Oppimisen teorioita on runsaasti, ja vähintään yhtä runsaasti on viime vuosina kirjoitettu onnellisuudesta. Kansakoulun aikainen oppiminen ei ainakaan vanhempieni ikäpolven mukaan ollut erityisen onnellista; kehuja ja kiitoksia tuli harvoin ja vääristä vastauksista saattoi saada karttakepistä sormille. Onneksi jossain vaiheessa opetukseen ja oppimisen käsitteeseen tulivat mukaan lempeys ja armollisuus.
Molemmat teemat kiehtovat itseäni, ja tulkitsen oppimisen hyvin laveasti – oppimista tapahtuu jatkuvasti kaikenlaisissa ympäristöissä. Siksi on kiehtovaa pohtia, miten oppiminen tekee onnelliseksi ja mitkä asiat siihen vaikuttavat.
Riman laskeminen oikotie onneen?
Blogiteksti-idea syntyi lehtiartikkelista loppuvuodesta 2020. Juttu kertoi downshiftaamisesta, otsikkona oli ”Paine menestyä aiheuttaa rimakauhua” (HS, 6.11.2020). Teksti perustui kasvatustieteilijän ja filosofin Juha T. Hakalan haastatteluun ja kirjaan ”Vähemmällä enemmän: miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta”.
Hakalan väitteissä omaan korvaan särähti eniten epämukavuusalueen kritisoiminen. ”Unohda heikkoudet ja pysy poissa epämukavuusalueelta. Satsaa omiin vahvuuksiisi ja rakenna työelämäsuhteesi nimenomaan niiden varaan”, Hakala sanoo. Tämä herätti kiinnostuksen, ja osaltaan myös vastustuksen. Olen ollut innokas epämukavuusalueelle hyppijä jo nuoruusiästä lähtien. Jotkut lyhyet kokeilut ovat onnistuneet, jotkut epäonnistuneet surkeasti, ja joskus kyse on ollut vain pitkäjänteisestä puurtamisesta, jossa ei ole mitattu onnistumisprosenttia. Siksi halusin selvittää onko Hakalan ehdotus tosiaan paras mahdollinen tapa elää, opiskella ja työskennellä, vai löydänkö kuitenkin perusteita epämukavuusalueen työstämiseen.
Hakala (2020) puhuu paljon kunnianhimosta ja sen kääntöpuolesta, joka voi ilmetä kaikki esteet tieltä raivaavana ahneutena tai asioiden loputtomana viilaamisena, mitkä molemmat tarkoittavat korkeaa rimaa. Tätä riman korkeutta hän nimenomaan kritisoi. Hakala päätyi selvittämään Nobel-palkinnon voittaneiden henkilöiden tieteellistä luovuutta, ja vastauksia saatuaan hän löysi tietynlaisen yhtäläisyyden heidän työskentelytavoissaan. Huipulle edenneet tutkijat saattoivat nivoa kaiken tekemisensä harrastuksia myöten samaan luovaan prosessiin, mutta niin ettei siitä tarvinnut ottaa erityistä stressiä, vaan prosessi saattoi jatkua pitkäänkin, jopa vuosia. ”Oleellista oli havaita ja myös hyväksyä se, ettei kaikkien siihen kytkeytyvien ideoiden ja langanpäiden suinkaan tarvinnut olla jatkuvan intensiivisen pöyhinnän kohteina. – – (Ajatusten ja ideoiden) on annettava marinoitua ja kypsyä hiljalleen, jotta ne voisivat myöhemmin tulla esille jalostuneempina, perustellumpina.”
Ajatus Hakalan kirjan taustalla on siis leppoisamman asenteen omaksuminen ja että riman laskeminen on kaikin puolin ok. Liian korkea rima voi saada aikaan, no, rimakauhua, ja tuottaa sen, että henkilö ei saa jotain työtä valmiiksi millään, mikä voi myös johtaa asioiden marinoimiseen vuosikausia. Tässä lienee kuitenkin merkittävä ero: näillä huippututkijoilla ei oletettavasti ollut taustalla vaatimusta tai tavoitetta saada Nobel-palkinto, siinä missä opiskelijalla tai projektityöntekijällä voi olla hyödyllinenkin tavoite saada valmiiksi opinnäytetyö tai tietty työtehtävä. Tällöin riman laskeminen voi olla tärkeää, jotta saa valmiiksi edes jotakin ja tekijä itse ei pala loppuun.
Flow-tila ja sopivat haasteet
Mihalyi Csikszentmihalyi (2005. Alkuperäinen 1990) on luonut flow’n käsitteen, jossa taitojen ja haasteiden pitäisi kasvaa samassa suhteessa. Jos taitojen karttuessa haasteet pysyvät vähäpätöisinä, se tylsistyttää (kuvassa 1 kohta A2). Vastaavasti liian suurien haasteiden edessä ihminen ahdistuu ja stressaantuu (kuvassa 1 kohta A3). Tässä ”flow-kanavassa” kulkiessaan ihminen on onnellisimmillaan. Myös Hakala (2020) myönsi, että ”mukavat, leppoisat ja helposti saavutettavissa olevat tavoitteet eivät (nekään) ole oikotie onneen”.
Kuva 1. Tietoisuuden kompleksisuus kasvaa flow-toimintojen seurauksena. Kuva kirjasta Flow – elämän virta (Csikszentmihalyi 2005).
Csikszentmihalyi (2005) puhuu optimaalisesta kokemuksesta, joka syntyy siitä kun saamme jotakin vaikeaa ja arvokasta tapahtumaan, eli olemme aktiivisia toimijoita ja onnistumme tehtävässämme, vaikka kokemuksen hetkellä suoritus voikin olla epämiellyttävä. ”Ajan mittaan optimaaliset kokemukset kuitenkin kasvattavat hallinnan tunnetta – tai paremminkin ehkä sitä tunnetta, että olemme osallisia elämämme sisällön määräämisessä; ja se vie meitä lähemmäksi tuota onnellisuudeksi nimitettyä tilaa kuin mikään, mitä kykenemme kuvittelemaan”. Tämän moni tunnistanee omakohtaisesti: kun saa jonkin vaikean ja haastavan tehtävän suoritettua hyvin, on kokemus erittäin voimaannuttava. Tämä saattaa kuitenkin vaatia sitä epämukavuusalueelle menemistä lähtötilanteessa.
Flow-kokemus on mahdollinen, jos kasvatamme joko taitojamme tai kohtaamiamme haasteita. Csikszentmihalyi (1997) on tehnyt myös toisen version kaaviosta (ks. kuva 2), jossa flow ei kuljekaan lineaarisesti alakulmasta yläkulmaan, vaan optimaalinen kokemus ilmenee vain siellä missä haasteet ja taidot ovat molemmat jo melko korkealla tasolla. Ihannetilanteessa henkilön taidot ovat täydellisesti käsillä olevan haasteen tasolla. Mielenkiintoinen on erityisesti tuo kuvassa mainittu ”arousal”, jonka voisi kääntää tässä yhteydessä vaikka herätysreaktioksi. Csikszentmihalyin mukaan tämä ei ole lainkaan huono tila: heräämisessä henkilö tuntee olonsa keskittyneeksi, aktiiviseksi ja sitoutuneeksi, mutta ei vielä kovin vahvaksi. Flow-tasolle päästäkseen pitää siis opetella uusia taitoja.
Kuva 2. Optimaalinen kokemus, flow, ilmenee kun sekä haasteet että taidot ovat korkealla tasolla. Kuva kirjasta Finding flow (Csikszentmihalyi, 1997). Termien suomennokset: Saija Heinonen.
Myös tuoreemmassa Helsingin Sanomien jutussa (15.11.2021) työntekoon liittyvää merkityksellisyyttä tutkinut filosofi Frank Martela sanoo ihmisten haluavan päästä käyttämään omia kykyjään, oppimaan ja kehittymään, ja siksi etsimme uusia projekteja ja haasteita. ”Eivät lapset ole paikallaan, vaan koko ajan keksivät uusia projekteja, oli se sitten tyynyradan oikeaoppinen läpihyppely olohuoneessa tai pallonheitto pihalla”. Pikkulasten voisi todeta hakeutuvan toistuvasti tälle heräämisreaktion tasolle. Ja onneksi näin on, sillä jos ihminen jäisi pienestä pitäen köllöttelemään leppoisasti mukavuusalueelleen, niin ihmiskunta ei taitaisi edes kävellä tai puhua yhteisiä kieliä. Tästä voisi siis päätellä, että ihmisellä on ainakin jonkinlainen sisäsyntyinen tarve oppia uutta.
Kasvun asenne ratkaisee
Carol Dweckin (esim. 2006) mukaan ihmisillä on kaksi tapaa asennoitua oman osaamisen kehittämiseen:
- kasvun asenne (engl. growth mindset), ja
- muuttumaton asenne (engl. fixed mindset).
Jos ajattelet, että oppimispotentiaalisi on teoriassa rajaton, ja harjoittelun ja uusien kokemusten myötä voit aina oppia uutta, olet omaksunut kasvun asenteen. Jos taas ajattelet, että oppimispotentiaalisi on määritelty jo syntymässä tai muissa taustatekijöissä, olet omaksunut muuttumattoman asenteen.
Vastaavanlaisesta minä-käsityksestä on kirjoittanut jo 1970-luvulla Wayne W. Dyer (1977) melko kriittiseen sävyyn: ””Minä olen aina ollut tällainen, se on kerta kaikkiaan minun luontoni.” – Tällainen asenne vahvistaa saamattomuuttanne ja ennen muuta se auttaa teitä pitämään kiinni siitä järjettömästä käsityksestä, että teidän ei kannata tehdä mitään, ellette osaa tehdä sitä todella hyvin.” Dyer lyttää intohimoisesti kymmenen eri määrittelykategoriaa, joita itselleen voi luoda. Oli kyse sitten koulun oppiaineista, kädentaidoista, luonteenpiirteistä tai motorisista taidoista, Dyerin mukaan luomme verukkeita, joiden perusteella meidän ei tulevaisuudessa tarvitse tehdä mitään näistä asioista, tai ainakin ne selittävät sen miksi suoriudumme niistä niin huonosti. Hän muistuttaa, että ”ihminen kehittyy taitavaksi siinä mitä hän harrastaa, ei siinä mitä hän kaihtaa”.
Dyer esittää keinoja noidankehästä ulos pääsemiseksi, ja tulee myös maininneeksi sivulauseessa verukkeena vanhempien syyttämisen omista ominaisuuksista. Tästä on kirjoittanut myös Dweck (2016) todeten että vanhempien epäonnistumisen asenteella on vaikutusta lasten (epä)onnistumisen kokemuksiin. Luonnollisesti omien vanhempien lisäksi on muitakin tekijöitä, jotka voivat edistää tai estää miellyttäviä oppimiskokemuksia. Yksilön kannalta triggeri, niin hyvässä kuin pahassa, voi olla mikä vain yksittäinen tekijä tai tekojen sarja, esimerkiksi yksittäinen opettaja ala-asteella, joka on joskus antanut kehuja – tai moittinut väärässä paikassa. Elämässämme voi myös olla tilapäisiä häiriötekijöitä, jotka estävät uuden asian opiskelun juuri sillä hetkellä, vaikka halua olisikin.
Tällaisia kielteisiä kokemuksia on varmasti kaikilla, mutta Rick Hansonin (2020) mukaan pystymme kuitenkin vaikuttamaan siihen, miten annamme kielteisen kokemuksen meihin vaikuttaa. Hanson kirjoittaa hyvän vastaanottamisesta, joka kehittää sisäisiä vahvuuksia. Hän mainitsee hyvän vastaanottamisen olevan aktiivista, ei passiivista, ja se vahvistaa huomiokykyä. Kielteisillä kokemuksilla on oma arvonsa, mutta niiden märehtiminen yli tarpeellisen ajan on kuin jäisi tuleen makaamaan. Sen lisäksi että hyviä, olemassa olevia kokemuksia opettelee vastaanottamaan, niitä on myös mahdollista kehittää itse. Kyse on omien ajatusten muuttamisesta ja uudelleen suuntaamisesta.
Kirjan tuoma oivallus on se, että se vahvistuu, mihin kiinnitämme huomiomme. Hyvän vastaanottamisen harjoitukset eivät ole helppoja, mutta niillä luomme itsellemme mielenrauhaa ja tasapainoa. Ihmisellä on monesti taipumus keskittyä vain siihen, mikä on huonosti. Sama syy voi estää meitä kehittämästä itseämme, koska olemme joskus saaneet negatiivista kritiikkiä jostain suorituksestamme.
Oman asenteen ja ajattelutavan muokkaaminen
Loppujen lopuksi Hakalan kehotus riman laskemisesta ei välttämättä liity mukavuusalueeseen, vaan joissain tapauksissa pelkästään ylenmääräisen stressin ja kiireen välttämiseen. Riman olisikin hyvä olla kiinteän korkeuden tai jatkuvan nousun sijaan joustava. Toisin kuin korkeushypyssä, rimaa ei tarvitse joka suorituksen jälkeen nostaa vähän ylemmäs vaan korkeuden voi säätää sen hetkisten voimavarojen mukaan. Jos samanaikaisesti on viisi tärkeää projektia suoritettavana, voit valita niistä sen, joka vaatii erityishuomiota ja keskittyä suorittamaan se huolella. Muiden riman voit laskea siksi aikaa alemmas. Eli kyse voi myös olla vain priorisoinnista.
Epämukavuusalueelle meneminen sen sijaan on tavattoman laaja käsite, ja sekä Dyerin että Dweckin esimerkit liittyvät samaan asiaan. Mukavuusalueella voidaan pysyä, koska on opittu ja totuttu pysymään siellä. Dyerin (1977) sanoin “te olette tottuneet omiin määritelmiinne itsestänne”. Hänen mukaansa niin sanotut “minä olen tällainen” -nimilaput ovat saattaneet estää elämästä elämää niin täydesti kuin voisi, ja näistä nimilapuista pitäisi hankkiutua eroon.
Mukavuusalueen ulkopuolinen tutkimusmatkailu ei tarkoita sitä, että kaikkea pitää kokeilla tai syöksyä suin päin mihin tahansa uuteen haasteeseen, vaan myös yhden tavallisen työuran ympäriltä voi löytyä uusia, haastavia asioita, uusien taitojen opettelua. Suosittelen suhtautumaan potentiaaliseen oppimiskokemukseen uteliaasti – epämukavuusalueella voi mennä välillä vain käymään, ja sieltä saattaa löytyä sellaisia vahvuuksia, joiden olemassaoloa ei aiemmin tiennytkään. Csikszentmihalyin (1997) teoriaa mukaillen flow-tila on mukavuusaluettamme ja arousal-tila epämukavuusaluetta. Hänen mukaansa optimaaliset kokemukset (flow) vievät meidän lähemmäksi onnellisuuden tilaa, mutta väitän, että epämukavuusalueella onnistuminen vasta voimaannuttaakin.
Viime kädessä kysymys on pitkälti asenteista, ja asenteet ovat siitä mukavia, että niitä voi muuttaa. Olen koettanut itse omaksua jo pitkään sen ajatuksen, että kun elämässä tulee vastoinkäymisiä niin opinnoissa, työelämässä kuin henkilökohtaisella saralla, pyrin löytämään niistä jotain, mitä voin oppia. Lähes kaikista vastoinkäymisistä löytyy tällainen oppimisen potentiaali. Siksi välttelen termiä “epäonnistuminen”, sillä aina voi vain onnistua tai oppia, ja molemmat ovat eteenpäin vieviä kokemuksia. Näihin vaikuttavat läheisesti myös omat motivaatiotekijät, mutta niistä enemmän ensi kerralla.
Kohti epämukavuusaluetta
- Aseta rima joka joustaa elämäntilanteesi, muiden vaatimusten ja voimavarojesi mukaan.
- Hankkiudu eroon “minä olen aina ollut tällainen” -leimoista.
- Harjoittele hyvän vastaanottamista – se vahvistuu mihin kiinnitämme huomiomme.
- Opettele suhtautumaan epämukavuusalueeseen potentiaalisena oppimiskokemuksena, uteliaasti, mutta liikaa stressaamatta. Voit vain onnistua tai oppia.
Kirjoittaja
Saija Heinonen on projektipäällikkö ja TKI-asiantuntija elokuva- & tv-alan töiden ja kasvatustieteen opintojen taustalla. Halu ymmärtää ihmisen käyttäytymistä ja oppimisen mekaniikkaa on herännyt idulle jo nuoruudessa, mutta vasta viime vuosina se on versonut näkyvämmin. Vapaa-aikaan kuuluu muun muassa aktiivista liikuntaa, kamppailulajeja ja puutarhanhoitoa.
Lähteet
Csikszentmihalyi, M. 2005. Flow – elämän virta. Tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu. Rasalas Kustannus. Alkuperäisteos 1990. Flow.
Csikszentmihalyi, M. 1997. Finding Flow. The psychology of Engagement with Everyday Life. Basic Books.
Dweck, C.S. 2016. Mindset Menestymisen psykologia. Kuinka voimme toteuttaa piileviä kykyjämme. Viisas elämä Oy. Alkuperäisteos 2006. Mindset. The New Psychology of Success.
Dyer, W.W. 1977. Hyväksy itsesi – uskalla elää! 1977. Kustannusosakeyhtiö Otava. Alkuperäisteos 1976. Your erroneous zones.
Hakala, J.T. 2020. Vähemmällä enemmän – Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta. Alma Talent Oy.
Hanson, R. 2020. Onnellisuuden ohjelmointi – hyvinvointia neurotieteen avulla. Viisas elämä Oy. 2. painos. Alkuperäisteos 2013. Hardwiring Happiness: The New Brain Science of Contentment, Calm, and Confidence. (Kirja on aiemmin julkaistu suomeksi nimellä Sisäsyntyinen onnellisuus)
HS (Helsingin sanomat). 6.11.2020. Paine menestyä aiheuttaa rimakauhua. Toimittaja Juha Riihimäki.
HS (Helsingin sanomat). 15.11.2021. Vapaalla parempi tehdä kuin olla. Toimittaja Lauri Seppälä.
Ei kommentteja