Opinnäytetyömme prosessin aikana olemme paljon pohtineet sitä, minkä takia sosionomeja työskentelee Helsingin peruskouluissa vain muutamia ja minkä vuoksi projektiluonteiset kokeilut eivät saa jatkoa? Kartoitimme keväällä 2014 kouluja, joissa työskentelee kuraattorin lisäksi toinen sosiaalialan edustaja. Tämä osoittautui vaikeammaksi tehtäväksi kuin luulimme. Tällä hetkellä Helsingissä sosionomeja työskentelee muutamassa yksityisessä koulussa, mutta kunnallisen puolen kouluissa sosionomien edustus on melko suppea. Tämä tieto yllätti meidät, sillä näemme erittäin tärkeänä sosionomien työkenttänä nuorten luonnolliset kasvuympäristöt, kuten koulut. Mielestämme tärkeä kehittämisen kohde olisikin juurruttaa tämä työmuoto myös kunnan kouluihin.

Sosiaalisesti kestävän kehityksen näkökulmasta lasten ja nuorten kanssa tehtävä työ silloin, kun ongelmia ei ole vielä syntynyt, olisi ensiarvoisen tärkeää. Aito kohtaaminen ja tulevaisuuteen tähtäävä työ olisi myös taloudellisesta näkökulmasta katsottuna kannattavaa.  Talous tuntuu olevan tällä hetkellä yksi merkittävimpiä tekijöitä, joka vaikuttaa palveluiden kehittämiseen ja juurruttamiseen, niin eikö olisi edullisempaa panostaa ennaltaehkäisevään kuin korjaavaan työhön? Sosiaalialalla yleinen haaste on se, että työn arvoa on hankala mitata lyhyellä aikavälillä, sillä vaikutukset ihmisten kanssa tehtävässä työssä saattavat näkyä vasta vuosien päästä.

Haluaisimme kuitenkin nostaa tarkasteluun kysymyksen; eikö ole edullisempaa palkata sosiaalialan ammattilainen kouluihin nuorten kasvun ja kehityksen tueksi, jotta voidaan ennaltaehkäistä nuorten syrjäytymistä ja ajautumista muiden korjaavien palveluiden piiriin?

Kuraattorilla liian monta rautaa tulessa

Kuraattorit on palkattu kouluun vastaamaan sosiaalisiin ongelmiin, joita oppilailla on. Helsingissä kunnan kouluissa yhdellä kuraattorilla voi olla monta koulua työkenttänä, jolloin yksilöllinen tai jalkautuva työ ja kaikkien apua tarvitsevien oppilaiden löytäminen on mahdotonta. Tällä hetkellä tunnutaan käytettävän enemmän energiaa kuraattorin pätevyysvaatimusten laatimiseen kuin siihen, että miten saataisiin enemmän sosiaalialan ammattilaisia kouluun töihin. Sosiaalialan ammattilaisia tarvittaisiin lisää vastaamaan kuraattorin työtaakkaan, ei missään tapauksessa kuraattorin tilalle. Palataankin ennaltaehkäisevän työn ydinkysymykseen, pitääkö tilanteen kriisiytyä ennen kuin apua on tarjolla?

Rovaniemellä työskentelevä koulukuraattori Sirkka Veijonaho kertoo työhönsä liittyvistä huolenaiheista haastattelussaan Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti Talentiassa. Hän nostaa esille koulukuraattorin työn haasteeksi sen, jos tulevat muutokset vievät kuraattorin työkentän pois kouluilta. Veijonaho pitää huonona kehityssuuntana sitä, jos koulukuraattorien työt keskitetään niin, että yhdellä kuraattorilla on useamman koulun oppilaat asiakkaina ja työskentely kussakin koulussa rajoittuu muutamaan kertaan viikossa. (Ahonen 2014: 36.) Mielestämme Helsingissä tulisi kuunnella myös muiden kuntien koulujen kokemuksia toimivista käytännöistä, sillä eikö tämä Veijonahon esittämä huolenaihe kuulosta osittain jo Helsingissä olevalta mallilta?

Kummalle pallo heitetään; opetusvirastolle vai sosiaali- ja terveysvirastolle?

Moniammattillisen yhteistyön onnistumiseksi tarvittaisiin virastojen välistä sujuvaa yhteistyötä ja tiedon lisäämistä puolin ja toisin. Sosiaalialan ja opetusalan moniammatillista yhteistyötä tulisi tehdä jo varhaisessa vaiheessa, kun nuoren kasvun ja kehityksen turvaamiseksi tarvitaan kodin ulkopuolista tukea. Voiko sosionomien työkentän juurruttamisessa koulumaailmaan haasteena olla virastojen välinen byrokratia ja vanhat tottumukset. Opetusvirastossa keskitytään tietysti pääsääntöisesti opetukseen, niin kuin kuuluukin. Sosiaaliset ongelmat ja opetuksen ulkopuolella olevien sosiaalisten taitojen kasvattaminen kuuluvat sosiaalialan ammattilaisille, joten ehkä siirrämmekin katseen sosiaalivirastoon, miksi sosionomit eivät ole juurtuneet koulumaailmaan? Mitä muutoksia tulisi tehdä organisaatiotasolla, että opetusviraston tiloissa ja ympäristössä työskentelisi eri viraston alaisuudessa olevia työntekijöitä.

Koemme, että sosiaali- ja opetusalan yhteistyötä tarvitaan ehdottomasti tulevaisuudessa. Markku Aunola ja Petteri Ora kirjoittaa Helsingin sanomissa (HS 16.8.2013) siitä, että lisävuosi koulussa ei yksinään ole vastaus nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Nuorten ongelmat eivät välttämättä enää rajoitu suoranaisesti oppimiseen tai sosiaaliseen ympäristöön, vaan ongelmat voivat olla laaja-alaisempia. Maili Malin kirjoittaa Lastensuojelun käsikirjassa kouluikäisten nuorten syrjäytymiseen ajavista vaiheista, joita ovat vaikeudet kotona, koulussa tai sosiaalisessa ympäristössä. Hälyttävin vaihe on Malinin mukaan se, että nuori keskeyttää koulun tai laiminlyö koulutehtäviä. Näihin vaiheisiin juuri sosionomi voisi puuttua. Sosionomin työkenttänä voisi olla koti ja sosiaalinen ympäristö kouluympäristön lisäksi, jotka jäävät varjoon kuraattorin työssä että opetustyössä. Haetaanko ratkaisua liian kaukaa asioihin, vai onko työmalli jo eri projektien kautta kehitetty? Kuten sanontakin kuuluu, ”ei pyörää kannata uudelleen keksiä”.

Mitä toisimme sosionomeina koulumaailmaan lisää?

Kävimme haastattelemassa eräässä yksityisessä koulussa kasvatusohjaajaa, sosionomia, joka toimi kuraattorin työparina. Haastattelussa ilmeni, että sosionomin työ koulussa on erittäin arvokasta. Hän työskentelee nuorten keskuudessa välitunneilla ja koulun lähiympäristössä, jolloin hän on helposti lähestyttävissä. Hän pystyy myös puuttumaan erilaisiin kahinoihin heti ja näkee kiusaamistilanteet helpommin kuin kuraattori, joka työskentelee pääsääntöisesti omassa työhuoneessa yksilökeskusteluiden merkeissä. Oppilaalla ei tarvitse olla valmiiksi ongelmaa, jotta hän voi jutella sosionomin kanssa. Nuorelle kuraattorin lähestyminen voi olla iso kynnys, koska kuraattorilla harvoin on aikaa jutella pelkkiä kuulumisia, vaan kuraattorin luokse mennään ja varataan ongelman kanssa aika. Eikö olisi tärkeää, että nuorilla olisi enemmän turvallisia aikuisia, suojaavia tekijöitä, heidän elämässään?

Syrjäänvetäytyvät ja hiljaiset oppilaat olisi mielestämme tärkeä kenttä sosionomin työlle koulussa. Hiljaiset ja ujot nuoret eivät välttämättä uskalla hakea itse apua. Niin sanottu etsivä työ kouluympäristössä olisi tärkeä työkenttä, jossa sosionomin ammattitaito olisi omiaan ja nuorten ongelmia voitaisiin yrittää havaita jo varhaisessa vaiheessa. Mervi Juusola kirjoittaa Helsingin sanomissa (HS 17.1.2014) siitä, että nuoret eivät itsestään syrjäydy, vaan heidät syrjäytetään. Juusola kirjoittaa myös siitä, kun nuori ei jaksa enää nousta sängystä ylös. Silloin on jo paljon nuoren elämässä ja syrjäytymisprosessissa ehtinyt tapahtua.

Sosionomin ammattitaidolla voitaisiin vastata myös osallisuuden lisäämisen, tukemisen ja vahvistamisen tärkeyteen. Elokuussa 2014 voimaan tuleva oppilas- ja opiskelijahuoltolakihan myös painottaa ennaltaehkäisevää ja yhteisöllistä työotetta. Uudistuvassa laissa tuodaan esille myös oppilaiden osallisuus ja osallistaminen muun muassa ongelmien ehkäisyssä. Sosionomi voisi työllään yhdessä koulukuraattorin ja muun opetuspuolen henkilöstön kanssa vastata osallisuuden toteuttamisen tavoitteisiin. Osallisuuteen kasvetaan ja kasvatetaan (Hämäläinen 2008: 32; Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki 1287/2013.)

Meidän sosiaalialan ammattilaisten tulisi viedä koulusosiaalityön tärkeyttä eteenpäin ja saada levitettyä sosiaalialan osaamista niihin ympäristöihin, jotka ovat ihmisille luonnollisia ja työkentät pääsisivät laajenemaan virastojen ulkopuolelle, sinne missä apua tarvitaan! Puhutaan kuitenkin lapsista, jolloin on ensiarvoisen tärkeää saada paljon tukea varhaisessa vaiheessa, jotta saa hyvät eväät elämään.

Sosionomi (ylempi AMK) opiskelijat Jaana ja Niina

Aiheeseen liittyviä blogipostauksia löytyy alla olevien linkkien alta:

Vihreät

OutiAlanko

Lähteet

Helsingin Sanomat 16.8.2013, Verkkojulkaisu.

Helsingin Sanomat 17.1.2014. Verkkojulkaisu.

Hämäläinen, Juha 2008. Nuorten osallisuus. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja. Vuosikirja 2008. Kuopio: Kopijyvä.

Malin, Maili. Kouluikäiset ja ehkäisevä työ. Lastensuojelun käsikirja.

Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki 1287/2013.

Ahonen, Riitta 2014. Ammattina kohtaaminen. Talentia. Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti. Helsinki: Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry.

Minna Ruotsalainen haastattelee Tays:in yleissairaalapsykiatrian perheterapeutti Susanna Mannersuota Tehy-lehdessä 1/2014. Mannersuon mukaan mitä vain voi sattua milloin vain ja kenelle tahansa. Tärkeintä auttamistyössä on, että välittämisen tunne ja läsnäolo välittyvät.

Samat tunteet ja haasteet on läsnä työssäni matalan kynnyksen päivätoiminnassa Kontulan Symppiksessä. Työntekijöiden jaksamista voidaan ehkäistä vain tiedostamalla riskejä ja sijoittamalla auttamistyötä tekevien ihmisten hyvinvointiin. Kuinka voi auttaa, jos itse on avuntarpeessa?

Empaattinen vuorovaikutus on lähtökohta sijaistraumatisoitumiselle. Kun kohtaa toistuvasti muiden ihmisten kärsimyksiä, se vaikuttaa hitaasti auttajan omaan kokemusmaailmaan ja sen liittää omaan sisäiseen tunteiden- ja tiedonkäsittelysysteemiin. Traagisten tarinoiden takia kokemus elämästä ja uskomukset ihmisistä alkavat vähitellen muuttua. Tätä muutosta ei voi auttamistyössä estää. On tärkeää huomioida, että se ei ole lähtöisin auttajan henkilökohtaisista ominaisuuksista, vaan työn sisällöstä. Ammatillisen toiminnan huomaa tällaisessa tilanteessa juuri siinä, miten auttaja pystyy käsittelemään näitä sijaistraumatisoitumisessa tulleita reaktioita. Päinvastoin epäammatillista käytöstä on se, että kieltää asiakastyön vaikutukset itsessä ja työyhteisössä. (Nissinen 2007, 140-141.)

Auttajalla on riski väsyä

Mannersuo toteaa: ”Tilanteet koskettavat usein, mutta se ei näy niinkään potilastyössä romahtamisena tai itkuun purskahtamisena. Joskus kyynel pilkahtaa väkisin silmänkulmaan. Työtä tehdään omalla persoonalla ihmisten hätähuutojen keskellä.” Tällöin auttajaa uhkaavat sijaistraumatisoituminen, myötätuntostressi ja uupumus. Omien rajojen vetäminen on välttämätöntä, sillä ylikuormittuneesta auttajasta ei ole kenellekään apua. (Ruotsalainen 2014)

Kun päihdetyössä kohtaan usein äkillisiä kriisitilanteita, joihin liittyy paljon kärsimystä, kipua ja jopa kuolemia, on henkilöstön hyvinvointi turvattava. Päihdetyön asiakkaat tarvitsevat tukea kauhukokemuksissaan esimerkkinä väkivallan teot, itsemurhat, uudet diagnoosit. On luonnollista, että nämä tilanteet herättävät tunteita.

Ruishalmeen & Saariston mukaan auttamistyötä tekevä työntekijä tuo auttaja-autettava-suhteeseen aina palasen omaa henkilöhistoriaansa. Syvästi eläytyvä ja empaattinen työntekijä saattaa helposti väsyä työroolissaan. Auttajan on tärkeää tunnistaa itsessään tapahtuvat psyykkiset reaktiot. Selkeä käsitys auttamisen mahdollisuuksista ja rajoista osaltaan mahdollistavat työssä jaksamisen ja työn mielekkyyden. Itsestään huolehtiminen ja omien rajojen tunnistaminen ehkäisevät työssä uupumista. Henkisesti vaativassa ja kuormittavassa työssä tukeudutaan usein työtovereihin. Työyhteisö pystyy usein tarjoamaan tilannetta ymmärtävää tukea. (Ruishalme & Saaristo 2007, 122-125.)

Kun huolehdit itsestäsi, voit huolehtia myös muista

Työssäni Kontulan Symppiksessä henkilöstön hyvinvointi on keskiössä. Kun henkilöstö voi hyvin, he jaksavat auttaa myös asiakkaita. Järjestämme tilaisuuksia tunteista keskustelulle ja lopetamme aina viikon epäammatilliseen purkuun, jonka tavoitteena on keskustella työssä heränneistä tunteista ja purkaa niitä. Tuolloin on tarkoitus riisua henkilöstöltä työrooli ja avata viikolla syntyneet tunnelukot.

Tärkeässä roolissa työssäjaksamisen näkökulmasta ovatkin epäviralliset ja viralliset keskustelut työyhteisössä sekä luottamuksellinen työilmapiiri. Ne tukevat työssäjaksamista. Tärkeintä on järjestää aikaa tunteista keskustelulle, koska ilman aikaa, monet tunteet, joista on syytä keskustella jää keskustelematta. Auttajan hyvinvointi on turvattava, jotta autettavia voidaan auttaa.

Työyhteisön on tärkeä auttaa auttamistyötä tekeviä ihmisiä. Näin varmistetaan se, että auttajat jaksavat auttaa ihmisiä tulevaisuudessa.

Lähteet

Nissinen, L. 2007. Auttamisen Rajoilla. Helsinki. Edita Prima Oy.

Ruishalme, O. & Saaristo, L. 2007. Elämä satuttaa – Kriisit ja niistä selviytyminen. Helsinki. Gummerus.

Ruotsalainen Minna. Tukena elämän varjoissa. perheterapeuttu Susanna mannersolan haastattelu. Tehy –lehti 1/2014.

Olemme viime aikoina seuranneet keskustelua uusista osallistumistavoista ja niiden vaikutuksista. Esimerkiksi Paul-Erik Korvela ja Jenni Rinne kirjoittivat (7.3.2014) Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla demokratian uudistamisesta. He olivat sitä mieltä, että uusien osallistumistapojen kautta kansalaiset hyväksyvät paremmin poliittisen järjestelmän, mutta demokratia ei välttämättä toteudu.

Haluamme kuitenkin nostaa esiin uusien osallistumistapojen, kansalaisraatien ja lähidemokratian merkitystä perinteisen kansanäänestyksen rinnalla, sillä vaikka ne eivät lisäisi kansanvaltaa, ne kuitenkin parantavat kansalaisten tietoutta oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, palveluista sekä vaikutuskanavista.

Suomalaisen demokratian haasteet

Suomalaisessa demokratiassa on ainakin kaksi ongelmaa. Ensimmäinen niistä on äänestysaktiivisuuden pieneneminen. Samaan aikaan kun suomalaiset luottavat entistä enemmän yhteiskuntaan, poliittiseen toimintaan osallistuminen on laskussa. Toinen merkittävä ongelma on osallistumismahdollisuuksien eriarvoisuus kansalaisten välillä. Osallisuuteen rohkaiseva ja osallistumistapoja tarjoava yhteiskunta estävät eriarvoistumista. Sosiaalihuollon tehtävä on ehkäistä eriarvoistumista ja siksi demokratian haasteet ovat vahvasti sidoksissa sosiaalipalveluiden järjestämiseen.

Elämme yksilökeskeisessä kulttuurissa, jossa kansalaisten on helppo tehdä itsenäisiä päätöksiä olematta niistä kuitenkaan vastuussa kenellekään. Vastuukysymys korostuu myös demokratiassa. Omien kokemustemme mukaan suurin osa ihmisistä ei ole perehtynyt asioihin, joista äänestää. Uusien osallistumistapojen kautta äänestysvaikuttamisen kanavan on mahdollista monipuolistua, sillä kansalaisten äänestyskäyttäytymisen taustalla on enemmän tietoa aihepiiristä.

Deliberatiivinen demokratia on tulevaisuutta

Deliberaatiolla tarkoitetaan laaja-alaista ja monipuolista harkintaa yhteiskunnallisissa asioissa. Deliberatiivisen demokratian avulla kansalaiset saavat äänensä kuuluviin muutenkin kuin vaalien alla. Etenkin kuntatasolla tällainen keskusteluun pohjautuva demokratia on kasvanut Suomessa, koska paikallisuudesta ja lähidemokratian katoamisesta ollaan oltu huolissaan.

Deliberaation kautta kansalaisille syntyy mahdollisuus uuden tiedon myötä oman näkemyksen muuttumiseen. Mielipidekyselyt ja palautekuulemiset eivät anna tähän samanlaista mahdollisuutta. Siksi onkin mielenkiintoista pohtia, ovatko kansanäänestyksellä saadut tulokset tarpeeksi päteviä.

Tulevaisuudessa deliberatiivinen keskustelukulttuuuri keskittyy varmasti entistä enemmän internettiin.  Jos esimerkiksi kansanäänestykset siirtyvät kokonaan verkkoon, niitä tulee luultavasti edeltämään vilkas keskustelu äänestykseen vaikuttavista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Vaikka verkko on hyvä väylä deliberatiivisen demokratian lisäämiseksi, ei pidä unohtaa face-to-face -kohtaamisten merkitystä osana demokratiaa.

Tutkimustulokset ja strategiat puoltavat uusien osallistumismuotojen merkitystä

Yleisimpiä demokratia-mittareita käyttävien tutkimusten mukaan Suomi saa hyvät pisteet demokratian toteutumisessa. Jos kriteereinä toimivat kansalaisvapaudet ja poliittiset oikeudet, Suomi on täysin demokraattinen maa.  Kuitenkin, jos puhutaan demokratian syventämisestä niin toimenpiteissä kuin osallisuuden lisäämisessäkin, Suomi ei pärjää tilastoissa muille pohjoismaille. Siksi pelkkään muodolliseen päätöksentekoon osallistuminen ei enää riitä.

European Social Survey:n tutkimusaineisto puoltaa sitä, että demokratian pääpaino tulisi siirtää avoimempaan ja vuorovaikutuksellisempaan päätöksentekokulttuuriin, jossa kaikilla kansalaisilla olisi mahdollisuus osallistua taitojensa ja tarpeidensa mukaan keskusteluun ja päätöksentekoon. Myös kuluttajatutkimuksen Kansalaisraati suomalaista demokratiaa kehittämässä -hankkeentulokset osoittavat, että uudet osallistumistavat herättelevät kansalaisten kiinnostusta yhteiskunnallisiin teemoihin sekä lisäävät kansalaisten poliittisia vaikutusmahdollisuuksia. Niiden kautta kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös suoraan heitä koskeviin asioihin kuten palveluiden kehittämiseen.

Tutkimusten ja mittareiden lisäksi osallisuutta on perusteltu myös strategiatasolla. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategiassa Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020 linjataan, että palveluita olisi kehitettävä yhdessä asiakkaiden kanssa. Asiakaskeskeisyys pitäisi nähdä koko toiminnan lähtökohtana. Myös sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportissa lainsäädännön uudistamisen keskeiset periaatteet ovat asiakaslähtöisyys ja yksilön vaikuttamismahdollisuudet palveluiden kehittämiseen.

Yhteiskunnalliselta tasolta käytännön tekoihin

Jotta strategiset tavoitteet saataisiin juurrutettua ruohonjuuritasolle, tarvitaan uusia osallistumistapoja. Niitä tulisi kehittää niin, että ne palvelevat myös huono-osaisia, yhteiskunnan laidalla eläviä kansalaisia. Mahdollisuutta osallistua raateihin, kansalaisaloitteisiin tai muihin osallistumista lisääviin hankkeisiin pitäisi siis tarjota kaikille kansalaisille. Ihmisillä on kuitenkin hyvin erilaiset lähtökohdat osallistumiselle. Jos toimintaan saadaan mukaan vain kaikkein aktiivisimmat, yhteiskuntaan luottavaisimmat ja argumentointitaidoiltaan parhaiten suoriutuvat kansalaiset, kuka tuo yhteiskunnasta syrjäytyneiden äänen kuuluviin?

Haasteena onkin, miten saada erilaisissa elämäntilanteissa olevat kansalaiset mukaan heitä koskevien palveluiden ja toimintojen kehittämiseen.  Syrjäytymisestä ja osattomuudesta tulee kehittää erilaisia väyliä osallistumiseen ja osallisuuteen. Myös lapsia tulisi ohjata osallisuuteen vahvemmin. Demokratiakasvatusta ja osallisuuden kokemuksia tulisi syntyä esimerkiksi jo päiväkodista ja alaluokilta alkaen. Näin voitaisiin vahvistaa kansalaisten tietoisuutta omista osallistumismahdollisuuksistaan pienestä pitäen.

Osallisuuden kokemus syntyy niin suoran kuin epäsuorankin demokratian kautta. Suurin ongelma lienee niiden sovittaminen yhteen. Millaisia todellisia vaikuttamiskanavia voidaan tarjota moniäänisissä osallistumismuodoissa? Uusien vaikuttamiskanavien tulisi olla läpinäkyviä ja osallistujille tulisi tehdä selväksi heidän roolinsa suhteessa muodolliseen päätöksentekoon. Parhaimmillaan uudet osallistumismuodot nostavat äänestysaktiivisuutta lisääntyneen keskustelun myötä eli vastaavat yhteen tämän hetken suomalaisen yhteiskunnan demokratian keskeisimmästä haasteesta.

Sini ja Eeva-Maria, sosionomi ylempi AMK-opiskelijoita

Lue lisää aiheesta

Borg, Sami (toim.) – Kiilakoski, Tomi – Mykkänen, Juri – Myllyniemi, Sami – Pekola-Sjöblom, Marianne – Piipponen, Sirkka-Liisa – Pikkala, Sari 2013. Demokratiaindikaattorit 2013. Luettavissa netissä  

Korvela, Paul-Erik – Rinne, Jenni 2014. Demokratian uudistaminen voi viedä harmaalle alueelle. Helsingin sanomat/vieraskynä 7.3.2014 Luettavissa netissä.

Lundström, Niklas – Raisio, Harri 2013. Kansalaisraadit aluekehittämisen pirullisissa peleissä. Hallinnon tutkimus 32 (3) 179-196.

Peura-Kapanen, Liisa − Rask, Mikko – Saastamoinen, Mika – Tuorila, Helena 2013. Kansalaisraati suomalaista demokratiaa kehittämässä. Kuluttajatutkimuskeskus: Helsinki. Luettavissa netissä  

Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti. STM 2012. Luettavissa netissä. 

Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategia. STM 2011. Luettavissa netissä