Fasilitointi tunnistetaan yhä useammin yleiseksi työelämätaidoksi ja osallistuva ote työelämän kehittämisen ja kehittymisen edellytykseksi. Arjessa nämä konkretisoituvat fasilitoiduissa työpajoissa. Työpajan käyttämisellä työtapana tavoitellaan aitoa mahdollisuutta osallistua kehittämiseen, mikä tukee myös muutoksiin sitoutumista. Samoin työpajat syventävät itse kehittämistyötä, kun useamman asiantuntijan ajattelu kohtaa ja erilaiset näkökulmat tulevat törmäytetyksi prosessin aikana. Osallistuva toiminta onkin nostettu monen organisaation käytänteeksi, jopa strategian teemaksi. Työpajoilta ei toivottavasti välty kukaan.
Entä jos työpajassa täytyy tehdä jotain leikkisää ja noloa?
Ajatus työpajasta voi herättää työyhteisössä myös vastarektion, jopa pientä puistatusta. Taustalla voi piillä pelko, että työpajassa täytyy tehdä jotain leikkisää ja noloa, ehkä jopa heittäytyä, mikä uhkaa aikuisen ammattilaisen omanarvontuntoa. Tämä teksti sai alkunsa Metropolia Ammattikorkeakoulun avoimella Fasilitointi ja osallistuvat menetelmät -kurssilla, jossa puhuttiin paljon fasilitoijan kyvystä olla läsnä, aistia yhteisön energioita ja mielentilaa ja omalta osaltaan vaikuttaa näihin. Tästä voidaan käyttää sanaa heittäytyminen. Entä jos heittäytyminen kuulostaa ensi alkuun hurjalta? Ja kuka heittäytyy: fasilitoija vai osallistujat – vai kaikki yhdessä?
Voihan virittäytyminen!
Ennakkoluulot työpajoja kohtaan saattavat liittyä työtapoihin, joita tiedetään tai kuvitellaan hyödynnettävän työpajoissa. Tyypillisimmin niitä käytetään työpajojen alkuvirittäytymisessä, minkä yhteydessä saatetaan puhua heittäytymisestä. Fasilitointijargonin ja sanan tutumman merkityksen välillä on suuri ero. Heittäytyminen voi siksi kuulostaa rajulta, tai vähän koheltavalta toiminnalta, jossa ei ehkä ole katsottu, mitä pohjalla odottaa. Sanana se myös kuulostaa joltain, mikä vaatii rohkeutta ja estottomuutta, jota kaikilla ei arjen puristuksessa ole peliin laittaa.
Ei ole pakko tanssia.
Osallistaen-julkaisun heittäytymistarinoissa esimerkiksi esitellään menetelmä, jossa osallistujien tuli luoda tanssikoreografia. Ehkäpä tässä mennään sille rajalle, jossa on syytä tuntea työpajaosallistujat ja heidän heittäytymishalunsa, ettei ensireaktio ole lähimmän pakoreitin etsiminen.
Voisiko työpajan alkuvirittäytymisen vain jättää pois, jos se on osio, joka saattaa tuntua erityisesti työpajatyöskentelyyn tottumattomista epäilyttävältä? Selkeä vastaus on ei. Virittäytymisen voi tehdä monella tapaa, mutta sitä ei kannata ohittaa. Virittäytyminen auttaa rakentamaan psykologista turvallisuutta, joka on työpajatyöskentelyn ja yhteistyön edellytys. Se toimii myös siirtymänä arjen kohinasta itse työpajaan: olemme täällä yhteisen asian äärellä ja keskitymme siihen yhdessä.
Vaihtoehtona ”heittäytymiselle” voi varovaisemmin, myönteisesti, avoimesti ja osallistuvuutta tukevalla tavalla myös uiskennella, ujuttautua, tulla kohti, kanssa-oleilla ja kanssa-toimia. Virittäytyä voi vaikkapa jakamalla muutamalla lauseella vierustoverin kanssa odotuksiaan työpajaa kohtaan. Sekin on heittäytymistä, ei ole pakko tanssia.
Työelämästä on pidettävä leikki kaukana, vai onko?
Heittäytymistä vaatii myös leikkiin ryhtyminen. Miksi leikille on niin vähän sijaa työelämässä? Leikin huonolla maineella on todenteensa. Julkisuudessakin on perattu uudistusprosesseja, joissa konsulttijargon ja menetelmäkikkailu ovat peittäneet alleen todelliset prosessit. Jos osallistaminen on näennäistä ja työntekijän todelliset mahdollisuudet vaikuttaa organisaation strategiseen johtamiseen vähäiset, voi työpajoista jäädä muistiin lähinnä muka-hauskat leikit, jotka eivät johtaneet mihinkään. (Esim. Jalonen 2018, Kuusela 2020.) Silkkaa asiantuntijan aliarvioimista.
Leikin on todettu kehittävän luovuutta ja lisäävän yhteisöllisyyden tunnetta.
Yksi näkökulma on, että leikki koetaan pinnalliseksi ja epäammattimaiseksi, tuottamattomaksi toiminnaksi – työajan väärinkäytöksi. Asiantuntijuuteen on myös perinteisesti liitetty odotus vakavuudesta. Tämä on menneisyydessä ollut varsinkin naispuolisten ajattelijoiden omaksuma suojakilpi. Mutta kuten ilmiötä pohtinut Katie Fitzpatrick kirjoittaa, pakotetun sentimentaalisuuden varomisen ei pitäisi johtaa suoranaisen tylyyden ihannointiin. (Fitzpatrick 2019.)
Leikin on todettu kehittävän luovuutta ja lisäävän yhteisöllisyyden tunnetta, olipa kyseessä lapsiryhmä tai työpaikka. Leikin tuoma rentous voi olla juuri se tila, jossa jokin olennainen nytkähtää eteenpäin, haastavammassakin kehitysprosessissa.
Yhdistävä nauru on työajan hyvinkäyttöä
Leikki ja nauru voivat tuntua epäilyttäviltä tai jopa epäsopivilta, jos on määrä käsitellä vakavia asioita tai mahdollisesti kritiikkiä nostattavia kysymyksiä. Aidosti uutta kehitettäessä kuitenkin tarvitaan heittäytymistä, uskallusta tuoda esiin keskeneräisiäkin ajatuksia tai outoja ideoita. Mikä paremmin kuin yhteinen nauru saa aikaan tarvittavan ilmapiirin?
Huumori ja leikkisyys voivat olla myös kriittisen ajattelun työkaluja.
Kuten huumorin filosofi Henri Bergsonia tutkinut Julius Telivuo kirjoittaa, naurun tehtävä on paljastaa ja suitsia jäykkiä ja kankeita taipumuksia ihmisen toiminnassa – miksei siis myös organisaation. Naurun yhteisöllisyys rakentaa nauravaan ryhmään koomisen jännitteen, se on dynaamista toimintaa, joka tapahtuu jaetussa tilassa jaetulla rytmillä. (Telivuo 2021.) Huumori ja leikkisyys voivat olla myös kriittisen ajattelun työkaluja, minkä organisaatiotutkija André Spicer mainitsee yhtenä erinomaisena vastavoimana ylhäältä alaspäin valuvalle ”yrityspaskanjauhannalle” eli pahamaineiselle konsulttijargonille (Spicer 2019).
Jos tilanteeseen ja ryhmään on saatu luotua psykologinen turvallisuus, jopa pieni lämmin (itse)ironia voi toimia. Se voi raivata tilaa vilpittömyydelle. Voimme menettää yhdessä arvokkuutemme, eikä se ole niin vakavaa. Huumori on taitolaji, mutta useimmiten avoin huumori rakentaa yhteisöä ja kutsuu heittäytymään.
Huumori, erityisesti sarkasmi ja ironia, vaatii hyvää tilannetajua ja ryhmän sekä työyhteisön tuntemusta. Nauru yhdistää, kunhan se on vilpitöntä ja yhteistä.
Yhtä heittäytymistä
Työpajat ovat tulleet todennäköisesti jäädäkseen, niistä kannattaa siis ottaa paras irti. Heittäytyä saa läpi työpajojen, alkuvirittäytymisestä loppurituaaleihin – suosittelemme sitä myös muihin kohtaamisiin.
Mitä enemmän luovuutta ja siviilirohkeutta on pelissä, sitä tärkeämpää on jaettu käsitys yhteisestä leikistä.
Yhdessä työpajassa fasilitoija voi pyytää työpajan lopuksi numeerista palautetta työpajan onnistumisesta. Toisessa saatetaan ehdottaa työpajan loppuyhteenvetoon karaokesovelluksen hyödyntämistä. Onko tunnelmasi tämän työpajan jälkeen enemmän Pure mua vai Lapin kesä? Cha cha cha vai Paha vaanii? Toiset tarttuisivat mikkiin ilman eri kehotusta, toiset kalpenisivat kauhusta. Heittäytyminen mahdollistaa luovatkin kokeilut, mutta mitä enemmän luovuutta ja siviilirohkeutta on pelissä, sitä tärkeämpää on psykologinen turvallisuus: jaettu käsitys yhteisestä leikistä.
Kirjoittajat
Tytti Rantanen on Espoo Ciné -elokuvafestivaalin toiminnanjohtaja. Opintojakson aikaan hän työskenteli ohjelmakoordinaattorina suomalaisen mediataiteen keskus AV-arkissa. Rantanen on myös filosofisen niin & näin -aikakauslehden pitkäaikainen toimittaja ja viimeistelee yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjaa Tampereen yliopistoon.
Johanna Tirronen on vahvalla viestintäintressillä varustettu kulttuurituotannon lehtori. Monimuotoinen ammattikorkeakoulupedagogiikka, vaikuttava viestintä sekä osallistuva työote ovat hänen kiinnostuksensa ytimessä. Hän on koulutukseltaan viestintätieteiden ja muotoiluajattelun maisteri, ammatillinen opettaja ja valokuvaaja.
Tämän kirjoitus on syntynyt osana Fasilitointi ja osallistuvat menetelmät -opintojaksoa Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Opintojakson keskusteluissa nousi esiin joskus työpajoihin liittyvä pinnan alla väreilevä jännite. Tytti pohti ajatusta syvällisemmin osana opintojakson tehtävää ja opintojakson yhtenä vastuuopettajana toiminut Johanna ehdotti pohdinnan muokkausta yhdessä blogiin sopivaan muotoon.
Lähteet
Fitzpatrick, K. 2017. Heartlessness as an Intellectual Style. The Chronicle of Higher Education.
Jalonen, J. 2018. “Wau!”-akatemia. Historiantutkijan näkötorni 24.11.2018.
Kaihovirta, M., Raivio, A-M. & Palojärvi, H-L. (toim.) 2019. Osallistaen. Heittäytymistarinoita fasilitoijilta. OIVA-sarja 5. Metropolia Ammattikorkeakoulu.
Kuusela, H. 2020. Kuuleeko strateginen johto? Katsaus yliopistojen työhyvinvointikyselyjen tuloksiin. Tiedepolitiikka 2/2020, 30–35.
Spicer, A. 2018. Paskanjauhantabisnes (Business Bullshit). Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: niin & näin.
Telivuo, J. 2021. Bergson ja naurun yhteisöllinen jännite. Tiede & Edistys 3/2021.
Ei kommentteja