Kokka, M., Mantela, J., Holopainen, A., Louhela, J., Packalen, L. & Kaisvuo, T. 2009. Yhteiskunnallinen osaaminen- Haaste ja tehtävä. Helsinki: Kirjapaja

Komulainen Tanja. Torstai on toiveita täynnä. Kasvu 01/2014

Lausunto varhaiskasvatusta koskevan lainsäädännön uudistamistyöryhmän esityksestä. 27.5.2014. 

Nivala, E., Ryynänen, S. 2013. Kohti sosiaalipedagogista osallisuuden ideaalia. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja, vuosikirja 2013. 

Sitamäki T. 2014. Sana on valtaa. Lapsen maailma 4/2014.