Lastensuojelun jälkihuollon tavoitteena on tukea nuorta ja hänen verkostoaan sijoituksen päättymisen jälkeen. Tällöin sosiaalityöntekijä laatii yhdessä asiakkaan ja hänen verkostonsa kanssa jälkihuoltosuunnitelman, johon kirjataan asiakkaan tarvitsemat palvelut ja tuki jälkihuollon aikana.

Jälkihuoltosuunnitelmassa huomioidaan elämän eri osa-alueet, kuten asuminen, toimeentulo, koulutus/työ, läheisverkosto sekä mahdolliset hoitotahot ja yhteistyökumppanit. Oman työntekijän antamien arjessa selviytymiseen ja itsenäisen elämän taitoihin liittyvien neuvonnan ja ohjauksen lisäksi jälkihuollossa voidaan käyttää erilaisia psykososiaalisen tuen muotoja, joita on esimerkiksi vertaisryhmätoiminta (Taskinen 2010: 153).

”Jälkihuolto on portti siihen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan”

Siirtymävaiheet ja aikuistumiseen liittyvä vastuun kantaminen omasta elämästä saattavat olla erityisen vaikeita nuorille, jotka ovat eläneet haasteellisissa oloissa. Vaikeudet voivat näkyä sosiaalisen tuen ja verkostojen puutteena, opiskeluun liittyvinä vaikeuksina ja työelämäkokemuksen ja -valmiuksien puutteina, tunneperäisinä ja psyykkisinä vaikeuksina tai runsaana päihteiden käyttönä. Nuorten toimijuutta tutkineen Tarja Juvosen mukaan kyse ei ole yksistään nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista vaan tilanteeseen vaikuttavat yhtä lailla olemassa olevat resurssit tai yhteiskunnalliset rakennetekijät. (Juvonen 2015: 31.)

Mike Stein (esim. 2009) on kirjoittanut paljon nuorten siirtymävaiheista nuoruudesta aikuisuuteen nimenomaan sijaishuollosta itsenäiseen elämään siirtyvien nuorten aikuisten elämässä. Teksteissä todetaan, että sijaishuollossa asuneille tämä siirtymävaihe on usein lyhyt ja nopeatempoinen, jolloin nuoren siirtymä rajoitetusta sijaishuollosta täysivaltaiseen kansalaisuuteen voi olla varsin raju (Stein 2009: 31). Maritta Törrönen ja Teemu Vauhkonen ovat tutkimuksissaan löytäneet neljä itsenäistymisen kipukohtaa: 1) nuorella ei ole riittävästi taitoja huolehtia omasta kodistaan, 2) hän on menettänyt suhteensa sijaishuoltoon ja sukuunsa, 3) hänellä on vaikeuksia ylläpitää talouttaan ja selvitä vuokranmaksusta ja 4) hänen itsetuntonsa on alhainen. Nämä tekijät ilmenivät suhteessa luottamukseen, sillä nuorten luottamus läheisiin ihmisiin, yhteisöön ja yhteiskuntaan oli alhainen. (Törrönen – Vauhkonen 2012: 102.)

Muutokseen tähtäävä ja hyvinvointia vahvistava työ ovat sosiaalityön peruslähtökohtia. Kansainvälisen sosiaalityön määritelmän (IFSW) mukaan sosiaalityö on paitsi muutostyötä, myös elämänhallintaa ja itsenäistymistä sekä ihmisten toimintavoimaa kasvattavaa ongelmanratkaisutyötä, joka rakentuu arvoperustaan, jolla edistetään ihmisoikeuksien ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutumista (Väisänen 2011: 177–178).

Vertaiskokemuksia peilaamalla nuori saa vahvistettua omaa identiteettiään

Vertaisryhmä voi toimia nuorelle sekä konkreettisten että sosiaalisten taitojen harjoittelupaikkana. Ryhmässä tapahtuvan vuorovaikutuksen avulla nuorella on mahdollisuus kyseenalaistaa ja muuttaa käsitystä itsestään ja muista, jolloin tapahtuu nuoren identiteetin kehitystä ja uudelleen rakentumista. Ryhmässä opitaan toimimaan yhdessä neuvoteltujen normien mukaisesti ja omaksutaan kulttuurisia tapoja, normeja ja sääntöjä, jotka puolestaan tukevat nuoren itsenäistymistä. (Huovila 2013: 33–34.)

Kaarina Mönkkönen on kirjoittanut, että jokainen uusi tilanne tarjoaa mahdollisuuden siirtyä totutusta roolista uuteen rooliin sekä testata omaksumiaan rooleja. Erilaiset roolit tukevat siten identiteetin rakentamisen mahdollisuuksia. Ryhmätoiminta voi Mönkkösen mukaan toimia myös vastavoimana nuoren mahdollisesti omaksumalle negatiiviselle ’itseään toteuttavalle ennusteelle’, jolloin nuori toimii muiden asettamin odotusten mukaisesti, ja jolloin poikkeavuus muodostaa leimaavan piirteen nuoren identiteetissä. (Mönkkönen 2007: 47–48.)

On sanottu, että kertomalla tarinaansa muille, voi tulla tietoiseksi omista asioistaan ja havaita, miten tarina resonoi kuulijoissa. Ryhmässä on mahdollista etsiä ja löytää uusia näkökulmia, joita vasten peilata omia kokemuksiaan. Tutkijat puhuvat emansipoitumisesta ja liittävät sen identiteettityöskentelyyn. Kirsi Nousiaisen mielestä identiteettityöskentely ja emansipaatio ovat edellytyksiä muutokseen tähtäävässä sosiaalityössä ja niiden tulisi olla tavoitteina asiakasryhmien kanssa työskentelyssä (Nousiainen 2015: 101–102).

Myös Susanna Hyväri näkee ryhmätoiminnan yhteyden emansipaatioon ja tiedostamiseen perustellen, että vertaisryhmätoiminnassa on mahdollista tuoda vapaasti esiin vaiennettuja ja piiloon jääneitä tilanteita ja tapahtumia. Hyvärin mukaan vertaiskokemusten peilaaminen luo mahdollisuuden omaksuttujen käsitystapojen ja näkemysten tutkimiseen ja uuden positiivisen identiteetin rakentamiseen (Hyväri 2005: 222–223.) Liisa Hokkasen ajatus emansipoitumisesta liittyy mahdollisuuteen saavuttaa parempi tilanne. Hänen mukaansa vertaisryhmässä on mahdollista toteutua subjektiuden ja tietoisuuden kasvamista, hallinnan- ja pystyvyydentunteen vahvistumista, sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman kohentumista ja toimijuuden lujittumista. (Hokkanen 2014: 44.)

Vertaisryhmään kuuluminen edistää nuoren osallisuutta

Ryhmään kuuluminen ja jäsenyys yhteisöissä ja yhteiskunnassa edellyttävät hyväksyntää, mukaan ottamista ja luottamusta, jotta yksilön osallistumista ja voimaantumista voi tapahtua. Käytännössä tämä edellyttää sitä, että yksilöllä on sosiaalisesti merkityksellisiä ja tärkeitä suhteita tai jäsenyyttä erilaisissa ryhmissä (vrt. Raivio ja Karjalainen 2013). Vertaisryhmä voi toimia ”sosiaalisena liimana” eli sosiaalisiin toimintaympäristöihin kiinnittäjänä. Tässä kiinnittymisessä oleellisia tekijöitä ovat yhteistoiminnallisuus ja kollektiivinen intentionaalisuus, joka sitoo yksilöt yhteen ja toimii pohjana sosiaalisille ryhmille, suhteille ja vuorovaikutukselle (Tollefsen 2014: 90.)

Osallisuudessa on keskeistä yhteenkuuluvuuden tunne sekä kokemus turvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta (Särkelä-Kukko 2014: 49). Vertaisryhmä voi näitä tunteita nuorelle mahdollistaa. Eila Jantusen mukaan useassa tutkimuksessa on tullut esiin se, että vertaisryhmään osallistujille merkityksellistä ovat olleet muun muassa tiedon saaminen toisilta samoin kokeneilta, mahdollisuus kuulua johonkin, kokemusten jakaminen, muiden auttaminen ja ongelmien selkiytyminen (Jantunen 2008: 25). Liisa Hokkanen näkee vertaisuuden olevan ihmisten keskinäistä samuutta jonkin asian, ominaisuuden tai elämäntilanteen suhteen ja vertaistuen olevan tästä yhteisyydestä kumpuavaa sosiaalista tukea ja autetuksi tulemisen rakennusainetta. Vertaistuki voi näin ollen olla voimaannuttavaa ja eheyttävää. (Hokkanen 2014: 71–72.)

Vertaistuen voima on nimenomaan vertaisuudessa, jolloin yksilökohtaisen kokemuksen ainutlaatuisuus korostuu ja jakamisen kohteena ovat vertaisten erilainen elämänhistoria koetusta vertaisasiasta. Tämän kokemustiedon tekee erityiseksi se, että se on vertaisten kokemaa ja elämässä koeteltua. (Hokkanen 2014: 218–219.)

Nuori on asiantuntija

Tämä artikkeli perustuu opinnäytetyöhön, jossa tarkasteltiin harkinnanvaraisen jälkihuoltopäätöksen saaneille nuorille suunnattua vertaisryhmää ja ryhmän merkitystä siihen osallistuneille nuorille. Opinnäytetyöllä pyrittiin hakemaan vastausta siihen, miten ryhmämuotoinen tuki auttaa harkinnanvaraisen jälkihuoltopäätöksen saaneita nuoria oman elämänsä ja itsenäistymisensä alkuun ja mitä uutta työntekijät voivat oppia nuorten tukemisesta.

Eräs opinnäytetyön nuorista kuvasi jälkihuoltoa porttina siihen mitä tulevaisuus tuo tullessaan pohtiessaan jälkihuollosta saamiaan palveluita. Portti-metafora on osuva. Ei ole yhdentekevää millaisin eväin nuori astuu portista ulos itsenäiseen elämään.

Vertaisryhmätoiminta on tärkeä tuki nuorten itsenäistymisen tukemisessa. Ryhmämuotoisella tuella pystytään saavuttamaan sellaisia tavoitteita mihin yksilöllisellä työllä ei ole mitenkään mahdollista päästä. Vertaisryhmässä mahdollistuu samaistuminen muiden nuorten elämään, vertaisuuden kokemus, hyväksytyksi tuleminen vertaisten joukossa ja vastavuoroinen jakaminen. Tällaista sosiaalista tukea ei yksilötapaamisilla pystytä tarjoamaan, vaikka kuinka työntekijä pyrkisi omalla empaattisuudellaan asettumaan nuoren asemaan.

Opinnäytetyön tuloksista ilmeni, että vaikka nuoret kokivat ryhmänohjaajien roolin tärkeäksi, nousi ”nuorilta nuorille” – tiedon saaminen selkeästi merkitykselliseksi. Merkittävää tässä oli paitsi vertaisilta saatu kokemustieto, myös kokemus siitä, etteivät he ole elämäntilanteidensa kanssa yksin. Lisäksi vertaisryhmässä mahdollistui lupa olla oma itsensä ilman leimautumisen pelkoa.

”Kyl se silleen vaikutti, et mulle tuli enemmän itseluottamusta kun sai sitä tukee ja silleen tunsi itsensä jotenkin hyväksytyksi, et ei kukaan silleen… niinku tuominnut sua.”

Camilla Peltola, sosionomi (ylempi AMK)

Tämä artikkeli pohjautuu opinnäytetyöhön: Peltola, Camilla 2016. Harkinnanvaraisen jälkihuoltopäätöksen saaneiden nuorten vertaisryhmä lastensuojelun avohuollossa. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto.  Opinnäytetyö on luettavissa sähköisenä ammattikorkeakoulujen www.theseus.fi –tietokannasta.

Lähteet

Hokkanen, Liisa 2014. Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Rovaniemi: Acta Universitatis Lapponiensis 278.

Huovila, Eija 2013. Identiteettiä rakentamassa – Alle 25-vuotiaiden helsinkiläisten nuorten kokemuksia perussosiaalityöstä. Sosiaalityön erikoistumiskoulutukseen kuuluva lisensiaatintutkimus. Marginalisaatiokysymysten sosiaalityön erikoisala. Sosiaalitieteidenlaitos. Helsingin yliopisto. Verkkodokumentti.

Hyväri, Susanna 2005. Vertaistuen ja ammattiauttamisen muuttuvat suhteet. Teoksessa Nylund, Marianne – Yeung, Anne Birgitta (toim.) Vapaaehtoistoiminta. Anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino.

Jantunen, Eila 2008. Osalliseksi tuleminen − masentuneiden vertaistukea jäsentävä substantiivinen teoria. Tampereen yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta, Hoitotieteen laitos. Lisensiaatintutkimus. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja: A Tutkimuksia 18. Tampere: Juvenes Print.

Juvonen, Tarja 2015. Sosiaalisesti kontrolloitu, hauraasti autonominen. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, Julkaisuja 165. Helsinki.

Mönkkönen, Kaarina 2007. Vuorovaikutus – dialoginen asiakastyö. Helsinki: Edita Prima Oy.

Nousiainen, Kirsi 2015. Yhteisöt pitkäaikaisasunnottomien elämänkuluissa ja emansipatorisessa identiteettityössä. Teoksessa Väyrynen, Sanna – Kostamo-Pääkkö, Kaisa – Ojaniemi, Pekka (toim.) Sosiaalityön yhteisöllisyyttä etsimässä. EU: United Press Global.

Raivio, Helka – Karjalainen, Jarno 2013. Osallisuus ei ole keino tai väline, palvelut ovat! Osallisuuden rakentuminen 2010-luvun tavoite- ja toimintaohjelmissa. Teoksessa Era, Taina (toim.): Osallisuus – oikeutta vai pakkoa? Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja 156. Tampere: Suomen yliopistopaino Oy – Juvenes Print. Verkkodokumentti.

Stein, Mike 2009. Young people leaving care: transitions to adulthood. Teoksessa Petch, Alison (toim.): Managing Transitions: Support for Individuals at Key Points of Change. Bristol: The Policy Press. Verkkodokumentti.

Särkelä-Kukko, Mona 2014. Osallisuuden eriarvoisuus ja eriarvoistuminen. Mistä puhumme, kun puhumme osallisuudesta? Teoksessa Jämsén, Arja – Pyykkönen, Anne (toim.): Osallisuuden jäljillä. Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry. Saarijärvi: Saarijärven offset 2014. Verkkodokumentti.

Taskinen, Sirpa 2010. Lastensuojelulain soveltaminen. Helsinki: WSOYpro Oy.

Tollefsen, Deborah 2014. Social Ontology. Teoksessa Montuschi, Eleonora – Cartwright, Nancy (toim.): Philosophy of Social Science: A New Introduction. Oxford: Oxford University Press.

Törrönen, Maritta – Vauhkonen, Teemu 2012. Itsenäistyminen elämänvaiheena – osallistava vertaistutkimus sijaishuollosta itsenäistyvien nuorten hyvinvoinnista. SOS-Lapsikylä ry.

Väisänen, Raija 2011. Toivon ja epätoivon rajapinnoilla – näkökulmana ehkäisevä päihdesosiaalityö. Teoksessa Ruuskanen, Petri T. – Savolainen, Katri – Suonio, Mari (toim.): Toivo sosiaalisessa. Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. EU: UNIPress.

 

 

Kaupunginhallitus päätti syyskuussa 2015 äänin 11—4, että Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston ylläpitämät asukastalot saavat jatkaa sote-viraston hallinnoimana. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on vuodesta 2012 lähtien pyrkinyt siirtämään asukastalojen toiminnan järjestöjen ja yhteisötoimijoiden organisoimiksi. Päätöstä on riepoteltu lautakunnissa ja kaupunginhallituksessa useaan otteeseen, edellisen kerran viime vuonna.

Työrauhaa asukastalojen toiminnalle

Voisiko jo luottaa siihen, että työntekijät ja asukastalojen käyttäjät saavat työrauhan ja pystyvät keskittymään ja luottamaan siihen, että toiminta on turvattua? Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Tatu Rauhamäki (kok.) on kommentoinut, että tuoreen päätöksen kanssa eletään ainakin sote-uudistukseen asti (HU 2.10.2015). Pettyneen poliitikon uhkaus? Rauhamäki on myös todennut, että hänen on vaikea kuvitella, miksi toiminta ei olisi pyörinyt järjestövetoisesti ja perustelee, että toiminnan pitäisi olla enemmänkin kaupunginosalähtöistä, eikä viranomaistoimintaa (HU 29.9.2015).

Asukastalotoiminta on yhteistyötä

Viranomaistoimintaa?

• Se, että taloilla työskentelee toimessa oleva sosiaalialan ammattilainen, jolla on laaja osaaminen paitsi sosiaalialan palveluverkostosta, myös kolmannen sektorin toimijoista ja alueellisista palveluista?
• Ja jolla on koulutus ihmisten kohtaamisesta ja tukemisesta, kyky antaa keskusteluapua ja järjestää vertaisryhmätoimintaa?
• Ja joka pystyy keskittymään työn sisällölliseen, tavoitteelliseen ja pitkäjänteiseen kehittämiseen, koska on vakinaisessa (ja esimerkiksi poliittisesti sitoutumattomassa) työsuhteessa?
• Ja jonka työnantaja arvostaa ja luottaa ammattitaitoiseen henkilöstöön, joka tekee Helsingin kaupungin arvojen ja strategian mukaista työtä yhdenvertaisen asukkuuden edistämiseksi ja osallisuuden vahvistamiseksi.

Miksi ihmeessä tämä halutaan ajaa alas? Miten tällainen kaupungin toiminta olisi huono asia asukastalotoiminnalle?

Se, että toimintaa hallinnoi ja rahoittaa sote-virasto, ei tarkoita sitä, etteikö taloilla voisi toimia myös järjestöt ja muut yhteisötoimijat yhdessä kaupungin työntekijän kanssa – taloilla työskentelee yleensä vain YKSI palkattu vakituinen työntekijä yhdessä palkkatuettujen, vapaaehtoisten, kuntouttavan työtoiminnan ja opiskelijaharjoittelijoiden kanssa.

Asukastalot tekevät monipuolista kumppanuustyöskentelyä eri toimijoiden kesken jo nyt ja sitä kehitetään koko ajan lisää, kuten tehdään muissakin virastoissa. Esimerkiksi Nuorisoasiainkeskus on jo pitkään toiminut kumppanuusmallin mukaisesti tarjoamalla nuorisotalon tiloja maksutta muiden nuorten parissa toimivien toimijoiden tarpeisiin. Ja sille, että asukastalot siirtyisivät kokonaan järjestöjen pyörittämiksi, ei ole olemassa realistisia mahdollisuuksia. Järjestöillä on mahdollisuus organisoida toimintaa, mutta rahoitusta niillä ei sille ole. Tämä tarkoittaisi sitä, että Helsingin kaupungin tulisi kuitenkin avustaa järjestöjä toiminnan ja talojen ylläpitokustannuksissa.

Sosiaali- ja terveyslautakunta edellytti vuonna 2014, että sosiaali- ja terveysvirasto kuulee asukastalojen työntekijöitä ja käyttäjiä. Raportin aineisto koottiin asukastalojen työntekijöiltä sekä käyttäjäkyselyllä asukastaloissa käyviltä yksityishenkilöiltä ja yhteisötoimijoilta. Raportista ilmeni, että ne yhteisötoimijat, jotka ilmoittivat kykenevänsä ottamaan asukastalon ylläpitääkseen, kertoivat tarvitsevansa tukea ensisijaisesti vuokra- ja hallinnointikuluihin. Tämän lisäksi tukea nähtiin tarvittavan palkka- sekä toimintakuluihin. Lisäksi työtoiminnan mahdollistamiseksi sosiaali- ja terveysviraston tulisi toimia kumppanina.

Suurin osa (86 %) ilmoitti, ettei heillä ole kykyä ylläpitää asukastaloa millään tuilla. (Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston asukastalotyö 2014, 23.). Asukastalotiimin budjetti on noin 1 500 000 euroa vuodessa. Tästä henkilöstömenojen osuus on noin 600 000 euroa vuodessa ja vuokrien osuus 560 000 euroa vuodessa. (Mt., 4.) Erilaista tukea, palveluohjausta ja neuvontaa annetaan viikossa arviolta lähes sadalle henkilölle (Mt., 7). Kyseessä on siis varsin kustannustehokas sosiaalityön muoto.

Asukkaat tarvitsevat  

Asukastaloilla työskentelee yhteensä 14 kaupungin työntekijää, sosiaalialan ja yhteisöpedagogin koulutuksilla. Asukastalojen kävijöiltä kysyttiin, kokevatko he että asukastalon toimintaa vetävä sosiaalialan ammattilainen ymmärtää kävijöiden tarpeita ja järjestää palveluita ja toimintaa juuri näiden tarpeiden pohjalta. Vastaajista 84 % koki, että näin tapahtuu ja jokseenkin eri mieltä tai täysin eri mieltä oli vain 3 %. Avoimissa vastauksissa nostettiin esiin työntekijän tuki sosiaaliseen kanssakäymiseen, henkiseen tukeen sekä päivittäisiin arjen pulmatilanteisiin. Neuvoa haetaan myös asunnottomuuteen, asunnonhakuun ja leipäjonoon liittyvistä asioissa. Erikseen oli nostettu esiin alueelliset harrastusmahdollisuudet ja tiedottamisen sekä vapaaehtoistyön tuki. Tietokoneen käyttöön, kotilähettilästoimintaan sekä erilaisiin koulutuksiin haettiin myös apua sosiaaliohjaajalta. (Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston asukastalotyö 2014, 17-18.)

Asukastalotoiminta on kustannustehokasta

Asukastalotoiminta sosiaali- ja terveysviraston ylläpitämänä ei ole keneltäkään pois. Toiminta on kustannustehokasta ja vastaa tämän päivän sosiaalityön ja sosiaalihuoltolain henkeen, jossa yksilön omaa toimijuutta ja osallisuutta halutaan vahvistaa ja siirtää painopistettä korjaavista työmuodoista ennaltaehkäiseviin ja yhteisöllisyyttä edistäviin työmuotoihin. Asukastalojen yhteistyö ja kumppanuus kolmannen sektorin toimijoiden sekä järjestöjen kanssa on vahvaa.

Tiloja käytetään maksutta yleishyödylliseen toimintaan ja yhteistyötä tehdään lähiyhteisöjen, mutta myös suurempien kansalaisjärjestöjen ja eri yhdistysten kanssa. Tiedotus ja viestiminen alueen ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä eri osapuolille on tärkeä osa alueellista työtä. Alueellisena toimijana asukastalot henkilökuntineen osallistuvat monenlaisiin asukastapahtumiin ja tilaisuuksiin ja ovat myös itse aktiivisesti niitä järjestämässä.

Aktiiviseen kansalaisuuteen

Lähidemokratiaa vahvistetaan ja pyritään saamaan myös ne asukkaat mukaan, jotka eivät perinteisesti ole aktiivisia. Yhteiset prosessit asukkaiden kanssa ovat oppimista aktiiviseen kansalaisuuteen. (Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston asukastalotyö 2014, 24.) Asukastalot ja niiden osaava henkilöstö ovat omalta osaltaan vahvistamassa neljännen sektorin eli kansalaisten itsensä omaa aktiivisuutta ja siihenhän juuri uusi sosiaalihuoltolakikin pyrkii.

Camilla Peltola, sosionomi (ylempi AMK) –opiskelija

Lisätietoa

Kaupunginhallitus 33/28.9.2015. Asukasosallisuuden avustusten myöntämisperiaatteet ja asukastalojen hallinnon järjestely. Diaarinumero 2013-015599. Verkossa. 

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston asukastalotyö 2014 Henkilöstön ja käyttäjien näkemys. Verkossa. 

Helsingin Uutiset 29.9.2015. Päätös asukastaloista: ”Sitä pitäisi kysyä ennemminkin niiltä, jotka äänestivät sen puolesta”. Verkossa. 

Helsingin Uutiset 2.10.2015: Asukastaloissa huokaistiin helpotuksesta. Verkossa.