Kehitysvammaiset lapset ja nuoret lastensuojelun tukitoimissa?

Milloin lastensuojelusta tuli ensisijainen tukimuoto kehitysvammaiselle nuorelle? Millä lailla lastensuojelu pystyy tarjoamaan tarpeenmukaista tukea ja ohjausta kehitysvammaiselle nuorelle? Osaako lastensuojelun työntekijä auttaa perheen kriisin läpi, kun kyse on diagnoosista, leimaantumisen pelosta, uudesta palveluverkostosta ja –kulttuurista?

Olen työskennellyt lastensuojelun avohuollossa yli kymmenen vuotta ja viimeisen vuoden aikana olen törmännyt useammin kuin kerran tilanteeseen, jota pyrin seuraavaksi avaamaan.  Lastensuojelun työntekijänä olen hämmästellyt nuoren diagnoosin puutetta ja samalla ns. väärän auttajatahon mukana oloa.  Nuoren lastensuojeluasiakkuus alkaa huoli-sanoilla; koulunkäyntivaikeuksia, rajattomuutta, ristiriitoja kotona, vanhempien väsymys tai vaikkapa kuljeskelua.

Kun nuoren tilannetta aletaan yhteistyössä perheen ja koulun kanssa selvittämään, avautuu kuva jo pitkään jatkuneesta koulunkäynnin laiminlyönnistä ja oppimismotivaation pulasta. Mutta onko asiat näin mustavalkoisia, kun ne ensimmäisenä näyttää? Nuoren tilanteen tarkempi ja systemaattinen selvittely piirtää uuden kuvan näkyviin. Ikätasoinen kehitys tulee saavutettua vain yhdellä osa-alueella, muilla osa-alueilla kehitys on monia vuosia alemmalla tasolla. Yhtäkkiä nuoren saamattomuus, laiskuus ja kiusanteko saavatkin uuden selityksen, kehitysvamma- diagnoosin. Ei ole ollut kyse siitä etteikö viitsi vaan siitä ettei osaa tai ymmärrä.

Ennen kun tilanne on kartoitettu, on nuoren kohdalla saattanut olla laitossijoitusjakso lastensuojelulaitokseen, missä tiukat rajat ja rytmit ovat saaneet tilanteen näyttämään hyvältä hetkellisesti. Kotiin pääsyn jälkeen entiset ongelmat ovat kuitenkin ilmaantuneet mustien pilvien lailla taivaalle. Lastensuojelu pystyy auttamaan ja tukemaan kehitysvammaista nuorta ja hänen perhettään osittain, mutta tarkoituksenmukaisempi apu ja kokonaisvaltaisempi tuki löytyy muualta.

Kuinka hyvin nämä nuoret ovatkaan selvinneet ja pystyneet kulkemaan mukana? Ja kuinka usein heidät on väärinymmärretty? Tulisiko (koulu)terveydenhuoltoa ja palvelujärjestelmiämme kehittää enemmän tarveperusteiseksi.

Toivoisin näkeväni keskustelua lastensuojelun ja kehitysvammahuollon yhteisestä työkentästä. Haluaisin lukea uusista innovaatioista, joissa nuori saa tukea omiin nimeämiinsä ongelmiin tai haasteisiin, ei ulkopuolisen huolipuheeseen. Tahtoisin kuulla diagnoosilla leimautumisen sijasta puhetta diagnoosin ovia avaavasta vaikutuksesta niin henkisesti kuin käytännönkin tasolla. Ja ennen kaikkea pidän tärkeänä, että jokainen ihminen kohdataan ihmisenä, kunnioittaen ja arvostaen.

Kirsi Mansikkasalo-Leinonen, sosionomi ylempi AMk-opiskelija