Mihin teorioihin perustat terapiasi?

Kansainvälisessä EACD-kongressissa Pariisissa toukokuussa 2019 pyydettiin applikaation kautta yli 1300 osallistujaa valitsemaan päivittäisessä kliinisessä työssään lähinnä oleva terapiansa lähestymistapa: goal directed functional approach, participation focused therapy, motor learning approach, neurodevelopmental therapy (Bobath), biomechanical approach, sensory integration…? Mitä sinä vastaisit?

Kuntoutuksessa on kehitetty erilaisia lähestymistapoja, jotka perustuvat useisiin teorioihin mm. ihmisen fysiologiasta, kehityksestä ja vuorovaikutuksesta. Eri lähestymistavat painottavat osittain samoja asioita, kuten ihmislähtöisyyttä. Toisaalta niissä on erilaisia painotuksia teoreettisissa perusteissa, kuten esimerkiksi ihmisen psykofyysisyys tai neurofysiologinen kehitys.

Lähestymistavat sisältävät moninaisia menetelmiä ja keinoja kuntoutumisen edistämiseksi. Usein on kuvattu myös toimintaa ohjaavaa arvoperustaa ja periaatteita, mm. yhdenvertaisuutta ja yhteistoimintaa. Viitekehyksenä niissä on erilaisia käsitteellisiä malleja ihmisen toiminnasta, toimintakyvystä ja hyvinvoinnista.

Vaikuttavuuteen perustaminen

Kuntoutuksen tutkimuksessa pyritään usein osoittamaan jonkin tietyn menetelmän ja yksittäisen intervention vaikuttavuutta. Tutkimukset eivät siis yleensä kohdistu menetelmien taustalla oleviin arvioihin, periaatteisiin tai teorioihin.

Menetelmiin kohdistuvien vaikuttavuustutkimusten keskeisenä hankaluutena on se, että tällöin ei huomioida menetelmään liittyvää lähestymistapaa ja sen kokonaisuutta (ks. kuvio 1), joka edellyttää taitavaa yhdistelyosaamista ja syvää ymmärrystä siitä, miten menetelmää käytetään käytännössä. Esimerkiksi samaa menetelmää voi käyttää voimavaralähtöisesti keskittyen kuntoutujan vahvuuksiin tai ongelmalähtöisesti keskittyen kuntoutujan ongelmiin. Pääsääntöisesti interventioita on kuvattu vaikuttavuustutkimuksissa liian niukasti.

Kuvio 1. Kuntoutuksen lähestymistapojen rakentuminen käytäntöön.

Tutkimusasetelmallisesti on haastavaa suunnitella interventioiden vaikutusten selvittämistä, kun kuntoutus perustuu yksilöllisiin tarpeisiin ja kuntoutujan arjessa vuorovaikutteiseen ja monitahoiseen yhteistoimintaan. Vaikuttavuusnäyttöä löytyy niukasti, koska kuntoutus kompleksisena ja sosiaalisena ilmiönä ei taivu satunnaistettuun ja kontrolloituun tutkimusasetelmaan. Vaikuttavuusnäyttöön ei siis pelkästään voi perustaa omaa työtään kuntoutuksessa.

Kuntoutuksessa on painottunut viime vuosina ekologinen teoria, jossa kuntoutuja ymmärretään aktiiviseksi toimijaksi ja kuntoutuminen yksilön ja ympäristön vuorovaikutteisiksi prosessiksi (Järvikoski 2013). Tyypillisesti menetelmien ja interventioiden tutkimusasetelmissa kuntoutujan rooli mielletään usein intervention kohteena, ei niinkään aktiivisena toimijana omassa toimintaympäristössään.

Kuntoutuksen ajattelumallien muutoksen myötä kuntoutujan osallistuminen on ratkaisevan tärkeää. Tämä tulisi näkyä myös tutkimusten suunnittelussa ja tutkimusasetelmissa.

Osallistumiseen perustaminen

Lasten kuntoutuksessa on kehitetty useita erilaisia lapsen osallistumiseen kohdistuvia lähestymistapoja, kuten Physical Activity on Prescription (Lauruschkus ym. 2017), Pathways and Resources for Engagment and Participation (Anaby ym. 2018), Participation Focused Therapy (Reedman ym. 2019), Participation Based Therapy (Palisano ym. 2012).  Lisäksi on olemassa erilaisia kuntoutuskonsepteja ja interventio-ohjelmia, kuten ABR-terapia, joissa lapsen perheen osallistuminen huomioidaan.

Näyttäisi siltä, että tuloksellinen kuntoutus rakentuu kuntoutujan osallistumisen mahdollistamisen ja sen tuottaman osallisuuden kokemuksen kautta. Tietoisuus ja sitoutuminen kuntoutumisen tavoitteiden saavuttamiseen vahvistuu yhteistoiminnassa kehkeytyvässä oppimisprosessissa. (Vänskä ym. 2018.) Osallistumiseen perustuvilla kuntoutuksen lähestymistavoilla on paljon yhteisiä avaintekijöitä, jotka painottavat tavoitteellisen toiminnan lisäksi aktiivisen toimijuuden, kontekstin ja ympäristön vuorovaikutusta.

Uusia suuntia kuntoutuksen soveltavaan tutkimukseen

Näyttöön perustuvassa käytännössä tieteellisten tutkimusten tulisi yhdistyä ammattilaisten sekä kuntoutujien asiantuntijatietoon ja näiden on katsottu olevan tärkeä kliinisen päättelyn perusta. Kliinisen päättelyn lisäksi kuntoutuksen yhteistoiminnassa tarvitaan keskustelevaa harkintaa, jossa tiedon soveltamista ja rakentamista tehdään kuntoutujan kontekstin mukaan (Järvikoski ym. 2013; Harra 2014).

Käytäntöjen moninaisuus haastaa kuntoutuksen tutkimusta suuntaan, jossa tuloksellisuuden osoittamisen kannalta on ratkaisevan tärkeää tavoittaa se, miten lähestymistapoja sovelletaan kuntoutujalähtöisesti eri tavalla erilaisissa tilanteissa. Kuntoutuksen tutkimuksessa tarvitaan monimenetelmällisyyttä. (Ks. Seppänen-Järvelä 2018.)

Asiantuntijatiedon hyödyntäminen, erityisesti kuntoutujien ja heidän läheisten näkökulma, tulisi huomioida myös kuntoutuksen tutkimuksissa. Kansainvälisen EACD-kongressin esityksissä jaettiin jo onnistumisia ”participatory research” -toteutuksissa ja ”participation-based research designissa”, joissa kuntoutujat ovat osallistuneet tutkimuksen kaikkiin vaiheisiin, myös tutkimuskysymysten priorisointiin, suunnitelman laatimiseen sekä tulosten analyysin ja päätelmien tekoon. Tällöin kuntoutujan osallistuminen kuntoutustutkimuksissa laajenee informantin roolista kehittäjäkumppaniksi.

Yhteiskehittely tutkimus- ja kehittämistyön menetelmänä voisi olla ratkaisu siihen, miten erilaisia kuntoutuksen lähestymistapoja otetaan haltuun, jäsennetään ja edelleen muokataan ja miksataan kuntoutujan tarpeen ja tilanteen mukaan.

Kirjoittaja:
Salla Sipari, FT, yliopettaja, Metropolia Ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Anaby, D.R., Law, M., Feldman, D., Majnemer, A. & Avery L. 2018. The effectiveness of the Pathways and Resources for Engagement and Participation (PREP) intervention: improving participation of adolescents with physical disabilities. Dev Med Child Neurol. May; 60 (5): 513-519.

Järvikoski, A. 2013. Monimuotoinen kuntoutus ja sen käsitteet. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki 2013: 43.

Järvikoski, A., Martin, M., Autti-Rämö, I. & Härkäpää, K. 2013. Shared agency and collaboration between the family and professionals in medical rehabilitation of children with severe disabilities. International Journal of Rehabilitation Research 2013; 36 (1): 30-37.

Harra T. 2014. Terapeuttinen yhteistoiminta. Asiakkaan osallistumisen mahdollistaminen toimintaterapiassa. Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 156.  Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta.

Lauruschkus, K., Hallström, I., Westbom, L., Tornberg, Å. & Nordmark, E. 2017. Participation in physical activities for children with cerebral palsy: feasibility and effectiveness of physical activity on prescription. Arch Physiother. Nov 28; 7: 13.

Palisano, R., Chiarello, L., King, G., Novak, I., Stoner, T. & Fiss, A. 2012. Partcipatoin-based therapy for children with physical disabilities. Disability & Rehabilition 34 (12): 1041-1052.

Reedman, S.E., Boyd, R.N., Trost, S.G., Elliott, C. 6 Sakzewski, L. 2019. Efficacy of Participation-Focused Therapy on Performance of Physical Activity Participation Goals and Habitual Physical Activity in Children With Cerebral Palsy: A Randomized Controlled Trial. Arch Phys Med Rehabil. Apr; 100 (4): 676-686.

Seppänen-Järvelä, R. 2018. Monimenetelmällisyydestä on moneksi. Teoksessa Seppänen-Järvelä, R. (toim.): Monimenetelmällisyys kuntoutuksen tutkimuksessa. Havaintoja ja kokemuksia Muutos-hankkeen tutkimuksista. Helsinki: Kelan tutkimus, Työpapereita 144.

Vänskä, N., Sipari, S., Pollari, K. & Huisman, A. 2018. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa. LOOK-hankkeen arviointiraportti. Helsinki: Kela Kuntoutusta kehittämässä -raportteja 2.