Digitaalisuus on levinnyt laajasti eri tahoille yhteiskunnassamme ja näin ollen se on asettunut luonnolliseksi osaksi ihmisten päivittäistä toimintaa. Samalla se on noussut yhä merkityksellisempään rooliin yksilön arkipäivästä selviytymistä arvioitaessa. Käytössä on lukematon määrä laitteita, sovelluksia ja digitaalisia toimintaympäristöjä, joiden välityksellä meille tarjotaan monipuolisesti palveluja sekä työ-, että henkilökohtaisten virallisten asioiden hoitamiseen. Ajankohtaista on se, että valtaosalle ihmisistä myös vapaa-aika kotona ja harrastustoiminta linkittyvät tiiviisti teknologian tuomiin mahdollisuuksiin.

Viimeistään nyt, alkaneella 2020-luvulla, voisi odottaa verkko-opetuksen ja -opiskelun lyöneen itsensä läpi, kaikkien osapuolten hyväksymäksi, ammattikorkeakoulun ainutlaatuiseksi ja innovatiiviseksi oppimistoiminnan areenaksi. Lisäksi viime kuukausien poikkeustilanteesta johtuvat fyysisten kohtaamisten rajoitukset ovat nostaneet oppimista tukevat opettajan pedagogiset tiedot ja taidot aivan uuteen arvoon.

Jo vuosia on koulutusorganisaatioissa, sen kaikilla tasoilla ja kaikissa ikäryhmissä, ollut kehittämistoiminnan keskiössä oppimistoiminnan digitalisoiminen. Teknologian soveltamisen tarkoituksena on vapauttaa perinteiset oppimisympäristöt avoimiksi ja samalla vapauttaa opettaja perinteisestä uuden tiedon lähde -roolista ohjaajaksi ja vierellä kulkijaksi. Opettajalla on edelleen sisältötiedon ja pedagogisen asiantuntijuuden hallinnan vastuu, oppimisprosessin ohjaajan ja koordinoimisen ohella, mutta päävastuu oppimisesta jää opiskelijalle itselleen. Tämän kehityskulun myötä myös meiltä, ammattikorkeakoulun opettajilta, odotetaan digitaalisten menetelmien ja ratkaisujen laaja-alaista hallintaa, tai vähintäänkin aitoa kiinnostusta oman osaamisen kehittämiseen sillä alueella.

Oma kiinnostukseni digipedagogiikkaan liittyy 15 vuoden takaiseen verkko-opiskeluun. Suoritin silloin Jyväskylän yliopistossa aikuiskasvatus- ja terveystieteen aineopintoja verkko-opintoina, asuessani perheeni kanssa Pietarissa. Olen soveltanut ja hyödyntänyt pian kahdeksan vuotta, ammattikorkeakoulun opettajauran ajan, monipuolisesti digipedagogiikkaa omassa opetuksessa ja siten jatkumona ylläpitänyt sekä kiinnostusta että uuden oppimisen tarvetta. Tämän kokemuksen perusteella puolustan vahvasti digitaalista oppimista ja oman kokemukseni valossa korostan suunnittelun ja toteutuksen tiettyjä vaiheita laadukkaan oppimisen takeina. 

Digipedagogiikan vahva näyttö

Verkko-opetus ja siinä hyödynnettävien menetelmien vaikuttavuuden arviointi ollut jo vuosikymmeniä monitieteisen kiinnostuksen kohteena, jota vahvistaa runsas kotimainen ja kansainvälinen tutkimusnäyttö. Tein pistokokeen ja sain tietoportaali haussa kymmenen vuoden rajauksella ja hakutermillä:”digital pedagogical” seuraavat osumat: 2765 vertaisarvioitua artikkelia, 3022 e-artikkelia, 257 konferenssijulkaisua, 185 sanomalehtiartikkelia ja 54 kirjaa. Verkkopedagogiikan syväluotaava kehittyminen on näiden näytön määrää osoittavien lukujen valossa todennettavissa, ja vaikuttavan oppimisen kriteerit ovat näiden pohjalta määriteltävissä. 

Mahdollisuus rajattomaan opiskelijalähtöisyyteen

Perinteisiin menetelmiin verrattuna digipedagogiikassa hyödynnetään riippumattoman opiskelu ajan ja paikan lisäksi muita, esimerkiksi sosiaalisen median väyliä, opiskelijoiden yhteisöllistä oppimista tukevina ratkaisuina. Opiskelijalähtöisyys vahvistuu osallistamalla opiskelijat aktiiviseen rooliin tiedon rakentamisessa. Avoin vuorovaikutus, jossa opiskelija sitoutuu oman ajattelun näkyväksi tuomiseen ja, jossa yhdessä etsitään ratkaisuja aiemmin opittua ja uutta tietoa hyödyntämällä, on vastavuoroista oppimista ja opettamista, joka edesauttaa yhteistä tiedon muodostamista (Korhonen 2008).

Seuraavat neljä hyvin suunniteltua osa-aluetta muodostavat vaikuttavan digipedagogiikan perustan, jossa ovat opettajan rooli, virtuaalinen läsnäolo ja osallistuminen tasapainossa.  Opettajan aktiivinen ryhmäkoheesion ja opiskelijoiden keskinäisen dialogin tukeminen sekä toiminnan koordinointi vahvistavat läsnäolon merkitystä. Nämä edesauttavat opiskelijan itseohjautuvaa opiskelua sekä opiskelijaryhmien yhteisöllistä ja yhteistoiminnallista oppimista, jota opiskelijan motivoituminen ja mielekkään opiskelun kokemus vauhdittavat (Vuopala 2013).

1. Pedagogisen käsikirjoituksen, skriptin merkitys opiskelijalähtöisen verkko-opiskelun näkökulmasta on se, että se määrittelee tarkasti oppimistavoitteiden mukaisen sisältö ja aikataulu vaiheistuksen oppimisprosessissa. Skriptissä metrorata-kartan omaisesti kuvatut etapit ja työskentelyvaiheet ohjaavat opiskelijaa etenemään määrätietoisesti päätepysäkille.
2. Ongelmalähtöisessä oppimisprosessissa aktivoidaan opiskelijan aito kiinnostus ratkaistavana olevaan todellisuuspohjaiseen ongelmaan. Oppimisprosessi etenee opettajajohtoisen asiapitoisen orientaation jälkeen opiskelijan itsenäinen työskentelyn ja ohjatun yhteisen tiimityöskentelyn vuorotteluna. Tehtäväohjattu tiedon tuottaminen rakennetaan yhteisölliseksi prosessiksi opiskelijoiden välisen vuorovaikutuksen avulla. Tätä edeltää itsenäinen ja yhteinen tiedonhankinta, tiedon sisäistäminen ja reflektointi. Tiimikeskuseluissa opiskelijalähtöisyyttä tuetaan mahdollisuudella ryhmän kesken määrittää tärkeimmät teemat (Portimojärvi, Kärnä & Vuoskoski 2008).
3. Tarkoitukseen soveltuvan teknologian monipuolinen hyödyntäminen sekä oppimisprosessin vaiheittainen eteneminen sekä vahva ohjaaminen ovat tae opiskelijan omaehtoiselle työskentelylle ja yhteisöllisen oppimisprosessin muodostumiselle. Digitaalisten menetelmien valinnassa, sekä ohjauksessa onnistuminen ovat paljolti opettajan omasta osaamisesta ja kiinnostuksesta riippuva tekijä. Verkko-opintojen aloitus on merkityksellinen ja se vaikuttaa opiskelijoiden motivoitumiseen, sitoutumiseen sekä vastuunottooon. 

• • Oppimisprosessin skriptin selkeä kuvaaminen on erityisen tärkeää ja siihen soveltuvat hyvin digitaaliset aloitussivut tai ilmoitustaulut (esim. Padlet). Samoin perinteisen verkko-oppimisympäristön Moodlen oikea-aikainen esittely, jonne oppimisprosessin vaiheistuksen lisäksi sijoitetaan teemakohtaiset materiaalit tehtävineen. Nämä molemmat tukevat opiskelijalähtöisyyttä. 
  • Käänteinen luokkahuone (flipped classroom) -menetelmällä opiskelijat aktivoidaan perehtymään johonkin teeman sisältöön jo ennen orientaatiota. 
  • Verkko-orientaation (Adobe Connect, Microsoft Teams, Zoom) jälkeen alkaa verkko-opettajan ohjauksen kannalta oppimisprosessin vaativin vaihe. Kiinnostusta herättävän orientaation jälkeen seuraavat laadukkaan oppimisen ratkaisevat etapit.
  • Opiskelijan itsenäinen ja ryhmälähtöinen tiedonhaku on uuden tietoperustan luomista. Sopivan tiedon valinta ja sen yhteistoiminnallinen jakaminen sekä jokaisen oppimista syventävä reflektointi, joko keskustelualueilla tai kirjoittaen. Sellaisina toimivat erinomaisesti sosiaalisen median menetelmät, niistä yleisimpiä ovat blogit ja wikit  (Portimojärvi, Kärnä & Vuoskoski 2008, Pönkä 2017). 
  • Sosiaalisen median vahva juurtuminen osaksi lähes koko elämän vaikutuspiiriä hyödyntää oppimisprosessia opiskelijoiden blogikirjoitusten muodossa. Toteutuksien blogit toimivat opiskelijan oman oppimisen ohella yhteistoiminnallisen tai yhteisöllisen oppimisen ympäristöinä. Ne sopivat erinomaisesti korvaamaan perinteisen oppimispäiväkirjan, tai joissakin tilanteissa jopa tentin. 
  • Blogien kirjoittaminen kiinnostaa opiskelijoita menetelmällisesti ylläpitämällä motivaatiota ja tukemalla mielekästä oppimista. Niiden välityksellä myös verkko-ohjaaja pystyy hyvin seuraamaan opiskelijoiden analyyttistä pohdintaa sekä tiedon rakentumista. Dialogi ohjaajan ja opiskelijan välillä voi tapahtua myös blogeihin vastaamalla. Vuorovaikutuksen ohella samalla levitetään toisille oppijoille edistyneiden opiskelijoiden perusteltuja kannanottoja ja mielenkiintoisia näkökulmia. Tämä vaihe oppimisprosessissa vauhdittaa sekä kannustaa muitakin tavoitteelliseen työskentelyyn. 
  • Blogien ja wikien lisäksi voi opetuksessa hyvin hyödyntää mm. pikaviestipalveluja, käsitekarttasovelluksia, työskentelyä aktivoivia palveluja ja kyselytyökaluja. Opetuskäyttöön soveltuvia sosiaalisen median vaihtoehtoja on paljon, mutta niiden vaiheittainen ja kriittisesti valikoitu käyttö on järkevää. Ohjaajan aktiivisella tuella ylläpidetään opiskelijoiden pitkäjänteinen motivaatio ja sitoutuminen omaehtoiseen opiskeluun. 

4. Palaute, arviointi ja kehittäminen ovat vaikuttavan oppimisen ja tulevaisuussuuntautuneen opettajan osaamisen ja asiantuntijuuden taustoittajat. Jatkuva palaute tukee yksittäistä opiskelijaa sekä pienryhmää itseohjautuvaan työskentelyyn ja edesauttaa pitkäjänteistä sitoutumista työskentelyyn. 

Myös toiseen suuntaan toteutuva palaute, opiskelijalta opettajalle, ja sen kriittinen arviointi, edesauttaa digitaalisen opetuksen jatkuvaa kehittämistä ja uudistamista. Edellytyksenä on se, että digitaalisen toiminnan arvioinnissa päämäärätietoisesti hyödynnetään opiskelijoiden kokemustietoa (Hakkarainen 2008). Oma kokemukseni on, että opiskelijoilta saa vaivatta palautetta siihen hyvin soveltuvilla menetelmillä. Monipuolinen ja moderni sekä yllättäen helppo menetelmä on Forms-kysely, jolla myös avoimen palautteen saanti onnistuu. Tämän vaiheen avulla opiskelijat itse harjaantuvat oppimisprosessissa palaute menetelmien hallintaan, osallistavan kehittämisen tärkeimpään osa-alueeseen. 

Summa summarum

Jos toimintaamme ohjaa tutkittu tieto, niin voimme näyttäytyä vaikuttajakorkeakouluna — myös digitaalisessa oppimistoiminnassa, sen edelläkävijänä sekä uudistajana. Kriittinen tarkastelu on sen osalta paikallaan, miten digipedagogiikka soveltuvuu eri opintokokonaisuuksiin ja miten laaja-alaisesti sitä voidaan hyödyntää ammattikorkeakoulun tutkinto-ohjelmissa. Hallittu digipedagogiikan arviointi ja kehittäminen hyvän asiantuntevan johtamisen tuella ovat toimenpiteitä, joilla se voidaan varmistaa opetuksen laatua ja tulevaisuuden asiantuntijuutta horjuttamatta.

Verkko-toteutusten suunnittelussa ja menetelmien valinnassa noudatan itse jatkuvan arvioinnin lisäksi luovaa ideointia. Opiskelijapalautteiden herkillä tuntosarvilla kehitän digipedagogiikkaa periaatteina kameleonttimainen joustavuus, tarpeiden mukaisuus ja opiskelijalähtöisyys. Toiminnan tärkeimpänä päämääränä on aktivoida opiskelijoiden omaehtoinen, itseohjautuva kiinnostus ja tiedonjano, jota ruokkivat erinomaisesti teeman mukaiset tulevaisuusorientoituneet herätteet. Nämä ovat keinoja, joilla itse pyrin varmistamaan digitaalisen oppimisen laadun, eli lopputulemana opiskelijoiden hyvän, tai mielellään kiitettävän osaamisen.

Meidän kaikkien digipedagogiikan asiantuntijoiksi pyrkivien on hyväksyttävä se, että virtuaalisessa toimintaympäristössä emme voi koskaan pysähtyä, tai kokea olevamme valmiita, emmekä lakata kehittämästä osaamistamme. Yksinkertainen syy siihen on se, että digitaalinen todellisuus ja sen myötä digipedagogiikka ovat alati jatkuvan kehityksen pyörteissä. Uteliaisuus ja ihmettely ovat opettajan ominaisuuksia, joilla hyvin selviytyy alkuun digipedagogiikan äärettömässä ulottuvuudessa. Ja vähitellen oppii jopa iloitsemaan ja nauttimaan siitä sekä yllättäen kehittämään itseään paremmaksi ohjaajaksi.

Kirjoittaja

Teija Rautiola on kahdeksatta vuotta Metropolian lehtorina toimiva, yhteisöllistä ja yhteistoiminnallista tiimityöskentelyä ja ohjaustoimintaa ylläpitävä ja mieleltään ikuinen innovaattori. Terveyden edistäminen, TKI-toiminta; monialaiset innovaatioprojektit, tuotekehittäminen sekä näiden merkeissä tapahtuvaa verkostoitumista ja niiden kytkemistä toisiinsa hän pitää työnsä helminä. Jo 10 vuotta ennen amk-opettaja-uraa verkko-oppiminen ja -opetus ovat kuuluneet hänen kiinnostuksensa kohteiksi, samoin elinikäinen oppiminen. Vapaa-aika hänellä kuluu metsissä, rämeellä ja rannoilla samoillen, luonnon ihmeitä seuraten ja valokuvaten, rakkaat lastenlapset usein seurana. 

Lähteet

• Hakkarainen P.2008. PBL informaatiolukutaidon yhteisöllisenä tukena ja näkyväksi tekijänä.Teoksessa Informaatio, informaatiolukutaito ja oppiminen. Toim. Sormunen E.& Poikela E. Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere.
• Korhonen V. 2008. Kohti dialogista lukutaitoa oppimisen yhteisöllisiä tietokäytäntöjä ja suhdeverkostoja tunnistamassa. Teoksessa Informaatio, informaatiolukutaito ja oppiminen. Toim. Sormunen E.& Poikela E. Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere.
• Portimojärvi T., Kärnä M. & Vuoskoski P. 2008. Kohti yhteisöllistä tiedonhankintaa —Ongelmaperustainen oppiminen tiedonhankinnan ympäristönä. Teoksessa Informaatio, informaatiolukutaito ja oppiminen. Toim. Sormunen E.& Poikela E. Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere.
• Pönkä H. Open somekirja. 2017. Docendo Oy, Jyväskylä.
• Rautiola, T. (2014). Opettajana virtuaalisessa toimintaympäristössä. Suuhygienisti 3, 64-68. 
• Vuopala E. Onnistuneen yhteisöllisen verkko-oppimisen edellytykset. Näkemyksinä yliopisto-opiskelijoiden kokemukset ja verkkovuorovaikutus. 2013. Väitöskirjatutkimus, Oulun yliopisto.

Johtamisen paradigmat muuttuvat hitaasti. Viime vuosina on kuitenkin yhä enemmän ryhdytty puhumaan johtamisen kompleksisuudesta, kaaoksesta ja ongelmien pirullisuudesta. Taustalla on ajattelutavan muutos, jossa asioiden päätöksentekoon ei enää yksin riitä lineaarinen, suora syy-seuraussuhde ajattelu. Tällä hetkellä ajankohtainen koronakriisi on esimerkki tilanteesta, jossa ratkaistaviin asioihin vaikuttaa moni asia samaan aikaan ja tavalla, joiden yhteisvaikutusta on vaikea arvioida. Toimintaympäristön muutos pakottaa löytämään uusia johtamisen ajattelutapoja ja työkaluja, joilla voidaan ratkaista moniulotteisia haasteita entistä paremmin. 

Johtamiskäsityksistä kirjoittaneiden Pauli Juutin ja Mikko Luoman (2009) sekä Ralph D. Staceyn (2003) mukaan johtamisessa hyviä, mutta harvoin kyseenalaistettuja käsityksiä tällä hetkellä ovat:

• Kokonaisuus voidaan jakaa osiin ja toimintaa optimoida osakokonaisuuksien avulla
• Johtaminen on syy-seuraussuhteiden avulla johtamista
• Johtaminen pyrkii kontrolliin ja järjestyksen aikaansaamiseen ja säilyttämiseen
• Organisaatio ja sen ympäristö ovat kaksi eri maailmaa

Kompleksinen johtamisajattelu haastaa edellä mainittuja teesejä. Sana kompleksinen tulee latinankielisestä termistä plexus, mikä tarkoittaa yhteen kietoutunutta. Ajattelun tausta tulee luonnontieteestä, jossa erilaisten systeemien kehittyminen on luonnollista. Samaa ajattelua sovelletaan nyt organisaatiokontekstiin, joissa systeemit kytkeytyvät yhteen erityisesti vuorovaikutuksen kautta.

Kompleksisen johtajuusajattelun lähtökohtia ovat mm.

• emergenssi, joka tarkoittaa asioiden toteutumista ilman selkeää syytä
• epälineaarisuus, jossa asioiden kehityssuuntaa on vaikea arvioida etukäteen
• keskinäisriippuvuus, jossa asiat ja ilmiöt ovat systeemisesti riippuvaisia keskenään
• itseohjautuvuus, jossa organisaatiot systeemeinä korjaavat itse itseään
• monimuotoisuuden hyödyntäminen sopeutumisessa uuteen

Kompleksisuudessa on tärkeää erottaa toisistaan erilaiset ongelmat. Kesyt ongelmat voidaan ratkaista selkeillä ohjeilla. Monimutkaiset ongelmat vaativat ongelmien mallintamista, joiden avulla ne voidaan ratkaista vaihe vaiheelta. Pirulliset ongelmat ovat vaihtoehtoisia ratkaisuja sisältäviä ongelmia, joihin tarvitaan uusia työkaluja ja ratkaisumalleja. Jälkimmäiset ovat usein asioita, joissa keskeistä on yksityiskohtien sijasta pyrkiä katsomaan kokonaisuuksia, asioiden kytkentöjä toisiinsa ja niiden kautta systeemiä johon halutaan vaikuttaa (Raisio & Vartiainen toim. 2020)

Oman kokemukseni mukaan johtamisen arjessa nousee esiin paljon kysymyksiä, joihin on vaikeaa löytää yksiselitteisiä ratkaisuja. Mitkä tulevaisuuden ratkaisut omassa organisaatiossamme olisivat parhaita strategisia valintoja? Mitkä asiat vaikuttavat yrityksemme tuloksellisuuteen eniten? Mistä johtuu henkilöstön uupumus ja kyynisyys? Miksi muutokset tuntuvat aina pysähtyvän samaan kohtaan? Tämän tyyppisiin päätöstilanteisiin tarvitaan uusia ajattelun viitekehyksiä ja johtamisen työkaluja. Kompleksisuusajattelu ja siihen liittyvä systeemiajattelu voivat olla avaimia tähän.

Johtamisen uudet työkalut

Useimmat johtamiskoulutuksissa käytettävät ajatusmallit ja teoriat pohjautuvat rationaaliseen ajatteluun ja niille on oma sijansa edelleenkin. SWOT-analyysi, PESTEC-kuvaus ja strategiakartta ovat useimmille tuttuja työkaluja. Jatkuvasti ja yllätyksellisesti muuttuva toimintaympäristö haastaa kuitenkin kehittämään uusia johtamisen työkaluja, joissa pystytään hahmottamaan asioita ja ilmiöitä uudella tavalla.

Kompleksisuuskartta, jonka avulla kuvataan organisaation toiminnan tilaa, voi auttaa vahvistamaan menestystä aikaansaavia kehityskulkuja ja eliminoimaan kielteisiä kehityskulkuja. Tärkeintä on visuaalisesti kuvata organisaation todellista toimintaa ja pyrkiä ymmärtämään eri kehityskulkuja. Open innovation on osallistava kehittämismenetelmä, jonka avulla voidaan hyödyntää monimuotoisuutta ja parviälyn voimaa. 

Systeeminen coaching ja systeeminen organisaatiokonstellaatio avaavat systeeminen dynamiikkaa tavalla, jossa pyritään hahmottamaan sekä toiminnan dynamiikkaa että ongelmien juurisyitä (root causes). Menetelmät auttavat ratkaisemaan johtamisen haasteita kestävällä tavalla, kun päästään käsiksi asioiden taustoihin ja toistuviin toimintamalleihin (repeating patterns). Complexity Reduction auttaa organisaatioita hahmottamaan sitä, miten asioita voidaan tehdä yksinkertaisemmin ja samalla kustannustehokkaammin. Kompleksiseen johtamiseen liittyviä työkaluja on vielä toistaiseksi vähän, mutta uusia toivottavasti syntyy lisää (Wade 2004, Raisio & Vartiainen toim. 2020)

Uutta osaamista systeemiseen ja kompleksiseen johtamiseen

Tulevaisuuden johtamisosaaminen edellyttää kompleksisuuden ja systeemisyyden periaatteiden tuntemista. Se edellyttää myös asioiden moninäkökulmaisuuden hyväksymistä: aina ei ole mahdollista löytää yhtä ja selkeää vastausta päätöksentekotilanteisiin. Viimeksi mainittu haastaa myös itse johtamistyön. Kuuntelukyky, rakentava dialogi ja halu etsiä uusia näkökulmia ovat osa hyvää johtajuutta. 

Metropoliassa toteutettu rehtoreille suunnattu, Opetushallituksen rahoittama Uudistuva johtajuus – systeeminen ymmärrys ja ratkaisukeskeinen työskentelyote on ollut yksi esimerkki koulutuksesta, jossa on pyritty avaamaan kompleksisuuden ja systeemisen ajattelun hyötyä oppilaitoskontekstissa. Erilaisia johtamisen haasteita on tarkasteltu uusilla ajattelun malleilla ja usein lopputuloksena on ollut paitsi kiinnostus myös hämmennys. Voiko asioita tarkastella myös tällä tavalla? Koulutuksen vaikuttavuusnäkökulmasta lopputulos on hyödyllinen – onhan hämmennys useimmiten edellytys uusien ajatusten syntymiselle.

Mikko Luoma, Heidi Ahokallio-Leppälä ja Pirkko Vartiainen (2020) ovat tutkineet, miten suomalaisissa korkeakouluissa opetetaan kompleksisuusajattelua. Tutkimuksen kohteena oli hallintotieteen neljä yliopiston maisteriohjelmaa, kauppatieteen kymmenen yliopiston maisteriohjelmaa ja 16 ammattikorkeakoulun tekniikan ylemmät ammattikorkeakoulututkinnot. Tuloksenaan he totesivat, että kompleksisuusteema on esillä vain muutamassa maisteriohjelmassa ja opetusta kannattaisi lisätä tutkinto-ohjelmiin laajemminkin. Tulevaisuuden esimiehet voisivat jo opintojensa aikana oppia ajattelemaan uusien viitekehysten pohjalta, jolloin kompleksinen ajattelu ei tarkoittaisi pääasiassa vanhasta poisoppimista. Pedagogisesti tämä tarkoittaa myös tarvetta erilaisille oppimismetodeille. Teeman mukaisesti kompleksisuutta ei voi opettaa suoraviivaisesti ja yksi teema kerrallaan.

Metropolian Liiketalouden osaamisalueella maisteritason opetussuunnitelmiin on otettu mukaan systeemisen johtamisen ja transformaation teemoja. Tällä halutaan varmistaa tulevaisuuden johtamiskompetensseja, joita opiskelijat voivat hyödyntää omassa työssään. Opintojaksoihin pyritään kytkemään työskentelytapoja, jotka tukevat kompleksisten näkökulmien oppimista. Myös täydennyskoulutuksiin tätä ajattelua otetaan mukaan lisänä perinteiseen johtamisajatteluun. Mielestäni tässä on erinomainen mahdollisuus uudistaa johtamisajattelua suuntaan, jolle on selvästi kysyntää tulevaisuudessa. Ensimmäisten toteutusten palautteet ovat olleet rohkaisevia: osallistujat tunnistavat helposti organisaation kompleksisuuden ja systeemisyyden ja myös tarpeen ajatella asioita uusin tavoin.

Kirjoittaja

Helena Kuusisto-Ek toimii johtamisen yliopettajana Metropolia Ammattikorkeakoulun Liiketalouden osaamisalueella. Hänen erityisosaamisensa liittyy systeemiseen johtamiseen ja systeemidynamiikan ymmärtämiseen organisaatioissa.

Lähteet

• Juuti P.& Luoma M., Strateginen johtaminen. Miten vastata kompleksisen ja postmodernin ajan haasteisiin? Otava 2009
• Kenttä P., Kompleksista organisaatiomuutosta on johdettava yhdessä. Blogikirjoitus 2019. Filosofian Akatemia.
• Stacey R.D., Strategic Management and Organizational Dynamics. The Challenge of Complexity. Harlow. Prentice Hall 2003
• Vartiainen P. et al., Johtajana kaaoksen reunalla. Kuinka selvitä pirullisista ongelmista. Gaudeamus 2013
• Vartiainen, P.& Raisio, H. (toim.), Johtaminen kompleksisessa maailmassa. Viisautta pirullisten ongelmien kohtaamiseen. Gaudeamus 2020
• Wade, H. Systemic working: the constellations approach. Industrial and Commercial Training 2004

Korkeakouluista valmistuneet maahanmuuttajat työllistyvät suomalaisille työmarkkinoille selvästi heikommin kuin suomalaiset kollegansa. Taustalla näyttää olevan maahanmuuttajaopiskelijoiden heikompi suomen kielen taito. SIMHE-jatkokehitys-hankkeessa onkin nyt pohdittu sitä, miten englanninkielisissä tutkinto-ohjelmissa voitaisiin tukea opiskelijoiden itsenäistä suomen kielen opiskelua ja omaehtoista kielenoppimista. Tässä blogitekstissä esitellään Degree Programme in Social Services -tutkinto-ohjelmaan kehitettyä käytännöllistä ratkaisua kielitaitopulmaan.

Ammattikorkeakouluissa opiskelee yhä enemmän opiskelijoita, joiden äidinkieli ei ole suomi. Tämä aiheuttaa tutkinnoissa monenlaisia haasteita, mm. miten tarjota ulkomaalaistaustaisille opiskelijoille tarvittavaa ja oikea-aikaista tukea, miten integroida opiskelijat osaksi korkeakouluyhteisöä, miten parantaa heidän työllistymistään Suomessa (Airas ym. 2019: 4) sekä miten sitouttaa heidät osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Tutkimusten mukaan noin viidennes ulkomaalaistaustaisista ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneista on muuttanut pois Suomesta viisi vuotta valmistumisensa jälkeen ja vain noin puolet heistä työskentelee Suomessa, kun taas korkeakoulusta valmistuneista suomalaisista vain 2–4 % on muuttanut pois Suomesta ja selvästi yli 80 % on työelämässä (Airas ym. 2019: 60). Eroa voidaan pitää todella suurena, minkä vuoksi asialle on aiheellista tehdä jotakin. Tässä blogitekstissä tarkastellaan yhtä ratkaisua pulmaan: kielenoppimisen tukemista työharjoittelun aikana sosiaalialan englanninkielisessä tutkinnossa (eli DPSS-tutkinnossa). 

Kielenoppiminen luokan ulkopuolella

Kurhila ym. (2019: 8) esittävät, että yksi ratkaisu kielenopetuksen haasteisiin on kontekstien uudelleenarviointi. Se tarkoittaa sitä, että ns. perinteisen opettajavetoisen pedagogiikan rinnalle nostetaan erilaisia oppimisympäristöjä ja oppimistilanteita niin, ettei ajatellakaan kielenoppimisen tapahtuvan vain luokkahuoneessa tai opettajan ohjauksessa. Uudenlainen lähestymistapa korostaa oppijan toimijuutta, oppijan aktiivisuutta ja oppijan omaa motivaatiota omaksua kieli.

Metropolia Ammattikorkeakoulussa kielenopetuksen haasteeseen on tartuttu Metropolian SIMHE-palvelukeskuksessa (Supporting Immigrants in Higher Education) monin eri tavoin, mm. kehittämällä uraohjauksen ja suomen kielen oppimisen mallia kansainvälisille tutkinto-opiskelijoille (SIMHE-jatkokehitys 2019–2021) ja pohtimalla työharjoittelun ja kielenoppimisen yhdistämistä (ks. myös Stenberg ym. 2019). Työharjoittelu suomenkielisessä ympäristössä on DPSS-opiskelijalle ainutlaatuinen mahdollisuus oppia kommunikoimaan erilaisissa suomenkielisissä työelämän tilanteissa. Näissä aidoissa työelämän vuorovaikutustilanteissa korostuu se, miten kielitaito ei ole vain kielen rakenteiden ja sanaston syvällistä hallintaa, vaan taitoa toimia tarkoituksenmukaisesti erilaisissa vuorovaikutustilanteissa kulloinkin käytössä olevien merkityksellisten resurssien avulla. (Lehtimaja 2019: 194–195; Lilja & Piirainen-Marsh 2019: 255–256.) Esimerkiksi päiväkodin siirtymätilanteissa – pukemisessa, riisumisessa, päiväunille menemisessä – kielitaidosta on paljon hyötyä, mutta niin on myös tehokkaasta tilankäytöstä, visuaalisten viestien hyödyntämisestä, tilanteen tarkoituksenmukaisesta organisoinnista sekä lasten yksilöllisestä huomioimisesta monilla eri tasoilla.

Aikuinen kielenoppija ei kuitenkaan opi kieltä kovin tehokkaasti vain menemällä suomenkieliseen työympäristöön. Mitä sitten tarvitaan hyvään kielenoppimiseen tilanteessa, jossa kielenopettaja ei olekaan paikalla?

Opiskelijan valmistautuminen työharjoitteluun

Jotta kielenoppiminen työharjoittelussa olisi tehokasta, opiskelija tarvitsee ennen työharjoittelua opetusta kielenoppimisstrategioista. Strategiat lisäävät opiskelijan kykyä hyödyntää systemaattisesti harjoittelupaikassa saamaansa kielisyötettä (eli kuultua, nähtyä ja luettua kieltä). Lisäksi opiskelija tarvitsee kielitietoista ohjausta. Kielitietoisuudella tarkoitetaan sitä, että niin opiskelija kuin harjoittelun ohjaajakin tulevat tietoisiksi siitä, miten keskeinen merkitys kielellä on oppimisessa, vuorovaikutuksessa, yhteistyössä sekä (ammatti)identiteetin rakentumisessa. Kielenkäyttö eri tilanteissa, kieleen liittyvät haasteet ja asenteet sekä kielen pohdinta eri tasoilla tehdään siis harjoittelun aikana näkyväksi monin eri tavoin. (Vrt. POPS 2014; Andersen & Ruohotie-Lyhty 2019.)

Metropoliassa suomenkieliseen työharjoittelupaikkaan meneville DPSS-opiskelijoille tarjotaan kielenohjausta. Ensin he saavat kielenopettajalta vinkkejä hyvistä kielenopiskelustrategioista. Sen jälkeen opiskelijoiden kanssa pohditaan yhdessä heidän omia henkilökohtaisia kielenoppimistavoitteitaan, heidän vahvuuksiaan sekä heikkouksiaan. Opiskelijat saavat myös työkirjan, johon he täyttävät havaintojaan ja huomioitaan erilaisista vuorovaikutustilanteista työharjoittelussa. Yksi keskeinen työskentelymetodi työkirjassa on critical incident -tekniikka (kriittisten tapahtumien -tekniikka), jossa opiskelijat kirjaavat muistiin työharjoittelussa tapahtuneita tärkeitä tilanteita, joko positiivisia tai negatiivisia. Tilanteista kirjataan ylös lyhyesti:

• Keitä oli paikalla?
  
• Missä ja milloin tilanne tapahtui?
  
• Mitä tapahtui?
  
• Miltä opiskelijasta tuntui?
  
• Miten hän selvisi?
  
• Miksi hän selvisi (tai miksi ei selvinnyt) tilanteesta?

Tavoitteena on kirjata ylös yksi tunteita herättänyt tai jollakin tavoin mieleen jäänyt merkityksellinen vuorovaikutustilanne joka päivä. Harjoittelun päätteeksi opiskelija valitsee muutaman itselleen merkityksellisen tilanteen, jotka käsitellään yhdessä kielenopettajan kanssa. Tärkeitä kysymyksiä yhteisessä keskustelussa ovat:

• Kuinka toimit tilanteessa?
  
• Miltä sinusta tuntui?
  
• Olisitko voinut toimia toisin?
  
• Vaikuttiko jokin taustalla oleva asia tilanteen kehittymiseen?
  
• Mitä olet oppinut tilanteesta?
  
• Ennakoi tulevaa: miten toimisit vastaavassa tilanteessa seuraavan kerran?

Metodin taustalla on reflektion syklinen malli (Gibbs 1988), jossa ammatillista osaamista lisätään reflektoiden ja erilaisia vaihtoehtoja pohtien niin, että opiskelija itse työskentelee omien havaintojensa ja kokemustensa parissa. Opettaja toimii tilanteissa pikemminkin fasilitaattorina ja tarkempien kysymysten esittäjänä kuin vastausten antajana. Ensimmäiset kokemukset reflektion syklisen mallin käytöstä paljastivat opiskelijoiden kokemuksista jo erään merkityksellisen seikan: ongelmallisten vuorovaikutustilanteiden taustalla ei aina olekaan puutteellinen kielitaito, vaan tilanteen haasteellisuuteen on vaikuttanut jokin kielen ulkoinen seikka; tilanteessa on ollut kiire tai muuten liian vähän aikaa, tilanteeseen osallistuvilla on ollut erilaiset odotukset tilanteen kulusta tai osallistujilla ei ole ollut tarpeeksi tietoa, niin että tilanteessa olisi voitu tehdä tarvittavia päätöksiä.  

Työyhteisö opiskelijan kielitukena

Tehokas kielenoppiminen työharjoittelussa vaatii myös, että työyhteisö antaa suomen kielen oppijalle mahdollisimman paljon mahdollisuuksia käyttää suomen kieltä. Työkaveri ei siis vaihda kieltä heti englantiin, ei ala puhua opiskelijan puolesta eikä luovuta, vaikka sama asia täytyisikin sanoa uudelleen eri sanoilla. Sekin on hyvä tiedostaa, että epäonnistuneet sananvalinnat, epäröinti ja ajatuksen keskeytyminen kuuluvat luonnolliseen puheeseen – myös syntyperäisellä puhujalla. Opiskelijan kasvoja ja itsetuntoa on hyvä suojella; kaikkia virheitä ei tarvitse korjata, jos puhujan viesti kuitenkin välittyy. Toistuvia kielioppivirheitä kannattaa korjata epäsuorasti, esimerkiksi niin, että toistaa opiskelijan puheenvuoron tai osan siitä, mutta samalla muokkaa siinä olleen virheellisen ilmauksen oikeaan muotoon. (Ks. myös Opas maahanmuuttajalääkäreille ja työyhteisöille 2020.)

Suomenkielisen on hyvä tietää, että B1-kielitaitotason saavuttaminen kestää keskimäärin 1–3 vuotta. Tämän jälkeen kielitaidon edistyminen on usein hidasta. Osin oppimisen hidastumiseen vaikuttaa se, ettei edistyneille kielenoppijoille ole juurikaan tarjolla kielikursseja. Sekin on tärkeä muistaa, ettei kielenoppiminen ole aina tasaista. Joskus oppiminen edistyy harppauksin, joskus taas se voi pysähtyä tai jopa taantua hetkeksi.

Seuraavien askeleiden avulla työharjoittelu saadaan tukemaan kielenoppimista

• Ennen harjoittelua
  • Kielenoppimistrategioiden laatiminen kielenopettajan tuella: henkilökohtaiset tavoitteet, ideat siitä, miten opiskelija voi hyödyntää harjoittelussa kuultua, nähtyä ja koettua kieltä monipuolisesti. 

• Harjoittelun aikana
  • Kielitietoinen ohjaus ja työyhteisön systemaattinen kielituki.
  • Työkirjan täyttäminen ja kriittisten tapahtumien kirjaaminen.

• Harjoittelun jälkeen
  • Reflektio kielenopettajan kanssa.
  • Oppimisen yhteenveto.

Parhaimmillaan opiskelija voi saada työharjoittelusta uutta puhtia kielenopiskeluun ja edistyä harppauksin etenkin suullisessa kielitaidossa. Uuden kielen oppiminen ja uuteen yhteiskuntaan kotoutuminen on kuitenkin elinikäinen prosessi. SIMHEn tavoitteena on tarjota opiskelijalle monipuolista tukea tähän prosessiin, opiskelijan tarpeen ja elämäntilanteen mukaan (ks. myös Stenberg ym. 2018; Monta muuttujaa -blogisarja). 

 

Miksi opiskelijoiden suomen kielen taito ei riitä? Korkeakoulutettujen maahanmuuttajien työllistymisen yhtenä esteenä pidetään suomen kielen taidon riittämättömyyttä (Eronen ym. 2014: 68). Tässä syitä kielitaidon puutteeseen: Kielikoulutusta ei tarjota opintojen yhteydessä riittävästi. Moniin englanninkielisiin tutkintoihin sisältyy paljon oman alan opintoja, jo valmiiksi laajaan 210 opintopisteen tutkintoon ei mahdu ylimääräisiä suomen kielen kursseja. Valinnaiset kieliopinnot vaativat opiskelijalta vahvaa motivaatiota ja sitoutumista. Yleensä opiskelija valitsee mieluummin oman alansa englanninkielisiä kursseja kuin ylimääräisiä kieliopintoja. Vaikka esim. Degree Programme in Social Services (DPSS) -tutkintoon hakevilta vaaditaan B1-tason suomen kielen taitoa, ei B1-kielitaito riitä tilanteessa, jossa opiskelija toimii sosiaalialan ammattilaisena vaativissa asiantuntijatehtävissä esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, lastensuojelussa, päihdehuollossa tai aikuissosiaalityössä (ks. lisää taitotasoista EVK 2003; Komppa ym. 2014: 30–33).

Kirjoittaja

Eveliina Korpela toimii suomen kielen ja viestinnän lehtorina sosiaalialan tutkinto-ohjelmissa ja S2-asiantuntijana SIMHE-jatkokehitys-hankkeessa. Hän on kiinnostunut kielenoppimisesta, työelämän viestintätaidoista ja kielellä vaikuttamisesta. Hän haluaa tuoda kielenopetukseen enemmän toiminnallisuutta, draamaa, elämyksiä ja iloa. Lisäksi hän haluaa parantaa omaa ja opiskelijoidensa elämänlaatua tunnistamalla turhia vaatimuksia ja keskittymällä nykyhetkeen. 

Lähteet

• Airas, Maija & Delahunty, David & Laitinen, Markus & Shemsedini, Getuar & Stenberg, Heidi & Saarilammi, Mafi & Sarparanta, Tuomas & Vuori, Hilla & Väätäinen, Hanna 2019. Taustalla on väliä. Ulkomaalaistaustaiset opiskelijat korkeakoulupolulla. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen julkaisuja 22:2019. Helsinki: KARVI.
• Andersen, Line Krogager & Ruohotie-Lyhty, Maria 2019. Mitä on kielitietoisuus ja miten se näkyy koulussa? Kieli, koulutus ja yhteiskunta. 10 (2).
• Eronen, Antti & Härmälä, Valtteri & Jauhiainen, Signe & Karikallio, Hanna & Karinen, Risto & Kosunen, Antti & Laamanen, Jani-Petri & Lahtinen, Markus 2014. Maahanmuuttajien työllistyminen. Taustatekijät, työnhaku ja työvoimapalvelu. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 6. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö.
• EVK 2003. Eurooppalainen viitekehys. Kielten oppimisen, opettamisen ja arvioinnin yhteinen eurooppalainen viitekehys. 2003. Helsinki: WSOY.
• Gibbs, Graham 1988. Learning by Doing: A Guide to Teaching and Learning Methods. Further Education Unit. Oxford Polytechnic, Oxford.
• Komppa, Johanna & Jäppinen, Tuula & Herva, Marja & Hämäläinen, Taija 2014. Korkeakoulutuksen ammatilliset suomi toisena kielenä -viitekehykset. Aatos-artikkelit 16. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu.
• Kurhila, Salla & Kotilainen, Lari & Kalliokoski, Jyrki 2019. Johdatus luokkahuoneen ulkopuoliseen kielenoppimiseen. Teoksessa Kotilainen, Lari & Kurhila, Salla & Kalliokoski, Jyrki (toim.): Kielenoppiminen luokan ulkopuolella. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 7–30.
• Lehtimaja, Inkeri 2019. Ammatillisen kielitaidon oppiminen vuorovaikutuksessa. Kakkoskieliset sairaanhoitajaharjoittelijat ohjaustilanteissa. Teoksessa Kotilainen, Lari & Kurhila, Salla & Kalliokoski, Jyrki (toim.): Kielenoppiminen luokan ulkopuolella. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 172–199.
• Lilja, Niina & Piirainen-Marsh, Arja 2019. Luokan ulkopuolisiin vuorovaikutustilanteisiin valmistautuminen prosessina. Teoksessa Kotilainen, Lari & Kurhila, Salla & Kalliokoski, Jyrki (toim.): Kielenoppiminen luokan ulkopuolella. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 255–282.
• Monta muuttujaa -blogisarja. Metropolia-blogit.
• Opas maahanmuuttajalääkäreille ja työyhteisöille 2020. Euroopan sosiaalirahasto. Vipuvoimaa EU:lta 2014–2020. Tampere: Tampereen yliopisto. Luettu 7.4.2020.
• POPS 2014. Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet. Helsinki: Opetushallitus.
• SIMHE-jatkokehitys 2019–2021. Uraohjauksen ja suomen kielen oppimisen mallin kehittämiseen keskittyvä hanke. OKM, Metropolia Ammattikorkeakoulu. Luettu 7.4.2020.
• Stenberg, Heidi & Hirard, Tiina & Autero, Marianne & Korpela Eveliina (toim.) 2019. Korkeakouluvalmiuksia maahanmuuttajille – hyvät käytänteet ja suositukset valmentavaan koulutukseen. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisuja. TAITO-sarja. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Luettu 8.5.2020.
• Stenberg Heidi & Autero, Marianne & Ala-Nikkola Elina (toim.) 2018. Osaamisella ei ole rajoja. Vastuukorkeakoulutoiminta maahanmuuttajien integraation tukena Suomessa. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Luettu 8.5.2020.