Saattaen tukisuhteeseen

”Aikataulu ja tapaamispaikka ovat vaihtuneet kahdesti. Tarkastan kalenteristani vielä kertaalleen, että olen varmasti menossa oikeana päivänä ja oikeaan kellon aikaan vielä ihan oikeaan paikkaankin. Kalenteri näyttää sotkuiselta, tavallisten kokous- neuvottelu-, haastattelu- ja koulutusmerkintöjen lisäksi siellä näkyy myös erilaisia pois pyyhittyjä merkintöjä sekä ehkä-merkintöjä. Tämän tapaamisen osalta kaikki vaikuttaa täsmäävän. Vaihdan kalenterinäkymän kernaasti metromatkan tarjoamiin maisemiin. Ikkunoista näkyy lohduton helmikuinen maisema täynnä harmautta, eikä taivasta erota maasta. Kertaan mielessäni ne asiat, jotka täytyy muistaa ottaa puheeksi.

Metrossa teinityttö puhuu korostetun kovaäänisesti puhelimeensa. Hän kertoo olleensa pois koulusta, ja että sossu uhkaa huostaanotolla ja että kaikki on ihan sama. Koko vaunullinen matkustajia kuulee kaiken, vaikka ovatkin kääntäneet katseensa pois.. Teinin äänessä on uhmakkuutta, silmät on meikattu mustiksi ja hiukset ovat mustat. Kaikki se musta erottuu oranssista penkistä yhtä kovaa, kuin teinin ääni hiljaisen metrovaunun keskeltä. Katse teinin silmissä, eikä hänen olemuksensa ole uhmakkaat eikä uhkaavat. Katseessa on samaa alakuloa kuin maisemassa. Minkäköhän apujen piirissä tämä tyttö jo on? Onkohan hänellä lastensuojelun tukihenkilö?

Hississä huomaan, että olen kulkenut metrolta toimistolle hanskoitta, sillä sormet ovat kohmeessa ja punoittavat. Metron teinityttöä huomattavasti hillitymmän oloinen ja näköinen tyttö tuijottaa punaisia käsiäni. Tytön lisäksi hississä on nainen. He ovat selvästi äiti ja tytär. Emme kukaan sano sanaakaan, tuijotamme seiniä, kuten suomalaisessa hississä tavataan tehdä. Jostain tiedän, että olemme menossa samaan tilaisuuteen.

Annan tytön ja äidin kulkea edellä ja asettautua istumaan. Esittelen itseni ja tyttö näyttää ymmyrkäiseltä, mutta äiti rentoutuu. Sosiaalityöntekijä noutaa meidät neuvotteluhuoneeseen, joka on kalustettu keltaisin huonekaluin. Tyttö sanoo, että ai, me ollaan tossa tylsässä huoneessa. Itseäni kirkkaan keltainen kalustus virkistää äsken verkkokalvoille piirtyneiden harmaiden maisemien jälkeen.

Odotamme ja yritän täyttää odotuksen hiljaisuutta. Kysyn, tuliko tyttö suoraan koulusta vai kävikö hän välillä kotona. Kodin kautta tuli. Kysyn, eikö häntä palele, kun hänellä ei ole kengissä sukkia. Tyttö kysyy, eikö minua palele, kun kuljen ilman hanskoja. Ilahdun tytön terävänäköisyydestä ja hieron kylmettyneitä käsiäni vasten toisiaan sekä kehaisen tyttöä tarkasta havainnosta. Tyttö pälyilee ovea ja kelloa.

Kahden pitkän minuutin kuluttua muille vieras naishenkilö astelee pitkin käytävää. Minä tunnen hänet ja tervehdin. Tulokkaan takki hulmuaa ja hänen suunsa kaartuu leveään hymyyn. Vilkaisen tyttöä. Hänen silmänsä ovat liimautuneet vieraaseen naiseen ja myös hänen suunsa saa pienen hymynkaaren. Vaimeasti tyttö esittelee itsensä vieraalle tämän esittäydyttyä ensin. Pilke, sellainen on tullut tytön silmiin.

Tähän hetkeen haluaisin pysähtyä. Tämän haluan tallentaa.

Uusi tukisuhde on juuri nyt lähtökuopissaan. Jännittävistä jännittävin hetki tukisuhteessa, ensitapaaminen, on käsillä. Olemme yhdessä tämän tytön elämän ja tämän tytölle vielä vieraan naisihmisen kannalta merkittävässä hetkessä. Tästä he aloittavat rakentamaan jotain heille kahdelle yhteistä, mahdollisesti jotain ikimuistoista. Tukisuhteen tutustumisajan he kuitenkin vasta varovaisesti ja hitaasti tunnustelevat, olisiko heistä toisilleen tuettavaksi ja tukihenkilöksi. Tämän hetken he tulevat todennäköisesti muistamaan vielä paljon myöhemmin.

Pistelevä jännitys, jonka kaikki tunnemme mahassamme ja jopa ihollamme, alkaa raueta vähitellen sopimusta kirjoittaessamme. Otan jännityksen puheeksi ja lupaan tytölle, että muitakin jännittää. Ihkauusi tukihenkilö puuskahtaa helpottuneena ja sanoo, että on jännittänyt niin, ettei ole viime yönä juuri nukkunut. Tyttö sanoo, ettei jännittänyt yhtään. Sanon leikitellen ja hämmästellen, etten usko. Että koska minuakin jännitti, niin en usko, ettei päähenkilöä jännittänyt yhtään, edes ihan pikkuriikkisen ehkä? Tyttöä hymyilyttää, mutta hän pysyy tarinassaan. Äiti toteaa varovaisesti, että myös häntä jännitti.

Tunnelma ei ole enää jännityksestä pisteliäs. Se alkaa olla hersyvä ja malttamaton. Tästä se alkaa. Neuvottelut ovat harvojen mieleen, vaikka niiden sisältö olisikin mukava, kuten tässä ja nyt. Juuri näissä neuvotteluissa on tavallisesti aina lopulta ihan erityinen tunnelmansa: Kevyt, positiivisesti latautunut, odottava, iloinen ja joskus jopa vähän riehakas, vaikka sen suurin osa aina onnistuukin pitämään sisällään korrektisti. Osalta kyllä pääsee naurunpyrähdyksiä ja hörötyksiä, joku saattaa kapsahtaa jonkun kaulaan ja ollaan sitä joskus vähän kyynelehdittykin liikutuksesta ja ilosta koko porukalla. Mahan pohjassa on jotain sitä samaa, kuin huvipuistossa, jonkin uuden laitteen jonossa pitkässä ja kiemurtelevassa jonossa.

Puhelinnumerot on nyt vaihdettu, käytännön järjestelyistä on sovittu kirjallisesti ja tavoitteet tämän parivaljakon ensimmäiselle tukihenkilösopimukselle on luotu. Kaikki on valmiina.

”Nähdään ens viikolla,” huikkaa tyttö vielä käytävästä leveä hymy naamallaan. Hän kohdistaa sen tukihenkilölle niin, että vaikka itse lopuksi vielä yritän heipata, en minä ole hänen kontaktinsa kohteena.

Käteni ovat lämminneet. Kuvittelinko, vai pilkistikö ulkona aurinko?”

Järjestettyjä ystäviä

Näinkin voi kaksi ihmistä kohdata. Ja tällaisella tavalla, järjestetysti, voi alkaa merkityksellinen ihmissuhde, joka mahdollistaa korjaavia kokemuksia.

Jokainen näistä aloitusneuvotteluista ovat yhtä jännittäviä myös minusta itsestäni, huolimatta siitä, että pelkästään vuonna 2013 olin mukana aloittamassa yli 40 samanlaista suhdetta, joissa kaksi toisilleen vierasta ihmistä alkavat kulkemaan rinnakkain.

On lähes mystistä, miten hienoja ihmissuhteita monista osasta näistä järjestetyistä tapaamisista usein syntyy: Kuinka toisen kohtaamalla ja toista kuulemalla, toista katsomalla ja toiselle läsnä olemalla voi saada aikaan niin paljon. Miten luottamus, yhteinen todellisuus alkavat muodostua vähitellen ja sitten muuttua turvallisuudeksi ja yhdessä koetuksi muistoiksi, hetkiksi ja tunnelmiksi.

Nämä joustavat, turvalliset ja luotettavat aikuiset, jotka sopeutuvat erilaisten lasten tukihenkilön rooliin, ymmärtävät roolinsa rajallisuuden ja ottavat nämä lapset tuettavikseen ennakkoluulottomasti ja avaralla sydämellä, tiedostaen samanaikaisesti omat henkilökohtaiset rajansa, ovat korvaamattomia.

Eräs kollegani on verrannut vapaaehtoisia ruusuihin, joiden ympärillä vaasissa oleva vesi olemme me, vapaaehtoistoiminnan koordinaattorit, tai vapaaehtoisen toimintaa ammatillisesti ohjaavat henkilöt, mahdollistaen ruusujen kukoistuksen ja hyvinvoinnin. Itse koen olevani virkistävän veden lisäksi myös kuin joulupukki: yhtä lahjaa huolella valmistellen, toista lahjaa innokkaasti perille vieden ja vasta kolmanteen lahjatoiveeseen perusteellisesti tutustuen työhuoneeni on kuin joulupukin paja läpi vuoden!

Olen enemmän kuin mieluusti myös tänä vuonna saattaen vaihtamassa näitä Turvallisia Aikuisia uusiin tukisuhteisiinsa ja kannustamassa heitä eteenpäin silloin, kun kysymykset heräävät.

Lisää uusia lastensuojelun tukihenkilöitä koulutetaan Helsingin sosiaali- ja terveysviraston lastensuojelun asiakkaille kolme kertaa vuodessa vuonna 2014.

Piia Vanhatalo, sosionomi amk, sosionomi Yamk-opiskelija

Lastensuojelun tukihenkilötoiminnan koordinaattori, Lastensuojelun muut palvelut, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto