Oletko ’auditiivinen’, ’kinesteettinen’ tai ’visuaalinen’ oppija – sitkeä myytti on suosittu, koska testaaminen ja lokerointi viehättää

Opetusalalla elää sitkeä myytti auditiivisesta, kinesteettisistä ja visuaalisista oppijoista. Jos jostain asiasta on liikkeellä väärä käsitys, tieteen voi olla vaikea kumota uskomusta, vaikka se ei perustuisi mihinkään. Lähdinkin selvittämään, onko myytillä erilaisista oppijoista todella tieteellistä pohjaa, vai onko se vain myytti? Ja elääkö myytti yhä?

Skeptikko-lehti kirjoitti aiheesta jo vuonna 2006:

“Kun aikoinaan USA:n koululaitoksen havaittiin jättävän joitain oppilaita lukutaidottomiksi, vanhemmat alkoivat nostaa oikeusjuttuja kouluja vastaan. Tämä loi hedelmällisen pohjan yksilöllisiä oppimistyylejä korostavalle kaupalliselle pedagogiikalle. Vuonna 1976 Rita Dunn julkaisi oman oppimistyyli-inventaarinsa lisättyään aiemmin kokeilemaansa malliin uusien aivoteorioiden olettamuksia sekä NLP:n visuaalisen, auditiivisen ja kinesteettisen (VAK) oppimistyylin. Nykyisin Dunnilla on oma tutkimuskeskuksensa St. Johnin yliopistossa New Yorkin osavaltiossa, ja hänen Learning Styles Network -yrityksensä toimii pitkälti samalta pohjalta kuin Society of NLP järjestäen kalliita koulutuksia opettajille ja pyrkien suuntaamaan oppimistyyleistä saatavan rahavirran itselleen.”

Suosituimmat artikkelit kritiikittömiä

Aloitin aiheen kartoituksen siitä, miltä verkossa tilanne näyttää kesällä 2018. Tehdäänpä pieni katsaus. Yksinkertainen Google-haku sanalla ”oppimistyylit” tuo seuraavat kymmenen osumaa (tässä on huomattava, että Google hieman personoi hakutuloksia, joten jonkun toisen Google-haun tulokset voivat olla hieman erilaisia varsinkin jälkipään hakutulosten osalta):

1. Ensimmäisenä on luonnollisesti Wikipedia-artikkeli aiheesta (artikkeli, ikilinkki lukemaani versioon). Artikkelissa kyllä mainitaan, että oppimistyyliajattelu on myös joissakin lähteissä kyseenalaistettu tieteelliseen tutkimukseen perustumattomana populaaripsykologiana ja että lukuisiin oppimistyylimalleihin liittyvästä laajasta ja pitkäaikaisesta tutkimuksesta huolimatta oppimistyylien olemassaoloa ja diagnosoitavuutta ei ole osoitettu eikä niiden mukaisen opetuksen tehosta ole saatu luotettavaa näyttöä ja artikkeli on myös luokassa näennäistiede, mutta tämä pitäisi vääntää ehkä vielä paremmin rautalangasta ja viitata aiheesta tehtyihin tutkimuksiin ja asiantuntijoiden lausuntoihin. Tässä voi tietenkin katsoa peiliin: Wikipedian sisältö syntyy meidän vapaaehtoisten tekemistä muokkauksista, joten artikkelia voisi koska tahansa parantaa.
2. Kakkososumana on linkki Peda.netiin, joka tarjoilee oppimistyyliajattelua ilman kritiikkiä. Peda.net on kouluverkon ylläpitämä sivu, johon verkoston jäsenet voivat tuottaa omia materiaalejaan.
3. Kolmososuma on sekin peda.netissä, ja artikkelissa on useampi linkki oppimistyylitesteihin. Ei kritiikkiä siinäkään.
4. Nelososuma on Erilaisten oppijoiden liiton sivuille, jossa sentään mainitaan, että Oman vahvimman oppimisen tavan (oppimistyyli) löytyminen ei tarkoita sitä, että henkilö ei omaksuisi tietoa myös muilla tavoilla.
5. Vitososuma vie konsulttifirman sivuilla olevaan vanhaan oppimistyylitestiin (johon linkitetään mm. kolmososumasta).
6. Vasta kuudentena on linkki Ylen kriittiseen artikkeliin, jossa Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden laitoksen professori Markku Niemivirta kertoo että oppimistyylejä ei ole olemassa – vaikka erään tutkimuksen mukaan jopa 90 % opettajista uskoo tähän myyttiin. Yksilöllisiä eroja oppijoissa on, mutta ne ovat ihan muissa asioissa kuin oppimistyyleissä – kuten esimerkiksi motivaatiossa. Niemivirta kertoo kahden minuutin pituisella videolla myös, että oppimistyyliajattelusta on haittaa sekä oppijalle, opettajalle että opetukselle. ”Jos esimerkiksi kohtaat tilanteen jossa ei opetetakaan ’sun tyylillä’ niin saatat kokea että et opi, vaikka se ei pitäisi ollenkaan paikkaansa.”, Niemivirta kertoo. Professori Niemivirran mukaan oppijoiden erojen sijaan on tärkeämpää ajatella, mikä oppijoita yhdistää: kannustava, turvallinen ja tukea antava oppimisympäristö on varmasti hyödyllinen ja oppimisen kannalta tärkeä.
7. Seitsemäs linkki vie Ylen luetteloon oppimistyylit-tägillä varustettuihin artikkeleihin.
8. Kahdeksas vie Jyväskylän yliopiston sivuille, jossa on litteroitu luentotallenne otsikosta aikuiset ja oppimistyylit. Tulkitsen niin, että luennon otsikko on lyöty lukkoon jossain vanhassa opinto-oppaassa, mutta luennoijat ovat jo kartalla siitä että oppimistyylit ovat vanhentunutta ajattelua: he kertovat heti aluksi että eivät aio puhua oppimistyyleistä ja että Oikeastaan jatkaisin tähän samaan, että kun itse olen kokemuksellisen oppimisen tutkijana ollut kymmenkunta vuotta, niin ja David A. Kolbiin sitä kautta tutustunut hyvinkin tarkkaan, niin hänellähän on myös oppimistyyliajattelua ollut 70-luvulla ja vielä 80-luvun alussa, mutta hänkin on tavallaan mennyt siitä jo eteenpäin. Eikä mitään mainintaa auditiivisistä, kinesteettisistä ja visuaalisista oppijoista.
9. Yhdeksäs osuma vie Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymän sivuille oppimistyylitesteineen.
10. Kymmenes osuma vie musiikkipedagogin opinnäytetyöhön, jossa kritiikki oppimistyylejä kohtaan kuitataan lyhyesti mainitsemalla että Tyypittäminen, erityisesti peruskoulussa, on herättänyt myös kritiikkiä ja jopa ajatuksia siitä, että oppimistyylien ymmärtämisellä ei ole merkitystä oppilaan kehityksen kannalta. Laulunopetuksen yhteydessä oppimistyylien käytöstä on kuitenkin olemassa erittäin vähän tietoa, vaikka perinteinen laulunopetus painottaa opettajan audiokinesteettistä kykyä kuulla sekä tuntea oppilaan toiminta.

Tällaisia hakuosumia löytää, kun lähtee hakemaan tietoa oppimistyyleistä yhdellä hakusanalla. Ainoastaan yksi tutkimustietoon perustuva osuma, ja sekin vasta kuudentena. Googlen hakusuositus sentään vilauttaa hakua ”oppimistyylit kritiikki”.

Mitä kerrotaan oppilaitosten sivuilla?

Seuraavaksi kiinnostuin siitä, mitä korkeakoulut verkkosivuillaan kertovat? Katsastin pienellä verkkohaulla näyttääkö käsitys VAK-mallista eli visuaalisista, auditiivisista ja kinesteettisistä oppijoista olevan yhä korkeakouluissa. Valitsin tarkemman katsaukseni kohteeksi oppilaitoksien joukosta vanhempaa koulutuksen kenttää edustavat yliopistot.

Tietenkään verkkohaku ei ole koko totuus siitä, miten korkeakoulussa toimitaan ja ajatellaan, mutta se piirtää kuitenkin jonkinlaista kuvaa oppimistyyliajattelun suunnista. Katsaukseni perusteella näyttää, että kun vielä viime vuosikymmenellä yliopistojen sivuilla markkinoitiin oppimistyyliajattelua, voidaan sanoa, että on menty parempaan suuntaan:

• Helsingin yliopiston sivuilla oppimistyyliaiheiset linkit johtavat käytännössä ainoastaan vanhoihin opinnäytetöihin (mm. Tertsunen 1999), joten vanhentuneet oppimistyylikäsitykset eivät ainakaan tämän perusteella ole enää valloillaan.
• Aalto-yliopiston domainin alta ei oppimistyylihuuhaata löydy – tähän voi vaikuttaa myös se, että kun tkk.fi -domainista siirryttiin aalto.fi -domainiin, niin verkossa ei roiku enää viime vuosikymmeneltä kotoisin olevia sivuja silloisine käsityksineen. Vuodelta 2016 löytyy kurssitehtävä, jossa pitää tehdä muutama oppimistyylitesti ja kirjoittaa essee niiden tuloksista. Sivulta ei käy ilmi, kuinka kriittisesti tuloksiin suhtaudutaan.
• Turun yliopiston domainin alla oppimistyylit vilahtavat vain Normaalikoulun oppaassa Ota opetusta suunnitellessasi huomioon myös erilaiset oppimistyylit (auditiivinen, visuaalinen ja kinesteettinen).
• Jyväskylän yliopiston sivuilta tulee sentään osuma, joskin sivulla kerrotaan (ei tosin näillä sanoilla) että oppimistyylit eivät ole mikään patenttiratkaisu ja moni muukin asia vaikuttaa. Ja sivun lopussa mainitaan että lähde on vuodelta 1999… Kaikista kolmesta VAK-mallin ”oppimistyylistä” on myös oma lyhyt artikkelinsa, joita on päivitetty viimeksi vuonna 2011. Artikkelista on linkki Oulun yliopiston Oppimisklinikan sivulle, jossa on ollut (linkki on kuollut mutta löytyy arkistosta) samaa vanhaa ja väärää tietoa visuaalisesta oppijasta.
• Tampereen yliopiston sivuillakin on tekstiä VAK-mallista, vuodelta 2011. Näissäkin viitataan vuonna 1999 julkaistuun kirjaan.
• Oulun yliopistolla on sama juttu kuin Helsingissäkin, eli lähinnä vanhoja opinnäytetöitä. Ja tilanne on sama Lapin yliopiston kanssa.
• Itä-Suomen yliopiston opiskelijan oppassa sen sijaan löytyy aiheesta enemmän, testeineen kaikkineen. Tosin testilinkki ei toimi.

Entä se tutkittu tieto?

Oppimistyyliluokitteluja on useita, mutta juuri VAK-malli eli käsitys visuaalisista, auditiivisista ja kinesteettisistä oppijoista näyttää sekä yleisen kokemukseni että myös verkkokartoitukseni perusteella olevan niistä suosituin ainakin Suomessa – niin nyt kuin aikaisemminkin.

Mikä oppimistyylipuheessa sitten on ongelmana? Kuten Niemivirta yllä haastattelussaan totesi, sillä ei ole minkäänlaista tieteellistä pohjaa eikä siitä ole hyötyä vaan jopa haittaa. Aihetta on käsitelty Skeptikon lisäksi käsitelty kansantajuisesti myös Psykologia-lehdessä (Jussi Valtonen, Oppimisen psykologian villi länsi) jo vuonna 2010:

“Uskomuksesta on monenlaisia variaatioita, mutta keskeistä on ajatus useammasta, toisistaan poikkeavasta oppimistyylistä, joiden mukaan ihmiset luontaisesti ryhmittyvät.”

Artikkeli on kolmesivuinen ja perusteellinen, ja suosittelen jokaista lukemaan sen ennen kuin puolustaa oppimistyyliajattelua. Kirjoitus vahvistaa muistikuvaani – ja verkkokatsaukseni tulosta – siitä, että oppimistyyleistä on viime vuosikymmenellä kerrottu useamman yliopiston verkkosivuilla täytenä totena. Valtonen kysyy myös aiheellisesti, onko sillä mitään merkitystä, että esimerkiksi oppimisvaikeuksista kärsiville tarjotaan menetelmiä, jotka eivät perustu mihinkään?

Vaikka yliopiston sivuilta – ja toivottavasti myös opetuksesta – oppimistyylipuhe pikku hiljaa häviää, se nostaa päätään aina säännöllisesti. Esimerkiksi juuri toukokuussa 2018 Aamulehdeltä lipsahti verkkoon kritiikitöntä oppimistyylipuhetta – onneksi jo mainittu professori Niemivirta ja Aamulehden päätoimittaja tarttuivat mokaan nopeasti ja seuraavan päivän lehdessä oli kunnollinen oikaisujuttu.

Niemivirran ja Valtosen lisäksi myös aivotutkija Riitta Hari vahvisti suoraan kysyttäessä VAK-mallin humpuukiksi, kun tiedustelin aiheesta. Asiantuntijakommenttien lisäksi aiheesta on saatavilla julkista ja tuoretta tieteellistä tietoa.

Tutkimustieto tukee johdonmukaisesti sitä, että oppimistyylit ovat – jos rumasti sanotaan – humpuukia ja niiden viljelystä on korkeintaan haittaa. Tuorein tutkimusartikkeli aiheesta julkaistiin muutamia kuukausia sitten sitten Anatomical Sciences Education -lehdessä (artikkeli, siitä tehty populaarijuttu):

“Thus, this research provides further evidence that the conventional wisdom about learning styles should be rejected by educators and students alike.”

Tässä tutkimuksessa käsiteltiin VARK-mallia, joka on kuten Suomessa suosittu VAK-malli, mutta R tarkoittaa lukemista (engl. reading).

Toinen, vuonna 2017 Computers & Education -tiedelehdessä julkaistu artikkeli valottaa käytännönläheisesti, miksi oppimistyylikäsityksen viljelystä on haittaa. Artikkelissa luodaan myös katsaus oppimistyylien olemassaoloa tukeviin tutkimuksiin: lähes kaikissa on puutteita validiteettiin liittyvissä peruskriteereissä.

Myös toukokuussa 2018 julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että oppimateriaalin valinta mitatun ‘oppimistyylin’ perusteella ei johtanut koehenkilöillä parempiin oppimistuloksiin eikä matalampaan kognitiiviseen kuormitukseen.

Tieteellisten artikkelien läpikahlaaminen on raskasta. Onneksi arvostetun Yalen yliopiston sivuilla on hyvä tiivistelmä aiheesta. Tiedeyhteisön ylivoimainen konsensus on, että opetuksen eriyttämiselle oppimistyylien perusteella ei ole tieteellistä perustetta. Vaikka opiskelijalla voi olla tietynlainen subjektiivinen mieltymys johonkin tiettyyn opiskelutapaan, tutkimusnäyttö ei tue sitä, että tämä olisi paras tapa oppia.

Yalen artikkelissa muistutetaan myös siitä, että VAK-malli ei ole ainoa oppimistyylijako, vaan näitä on kehitelty ainakin 71 erilaista, joista 30 ovat jossain määrin suosittuja.

Lopuksi

Kunnes joku esittää oppimistyylien puolesta kunnollista tutkimusnäyttöä – jonka muut tutkijat saavat toistettua – oppimistyylit lokeroivine testeineen joutavat romukoppaan, niin viihdyttävää kuin ihmisten lokeroiminen ja erilaisten testien teettäminen onkin.

Olisi myös mielenkiintoista tutkia, kuinka ja miksi malli on saanut jalansijaa, vaikka näyttö oli alun perinkin hataraa? Tutkimusta tästä ei ole tehty ja aiheen – miksi joku myytti levisi – tutkiminen on haastavaa, mutta professori Daniel T. Willingham esittää valistuneen arvauksen:

1. Myytti on ensinnäkin niin levinnyt että se on saavuttanut totuuden aseman. Miksi kyseenalaistaa jotain joka on opittu koulussa ja jota toistellaan joka puolella?
2. Myytti on tunteisiin vetoava ja olisihan se kiva jos se olisi totta: esimerkiksi ‘auditiivisen oppijan’ oppimisvaikeudet ratkeaisivat kuin taikaiskuista kun hän vain rupeaa kuuntelemaan oppikirjaa äänikirjana.
3. Myytti on erittäin lähellä asiaa joka on totta ja ilmiselvää: toisilla on etevät tekstitaidot, toisilla on parempi avaruudellinen hahmottamiskyky, toiset ovat ketteriä liikkumaan ja niin edespäin. Näitäkin taitoja voi tietenkin myös harjoitella.

Käsitys oppimistyyleistä muistuttaa takavuosina suosittuja pikalukutekniikoita: ajatus siitä, että erilaisia kikkoja opettelemalla voit lukea nopeammin, on kieltämättä kutkuttava. Valitettavasti aivojen tietojenprosessointinopeuteen ei voi poppakonsteilla vaikuttaa.

Artikkelikuva: Aalto-yliopiston kuvatietokanta Raami, Aalto-yliopiston arkisto, CC – BY 4.0, saatavilla verkossa >> 

Kirjoittaja:

Kirjoittaja Vesa Linja-aho toimii Metropolia Ammattikorkeakoulussa autoelektroniikan lehtorina.

Lisälukemista

• Prof. Daniel Willingham: How many people believe learning styles theories are right? And why?
• Prof. Daniel Willingham: Usein kysyttyjä kysymyksiä oppimistyyleistä
• Oppimistyylit – pelkkää urbaanilegendaa?
• Tuore keskustelu aiheesta opettajien ja kasvattajien ryhmässä, joka inspiroi minua jälleen kirjoittamaan aiheesta parin vuoden tauon jälkeen.