Suomessa on jälleen voimistunut keskustelu alkoholilainsäädännöstä. Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ehdottaa muun muassa, että alkoholin saatavuutta rajoitetaan lyhentämällä myyntiaikaa kaupoissa, kioskeissa, huoltamoilla ja Alkoissa. Myös alkoholijuomien vähittäismyynti kiellettäisiin sunnuntaisin ja pyhäpäivisin. STM viittaa tutkimukseen, jonka mukaan litran lisäys alkoholin kokonaiskulutuksessa on Suomessa johtanut kuuden prosentin kasvuun pahoinpitelyrikollisuuden määrässä. Lisääntynyt myynti kaupoissa, kioskeissa ja huoltoasemilla vuosikymmenien ajan on aiheuttanut sen, että ministeriö haluaisi rajoittaa juurikin tätä kanavaa muun muassa liikenneturvallisuuden takia. Suomessa haluttaisiin ottaa käytäntöön Ruotsin malli, jossa yli 3,5 tilavuusprosenttia alkoholia sisältävät alkoholijuomat myytäisiin vain Alkosta. STM ehdottaa myös alkoholiveronkorotuksia seuraavien vuosien aikana, kunnes laadittuja tavoitteita on saavutettu. Ministeriön mukaan toimenpiteillä voitaisiin muun muassa välttää noin 350 alkoholin aiheuttamaa kuolemaa vuodessa. (Taloussanomat 2013)

Oireiden sijasta pureuduttava suurkulutuksen syihin

Lisääntynyt alkoholinkulutus näkyy valitettavasti myös lastensuojelussa päivittäin. Sosiaali- ja terveysministeriön ehdotus on monilta osin hyvä, mutta kaipaisin silti sosiaalialan ammattilaisena enemmän resursseja ja toimenpiteitä niihin syihin, miksi alkoholinkulutus on niin suurta. Ministeriön ehdottamat toimenpiteet tuntuvat oireiden hoitamiselta, kun oireiden todelliset syyt jäävät samalla tutkimatta. Uskon, että jokaisen alkoholistin elämässä on tapahtunut jokin merkittävä asia, mikä on saanut kohtuukäytön muuttumaan suurkulutukseksi ja myöhemmin alkoholismiksi. Lastensuojelun työntekijänä en koe, että rajoittaminen yksinään auttaisi niiden ongelmien ratkomista, joita ihmisillä on ja joihin he hakevat helpotusta alkoholilla.

Juoppouden maailma haastaa

Valitettavan usein alkoholiongelmaan liittyy samanaikaisesti pahoja mielenterveysongelmia, jolloin voidaan jo puhua syrjäytyneestä moniongelmaisesta ihmisestä. Yhteiskunnan tulee tarjota keinoja puuttua näiden ihmisten elämään entistä voimakkaammin. Seuraukset hoitamattomasta mielenterveys- sekä päihdeongelmasta ovat merkittäviä koko yhteiskunnalle. Syrjäytyneisyys sekä päihdeongelmat siirtyvät usein sukupolvelta toiselle, jolloin suurimpina häviäjinä ovat alkoholistien ja mielenterveysongelmaisten vanhempien lapset.

Talentia lehdessä ”Juoppouden maailma haastaa”, Outi Hietala kirjoittaa omasta halustaan ymmärtää alkoholismia ja löytää keinoja auttaa siitä kärsiviä. Tämä halu on ”vienyt hänet purkutaloihin, saanut ottamaan turpiin päihdelaitoksessa ja tuonut tohtorinhatun yliopistolla”. Sinnikkyys toi paljon uutta tietoa päihdepalveluiden asiakkaiden asenteista ammattiapuun. (Talentia 2013/11.4) Hietala kiinnostui hyvin pian siitä, miksi moni päihdeongelmainen kävi terveyskeskuksessa katkaisuhoidossa mutta jätti sen jälkeen menemättä terapiaan tai muuhun avokuntoutukseen. Tämä ilmiö on hyvin tuttu myös lastensuojelun työntekijöille. Sijoitettujen lasten vanhemmat saattavat käydä useammankin kerran katkaisuhoidossa lyhyen ajan sisällä mutta sen jälkeinen apu ei motivoi heitä jatkamaan. Seurauksena valitettavan usein on retkahtaminen uudestaan päihteisiin. Hietala (Talentia 2013/11.4) sanookin, että henkilöistä riippumattomat palveluketjut sopivat huonosti yksiin monien heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tarpeiden kanssa.

Toivon kannattelijat

Se, jolla on pelissä hengissä pysyminen, ei ajattele, että siirrynpä joustavasti tästä tuohon yksikköön tai palveluun. Kun uskonpuute vaivaa retkahtamisen jälkeen, on monille toivon kannattelijana luotettu ammattiauttaja, ei steriili palveluketju. Mutta kuten Hietalakin toteaa, pätevän henkilöstön niukkuuden ja resurssipulan sekä tehostamispaineiden vuoksi yksilöllisen suhteen luominen asiakkaan ja auttajan välillä on varsin haastavaa. Outi Hietala kiteyttää sosiaalialalla vallitsevan ongelman seuraavasti: ”tulospaine ja kasvottomuus eivät vain toimi ihmisten hädän ja ristiriitaisten elämäntilanteiden kanssa”.

Juovasta äidistä raittiiksi

Mikä saa äidin laittamaan alkoholin kaiken edelle, myös omien lastensa? Mikäli tähän kysymykseen löytyisi yksiselitteinen vastaus, olisi alkoholismi varmasti helpommin hoidettavissa ja jopa ennaltaehkäistävissä. On surullista elää sijoitettujen lasten kanssa sitä hetkeä, kun lapsi ymmärtää jälleen kerta toisensa jälkeen äidin tai isän valinneen alkoholin heidän sijastansa. Lastenkodissa työntekijät joutuvat jatkuvasti lohduttamaan ja rauhoittelemaan lapsia, jotka kokevat alkoholistivanhempiensa tuottamia pettymyksiä aina uudelleen ja uudelleen. Lapsen maailma – lehdessä (2/2012) on artikkeli ”Juovasta äidistä raittiiksi”, jossa kasvatustieteiden tohtori Tiina Törmä kertoo tehneensä aiheesta väitöskirjan. Väitöskirja osoittaa alkoholismin sairaudeksi, josta voi toipua. Samalla väitöskirja on alkoholistiäitien kannanotto lastensa avunsaannin puolesta.

Tutkimuksessa käy ilmi, että alkoholistiäidit toivovat järjestelmää, joka tarjoaisi riittävän tuen alkoholismin hoidossa, vanhemmuuden tukemisessa sekä huomioisi tarpeeksi pitkään myös lasten tuen tarpeen. Alkoholistiäidit pelkäävät leimautumista sekä yhteyden katkeamista omiin lapsiinsa. Lastensuojelun kentällä näkee kahden tyyppisiä alkoholistivanhempia. Osa ei näe juomistaan ongelmana eivätkä näin ollen halua hakeutua avunpiiriin. Toiset taas myöntävät tarvitsevansa apua, jolloin myös parantuminen voi alkaa. Näille vanhemmille, jotka haluavat apua ja ovat valmiita vastaanottamaan sitä, tulisi löytyä yhteiskunnasta resursseja auttaa heitä yksilöllisesti ja juuri sillä volyymillä, kun he pystyvät sillä hetkellä vastaanottamaan.

Eri ammattilaisten kanssa yhteistyötä tiivistettävä

Lastensuojelulaitosten tarkoitus ei ole hoitaa vanhempien päihdeongelmaa mutta yhteistyötä lastensuojelun tulee tehdä vanhempien päihdekuntoutuspaikkojen kanssa ehdottomasti. On järjetöntä, että sekä lastensuojelulaitoksessa että päihdekuntoutuksessa tehdään tahoillaan hyvää työtä mutta jos ne eivät kohtaa konkreettisesti, voi hyöty jäädä asiakkaiden kannalta toivottua heikommaksi.

Investoidaan lapsiin ja nuoriin

Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry (Talentia 2013/8.3) esittää laajaa kahden valtuustokauden kestävää investointiohjelmaa. Ohjelma on sosiaalinen satsaus lapsiin ja nuoriin ja se toisi apua vaikeassa elämäntilanteessa eläville lapsille. Ajatuksena on, että varhainen tuki ja puuttuminen estävät ongelmien pahenemista, vähentävät lastensuojelun tarvetta ja erityisesti sijaishuollon menoja. Mielestäni varteenotettavaa tässä ohjelmassa on suunnitelma ammatillisen perhetyön lisäämisestä neuvoloiden, päivähoidon sekä päihde- ja mielenterveyspalveluiden yhteyteen. Kevyempiä, matalankynnyksen paikkoja tulee konkreettisesti lisätä ja palveluita yhdistää fyysisesti samoihin tiloihin, jolloin asiakkaiden mahdollisuus hakeutua avunpiiriin helpottuu huomattavasti.

Lastensuojelun imago auttajana ja toivon rakentajana

Lastensuojelusta tulisi tehdä helpommin lähestyttävä ja positiivisen sävyn omaava tukimuoto muiden joukossa eikä pelottava ja negatiivinen asia, mikä se valitettavasti tällä hetkellä monien mielessä on. Lastensuojeluun kuuluu muitakin tukimuotoja kuin huostaanotto. Nämä tukimuodot tulisi saada asiakkaiden tietoisuuteen ja tehdä niistä ”houkuttelevampia”, jotta myös asiakkaat ottaisivat ne hyvillä mielen ja yhteistyössä työntekijöiden kanssa vastaan.

Elina Fredriksson, sosionomi ylempi amk-opiskelija

Lisätietoa

Lapsen Maailma 2/2012. Juovasta äidistä raittiiksi.

Talentia 2013 / 8.3.2013 Sijoitus ihmiseen.

Talentia 2013 / 11.4.2013 Juoppouden maailma haastaa.

Taloussanomat 2013. Verkkodokumentti.

Seurasin kevään ja kesän 2013 aikana mediassa käytyä ajankohtaista keskustelua liittyen nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn. Aihe kiinnostaa minua henkilökohtaisesti hyvin paljon ja olen myös työni kautta päässyt asiaa tarkastelemaan.  Seuratessani mediassa käytyä keskustelua pohdin seuraavia kysymyksiä: ”Joutuuko nuori ottamaan liian varhain aikuisen vastuuta omasta elämästään?” sekä ”Miten voimme arvioida onko 18-vuotiaalle kehittynyt tarvittavat valmiudet itsenäistymiseen?”

Tätä valmiutta ei voida arvioida ainoastaan iän perusteella, vaan on otettava huomioon nuorten yksilölliset tarpeet ja kehityspolut. Itsenäistymiseen tarvittavia valmiuksia ei meillä ihmisillä ole valmiina, vaan ne on opittava. Miten nuorelta voisi edellyttää yksinasumisen sujumista, jos hänelle ei ole esimerkiksi opetettu talouteen ja kodinhoitoon liittyviä asioita.  Itsenäistymiseen tarvittavien taitojen opettamisesta ovat ensisijaisesti vastuussa nuoren huoltajat ja muut lähiverkoston aikuiset sekä viime kädessä me ammattilaiset. Poikien talon projektipäällikkö Antti Ervasti kommentoi Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti Talentiassa nuoren identiteetin kehittymiseen tarvittavasta aikuisen tuesta, erityisesti mikäli lapsuudessa opittuja toimintamalleja tulee kehittää itsenäistymistä tukevaksi. Ervastin mukaan nuoren verkoston tuen merkitys on suuri. (Mehto 2013: 14.)

Puheet ja teot eivät aina kohtaa

Mielestäni tulevaisuudessa tulisi panostaa ennaltaehkäiseviin palveluihin, jotka on suunnattu nuoren itsenäistymisen tueksi. Talentian puheenjohtaja Tero Ristimäki kirjoittaa Talentia -lehdessä varhaisen tuen vaikutuksesta ongelmien ennaltaehkäisyyn (Ristimäki 2013: 4).Nykypäivänä puhutaankin paljon ennaltaehkäisevän tuen merkityksestä ja tarpeesta lisätä tätä, mutta viime vuosina projekteja ja näiden tarjoamia palveluita on vähennetty. Palveluita on keskitetty laajempiin palvelukokonaisuuksiin, joiden piiriin pääsemiseksi tarvitaan usein asiakkuus. Puheet ja teot eivät siis aina kohtaa.

Erilaisia lähtökohtia – erilaisia tarpeita

Sosiaali- ja terveysviraston organisaatiomuutoksissa puhutaan parhaillaan palvelujen saatavuudesta ja siitä, että niiden tulisi jakautua tasapuolisesti niitä tarvitseville kansalaisille. Jo työskennellessäni sijaishuollossa nuorisokodissa pohdin tuen tarvitsevuuden ja riittävyyden eroja eri lähtökohdista tulevien nuorten välillä.  Nuorten lähiverkostoissa on myös eroavaisuuksia ja ne tulee ottaa huomioon. Erityisesti nuoret, joilla lähiverkoston tuki jää vähäiseksi ja valmiudet itsenäiseen elämään eivät ole kehittyneet, tarvitsevat pikaisesti meidän ammattilaisten tukea. Korvaavien kokemusten merkitys on myös tällöin tärkeää nuoren kehitykselle.

Vamos-toiminnasta esimerkkiä

Palvelujen kehittämisessä tulisi jatkossa ottaa huomioon jo toimivat palvelumallit ja käyttää kehittämisessä hyödyksi näiden pohjalta saatuja kokemuksia. Keväällä 2013 Helsingin diakonissalaitoksen ylläpitämä 16-29 – vuotiaille nuorille suunnattu Vamos -toiminta oli paljon esillä mediassa. Vamos -toiminta on mielestäni toimiva palvelumalli tarjoamaan tukea itsenäistymisen kynnyksellä oleville nuorille. Vamos on matalankynnyksen palvelukokonaisuus ja sen tarkoituksena on vahvistaa nuoren omia voimavaroja ja vahvuuksia sekä tukea nuorta sitoutumaan jatko-opiskeluun ja työpolulle. Vamoksen lähtökohtana on moniammatillisuus ja palvelut ovat saman katon alla, jolloin nuoren on helppo päästä palveluiden piiriin. (Vamos 2013.)

Matalankynnyksen palvelut ovatkin yksi toimiva keino tavoitella nuoria. Palveluja kehittäessä tulee ottaa huomioon sekä avun hakemiseen motivoituneet nuoret että nuoret, jotka eivät ole kykeneviä hakeutumaan tuen piiriin. Nuorten voi olla haastavaa hakeutua tuen piiriin esimerkiksi mielenterveydellisten syiden tai päihteidenkäytön takia. Osa nuorista ei välttämättä itse näe avun tarvetta, vaikka ongelmat ovat jo kasautuneet pahasti.

Nuorten yksilö- ja ryhmävalmentaja Riikka Nurmi kommentoi Talentia -lehdessä tuen merkityksestä nuorille, jotka ovat tippuneet koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle. Nurmen mukaan monelle nuorelle voi olla haastavaa jo se, että pystyy arkiaamuisin heräämään ja lähtemään ulos kodistaan. (Kettunen 2013: 5.) Mielestäni toimiva palvelumalli on tarjota lastensuojeluasiakkaille itsenäistymisen tueksi lastensuojelun jälkihuolto 21 ikävuoteen saakka. Mutta niin kuin Kuntaliiton erityisasiantuntija Aila Puustinen-Korhonen kommentoi Talentia -lehdessä, on palveluita kehitettävä siihen suuntaan, että ne ovat saatavilla myös kansalaisille, joilla ei ole asiakkuutta johonkin palveluun.(Jaakkola 2013: 10.)

Mistä löytyy tukea?

18 -vuotta täyttäneen apua tarvitsevan nuoren valinnanvapaus hakeutua palveluiden piiriin voi mielestäni toisinaan johtaa ongelmien kasautumiseen ja tilanteen kriisiytymiseen. Porvoon poliisilaitoksella työskentelevä sosiaaliohjaaja Ann-Sofie Nylund esittää ajatuksiaan Talentia -lehdessä 18 vuotta täyttäneen nuoren kohtaamisesta ja vapaaehtoisuuteen perustuvan työn haasteista silloin, kun nuori ei ole motivoitunut tarvittavaan tukeen (Häkkinen 2013: 37). Pakkohoitoa kun Suomessa ei ole kuin ääritapauksissa, voi joillekin nuorille apu tulla liian myöhään.

Palveluja kehittäessä tulisi pohtia niiden saatavuutta, näkyvyyttä ja järjestelmän selkeyttä sekä miten näillä palveluilla tavoitetaan apua tarvitsevat nuoret. Sisäministeriön sisäisen turvallisuuden sihteeristön päällikkö Tarja Mankkinen kommentoi Talentia -lehdessä lapsen ja nuoren haasteista hahmottaa monimutkaisia palvelujärjestelmiä ja viranomaisten välistä vastuunjakoa (Tasala 2013: 22). Mielestäni toisinaan työntekijänkin on haastavaa hahmottaa palvelukenttää. Miten voimme tätä edellyttää juuri 18 vuotta täyttäneeltä nuorelta?

Ikärajoista joustavia?

Mielestäni olisi hyvä tarkastella asetettuja ikärajoja esimerkiksi palveluissa ja koulumaailmassa. On syytä tarkastella ovatko asetetut ikärajat nykypäivän yhteiskunnassa edelleen toimivia. Tulee kuitenkin muistaa, että ainoastaan lisävuodet eivät yksinään opeta nuorille esimerkiksi itsenäistymiseen tarvittavia valmiuksia. Opetusministeri Kaisa Kiuru kommentoi Helsingin Sanomissa oppivelvollisuuden ikärajaa. Kiuru toi esille haluavansa pidentää oppivelvollisuutta 17 ikävuoteen. Kiurun mukaan on iso asia, että 16 -vuotias nuori löytää jatko-opiskelu- tai työpaikan. Kymmenet tuhannet nuoret jäävät vaille toisen asteen tutkintoa ja tutkinnon puute heikentää muun muassa nuorten työllistymistä. Kiuru toi esille syrjäytymisriskin olevan suuri erityisesti niiden nuorten kohdalla, jotka jäävät kotisohvalle koulun sijaan. Hänen mukaansa tarvetta olisi lisätä matalankynnyksen valmentavia koulutuksia, joissa opetetaan elämäntaitoja. (Liiten 2013.)

Itse kannattaisin oppivelvollisuuden ikärajan nostamista. Ikäraja nostaminen lisäisi opiskelun joustavuutta ja 10. luokan tarve saattaisi jäädä monelle vähäisemmäksi. Onkin tärkeää pohtia, onko nykypäivän yhteiskunnassa enää yhtä kaikille sopivaa etenemispolkua kouluttautumisessa, minkä pohjalta oppivelvollisuusikäraja on asetettu.

Kiurun ajatuksia tukee vuoden 2013 voimaan tullut yhteiskuntatakuu eli nuorisotakuu, joka tarjoaa alle 25-vuotiaille ja alle 30-vuotiaille vastavalmistuneille koulutus-, työkokeilu-, työpaja- tai työpaikan kolmen kuukauden sisällä työttömäksi ilmoittautumisesta. Nuorten yhteiskuntatakuu on kirjattuna myös Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmaan ja sillä tavoitellaan nuorten syrjäytymisen ehkäisyä. (Nuorisotakuu 2013.)

Etsivä nuorisotyö on myös osa nuorisotakuuta ja tästä kirjoitettiin kesäkuussa 2013 Helsingin Sanomissa. Etsivään nuorisotyöhön on Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki myöntänyt valtionavustusta. Etsivän nuorisotyön tehtävänä on tavoitella tukea tarvitsevia nuoria ja ohjata heitä palveluiden piiriin edistääkseen heidän pääsyään koulutukseen ja työelämään. (HS 28.6.2013. A 16.)

Yksilölliset erilaiset elämänpolut

Uskon, että nykynuorilla on hyvin yksilölliset kehitys- ja itsenäistymispolut. Koen, että apua tarvitsevia nuoria voimme varmasti tukea parhaiten joustavilla matalankynnyksen palveluilla, ennaltaehkäisevällä työotteella ja moniammatillisella yhteistyöllä. Mielestäni on tärkeää osallistaa nuoria palveluiden kehittämiseen ja tuottamiseen. Nuoret tulee kohdata yksilöllisesti ja arvioida juuri hänen valmiuksiaan ottaa vastuu oman tulevaisuuden suunnittelusta.

Niina, sosionomi ylempi amk-opiskelija

Lisätietoa

Helsingin sanomat: 28.6.2013. s. A 16.

Häkkinen, Leena 2013: Taivas rajana. Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti Talentia 4.2013. Helsinki.

Jaakkola, Helena 2013: Nyt tekoja. Talentia- lehden erikoisnumero lastensuojelun ammattilaisille/ 30 päivää 1.2013. PunaMusta Oy. Helsinki.

Kettunen, Iita 2013: Profiili. Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti Talentia 3.2013. Helsinki.

Liiten, Marjukka. 7.7.2013. Helsingin sanomat. Verkkodokumentti.

Mehto, Eeva  2013: Matkalla mieheksi. Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti Talentia 3.2013. Oy Scanweb Ab. Helsinki.

Nuorisotakuu 2013.  Verkkodokumentti.

Ristimäki, Tero 2013: Sijoitus ihmiseen. Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti Talentia. 2.2013.

Tasala, Markku 2013: Ankkuri nostetaan yhdessä. Talentia- lehden erikoisnumero lastensuojelun ammattilaisille/ 30 päivää 1.2013. PunaMusta Oy.  Helsinki.

Vamos 2013: Helsingin Diakonissalaitos. Verkkodokumentti.

 

Päivi Känkänen & Pirjo Immonen-Oikkonen kirjoittavat, miten maassamme on maahanmuutto kasvanut ja moninaistunut. Maahanmuuttajien määrä on kasvanut tasaisesti 1990-luvulta lähtien. Heidän mukaansa tarvitsemme sekä rakenteellisia että asenteellisia muutoksia maahanmuuttajataustaisten lasten ja perheiden erityistarpeiden huomioimiseksi. Artikkelissaan he kirjoittavat, että Suomessa vieraskielinen väestö on asettunut isoihin kaupunkeihin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Helsingin koulujen oppilaista jo noin 11 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia, ja heistä suurin osa on Itä – Helsingin kouluissa. Kun puhutaan maahanmuuttajaperheistä, monikulttuurisista perheistä, siirtolaisista, pakolaisista tai paluumuuttajista, tapahtuu väistämättä aina jonkin tason yleistämistä. Samalta alueelta tuulleet ihmiset saattavat muodostaa hyvinkin heterogeenisen ryhmän erilaisine maahanmuuttosyineen ja lähtökohtineen

Monikulttuurisuusajattelussa lähdetään siitä oletuksesta, että kulttuurinen identiteetti saa näkyä ja sitä voi ilmaista. On tähdellistä miettiä, miten koulu voi tukea ja vahvistaa lasten ja vanhempien kulttuurisia erityispiirteitä niin opetuksessa kuin koulun toimintakäytännöissäkin. Vanhemmat tarvitsevat tukea ja kannustusta koulun ja kodin väliseen yhteistyöhön, suomalaiseen koulukulttuuriin perehtymiseen sekä lastensa koulunkäynnin tukemiseen.

Välittämisen kulttuuri kouluissa

Maahanmuuttajataustaisten oppilaiden lisääntyvä määrä ja sen myötä monikulttuurisuus tuovat uusia haasteita välittämisen kulttuurin kehittämiseen kouluissa. Koulun oppilashuollossa, kuten myös lastensuojelun parissa tarvitaan ymmärrystä monikulttuurisuuteen ja vähemmistöjen elämäntilanteisiin liittyvistä erityiskysymyksistä. Kouluympäristössä yhdenvertaisuus tarkoittaa oppilaan erilaisten tarpeiden huomioimista sekä koulun käytäntöjen ja perheen toimintakulttuurin yhteensovittamista. Kielenoppiminen ja ymmärtämisvaikeudet nähdään helposti vain tulokkaan ongelmana unohtaen, että yhteisymmärrys ja vuorovaikutuksen dialogisuus on kaikkien osapuolten vastuulla. Maahanmuuttajien opetuksen järjestämisessä on paljon kuntakohtaisia eroja

Känkänen & Immonen-Oikkonen uskovat, että jos kouluilla olisi riittävät resurssit ja osaaminen monikulttuuriseen työhön, monia tilanteita voitaisiin hoitaa ilman lastensuojelun väliintuloa. Vaikeudet ja konfliktit eivät yleensä häviä itsestään, vaan tarvitaan erilaisia kehittämistoimia, rasismin vastaisuutta ja asennekasvatusta, jotta monikulttuurisuus voisi olla rikkaus myös koulun kasvuympäristössä. Perheiden aktivoimiseksi ja yhteistoiminnan lisäämiseksi on kokeiltu erilaisia yhteistyökäytänteitä. Toiminnalliset vanhempaintapahtumat on koettu yleensä myönteisinä ja vuorovaikutusta edistävinä. On tärkeää tulla nähdyksi ja ymmärretyksi uudessa ympäristössä. Suomalaisen valtaväestön suvaitsevaisuus, vieraanvaraisuus ja myötäelämisen taidot ovat väistämättä tulleet tarkemman punnituksen eteen.

Opettajat tarvitsevat lisää valmiuksia monikulttuuritaustaisten oppilaiden opettamiseen. Kirjoittajien mukaan kodin ja koulun yhteistyön vaaliminen ja kehittäminen edellyttävät aktiivista vuorovaikutusta koulun henkilöstön ja vanhempien välillä. Opetuksen järjestäjä vastaa rakenteista ja linjauksista, mutta viime kädessä koulun rehtori ja opettajat vaikuttavat omalla toiminnallaan merkittävästi siihen, minkälaisen painoarvon kodin ja koulun välinen yhteistyö ja sen edistäminen koulussa saa. Kirjoittajien mielestä onnistuneen yhteistyön edellytyksenä on, että molemmat osapuolet tuntevat hyötyvänsä siitä. Yhteys koulun ja kodin välillä tulisi solmia mahdollisimman aikaisessa vaiheessa koulupolkua, jotta tämä yhteys säilyisi myös perusopetuksen ylempien vuosi luokkien haastavien nivelvaiheiden yli. Yhteistyön kehittämisen yhtenä keskeisenä tavoitteena on vanhempien kuulluksi tuleminen.

Maahanmuuttajataustaisilla vanhemmilla saattaa olla kuitenkin varsin erilaisia odotuksia koulunkäynnin suhteen, eteenkin jos lähtömaan koulun toimintakulttuuri on poikennut paljon suomalaisista käytännöistä. Myös koulun ja kodin välisen yhteistyön tarpeellisuutta voi olla vaikea ymmärtää, jos perhe ei ole sellaiseen aiemmin tottunut. Koulun yhtenä tehtävänä on kertoa vanhemmille koulujärjestelmän sisällöstä, vaatimuksista ja mahdollisuuksista sekä oppilaan asemasta, oikeuksista ja velvollisuuksista. Tulkkipalvelun tulisi olla tarpeen vaatiessa aina mahdollista.

Eritahtinen sopeutuminen yhteiskuntaan

Vanhempien ja lasten eritahtinen sopeutuminen uuteen yhteiskuntaan saattaa kääntää myös vanhempien ja lasten roolit ja vastuut päälaelleen. Lapsuuden ja nuoruuden rajamaastossa sekä kahden tai useamman kulttuurin välissä oleminen aktivoi lapsella liittymiseen ja kuulumiseen liittyviä pohdintoja. Myös elämänhistorian rankat kokemukset – luopumiset, siirtymiset ja hylkäämiset – heijastuvat uusiin elämäntilanteisiin niitä pysyvästi sävyttäen. Monikulttuurinen ja – kielinen tausta voi olla lapselle ja nuorelle sekä rikkaus että ristiriitojen lähde.

Hyvä kasvattaja tuntee ja hyväksyy itsensä, vain tuntemalla itsensä voi oppia tuntemaan muitakin. Aikuisen oma vahva itsetunto heijastuu lapseen. Itsetunnoltaan vahva aikuinen hyväksyy erilaisuuden ja sietää epävarmuutta. Hänen ei tällöin tarvitse turvautua rankaiseviin kasvatusmenetelmiin. Hän on kärsivällinen ja jaksaa kuunnella lapsia. Aikuisen oma roolimalli on tärkeä lapsen itsetunnon kannalta, sillä empaattinen itseensä luottava elämäntapa voidaan oppia vain toiselta.

Monikulttuurisen koulun arki

Tottumus vähentää rasismia ja epäilyä vieraita kulttuureja kohtaan. Kuitenkin suomalaiset koulut ovat erilaisia, toisissa on enemmän toisissa vähemmän maahanmuuttajia, aikuisia/lapsia/nuoria. Kaikille tulisi kuitenkin taata myönteinen koulutie. Monikulttuurisen koulun arki on haastavaa niin maahanmuuttajalle kuin kantaväestölle ja molempien on oltava valmiita sopeutumaan ja kyetä vastavuoroiseen vuorovaikutukseen.

Tulisi myös muistaa, että maahanmuuttaja-oppilaiden itsetunto-ongelmilla voi olla ihan sama syntyalusta kuin suomalaisilla lapsilla ja niiden korjaamiseen käyvät samat metodit. Kun heikosti menestyvät oppilaat saadaan uskomaan, että heidän huonot kouluarvosanansa johtuvat yrittämisen eikä kyvyn puutteesta, heidän suorituksensa alkavat parantua. Itsetunnoltaan heikot oppilaat ovat tottuneet jatkuviin epäonnistumisiin ja tulkitsevat niiden johtuvan vähäisistä kyvyistä.

Elisa Parikka, sosionomi ylempi amk-opiskelija

Lisätietoa

Päivi Känkänen & Pirjo Immonen – Oikkonen 2009. Monikulttuurinen perhe koulun kasvatusympäristössä. Teoksessa: Johanna Lammi-Taskula, Sakari Karvonen & Salme Ahlström (toim.) 2009. Lapsiperheiden hyvinvointi.