Lastensuojelussa tarvitaan kirkasta kommunikaatiota todellisuuden kanssa

Päässäni on soinut teatterintekijä Juha Hurmeen taannoisessa lastenkulttuuriseminaarissa lausuma painokas lause: ”Taiteen tavoitteena on kirkas kommunikaatio todellisuuden kanssa”.  Tämä mielenrauhaani häiritsevä ajatus yhdistää nyt mielessäni kaksi sosiaalialan pinnalla olevaa täysin erillistä puheenaihetta – lastensuojelun ja taiteen. Kaksi käsitettä, joiden molempien suhde todellisuuteen on oma monimutkainen yhtälönsä, mutta on niillä yhteistäkin – nimittäin juuri tuo kirkas kommunikaatio todellisuuden kanssa onnistumisen ensimmäisenä edellytyksenä. Taiteessa epäonnistuminen kommunikaatiossa johtaa ehkä pinnalliseen teokseen, lastensuojelussa siihen, ettei lapsi tule autetuksi.

Jos työn onnistumisen ehto on kirkas kommunikaatio todellisuuden kanssa, niin sitten kehittämisessä on pohdittava kirkasta kommunikaatiota edistäviä keinoja. On selvä, että ensimmäinen askel kommunikaation kirkastamiseen on työntekijöille annettava riittävä aika todellisuuden havaitsemiseen. Mutta tarvitaanko lisää? Tarvitaanko myös mielikuvitusta ja luovuutta, arvoituksia ja selviytymistarinoita, tietoisuutta kammottavasta pahuudesta ja ikuista uskoa hyvän voittoon? Miltä näyttäisi taiteen kehittämä ajattelu?

Taidetta käytetään alalla yhä enemmän, mutta lähinnä toiminnallisina menetelminä asiakasryhmien kanssa tai työhyvinvoinnin parantamisessa. Tulisiko taiteella aktiivisemmin myös kirkastaa työntekijän ja todellisuuden välistä kommunikaatiota? Edistyneessä taidekasvatuksessakaan ei nimittäin enää välttämättä opeteta sitä, mitä taide on, vaan opetetaan näkemään kuin taiteilija.

Olen työhistoriani takia erittäin tietoinen siitä, että lastensuojelutyö vaatii raakaa realismia, kylmäpäistä laintulkintaa, monipuolista tietoa, objektiivista jalat maassa asennetta ja järkevää organisointia. Mutta samalla tiedän, että lastensuojelun vaikeimpien yhtälöiden ratkaiseminen edellyttää sellaista inhimillistä pääomaa, jota ei teorioista, ohjekirjoista eikä prosessikaavioista lueta.

Ohjeilla, teorialla, hyvällä tiedonkululla ja hyvillä vuorovaikutustaidoilla pärjätään lastensuojelutyössä silloin, kun asiakas osaa ja haluaa ilmaista todellisuutensa työntekijöille. Mitä vaikeampiin tilanteisiin lastensuojelun kentällä mennään, sitä enemmän kommunikaatio todellisuuden kanssa kuitenkin samenee ja havainnot lähtevät harhapoluille. Mieli alkaa oikaisemaan yhtälöitä hyvä-paha –asetelmiksi ja katse harhautuu helpoimmin siedettävään vaihtoehtoon. Siirrytään tilaan, jossa työntekijän tärkeimmiksi työvälineiksi nousevatkin kriittinen havainnointi, intuitio, mielikuvatyöskentely ja juonenkehittelytaidot.

Kun kommunikaatio on sameaa, sitä on lähdettävä kirkastamaan tulkitsemalla todellisuutta toista kautta; puheen kuuntelun sijasta on havainnointi siirrettävä puheen taakse, on havaittava epäjohdonmukaisuuksia kertomuksissa ja toiminnassa, on kehitettävä ja tutkittava erilaisia hypoteeseja perheen todellisuudesta ja on keskityttävä pitämään harhapoluille houkutteleva juoni koossa. Lastensuojelun karuimmassa todellisuudessa tarvitaankin työprosessissa juuri sellaisia avuja, joita taide kehittää: toisin katsomista, luovuutta, mielikuvatyöskentelyä, intuitiota, kykyä asettua toisen asemaan sekä itseluottamusta. Päästäkseen kirkkaaseen kommunikaatioon todellisuuden kanssa, onkin työntekijällä oltava käytössään tiedon ja taidon lisäksi riittävästi taiteen vapaudella liikkuvaa luovaa inhimillistä kapasiteettia.

Lastensuojelun todellisuuden tason työn resurssointi viittaa valitettavasti kuitenkin yhä vahvasti siihen, että lasketaan työntekijöiden hahmottavan todellisuuden valvontakameran kuvaa kevyesti vilkaisemalla. Näin ei ole, eikä toivottavasti koskaan tule olemaan.

Näin katsoi lastensuojelun kehittämistä tänään sosionomi ylemmän amk:n opiskelija Tuija Salovaara, jonka  käsitys todellisuudesta on arvatenkin muotoutunut työssä sekä lastensuojelun että soveltavan taiteen kentillä.

Lisää lastensuojelun ajallista todellisuutta tästä linkistä: Talentian lastensuojelun pelastusohjelma