Lastensuojelun lyhytaikainen perhehoito tarjoaa lapselle sijoituspaikan ja tuottaa osaltaan lapsen tilanteen arviointitietoa. Lapsen näkökulman huomioimisen luulisi olevan itsestäänselvyys lastensuojelun työssä, onhan kyse kuitenkin lastensuojelusta. Mutta onko näin? Vai onko vaarana juuri se, että sitä pidetään itsestäänselvyytenä?

Lyhytaikainen perhehoito

Lyhytaikainen perhehoito on melko uutta toimintaa. Perhehoito on ollut vuodesta 2012 ensisijainen sijoitusmuoto, kun lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle. Lyhytaikaisella perhehoidolla tarkoitetaan tässä lapsen hoitoa yksityiskodissa perhehoitajan toimesta. Perhehoidon ensisijaisuus nähdään lapsen edun kautta, perheen koetaan tarjoavan lapselle paremman kasvuympäristön laitokseen verratessa. Perheen kodinomaisuus ja pysyvät hoitajat mahdollistavat lapselle turvalliset puitteet laitosta paremmin. Lasta on siis ajateltu, kun sijoitusmuotoja on pohdittu. Onko työskentelyssä kuitenkaan kyse lapsen edusta vai siitä, että perhehoito on laitoshoitoa edullisempaa?

Artikkeli perustuu Maiju Huttusen vuonna 2015 valmistuneeseen opinnäytetyöhön ”Arviointi- ja selvitystyön toteutuminen lyhytaikaisessa perhehoidossa Helsingissä ja Eksotessa – Lapsen näkyvyys työssä työntekijöiden näkökulmasta”. Opinnäytetyössä selvitettiin arviointi- ja selvitystyön sekä lapsen näkökulman toteutumista lyhytaikaisen perhehoidon työssä. Tarkastelun kohteena opinnäytetyössä olivat Helsinki ja Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin alue, Eksote. Lastensuojelun lyhytaikaista perhehoitoa toteutetaan näillä alueilla omien yksiköiden kautta. Lapselle järjestetään lyhytaikainen sijoitusperhe ja selvitetään ja arvioidaan lapsen ja perheen tilannetta sijoituksen aikana. Opinnäytetyöhön haastateltiin näiltä alueilta yhteensä 14 työntekijää ryhmähaastattelun menetelmällä.

Lapsen edun ja näkökulman toteutuminen perhehoidossa

Lapsen etu ei ole yksinkertainen asia. Etenkään sen toteutuminen lastensuojelun työssä ei ole itsestäänselvyys, eikä sen tulisikaan olla, vaan siihen tulisi kiinnittää erityistä huomiota työskentelyn eri vaiheissa. Usein lapsen ja perheen asiassa on mukana monta erilaista toimijaa, ja riskinä on lapsen edun hukkuminen näiden toimijoiden keskelle. Lapsen etua ei tule pitää itsestään selvyytenä, vaan se täytyy muistaa huomioida työskentelyn jokaisessa vaiheessa. Miten tämä toteutuu lyhytaikaisessa perhehoidossa?

Kun lyhytaikaisen perhehoidon työntekijöitä haastateltiin Helsingissä ja Eksotessa, selvisi, että lapsen näkökulma tulee lyhytaikaisen perhehoidon työskentelyssä hyvin esiin. Kuitenkin erilaiset riskit lapsen edun ja näkökulman hukkumisessa tunnistettiin. Helsingissä haasteena koettiin myös lapsen näkökulman vieminen päätöksentekoon asti. Työntekijät kokivat, että monet muut asiat saattavat mennä lapsen edun edelle, kuten sijoitusprosessin aikarajat tai vanhempien näkökulma. Työntekijät kokivat tehtäväkseen lapsen edun esiintuomisen, he kuvasivat joskus joutuvansa tuomaan sitä esiin hyvinkin voimakkaasti.

Haasteena yhteistyö ja lapsen näkökulman esiintuominen

Haasteena lapsen edun esiintuomisessa koettiin yhteistyön vaihtelevuus lapsen sosiaalityöntekijän kanssa. Helsingissä koettiin, ettei sosiaalityöntekijöillä ole tarpeeksi aikaa lapsen tapaamisiin, jolloin lapsi ei välttämättä tule näkyväksi sosiaalityöntekijälle. Lasten tapaamisia arvostettiin ja ne koettiin lyhytaikaisessa perhehoidossa tärkeiksi. Myös perhehoitajan koettiin tuovan lapsen näkökulmaa hyvin esiin ja hänen roolikseen koettiin lapsen äänitorvena toimiminen ja lapsen arjen näkyväksi tekeminen arjen havainnoinnin avulla.

Eksotessa haasteita yhteistyössä ja lapsen näkökulman toteutumisessa koettiin vähemmän. Siellä lapsen näkökulman hukkuminen useiden toimijoiden keskellä koettiin haastavaksi. Siksi Eksotessa lapsen näkökulmaa pyritään pitämään tietoisesti esillä jatkuvasti.

Lapsen näkökulman todellinen huomioiminen vaatii työntekijöiltä herkkyyttä ja tietoisuutta. Johanna Hurtig (2000) kirjoittaa lastensuojelussa lapsen osallisuuden merkityksen usein tunnistettavan, mutta se ei kuitenkaan toteudu kokonaisvaltaisesti. Aikuisen tietoa on helpompi vastaanottaa ja joskus lapselta saatu tieto saattaa jopa vaikeuttaa työskentelyä. Lapsen näkökulman huomioiminen jää työssä usein muodolliseksi ja se perustuu velvoitteeseen. (Hurtig 2006.) Lapsen näkökulman todellinen huomioiminen voi siis helposti jäädä tekemättä, usein se vaatiikin työntekijöiltä erityistä huomiota.

Myös Nigel Thomas (2000) kirjoittaa lapsen näkökulman ja osallisuuden toetutumisen tiellä olevista esteistä. Hän kuvaa lapsen osallisuuden sisältävän useita ulottuvuuksia, joita huomioimalla voidaan edistää osallisuuden toteutumista. Myös työntekijän erilaiset suhteutumistavat voivat hänen tiedostamattaan olla lapsen osallisuuden tiellä. Työntekijä voi esimerkiksi nähdä lapsen osallisuuden riskinä ja kokea, ettei lapsi ole kykeneväinen osallisuuteen. Lasta voidaan myös haluta suojella ja osallistumisen pelätään vahingoittavan lasta. (Thomas 2000). Lapsen suojelu voi siis mennä liian pitkälle ja se voi jopa kääntyä lapsen näkökulman toteutumista vastaan.

Perhehoidon tulevaisuus

Positiivista on, että perhehoidossa koettiin lapsen näkökulman tulevan hyvin esille, ja se oli huomioitu työskentelyn eri vaiheissa. Helsingissä ja Eksotessa työskentely lähtee liikkeelle lapsen tarpeesta; sijoitustarpeen tullessa lapselle pyritään etsimään juuri hänelle sopiva perhe. Lasta myös tavataan säännöllisesti ja häntä osallistetaan työskentelyyn.

Haasteita aiheuttivat useat toimijat ja lapsen näkyvillä pitäminen työskentelyn eri vaiheissa. Perhehoito on ensisijainen vaihtoehto, kun lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle. Lyhytaikaisen perhehoidon osuus on kasvanut ja laitossijoitukset vähentyneet. Myös Helsingissä ja Eksotessa perhehoito oli ottanut hyvin paikkansa laitoshoidon tilalla.

Uuden sosiaalihuoltolain myötä palveluiden painopiste siirtyy ennaltaehkäiseviin palveluihin, myös perhehoidossa tämä voi vaikuttaa sijoitusten muotoon ja sijoituksia tehdään luultavasti enemmän avohuollon tukitoimena. Uusi sosiaalihuoltolaki ottaa kantaa myös lapsen mielipiteen huomioimiseen:

”Sosiaalihuollon tarvetta arvioitaessa, lasta ja nuorta koskevaa päätöstä tehtäessä sekä sosiaalihuoltoa toteutettaessa lapsen ja nuoren mielipiteisiin ja toivomuksiin on kiinnitettävä erityistä huomiota” (Sosiaalihuoltolaki 1301/2014.)

Lapsen ja nuoren mielipiteellä tulee siis olemaan merkitystä ja erityistä painoarvoa työskentelyssä myös tulevaisuudessa. Lastensuojelun lyhytaikaisessa perhehoidossa lapsen näkökulma on työskentelyssä mukana ja se on huomioitu työskentelyn eri vaiheissa. Haasteita lapsen näkökulman huomioimisessa oli kohdattu, mutta niistä oli myös otettu opiksi ja tiedostettu riskit siihen liittyen.

Vaikka lyhytaikainen perhehoito on väliaikaista, on lapsen näkökulma koettu tärkeäksi työskentelyn alusta asti, kun lapselle pyritään etsimään juuri hänelle sopiva perhe. Kun lapsi itse ja hänen tarpeensa ovat työskentelyn lähtökohtana, toteutuvat lapsen etu ja näkökulma alusta asti kantaen toivottavasti myös työskentelyn loppuun asti.

Maiju Huttunen, sosionomi (ylempi AMK)

Lähteet

Hurtig, Johanna 2006. Lasten tieto sosiaalityön haasteena teoksessa Forsberg, Hannele – Ritala-Koskinen, Aino – Törrönen, Maritta (toim.) Lapset ja sosiaalityö, kohtaamisia, menetelmiä ja tiedon uudelleen arviointia. Jyväskylä: PS-kustannus.

Huttunen, Maiju 2015. Arviointi- ja selvitystyön toteutuminen lyhytaikaisessa perhehoidossa Helsingissä ja Eksotessa – Lapsen näkyvyys työssä työntekijöiden näkö-kulmasta. Opinnäytetyö, sosionomi ylempi AMK-tutkinto. Metropolia AMK.

Sosiaalihuoltolaki 1301/2014

Thomas, Nigel 2000. Children, Family and the State. Decision-Making and Child Participation. Bristol: The Policy Press.

 

Suomalaiset auttavat iäkkäitä läheisiään eniten Euroopassa. Suomalaiset naiset käyvät myös kokopäivätöissä paljon yleisemmin kuin keskimäärin EU:ssa käydään. Omaishoitajien tekemällä työllä säästetään yhteiskunnan varoja 2,8 miljardia euroa vuosittain.

Omaishoidon tarpeenmukaisella tukemisella voidaan saada säästöjä, kun mahdollisimman moni pystyy tarttumaan tähän työhön. Omaishoitajien tuki ja palvelut ovat kuitenkin selvästi heikommalla tasolla kuin pienten lasten vanhempien. Lapsiin panostetaan, jotta vanhemmat pystyvät käymään töissä ja jotta tuleva sukupolvi kasvaisi kunnolliseksi ja pärjääväksi yhteiskunnan osaksi. Muistisairaiden määrän lisääntyessä voimakkaasti meidän on otettava vahvemmin kantaa myös omaishoitajien tukemiseen erilaisin tavoin. Kyse on yhtä lailla muistisairaiden henkilöiden ihmisarvosta kuin myös läheisten haluamisesta, pystymisestä ja jaksamisesta sitovaan hoitotyöhön työ- tai eläkeikäisenä.

Muistisairaudet yleistyvät selvästi ihmisen ikääntyessä. Koska Suomen väestö vanhenee nopealla vauhdilla, muistisairaidenkin määrä tulee kasvamaan voimakkaasti. Sekä yhteiskunnan että yksilöiden etu – inhimillisesti ja taloudellisesti – on muistisairauksien varhainen diagnosointi sekä neuvonnan ja muiden kulloinkin tarvittavien palveluiden järjestäminen ajallaan. Tällä hetkellä yhteiskunnassamme korostetaan vanhusten kotona pärjäämistä yhä pidempään, mikä käy muistisairaalle usein kovin haasteelliseksi ja läheiselle hyvin raskaaksi.

Muistisairaudet ovat yleisin syy ympärivuorokautisen hoidon tarpeeseen. Läheiset tarjoavat apua monesti sen tarkemmin harkitsematta ja luontevasti, eivätkä usein edes ymmärrä toimivansa tällöin omaishoitajina. On arvioitu, että sitovaa ja raskasta omaishoitotyötä tekee 60 000 hoitajaa, mutta heistä kolmannes ei saa omaishoidon tukea. Tyypillisesti omaishoitaja on puoliso tai aikuinen lapsi, usein tytär. Sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttäjiksi muistisairaita on rekisteröity vain reilut 45 000 eli vähemmän.

Opinnäytetyön tarkoituksena on ollut kerätä tuoretta kokemustietoa muistisairaiden ja heidän läheistensä elämästä Uudellamaalla. Opinnäytetyö on tehty yhteistyössä Uudenmaan Muistiluotsin kanssa. Kokonaisuuden muodostavat muistiyhdistysten jäsenkyselyt, viiden jäsenen haastattelut sekä ajankohtainen tieto muistisairaiden elämästä ja sen tukemisesta. Opinnäytetyön haastattelujen tulokset tiivistyvät asioihin, joihin on kiinnitetty huomiota muissakin tuoreissa tutkimuksissa ja asiantuntijalähteissä. Vaikka muistisairauksia on erilaisia ja oireet vaihtelevat melko paljon diagnoosin ja sairauden vaiheen mukaan, jo viiden omaisen kertomukset toivat esille nämä samat tärkeät teemat.

Kuntouttavat palvelut ja elämänlaatu

Kun muistisairaan ruumiillinen terveys ja toimintakyky heikkenevät, hän saa usein kotihoidon palvelut turvaamaan päivittäisiä perustoimintojaan. Palvelun toteutuksessa on muistisairaiden kannalta vielä paljon kehitettävää. Läheisten huoli muistisairaista alkaa jo ennen kuin mahdollisuuksia kotihoitoon edes vielä on. Eksymistaipumus, laitteiden käyttötaitojen hiipuminen tai harhat voivat tuoda suurtakin epävarmuutta pärjäämiseen. Kotihoito toimii melko vanhaan tapaan ja niukoin resurssein, vaikka laitoshoitoa on ajettu alas jo useat vuodet ja tarvetta kotihoidon kehittämiselle olisi selvästi. Kotihoidon palvelu keskittyy perushoitamiseen, eikä kuntouttavia palveluita juuri vielä ole mukana. Palvelun sisältö on myös tiivistetty pelkkään vanhuksen hoitamiseen ja kaikki kodinhoidollinen on siirretty muille tahoille.

Muistisairas ei itse pysty koordinoimaan eri tuottajien palveluita, vaan tarvitsee siihen tehtävään läheisen. Kotihoidon tehtävät on järjestetty niin, että vanhuksen luona käy lukuisa määrä hoitajia. Henkilöstön vaihtuvuus on usein myös suurta ja aikaa tehtävien suorittamiseen on usein vain minuutteja. Muistisairas tarvitsisi yleensä saman tutun hoitajan ja hiukan enemmän aikaa, jotta pystyy edes vastaanottamaan näin henkilökohtaista palvelua. Koska kotihoidon resurssit ovat tiukalla, palveluita vastustava muistisairas jää hyvin nopeasti kokonaan ilman palveluita.

Uudenmaan muistiyhdistysten jäsenkyselyssä selkeästi myönteisiksi koetut palvelut – muistineuvonta, päivätoiminta, ensitietoluennot, vertaistukiryhmät – ovat luonteeltaan ennaltaehkäiseviä, kuntouttavia ja ihmisen kokonaisuutena huomioivia. Samoin voisi olla kotihoidon kanssa, mutta se vaatisi uudenlaista kehittämistä ja enemmän resursseja.

Voimavaralähtöisyys on perusta muistisairasta kuntouttaville toimintatavoille. Kokonaisvaltainen ja kuntouttava työote hoitotyössä vahvistaa muistisairaan jäljellä olevia kykyjä ja taitoja sekä antaa tilaisuuksia onnistumisen kokemuksiin ja minäkäsityksen vahvistamiseen. Kuntouttavalla työotteella muistisairas pysyy yleensä toimintakykyisenä ja kotona pärjäävänä pidempään, eikä tällöin tarvitse kallista ympärivuorokautista hoitoa.

Yksinäisyys ja yksin oleminen

Yhden hengen talouksia oli Suomessa 41 % vuonna 2014, ja määrä on ollut kasvussa jo pitkään. Iäkkäät naiset asuvat erityisen usein yksin. Huoli tulevaisuuden yksinäisyydestä on yleisempää iäkkäillä ihmisillä. Yksinäisyys rapauttaa itsekunnioitusta sekä heikentää elämänhallintaa ja toimintakykyä. Yksinäisyys on siis selkeä koettu hyvinvointihaitta, joka kytkeytyy ihmisen terveyteen ja onnellisuuteen. Vanhukset toivovat pysyvänsä hyväkuntoisina, jotta voivat asua pitkään kotonaan. Sitten kun kunto heikkenee, he haluaisivat luotettavan hoitopaikan.

Muistisairailla yksin oleminen käy sairauden edetessä aina vaan riskialttiimmaksi. Se vaihtelee paljon, kuinka muistisairas itse kokee yksin asumisen – jo senkin vuoksi, että moni heistä ei tunnista sairauttaan. Erityisen selvästi yksin asumisen huonot vaikutukset näkee läheinen, ja hän ei monesti pysty tilannetta kovin paljon parantamaan. Kuka tahansa ihminen taantuu, jos on miltei jatkuvasti kotona yksinään – puhumattakaan ihmisestä, jonka ymmärryskyky ja logiikka heikkenevät.

Nykyisellä palvelujärjestelmällä, jossa muistisairaan kotona käy monia eri ihmisiä kukin lyhyen aikaa, ei lievennetä yksinäisyyttä. Muistisairaat tarvitsevat ennen kaikkea lähelleen tuttuja ihmisiä, jotka toimivat jatkuvasti peilinä sille, mitä on tapahtumassa. Yhteisöllisten ja tuettujen asumismuotojen kehittäminen voisi olla hyvä vaihtoehto, jolla ratkaistaisiin samalla asuntojen puutteellista varustusta ja esteellisyyttä. Lisäksi tarvitaan aina myös ympärivuorokautista hoitoa siinä vaiheessa, kun yksin asuminen käy liian eristäväksi ja turvattomaksi tai jollekin asianomaiselle liian raskaaksi.

Turvattomuus

Muistisairas voi helposti sekoittaa vuorokauden ajat, eksyä, harhailla liikenteen seassa tiedostamatta vaaroja, lähteä ulos kylmään liian vähissä vaatteissa tai aiheuttaa tulipalon tai vesivahingon. Nämä olivat haastatteluissa esille tulleita esimerkkejä tapahtumista. Kokemus on, että mitä vaan saattaa sattua eikä sellaiseen oikein pysty varautumaan. Läheisen huoli onkin jatkuvaa. Haastateltujen läheisten mielestä on kohtuutonta odottaa jonkin ilmiselvän riskin toteutumista ennen kuin muistisairas voi saada hoitopaikan turvatummasta ympäristöstä.

Tarjolla on jo monenlaisia turvalaitteita muistisairaidenkin apuvälineiksi. Koska kehittely on vasta alkutaipaleellaan, puutteita on vielä paljon. Turvatekniikka on usein hankittava yksityisesti kalliilla hinnalla, koska muistisairaille ei tarjota erikoisapuvälineitä kunnan taholta. Laitteiden vertailuun ja hankintaan tarvitaan paljon perehtymistä eivätkä laitteet vielä toimi aivan luotettavasti. Kyse on sekä laitteiden kehittämisen keskeneräisyydestä, mutta myös niistä huolehtivien ihmisten huolellisuudesta.

Vain riittävä muiden ihmisten läsnäolo voi varmistaa muistisairaiden turvallisuutta kohtuullisesti ja tekniikkaa tulisikin käyttää vain hoitajien valvontaa täydentämään. Tämä ei toteudu nykyisellä palvelujärjestelmällä, vaan usein läheiset ottavat vastuun turvallisuudesta siinä määrin kuin kykenevät.

Omaishoidon tukeminen

Nykyisin omaishoidon tuen saatavuus ja kriteerit vaihtelevat kunnittain selvästi. Moni epävirallinen omaishoitaja tekee työtään edes tietämättä tukimahdollisuuksista. Haastatellut arvostavat omaishoidon tuen muotoja ja toivovat tuen alkamista jonkinlaisena jo silloin, kun kyse on muistisairaan asioiden hoitamisesta. Nyt tukea voi saada vasta silloin, kun muistisairas ihminen itse tarvitsee päivittäistä avustamista ja hoitoa. Rahallisen tuen luokkia voisi olla enemmän sen mukaan, kuinka sitovaa ja raskasta työ on.

Työikäiset ja eläkeikäiset ovat aivan erilaisessa tilanteessa omaishoidon käytännön onnistumisen kannalta. Työikäisillä on usein vaikeuksia yhdistää työelämä ja omaishoito sekä näiden avulla saatava taloudellinen toimeentulo, kun heillä voi olla omakin perhe ja muita säännöllisiä vastuita. Eläkeikäinen on usein melko iäkäs puoliso ja monesti jollain tapaa sairas itsekin. Eläkettä saadessa omaishoitoon ryhtyminen ei sinällään vaaranna taloutta, vaan ongelmat ovat usein omaishoitotyön sitovuudessa ja raskaudessa.

Tilanteisiin voitaisiin vaikuttaa myönteisellä tavalla kehittämällä omaishoitajan tukea ja palveluita enemmän ja kokonaisvaltaisemmin – myös omaisen kannalta – tarpeenmukaisiksi. Eläkeikäisen tukeminen olisi lähinnä palveluita jaksamisen varmistamiseksi ja tarvittaessa rahallista tukea. Työikäisen omaishoitajan tukeminen olisi yhdistelmä lakisääteisiä työelämäjoustoja, rahallista tukea ja muistisairaan avopalveluita. Mallia voisi ottaa lapsiperheiden tuista; kuten päivähoito, kerhot, äitiysloma, äitiysraha, kotihoidon tuki ja sairaspäivät.

Selvää on, että omaishoidon tuki ja siihen liittyvät palvelut tulisi saada yhtenäiseksi kautta maan. Kansallisessa omaishoidon kehittämisohjelmassa kiinnitetään erityistä huomiota omaishoitajien aseman vahvistamiseen, yhdenvertaisuuteen ja jaksamisen tukemiseen. Omaishoidon sopimuksen kriteerit tulisi yhtenäistää. Rahallinen tuki, säännölliset vapaapäivät ja kuntouttava lyhytaikaishoito sekä terveydenhuolto tulisi taata sopimusomaishoitajille. Palveluketjun tulisi toimia sujuvasti niin, että omaishoitaja voi suunnitella sen varaan talousasiat ja hoidolliset käytännöt. Sopimusomaishoitajien määrää tulisi pyrkiä kasvattamaan.

Tuija Mannersola, sosionomi (ylempi AMK)

Artikkeli perustuu Metropolian ammattikorkeakoulun sosiaalialan ylemmän AMK-tutkinnon 2015 valmistuneeseen opinnäytetyöhöni: Elämää muistisairauden kanssa: Uudenmaan muistiyhdistysten jäsenten kertomaa. www.theseus.fi

Muut lähteet

Erkinjuntti, Timo – Huovinen, Maarit 2008. Kun muisti pettää. Muistihäiriöt ja etenevät muistisairaudet. Helsinki: WSOY.

Finne-Soveri, Harriet 2014. Vanhuspalvelulain hengessä tulevaisuuteen. Esitys. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Heimonen, Sirkkaliisa – Voutilainen, Päivi (toim.) 1998. Kuntouttava työote dementoituvien hoitotyössä. Helsinki: Kirjayhtymä.

Hiilamo, Heikki 2015. Valomerkki.fi. Verkkodokumentti. http://www.valomerkki.fi/uutiset/professori-heikki-hiilamo-suomeen-tarvitaan.

Härmä, Heidi – Granö, Sirpa (toim.) 2010. Työikäisen muisti ja muistisairaudet. Helsinki: WSOYpro Oy.

Jylhä, Marja 2014. Professori ei innostu laitoshoidon leikkauksista. Kuntalehti. Verkkodokumentti http://kuntalehti.fi/kuntauutiset/paatoksenteko/professori-ei-innostu-laitoshoidon-leikkauksista/

Kauppinen, Kaisa 2014. Omaishoitajat, arjen uurastajat – työssäkäynnin ja omaishoivan yhdistäminen. Esitys Kelan tutkimuksen omaishoitoseminaarissa 20.11. Verkkodokumentti http://www.slideshare.net/kelantutkimus/kela-141120omaishoitoseminaarikauppinen.

Kauppinen, Timo M – Martelin, Tuija – Hannikainen-Ingman, Katri – Virtala, Esa 2014. Yksin asuvien hyvinvointi. Mitä tällä hetkellä tiedetään? Työpaperi 27/2014. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Kehusmaa, Sari 2014. Väitöskirja. Hoidon menoja hillitsemässä. Heikkokuntoisten ko-tona asuvien ikäihmisten palvelujen käyttö, omaishoito ja kuntoutus. Sosiaali- ja terve-ysturvan tutkimuksia 131. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.

Kuntaliitto 2014. Omaishoidon tuki. Verkkodokumentti. http://www.kunnat.net/fi/asiantuntijapalvelut/soster/sosiaalipalvelut/ikaantyneet/omaishoidontuki/Sivut/default.aspx.

Saari, Juho 2010. Yksinäisten yhteiskunta. Helsinki: WSOYpro.

Sosiaali- ja terveysministeriö. Raportteja ja muistioita 2012:10. Kansallinen muistioh-jelma 2012-2020. Tavoitteena muistiystävällinen Suomi. Verkkodokumentti. http://www.stm.fi/julkaisut/nayta/-/_julkaisu/1800855.

Sosiaali – ja terveysministeriö. Raportteja 2014: 2. Kansallinen omaishoidon kehittämisohjelma 2014. Työryhmän loppuraportti. Verkkodokumentti. http://www.stm.fi/julkaisut/nayta/-/_julkaisu/1877786

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2014. Muistisairaat asiakkaat sosiaali- ja terveyspalve-luissa. Verkkodokumentti. http://www.sotkanet.fi.

Valtari, Anu – Vartiainen, Tytti 2015. Kotona Kokonainen Elämä –hanke. Työntekijöi-den näkemyksiä kotihoidon palvelujen kehittämisestä. Verkkodokumentti. https://kotonakokonainenelama.wordpress.com/osakokonaisuudet/lansi-ja-keski-uusimaa/tilannekatsaus/.

Viramo, Petteri – Sulkava, Raimo 2006. Muistihäiriöiden ja dementian epidemiologia. Teoksessa Muistihäiriöt ja dementia. Helsinki: Duodecim.

 

Opiskelu ja kouluttautuminen ammattiin ovat kansalaisen perusoikeuksia. Vammaisten opiskelijoiden valmentavalla ja kuntouttavalla opetuksella ja ohjauksella, josta yleisemmin käytetään nimeä valmentava ja kuntouttava koulutus, on todettu olevan opiskelijan itsetuntoa vahvistava vaikutus. Opiskelu on koettu turvallisena keinona jäsentää elämää uudelleen ja erityisesti työssäoppimisjaksot ovat olleet hyvin merkityksellisiä.

Elokuusta 2015 lähtien kaikki valmistavat sekä valmentavat ja kuntouttavat koulutukset on korvattu kahdella uudella koulutuksella. Ammatilliseen peruskoulutukseen valmentava koulutus (VALMA) sekä Työhön ja itsenäiseen  elämään valmentava koulutus (TELMA). Sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyössäni on tarkasteltu valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen vaikuttavuutta kyselytutkimuksen keinoin, joka toteutettiin Helsingin Diakoniaopistossa.

Mitä on valmentava ja kuntouttava koulutus?

Valmentavaa ja kuntouttavaa koulutusta on toteutettu vuodesta 2000 alkaen. Opetusministeriön silloin tuottaman toimenpideohjelman mukaan valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen tarve oli lisääntynyt erityisesti  niiden opiskelijoiden kohdalla, joilla on sosiaalisia sopeutumisvaikeuksia, päihde- ja/tai mielenterveysongelmia, peruskoulu on jäänyt kesken tai se on heikosti suoritettu. Koulutuksen tavoitteena on antaa valmiuksia ammatilliseen koulutukseen, työhön sijoittumiseen sekä omaan elämänhallintaan erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille.  Opiskelijan erityisen tuen tarve voi johtua opiskelijan sairaudesta, tunne-elämän häiriöstä, kehityksen viivästymisestä, vammaisuudesta tai jostain muusta syystä.

Valmentavassa ja kuntouttavassa koulutuksessa ”valmentava” tarkoittaa opiskelijan valmentautumista ja opettelemista vastuuseen oman elämän ja tulevaisuuden suunnittelusta, sekä tavoitteellista valmentautumista opiskeluun. ”Kuntouttavalla” tarkoitetaan niitä koulutuksen sisältöjä, joiden avulla opiskelija kuntoutuu sosiaalisista, psyykkisistä ja fyysisistä rajoitteistaan, jotka haittaavat tai estävät opintojen etenemistä ja muuta elämää. Koulutuksen tavoitteena on myös että opiskelijalle rakentuu todenmukainen kuva omista vahvuuksista, mahdollisuuksista ja tuen tarpeesta, sekä koulutusvaihtoehdoista ja työelämästä.

Miten vaikuttavuutta lähdettiin tarkastelemaan?

Helsingin Diakonissalaitoksen omistamassa ammatillisessa toisen asteen oppilaitoksessa, Helsingin Diakoniaopistossa  tutkinnon tuottavan ja siihen valmistavan koulutuksen lisäksi järjestetään erityisopetuksena ammatillista tutkintoon johtavaa koulutusta sekä monipuolisesti eri kohderyhmille valmentavaa ja kuntouttavaa koulutusta, jotka sittemmin on korvannut Ammatilliseen peruskoulutukseen valmentava koulutus (VALMA) sekä Työhön ja itsenäiseen  elämään valmentava koulutus (TELMA).

Koulutuksen yhtenä tärkeänä tehtävänä on edistää koulutuksellista tasa-arvoa ja puolustaa jokaisen oikeutta oppimisedellytystensä mukaiseen opetukseen. Valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen tarjonta on suunnattu erityisesti niille vaikeassa asemassa oleville opiskelijoille, joille ei ole tarjolla vastaavia palveluita yhteiskunnan muissa koulutus- ja palvelujärjestelmissä. Opinnäytetyössäni pyrittiin selvittämään Helsingin Diakoniaopiston valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen vaikuttavuutta.

Opinnäytetyön tutkimuskohteena oli Helsingin Diakoniaopiston valmentavan ja kuntouttavan  koulutuksen opiskelijat, joiden opiskelu alkoi syksyllä 2012 ja lähtökohtaisesti päättyi keväällä 2013. Valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen lähtökohtiin yleisesti sekä tavoitteisiin perehdyttiin teoriassa koulutuksen opetussuunnitelmaan ja aikaisempiin tutkimuksiin perehtyen. Teorian pohjalta luotiin kyselylomake, joka piti sisällään opiskeluvalmiuksia, elämänhallintaa, itsetuntemusta ja työelämävalmiuksia koskevia kysymyksiä.

Opinnäytetyössä käytettiin kvantitatiivisen tutkimuksen menetelmiä ja kysely toteutettiin sähköisenä E-lomakkeena, sekä osalle opiskelijoista kysely toimitettiin paperisena kyselylomakkeena. Kyselyn otanta on 120 opiskelijaa ja se toteutettiin kahdessa eri osassa. Opintojen alussa aineisto koostuu 63 opiskelijan vastauksesta jolloin vastausprosentiksi muodostui 52,5 %, sekä opintojen lopussa jolloin vastauksia saatiin 54 ja vastausprosentiksi muodostui 45%. Kyselyn avulla pyrittiin selvittämään koulutuksen vaikuttavuutta, miten se on vastannut sille asetettuihin tavoitteisiin, onko opiskelijoiden elämänhallintataidot ja itsetuntemus vahvistuneet koulutuksen aikana, sekä mitä tapahtuu koulutuksen päätyttyä.

Valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen vaikuttavuus

Peruskoulun varassa, ammatillisesti kouluttamattomilla on suurempi vaara jäädä työttömäksi, runsas vapaa-aika voi koitua ongelmaksi ja ihminen ajautua yhteiskunnan marginaaliin. Koulutus rytmittää päivää,  luo struktuuria ja tuo mahdollisuuden  ihmisten väliseen vuorovaikutukseen oman lähiympäristön ulkopuolella. Opiskelijoiden itsenäistymisen ja omatoimisuuden myötä yhteiskunnallisten tukimuotojen tarve vähenee, mikä tuo säästöä yhteiskunnalle.

Valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen taustalla on ajatus elinikäisestä oppimisesta ja opetuksen lähtökohtana on opiskelijan omat tarpeet. Opiskelijan aiemmin hankittu osaaminen, vahvuudet ja tuen tarpeet ja tavoitteet on otettava huomioon opintojen suunnittelussa. Opinnäytetyön tuloksien perusteella oppimisvalmiudet, elämänhallintataidot, itsetuntemus ja työelämäntaidot ovat pääsääntöisesti kehittyneet koulutuksen aikana. Opiskelun aikana opiskelijat saivat koulutustuntemusta sekä ammatinvalintaan liittyvää valmentautumista. Työharjoittelut koettiin merkityksellisiksi, niiden myötä suunnitelmat selkiytyivät ja opiskelijan voimavarat  ja mahdollisuudet konkreettisesti realisoituivat. Valtaosalla vastaajista oli jatkosuunnitelmat vielä opintojen loppuvaiheessa avoimena. Opinnäytetyön tuloksien mukaan voidaan todeta, että opintojen aikana on tapahtunut kokonaisvaltaista myönteistä muutosta, ja että koulutukselle asetetut tavoitteet olivat toteutuneet.

Opiskelijoiden motivaatio hakeutua koulutukseen vaihteli paljon, tällöin opiskelulle asetettavat tavoitteet on oltava hyvin yksilöllisiä. Valtaosa opiskelijoista  odotti opiskeluilta tukea erityisesti ammatinvalintaan  ja jatko-opintoihin. Myös oppimisvaikeuksiin, terveydentilaan sekä raha-asioiden hoitamiseen liittyvä tuen tarve ja odotukset nousivat vastauksissa esiin. Opiskelija saa valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen aikana miettimisaikaa, mahdollisuuden kerätä  työkokemusta, mutta myös hyvin usein kokonaisvaltaista yhteiskuntakasvatusta. Koulutus auttaa löytämään unohtuneita omia vahvuuksia ja voimavaroja. Tiedollisen annin sijaan valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen suorittaneet opiskelijat ovat korostaneet opintojen vaikutusta yleiseen kuntoutumiseen sekä oman toimintakyvyn kehittymiseen. Myös koulutuksen aikana rakentuneet sosiaaliset suhteet ovat vaikuttaneet merkittävästi opiskelijoiden elämänlaatuun.

Koulutuksen loppuvaiheessa nousee huoli jatkosuunnitelmista, niiden toteutumisesta sekä mahdollisuudesta saada tukea jatkossakin opintoihin. Opinnäytetyön kyselyn toisen vaiheen toteutuessa opiskelijat eivät tienneet yhteishaun tuloksista, joten heidän jatkosuunnitelmatkin olivat vielä avoimena. Ainoastaan ne opiskelijat, jotka vielä jatkoivat valmentavassa ja kuntouttavassa koulutuksessa tiesivät jatkostaan. Valmentavalla ja kuntouttavalla koulutuksella on todettu olevan vaikutusta jatko-opintoihin sitoutumisessa sekä tutkintotavoitteisen koulutuksen keskeyttämisriskin pienenemisessä. Opiskelijan oma sitoutuminen ja motivaatio ovat ensisijaisen tärkeää opintojen etenemisen ja onnistumisen kannalta, sekä oman tilanteen hyväksyminen, ja se että opiskelija on valmis ottamaan tarvitsemaansa tukea vastaan.

Valmentava ja kuntouttava koulutus uudistui 2015

Syksyllä 2015 tutkintoa edeltävissä koulutuksissa on tapahtunut suuria muutoksia. Uudet valmentavia koulutuksia koskevat säädösmuutokset ammatillista peruskoulutusta koskevaan lakiin on hyväksytty ja vahvistettu maaliskuussa 2015, ja viime elokuussa on otettu käyttöön kaksi uutta koulutusta, Ammatilliseen peruskoulutukseen valmentava koulutus (WALMA) ja Työhön ja itsenäiseen elämään valmentava koulutus (TELMA).

Nämä uudet koulutukset ovat korvanneet kaikki aiemmat valmistavat ja valmentavat koulutukset: Ammatilliseen peruskoulutukseen ohjaavan ja valmistavan koulutuksen, maahanmuuttajien ammatilliseen peruskoulutukseen valmistavan koulutuksen, Kotitalousopetuksen (talouskoulun) ja Vammaisten opiskelijoiden valmentavan ja kuntouttavan opetuksen ja ohjauksen. Uusien koulutuksien tavoitteena on mm. tutkintotavoitteisen ja valmentavan koulutuksen yhteistyön tiivistäminen, joustavien ja yksilöllisten jatkopolkujen rakentaminen,  keskeytyksien vähentäminen, jatko-opintoihin ja työelämään siirtymisen nopeuttaminen sekä päällekkäisten koulutusten vähentäminen ja koulutusaikojen lyhentäminen.

Koulutus parantaa heikommassa asemassa olevien asemaa

Koulutuksella voidaan tukea heikommassa asemassa olevien väestöryhmien aseman parantamista sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toteutumista. Valmentava ja kuntouttava koulutus tarjoaa turvallisen ja tuetun mahdollisuuden opiskeluun, omien voimavarojen testaamiseen ja uuden suunnan löytymiseen elämässä. Aikaisemmat pienet, kohdennetut koulutusryhmät toimivat hyvin yhteisöllisinä ja tarjosivat opetuksen, ohjauksen ja valmennuksen lisäksi mahdollisuuden vertaistukeen.

Uusien koulutusten myötä pieneen marginaaliseen ryhmän kuuluminen ja tämän myötä mahdollinen koulutuksen leimaavuus toivottavasti poistuvat. Kohderyhmien yhdistämisestä huolimatta, erilaisille opiskelijoille tulee valmentavissa koulutuksissa rakentaa joustavia ja yksilöllisiä opintopolkuja kohti ammatillista koulutusta sekä työelämää. Täysin uutena sisältönä ammatilliseen peruskoulutukseen valmentavassa koulutuksessa opiskelijalla on mahdollisuus valmentautua oppisopimuskoulutukseen.

Opintojen entistäkin tehokkaampi yksilöllistäminen ja joustava siirtyminen oppisopimuskoulutukseen luo paljon uusia mahdollisuuksia, ja välivaiheen koulutukset toivottavasti toimivat vain todellisena välivaiheena, kannustimena johonkin uuteen, joko itsenäisempään elämään, opintoihin tai työelämään.

Marjo Halmes, sosionomi (ylempi AMK). Kirjoitus perustuu Metropolian ammattikorkeakoulun sosiaalialan ylemmän AMK-tutkinnon 2015 valmistuneeseen opinnäytetyöhön.

Lähteet:

Hirvonen, Salla – Pelkonen, Elina – Uitto, Riitta 2005. Vammaisten opiskelijoiden valmentava ja kuntouttava opetus ja ohjaus. Selvitys 2004. Helsinki: Opetushallitus.

Koukari, Marja 2010. Tavoitteena kuntoutuminen – Kuntoutujien käsityksiä kokonaisvaltaisesta kuntoutuksesta ja kuntoutumisesta. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Mannila, Simo – Forsander, Annika – Hummasti, Antti – Vehviläinen, Jukka 2002. Työelämäkynnykset ja haasteelliset ryhmät työllisyyspolitiikan näkökulmasta. ESR- Hyvät käytännöt – sarja. Helsinki: Euroopan sosiaalirahasto oy Edita Ab.

Opetushallitus 2010. Vammaisten opiskelijoiden valmentava ja kuntouttava opetus ja ohjaus ammatillisessa peruskoulutuksessa 2010.

Pasanen, Heikki 2007. Ohjaava koulutus merkitysten kenttänä – Identiteetin mutos ja moniuloitteisuus ammatillisessa rehabilitaatiossa. Verkkodokumentti.

Silvennoinen, Heikki 2002. Koulutus marginalisaation hallintana. Helsinki:  Gaudeamus.

Tuovinen Kirsi 2007. Opiskelu ja motivaatio mielenterveyskuntoutujien valmentavassa ja kuntouttavassa opetuksessa. ”Pääsis niinkun takasin elämään kiinni…” . Jyväskylän yliopisto. Erityispedagogiikan laitos. Jyväskylä

Veijalainen, Satu (toim.) – Vuorela, Mika 2004. Opintie työelämään – Näkökulmia mielenterveyskuntoutujien ammatilliseen kuntoutukseen.  Mielenterveyden keskusliitto ry. Vantaa: Printway Oy.