Tässä tekstissä käsittelen palautteen antamisen merkitystä oppimisessa. Sen merkityksen ovat pitkän työurani aikana parhaiten minulle opettaneet vallattomat ja villit lapset ja nuoret. He ovat opettaneet minulle kantapään kautta, että se mikä näyttäytyy motivaation puutteena, onkin pelkoa epäonnistumisesta, liian suurien odotusten aiheuttamaa suorituspainetta, ohjeiden ymmärtämättömyyttä tai ahdistumista liiallisesta kontrolloinnista. Heidän kanssaan olen joutunut astumaan pois omalta mukavuusalueelta ja päässyt käytännössä testaamaan luottamusta omaan havainnointikykyyn, tapaani puhua ja ohjata, ennakoida ja reagoida. Monta kertaa on pitänyt kaivaa nöyränä peili takataskusta ja pohtia, että mitä tuli taas sanottua ja tehtyä ja miksi ja miten ihmeessä tästä päästään jälleen yhdessä eteenpäin.
Palaute on merkityksellinen jokaiselle, vauvasta vaariin. Siksi tekstissä esiin tuomani ajatukset ovatkin oivallisia työvälineitä kaiken ikäisten ihmisten ja eri lähtökohdista ponnistavien ryhmien opettamiseen ja ohjaamiseen: korkeakouluihin, peruskouluihin, toiselle asteelle ja harrastusryhmiin – kuhunkin sopivalla tavalla soveltaen. Itse opetan aikuisia korkeakouluopiskelijoita, mutta myös toteutan kehittämishankkeita pienempien lasten ja nuorten parissa ja olen kokenut näistä opeista saavani kaikkiin tilanteisiin työvälineitä.
Tekstin luettuasi, olisipa mielenkiintoista kuulla sinun ajatuksiasi – lisääpä vaikka blogiin kommenttisi tai laita minulle sähköpostia.
Miten tullaan kohdatuksi?
Jokainen kohtaaminen on ainutkertainen kokemus, kaikille osapuolille. Myönteinen minäkuva, pystyvyyden tunne sekä motivaatio uuden oppimiseen rakentuvat jo ensimmäisessä kohtaamisessa. Tunne, että minua arvostetaan, syntyy jo ensi metreillä muun muassa toisen tavasta olla läsnä, huomioida ja osoittaa kiinnostusta sekä antaa palautetta, niin sanallisesti kuin sanattomasti. Läsnäollessa ihminen keskittyy toisen ihmisen kohtaamiseen eikä pyörittele päässä muita asioita. Silmiin katsominen, hymy tai innostunut kommentti ei vie aikaa kuin pari sekuntia, mutta sillä saattaa olla ratkaiseva merkitys toiselle ihmiselle. (Mäkisalo-Ropponen 2011.)
Miksi sanoilla on väliä?
Ohjaajan, oli sitten kyse opettajasta tai valmentajasta, tehtävänä on mielestäni houkutella osallistuja ylipäätään kiinnostumaan asiasta/tekemisestä ja onnistua pitämään kiinnostus myös yllä. Kun osallistujalle annetaan aikaa kokeilla ja tutustua itsenäisesti uuteen asiaan, hakea omaa tapaansa ja kehittää uusia keinoja oppia sekä mahdollisuus myös saada konkreettista ja rohkaisevaa palautetta toiminnastaan, ollaan motivoivan oppimisen ytimessä.
Jotta ohjaaja tukee osallistujan itsetuntoa ja pystyvyyden tunnetta, on tärkeää keskittyä siihen, miten saadaan jokaisen osallistujan vahvuudet esiin (Packalen, 2015). Mielestäni on tärkeää, että ohjaaja miettii millaisia sanoja hän käyttää, jotta osallistuja ymmärtää mitä häneltä odotetaan sekä miettii millaisia menetelmiä tai ohjaustapoja hän käyttää, jotta saadaan osallistujien vahvuudet ongittua esiin.
Tavalla puhua ja antaa palautetta on iso merkitys kaikessa vuorovaikutuksessa ja ohjauksessa. Jotta osallistuja kokee ryhmän kanssa toimimisen mielekkääksi, motivoituu, saa onnistumisen kokemuksia sekä oppii uusia asioita, on sanomisilla väliä. Ryhmän toiminta ja sen onnistuminen vahvistuu, kun siitä puhutaan ääneen ja sitä ”ihmetellään”. Käytän itse sanaa ”ihmettely”, sillä se antaa mielestäni luvan kaikille osallistujille tutkia tilannetta ja esittää kysymyksiä avoimesti ja tasavertaisesti. Kyseenalaistaminen sen sijaan saa ryhmässä helposti aikaan epäilevän asetelman ja negatiivisen sävyn. Ihmettelyssä ihan ehdottomia suosikkejani ovat ohjaavat kysymykset; ne tekevät vahvuudet todellisiksi ja näkyviksi.
Kerro, miten ihmeessä sä onnistuit tuossa? Huomasitko miten autoit toista äsken? Huomasitko mitä hyötyä siitä oli? Missä tilanteessa tänään onnistuit? Mitä hyötyä siitä oli? Miten sä saat pidettyä tuon noin hienosti? Huomasitteko minkä takia onnistuitte tänään? Missä olit tänään hyvä? Missä muissa tilanteissa voisi olla hyötyä siitä, mitä tänään opit?
Ohjaavat kysymykset auttavat sekä ohjaajaa, osallistujaa että muita ryhmäläisiä:
- Ohjaaja ymmärtää paremmin osallistujaa ja hänen ajatuksiaan.
- Vastaamalla kysymyksiin osallistuja sanoittaa samalla omaa toimintaansa, puhuu omasta onnistumisestaan ja vahvuudestaan. Pikkuhiljaa osallistuja oppii käyttämään vahvuuksiaan myös muissa tilanteissa.
- Muut ryhmäläiset osoittavat kiinnostusta ja arvostusta häntä kohtaan kuunnellessaan, esittäessään kysymyksiä sekä keskustellessaan tapahtuneesta voimavaralähtöisesti. (Packalen 2015.)
Vahvuuksista ja onnistumisista puhuminen esimerkiksi loppupiirissä saa ryhmän ilmapiirin muuttumaan positiivisemmaksi. (Packalen 2015.) Kukapa meistä ei haluaisi kuulla jotain hyvää toiminnastaan!
Miten tukea luottamusta omiin kykyihin?
Ryhmätoiminnassa sattuu ja tapahtuu ja ohjaaja joutuu puuttumaan nopeastikin yllättäviin tilanteisiin. Kaikki ei todellakaan mene aina niin kuin on etukäteen suunniteltu ja ohjaaja saattaa reagoida tilanteeseen ajattelematta, jolloin tulee päästäneeksi suusta kaikenlaisia sammakoita. ”Älä – ei tuolla tavalla, mikset sä koskaan kuuntele loppuun, ihan hyvin toimittu, mutta voisit…” Nämä kertovat osallistujalle hänen epäonnistuneen. (Uusitalo-Malmivaara & Vuorinen 2016.)
Harva osallistuja käyttäytyy kuitenkaan tahallaan huonosti tai väärin. Virheiden ja puutteiden sijaan on parempi keskittyä siihen, miltä toivoo tilanteen näyttävän. Jos joku häiritsee toista tahallaan, voi ohjaaja miettiä millaista käyttäytymistä osallistujalta toivoo ja yksinkertaisesti pyytää sitä ääneen. Toimintaohje kertoo suoraan mitä pitää tehdä. ”Mieti vielä, voisko tämän tehdä toisin, kuuntele ensin ohje loppuun, hienosti toimittu ja seuraavaksi voit kokeilla…” kertovat suoraan miten osallistujan odotetaan toimivan. On hyvä muistaa, että miksi-sana syyllistää ja mutta-kumoaa lahjakkaasti edellisen lauseen. (Uusitalo-Malmivaara &Vuorinen 2016.)
Toimintaohjeen lisäksi voimavaralähtöinen palaute auttaa osallistujaa luottamaan omaan kykyynsä ja omiin mahdollisuuksiinsa. Voimavaralähtöisessä palautteessa ohjaaja löytää jokaisen osallistujan toiminnasta aina jotain hyvää ja antaa palautetta juuri siinä ympäristössä ja juuri itse toiminnasta, jossa ne näkyvät. Aivan yhtä tärkeää on antaa konkreettista palautetta myös kehittymisen paikoista ja silloin on syytä miettiä, miten palautteen antaa. Tässä auttaa kokemuksen mukanaan tuoma taito havainnoida ohjaustilanteita ja osallistujia sekä ymmärrys voimavaralähtöisestä ohjauksesta.
Voimavaralähtöistä palautteen antamisen kulttuuria on hyvä opettaa myös osana ryhmän toimintaa. Palautetta voi antaa ja saada monella tapaa eikä ohjaajan aina tarvitse olla se ainoa palautteen antaja. Kun ryhmäläiset sanoittavat ääneen toisten onnistumisia ja osaamista, yhteisiä huippuhetkiä, kuvaavat he asiaa oman kokemuksensa ja ajatustensa kautta. Samalla he saavat uuden onnistumisen kokemuksen ja rohkeutta jäsentää omia ajatuksiaan ja kertoa niistä ääneen. Palautetta voidaan antaa ja saada myös monilla toiminnallisilla ja sanattomilla menetelmillä.
Tarvitseeko kaikkeen reagoida?
Osallistujan käyttäytyessä häiritsevästi ja ollessa levoton, räplätessä kännykkää tai häärätessä jotain ihan muuta kuin on tarkoitus, on mielestäni maltettava olla reagoimatta heti ja katsottava hetken tämän silmiin pistävän käytöksen taakse. Takaa löytyy yleensä joku syy. Saattaa olla, että ohjetta ei ole ymmärretty, se on annettu esimerkiksi liian monimutkaisesti tai epäselvästi. Jos osallistuja ei uskalla kysyä muiden kuullen, hän hämmentyy ja saattaa mennä sen vuoksi lukkoon. Taustalla voivat olla esimerkiksi osallistujan aiemmat negatiiviset kokemukset vastaavanlaisesta tilanteesta ja pelko epäonnistumisesta tai kasvojen menettämisestä, mikä nostaa suorituspainetta ja tekee levottomaksi tai jopa uhmakkaaksi.
Kun toimitaan voimavaralähtöisesti ja vahvuuksia vahvistaen, on myös uskallettava jättää sanomatta asioita. Jotta oppii tietämään mitä sanoo, miten sanoo tai mitä ei juuri nyt kannata sanoa, on havainnoitava koko ajan omaa tapaansa ohjata, muuttuvia tilanteita sekä ryhmän että yksittäisen osallistujan toimintaa, sanallisia ja sanattomia viestejä. Havainnoinnin tärkein tehtävä on tehdä jokaisesta osallistujasta näkyvä. Havainnointi mahdollistaa tilanteeseen reagoinnin, ennakoinnin, ohjauksen soveltamisen ja muokkaamisen sopivammaksi sekä konkreettisen palautteen antamisen. (Kalliala 2011.)
Onnistummeko yhdessä paremmin?
Voimavaralähtöinen ohjaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei epäonnistumisista voi puhua tai ongelmia on pyrittävä välttämään. Niiltä ei kenenkään ohjaajan ole tarkoitus sulkea silmiään. Virheet ja epäonnistumiset opettavat sekä ryhmälle, osallistujalle että ohjaajalle mihin on tärkeää keskittyä, jotta homma onnistuu. (Packalen 2015.) Epäonnistumisista pyritään aina oppimaan. Ja jotta opitaan, tarvitaan ääneen sanoittamista, ihmettelyä ja harkittuja sanoja. Tässä kohtaa ohjaajan on hyvä kaivaa taas peili esiin ja pysähtyä pohtimaan myös omaa käytöstään, sanomisiaan ja kehon viestejään. Mitä minä voin tehdä toisin, jotta ryhmä onnistuu!
Ohjaajan suhtautuessa ryhmäänsä ja jokaiseen osallistujaan ennakkoluulottomasti ja antaessa ryhmälle riittävästi vastuuta myös toiminnan suunnittelusta ja toteuttamisesta sekä kannustavaa palautetta matkan varrella, saadaan jokaisen osallistujan vahvuudet ja ryhmän yhteiset voimavarat esiin. Ryhmän mukana osallistuja saa käyttöönsä myös sellaisia vahvuuksia, jotka eivät välttämättä näy hänen toimiessaan yksin. Rakennetaan siis hyvän päälle lisää hyvää!
Missä onnistuit?
Havaintomme lisäävät ymmärrystä osallistujan maailmasta; mikä heitä kiinnostaa ja innostaa, miten he toimivat muiden kanssa ja mihin he pyrkivät omalla tekemisellään. Vahvuuksien tunnistamisella ja niiden ääneen sanoittamisella saadaan aikaan toivottua muutosta osallistujan käyttäytymisessä.
Sama koskee ohjaajan oman toiminnan havainnointia ja peilaamista. Kuinka vaikeaa aikuisten onkaan välillä löytää omasta toiminnastaan mitään hyvää ja sanoa se vielä muiden kuullen ääneen! Ja miten paljon järkevämpää oppimisen kannalta on aloittaa palautekeskustelu, reflektio voimavaralähtöisesti kysymällä esimerkiksi “missä koit onnistuneesi?”. Muuten ajetaan osallistuja kertomaan kaikista niistä yksityiskohdista, joissa epäonnistui tai jotka eivät menneet suunnitelmien mukaan. Kun keskustelemme ja puramme haastavankin tilanteen vahvuuksien tunnistamisen kautta, palkitsee havainnointi niin ohjaajan kuin osallistujankin. Lasi on lopulta aina puoliksi täynnä!
Kyky ennakoida, reagoida tai tehdä nopeita päätöksiä haastavissakin ohjaustilanteissa on nimenomaan kiinni ohjaajan herkkyydestä ja halusta aistia muutoksia ilmapiirissä, osallistujien kehonkielessä ja käyttäytymisessä. Havainnointikykymme on valitettavasti rajallinen ja kiinnitämme huomiota herkemmin asioihin, joita itse ohjaajina pidämme tärkeinä. Osallistujan ja ryhmän motivaation ja sitoutumisen kannalta on ratkaisevaa kiinnitämmekö huomiomme vahvuuksiin ja onnistumisiin vai puutteisiin ja virheisiin (Zimmer 2011).
Voimavarakeskeinen puhe ohjaustilanteissa, etenkin lasten ja nuorten ohjaamisessa on edelleen vähäistä. Liian monta kertaa olen joutunut todistamaan tilanteita, joissa ohjaaja menettää malttinsa ja huutaa, jopa haukkuu tai nöyryyttää osallistujaa muiden kuullen. Ohjaajan viesti ei valitettavasti saa aikaan hänen toivomaa muutosta. Jatkuva palaute huonosta käytöksestä ja puutteiden esiin nostaminen kiinnittää osallistujan ajatukset entistä tiukemmin omaan kyvyttömyyden tunteeseen. (Packalen 2015.)
Virheiden ja epäonnistumisten korostaminen ja niistä rankaisu ei opeta kenellekään mallia miten virheistä päästään yli – ainoastaan keinoja selvitä nöyryyttävistä tilanteista! Osallistuja oppii tällaisten tilanteiden toistuessa olemaan ärsyttämättä ohjaajaa sekä olemaan äärimmäisen huolellinen, ettei menettäisi kasvojansa toisten edessä. Tällainen valppaana olo vie paljon energiaa ja tuhoaa motivaation, puhumattakaan yhdessä tekemisen ilosta. Epäonnistumista pelkäävä ihminen ei ole valmis ottamaan riskejä ja tekee ainoastaan asioita, joita hän varmasti osaa. (Packalen 2015.) Uskallus yrittää ja kokeilla jotain uutta häviää, samoin rohkeus itsensä ylittämiseen.
Ohjaajalla on kädessään avaimet tilanteen pelastamiseen: muuttamalla omaa käytöstään voimavaralähtöisemmäksi, keskustelemalla ja kuuntelemalla osallistujaa sekä pyytämällä anteeksi käytöstään, hän voi korjata tilanteen (Gjerstad, 2015).
Tyytyväisyys omaan toimintaan, motivoituminen ja tapa reagoida haastavissa tilanteissa riippuu nimenomaan omista aiemmista kokemuksista ja itsensä arvostamisesta (Zimmer 2011). Tunne omasta kykenemättömyydestä saa ihmisen luovuttamaan herkästi, pelkäämään virheitä sekä ulkopuolelta tulevaa arvostelua. Jopa rakentava palaute voidaan kokea tällöin arvosteluna ja piikittelynä. Miten ihmeessä me saisimme ohjaukseen, opetukseen, valmennukseen lisää voimavaralähtöisyyttä, positiivista palautteen antamista ja saamista ja yhdessä tekemisen iloa? Tutkimustenkin mukaan ne tukevat uskoa omiin kykyihin, lisäävät motivaatiota sekä toimintaan sitoutumista. (Packalen 2015; Uusitalo-Malmivaara & Vuorinen 2016.)
Sanojen valinnalla voidaan siis vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen, motivaatioon, tunnetiloihin ja sitä kautta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Vahvuuksiin keskittyvä puhetapa ja keskustelukulttuuri edistää osallistujan omien ja ryhmän vahvuuksien tiedostamista, tunnistamista ja niiden soveltamista ja käyttöä erilaisissa tilanteissa.
Kirjoittaja:
Anita Ahlstrand on toiminut opetustyössä yli 20 vuotta. Tällä hetkellä hän on mukana kansainvälisissä kehittämishankkeissa sekä asiantuntijana Metropolian useassa kehittämistyöryhmässä. Sekä opetustyössä että kehittämishankkeissa yksi hänen ammatillisista fokuksistaan keskittyy ryhmien ja yksilöiden ohjaamiseen liittyviin kysymyksiin. Hänen voimavaransa kumpuavat ihmisten kohtaamisesta, uteliaisuudesta sekä hullusta luovuudesta ja hänen asiantuntijuutensa ytimessä ovat muun muassa yhteiskehittäminen, asiakas- ja voimavaralähtöisyys sekä toiminnalliset tavat oppia.
Lähteet:
Gjerstad, E. 2015. Kuka on kukkulan kuningas? Lasten ja aikuisten valtasuhteet kasvun tukena. Jyväskylä: PS-kustannus.
Kalliala, M. 2011, muuttumaton painos. Kato mua! Kohtaako aikuinen lapsen päiväkodissa? Helsinki: Gaudeamus.
Mäkisalo-Ropponen, M. 2011. Vuorovaikutustaidot sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Sanoma Pro Oy.
Packalen, H. 2015. Harkitut sanat, parempi valmennus – kohti voimavarakeskeistä kielellistä urheiluvalmennusta. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 172. Helsinki: Liikuntatieteellinen Seura ry.
Uusitalo-Malmivaara, L. & Vuorinen, K. 2016. Huomaa hyvä! Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa. Jyväskylä: PS-kustannus.
Zimmer, R. 2011. Psykomotoriikan käsikirja. Teoriaa ja käytäntöä lasten psykomotoriseen tukemiseen. Lahti: VK-kustannus Oy.
