Perhehoidon on ajateltu jo pitkään olevan paras mahdollinen hoitomuoto huostaanotetuille lapsille. Tämä ajatus näkyy myös lastensuojelulakiin vuonna 2012 tehdyssä muutoksessa, jonka johdosta huostaanotettu lapsi pyritään sijoittamaan laitoksen sijasta sijaisperheeseen aina kun se on mahdollista.
Sijaisperhe tarjoaa lapselle perheenomaiset kasvuolosuhteet ja mahdollisuuden läheisiin ihmissuhteisiin, jolloin turvataan lapsen terveys ja kehitys, samalla kun tarjotaan kasvatusta, hoitoa ja huolenpitoa pysyvissä ja vakaissa olosuhteissa. Sijaisvanhemman tehtävä voi äkkiseltään vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta se on kaikessa antoisuudessaan myös vaativaa ja moniulotteista. Tärkeintä on lapsen etu, jonka on tarkoin punnittu toteutuvan paremmin sijaisperheessä, kuin lapsen syntymäperheessä. Kuulostaa suurelta vastuulta, ja sitä se onkin. Siksi tehtävään ei voi hakeutua kevyin perustein. Varsinkaan kun pelkkä lapsen hyvä hoito ei riitä. Lisäksi täytyy olla valmis tekemään yhteistyötä syntymävanhempien ja lapsen muun verkoston kanssa. Ja taustalla häilyy lastensuojelulain mukainen tavoite siitä, että sijoitus voitaisiin lopulta purkaa ja lapsi voisi palata takaisin syntymäperheeseensä.
Sijaisperheeseen sijoitettu lapsi ei siis ole oma lapsi, vaikka joskus vieläkin kuulee virheellisesti vedettävän yhtäläisyysmerkkejä sijoitetun lapsen ja adoptiolapsen välille. Kyse on niin juridisesti kuin käytännön tasollakin eri asiasta. Silti sijaisvanhemman täytyisi pystyä hoitamaan lasta kuin omaansa. Lapsella tulisi olla mahdollisuus kiintyä ja kiinnittyä sijaisvanhempaan, kokea olevansa rakastettu, tasapuolisesti kohdeltu ja arvostettu omana itsenään. Syntymävanhempien kanssa tehty yhteistyö avaa parhaimmillaan lapselle mahdollisuuden asettua sijaisperheeseen, joka on edellytys sille, että lapsi kykenee ottaa vastaan niitä kaikkein pisimmälle kantavia, korjaavia kokemuksia.
Huostaanotettuja lapsia meillä valitettavasti riittää, sen me kaikki tiedämme. Samoin tiedämme, että sijaisvanhemmista on jatkuva pula. Jotta lain edellyttämä pyrkimys perhehoidon ensisijaisuudesta täyttyisi, sijaisvanhemmuuden tulisi olla houkutteleva elämäntapa. Sanon elämäntapa, sillä työkään se ei ole. Kunnat ja palveluntarjoajat rekrytoivat sijavanhempia jatkuvasti ja kilpailevat motivoituneista ja kaikin puolin sopivista perheistä. Palkkioiden hintaa on korotettu viime vuoden puolella ainakin kahdessa pääkaupunkiseudun kunnassa. Tämä on paitsi oikein, myös loogista, sillä sijaishuollon toteuttaminen perhehoidossa on edelleen huomattavasti halvempaa, kuin laitoshoidossa. Perusteluina on käytetty myös sitä, että erityistä tukea tarvitsevien lasten määrä sijaishuollossa on kasvanut.
Sisäinen motivaatio on sijaisvanhemmuutta kannatteleva voima
Helsingin Sanomat nosti tammikuussa julkiseen keskusteluun huolen sijaisvanhempien jaksamisesta. Vaikka palkkioiden korottaminen saattaa lisätä motivaatiota, jokapäiväiseen jaksamiseen sillä luulisi olevan melko vähän vaikutusta. Tosin kilpailukykyiset palkkiot saattavat auttaa siihen, että sijaisvanhemmalla on taloudelliset edellytykset jäädä kotiin hoitamaan sijoitettua lasta, jolloin voimavaroja ei tarvitse jakaa palkkatyön ja elämäntavan välillä. Toisaalta voidaan pohtia, missä määrin on oikein ja hyvä, että ihmiset hakeutuvat perhehoitajiksi rahan vuoksi. Ja kuitenkin, korvauksen täytyy olla niin suuri, että sillä saa suuren sydämen lisäksi tietämystä lapsen kasvusta ja kehityksestä, mielellään myös kiintymyssuhteesta ja traumoista, sekä taitoa soveltaa vielä käytännössäkin tietämystään.
On puhuttu siitä, kuinka sijaisvanhemmat kokevat jäävänsä yksin ja vaille tukea liian usein. Vaikka sijaisperhe toimiikin kuin mikä tahansa perhe, itse luodun turvaverkoston tukemana, sen kohtaamat haasteet ovat omanlaisensa. Tuen kehittämiseen on luvattu kiinnittää huomiota myös niissä kunnissa, joissa palkkionkorotuksia on tehty. Tehtävään hakeutuessa kannattaakin selvittää, minkälaista tukea kunta tai palveluntarjoaja sijaisvanhemmalle antaa ja onko tuki ennaltaehkäisevää ja jatkuvaa vai saatavissa vasta silloin, kun asiat ovat jo umpisolmussa.
Miksi sitten hakeutua sijaisvanhemmaksi? Sisäinen motivaatio on varmasti paras ja kauaskantoisin prosessin liikkeelle saava ja sitä kannatteleva voima. Tuki ja palkkio tietysti ovat merkitseviä joissakin kohdissa, mutta kriittisesti tarkasteltu omasta itsestä kumpuava halu elää lapsen rinnalla tämän elämän ratkaisevimmassa kohdassa ennalta määrittämättömän hetken, on ratkaisevinta. Se riittää yhdessä sopivan elämäntilanteen kanssa, kaiken muun voi oppia.
Johanna Virtanen, Sosionomi YAMK-opiskelija
Helsingin kaupunki, sijaisperheeksi
Perhehoitoliitto, Minustako sijaisvanhempi?
Ei kommentteja