Ohjattu pienryhmätoiminta tukee ammatillista kasvua

Fysioterapeutti käyttää työssään usein terapeuttista työotetta, mikä voi olla kuormittavaa. Siksi ammatillisen identiteetin kasvamiseksi, jo opintojen aikana on tärkeää tarjota tilanteita, joissa voi rauhoittua pohtimaan ja arvioimaan omia tunteitaan, reaktioitaan ja toiveitaan. Kiireisen ja paineisen opiskelun lomassa pitää olla myös hetkiä, jolloin voi pysähtyä keskustelemaan omista onnistumisista ja epäonnistumisista ilman arviointia ja paineita oikeasta ja väärästä vastauksesta.

Metropolian fysioterapian tutkinnossa luotiin tällaisen ammatillisen kasvun tukemiseksi AKUT-pienryhmätoimintamalli. Tässä postauksessa kerron, miten AKUT-toimintaa toteutetaan ja miksi se koetaan toimivana.

Koko opintojen ajan rinnalla kulkien

AKUT-toiminta on opettajien ohjaamaa pienryhmätoimintaa, joka tarjoaa avoimen ja luottamuksellisen keskustelupaikan niille asioille, jotka opiskelijoita askarruttavat matkalla kohti tulevaa ammattia. Toiminnan kulmakivenä ovat heti opiskelujen alussa yhden vuosikurssin opiskelijoista muodostetut pienryhmät, jotka pysyvät samoina koko opintojen ajan.

Kaksi opettajaa on aina mukana fasilitoimassa ja ohjaamassa pienryhmän tapaamisia.  Samat opettajat kulkevat oman pienryhmänsä mukana koko 3,5 vuoden opintojen ajan. Näin pyritään luomaan tuttu ja turvallinen ilmapiiri, jossa on helppo tutkailla koko ammattiin kasvamisen matkaa, palata aiempiin kokemuksiin ja keskusteluihin sekä peilata nykytilannetta niihin. Luottamuksellisessa ja turvallisessa ympäristössä käydyt keskustelut ja kokemusten jakaminen hyödyttävät jokaisen vertaisopiskelijan ammatillista kasvua (1).

Pienryhmien teemat ja sisällöt muuttuvat luontevasti opintojen edetessä ja keskustelut syntyvät aina opiskelijoiden kokemuksista. Ryhmätapaamiseen mennessään ei opettajakaan voi koskaan tietää mitä tapahtuu tai mitä asioita nousee esiin. Opettajana on oltava joustava ja rakennettava tilannetta sen mukaan mitkä opiskelijoiden tarpeet kullakin kertaa ovat.

Onko minusta tähän ammattiin?

Ammattikorkeakoululaki (2, 4 §) velvoittaa kouluttajia tukemaan opiskelijoiden ammatillista kasvua. Työelämä muuttuu jatkuvasti ja vauhdikkaasti ja se vaatii tulevilta työntekijöiltä yhä vahvempaa ammatti-identiteettiä. Uuden ammatin tai työtehtävän haltuunotto vaatii yksilöltä oman itsensä ja ammatin tuntemista. Pelkkä jonkin asian kokeminen tai kokemus ei riitä, vaan oppiakseen on yksilön reflektoitava kokemustaan. Miltä asiat minusta tuntuvat? Miten tunnistan tilanteen avainasiat ja oppimisen mahdollisuudet siinä? Miten asiat liittyvät aiemmin oppimaani tai kokemaani? (3.)

Onnistuneiden koulutuskokemusten avulla voidaan rakentaa vahvaa koulutuksellista minäpystyvyyttä. Se auttaa kulkemaan kohti kunkin omia ammatillisia tavoitteita. (4.) Minäpystyvyydellä tarkoitetaan sitä, että ihminen uskoo omaan kykyynsä vaikuttaa oman elämänsä tärkeisiin asioihin (5). Opiskelijan elämässä se voi tarkoittaa vaikka sitä, että hän uskoo selviytyvänsä vaikeasta tentistä tai työharjoittelusta tai hän uskoo selviytyvänsä ensimmäisen oman potilaan tutkimisesta. Pystyvyyden tunne motivoi kaikkea oppimista ja sitä voi vahvistaa esimerkiksi sanoittamalla onnistumisen kokemuksia, tekemällä niitä näkyväksi. Epävarma opiskelija voi tarvita tähän sanoittamiseen ammattilaisen, opettajan tai vertaisen apua. Ammatillista kasvua edistää myös sellaisten kokemusten käsittely, jotka vahvistavat opiskelijan käsitystä siitä, että hän on oikealla alalla.

Epävarmuuden sietäminen on yksi tärkeimmistä nykypäivän työelämävalmiuksista. Uutta tietoa tulee koko ajan kiihtyvällä tahdilla ja ”valmiiksi” ei tulla koskaan. Ammattiin opiskelua ja kasvamista voi verrata myös tiedonhankinnan prosessiin. Kulthau (6) kuvaa tiedonhankintaa on matkana epävarmuudesta ymmärtämiseen. Oman ammatillisen  identiteetin löytymisen polulla on aina mukana yksilön kokema epävarmuuden tila, joka voi näkyä esimerkiksi ahdistuneisuutena. ”En osaa mitään”, ”Minusta ei ole tähän”, ”Uskallanko?”, ”Tiedänkö / osaanko tarpeeksi?”

Vaatimuksista vapaa pienryhmä

AKUT-toiminnan johtoajatuksena on, että jokainen opiskelija voi olla tilanteessa oma itsensä niin pitkälle kuin mahdollista – mitään ei vaadita. Oleellista on, että keskustelut lähtevät aina opiskelijoiden tarpeista.

Alusta asti tärkeitä tavoitteita ovat olleet:

• auttaa opiskelijaa sietämään epävarmuutta,
• vahvistaa opiskelijan minäpystyvyyttä sekä
• sanoittaa ja tehdä opiskelijan osaamista näkyväksi.

Pienryhmä on paikka, jossa ei vaadita suorituksia tai tehtäviä. Siellä ei arvioida eikä arvoteta ja kaikki tavat osallistua ovat hyväksyttäviä. Yhteisissä tapaamisissa voi pohtia, kysyä ja ihmetellä – vastauksia ei tarvitse olla. Aiheena voi olla oma oppiminen, omat kokemukset työharjoittelusta (sekä hyvä että huonot), pelot, haasteet, epävarmuuden tunteet jne.

Ryhmän toimintaa ohjaavat seuraavat periaatteet:

• Ryhmän keskustelut ovat aina luottamuksellisia.
• Ryhmässä saa jakaa niitä asioita, jotka askarruttavat. Mitään ei tarvitse jakaa, jos ei halua.
• Ryhmätilanteisiin ei tarvitse valmistautua mitenkään, eikä niihin liity tapaamisen ulkopuolisia tehtäviä. Osallistuminen tapaamiseen = ”suoritus”.
• Pienryhmässä keskitytään opiskelijan oman kehittymisen ja oppimisen, harjoittelukokemusten jne. pohtimiseen suhteessa tulevaan ammattiin.
• Pienryhmätapaaminen ei ole tutkinnon palautteenantopaikka.

Epäonnistumisistakin on tärkeää saada keskustella. Nekin kuuluvat opiskeluun, työhön ja elämään. Kuulluksi tuleminen ja toisilta saatu ymmärrys tekevät nämä kokemukset näkyviksi ja hyväksytyiksi, ja on tärkeää vahvistaa ajatusta, että ne eivät määritä opiskelijaa tulevana ammattilaisena.

Kokemuksia ryhmätoiminnasta

Pienryhmän vetäjältä toiminta vaatii uskallusta heittäytyä epävarmuuteen. Ennen ryhmän kokoontumista ei voi koskaan tietää millaisista asioista tänään keskustellaan. Kun kuuntelee avoimella mielellä ja tarttuu rohkeasti opiskelijoiden esille tuomiin vaikeisiinkin asioihin, oppii itsekin paljon. Isokorpi (1) kuvaa hyvin myös omia kokemuksiani: Pienryhmätoiminnassa ohjaaja pääsee osalliseksi kaikkeen siihen ammatilliseen tietoon, jonka ryhmä kullakin kertaa tuo keskusteluun. Tämä on mitä parhainta työelämäyhteyttä!

Käsitellyt aiheet pienryhmissä vaihtelevat paljon. Keskustellaan mm. potilaan kuolemasta, suhteesta työharjoittelupaikan ohjaavaan fysioterapeuttiin, opiskelijoiden omasta stressistä ja kuormittumisesta ja opiskelun yhteensovittamisesta muuhun elämään. Opiskelijat pohtivat paljon omia epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteitaan erityisesti työharjoittelun aikana. Onko minusta tähän ammattiin? En osaa mitään! Kuinka ikinä uskallan ottaa asiakkaita vastaan? Isoja aiheita ovat olleet myös: Millainen fysioterapeutti minä haluan olla? Mitä otan mukaani kultakin kohtaamiltani fysioterapeuteilta? Mitä sellaista olen kokenut ja nähnyt, joka ei tunnu sopivan omaan tapaani olla fysioterapeutti? Nämä keskustelut ovat olleet omasta mielestäni erityisen koskettavia ja uskon myös, että ne ovat olleet opiskelijoille hyödyllisiä. Niissä opiskelijat ovat todella ansiokkaasti pohtineet ja sanoittaneet omaa tulevaa ammatillista minäänsä. On päästy yhdessä pohtimaan millaista osaamista he haluavat itsessään lähteä vaalimaan.

Kaikille opiskelijoille omien tunteiden tai kokemusten sekä oman työn reflektointi ei ole helppoa. Turvallinen pienryhmä ja luottamuksellinen ilmapiiri kuitenkin rohkaisee monia pohtimaan kokemuksiaan ääneen. Toiminnan periaatteisiin kuuluu, että voi myös valita seuraajan roolin. Se on täysin sallittua ja oikein. Ryhmätilanteeseen voi osallistua myös olemalla hiljaa ja kuuntelemalla muita. Tai voi osallistua vain kommentoimalla muiden ajatuksia. Ryhmää fasilitoivalla opettajalla on tärkeä rooli kuunnella herkästi ja tunnistaa ne hetket, joissa jotkut opiskelijat tarvitsevat rohkaisua oman toimintansa ääneen reflektointiin. Lopulta jokainen osallistuja kuitenkin valitsee itse oman tapansa. Opettajana joutuu myös harjoittelemaan kuuntelemista ja sietämään hiljaisia hetkiä. Joku ajattelija onkin viisaasti sanonut: “Pysähdy ja kuuntele – vain niin voit nähdä todellisuuden kuvittelemasi takana”.

Kannustan kuuntelemaan ja heittäytymään rohkeasti tuntemattoman äärelle.

”Halleluja – tätä mä olen odottanut. Tätä lisää.” (opiskelijan kommentti)

Kirjoittaja:

Tiina Karihtala työskentelee lehtorina Metropolia Ammattikorkeakoulun fysioterapian tutkinto-ohjelmassa.

Lähteet:

1. Isokorpi,T.,Kokko, P. ja Hämäläinen, K. 2009. Miksi tarvitsemme ammatillisen kasvun kokoavan opintojakson? Teoksessa Löytöretki aikuisohjauksen maailmaan. Kokemuksia ja käytänteitä ammattikorkeakouluista. Lätti, M. & Putkuri P. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu, Joensuu. http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/127021/B18_Loytoretki_verkkoversio.pdf?sequence=1&isAllowed=y
   
2. Ammattikorkeakoululaki. http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2003/20030351 . 22.5.2009.
3. Ruohotie, P. 2008. Metakognitiiviset taidot ja ammatillinen kasvu asiantuntijakoulutuksessa. Teoksessa Eteläpelto, A. & Onnismaa, J. (toim.) Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu. Aikuiskasvatuksen 46. vuosikirja. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura, Helsinki.
4. Bandura, A. (1977). Self-efficacy: Toward a unifying theory of behavioral change. Psychological Review, 84(2), 191-215.
5. Partanen A. 2011. ”KYLLÄ MINÄ TÄSTÄ SELVIÄN” Aikuisopiskelijat koulutustarinansa kertojina ja koulutuksellisen minäpystyvyytensä rakentajina. Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius, Kokkola.
6. Kuhlthau C. 1993. A principle of uncertainty for information seeking. Journal of Documentation, vol. 49 issue: 4, 339-355.