Omaishoitajuus on ainutlaatuista ja yksilöllistä jokaisen omaishoitajaperheen kohdalla. Suomalaisten omaishoitajien keski-ikä on 58 vuotta, tosin ikäjakauma on 29-90 vuotta. Suurin osa omaishoitajista on naisia, 75 %, joista eläkkeellä on 44 %. Suurin osa omaishoitajista arvio oman terveydentilansa olevan hyvä 55 % tai keskitasolla 33 %. Kuuden kuukauden seurannassa tässä ei juuri näkynyt muutosta. Näin siis kun katsotaan lukuja tilastollisesti.

Omaishoitajuus koetaan suurimmaksi osaksi kannattavaksi ja suurella osalla omaishoitajista on hyvä suhde hoidettavaan ja he kokivat pärjäävänsä hyvin omaishoitajana. Yli puolet 56 % koki, että omaishoitajuudessa ei ollut negatiivisia vaikutuksia heidän tunne-elämään ja 74 % koki, että omaishoitajuudella ei ollut negatiivisia vaikutuksia heidän psyykkiseen hyvinvointiin. Omaishoitajuudesta ei myöskään koettu olevan suurimmalle osalle taloudellisia vaikeuksia. Mutta vaakakupin toisella puolella 47 % koki, että omaishoitajuus oli usein tai melko usein liian vaativaa. Lisäksi iso osa omaishoitajista koki, että ei ole hyötynyt heille kohdennetuista palveluista.

Tutkimuksen mukaan omaishoitajuuden positiiviseen kokemukseen vaikutti omaishoitajan oma arvostus tehtävää kohtaan ja heidän selviytymisensä tässä tehtävässä. Omaishoitajan oma terveys ja heidän perheensä tarjoama tuki olivat tärkeä voimavara.

Mistä ottaa koppia? Koska omaishoitajuus on aina ainutlaatuinen ja yksilöllinen, on alkukartoituksessa kiinnitettävä huomiota perheen kokonaistilanteeseen ja tarjottavien palveluiden muokattavuuteen ja oikeaan ajoitukseen kunkin omaishoitoperheen kohdalla, tästä esille nousee kysymys, että onko palvelutarpeen arviointi riittävän monipuolista ja kattavaa. Omaishoitajan terveyden- ja hyvinvoinnin tukemiseen kannattaa satsata, sillä saavutetaan hyviä tuloksia jaksamisen ja kotona pärjäämisen näkökulmasta. Työntekijöiden monipuolinen osaaminen ja palveluiden monipuolisuus haastaa tulevaisuudessa. Tunnenko minä asiakkaani kunnolla? Pystytäänkö palveluita räätälöimään tarpeen mukaan? Lähtökohtana on ainutlaatuisen tilanteen tunnistaminen, monipuolinen toimintakyvyn arviointi, riittävä palveluvalikoima niin kunnan, yksityisten palveluntuottajien kuin kolmannen sektorin puolelta ja näiden palveluiden oikea aikainen kohdentaminen. Tärkeää on keskittyä tukemaan voimavaroja, sillä näin pystytään suojelemaan omaishoitajuuden negatiivisilta vaikutuksilta.

Näiden valossa keskitetty palveluohjaus ja siinä riittävän monipuolinen palvelutarpeen arviointi sekä tukimuotojen yksilöllinen räätälöinti ja riittävä tilanteen seuranta ovat avain asemassa omaishoitoperheen tukemisessa. Palveluvalikoima on rakennettava niin, että siinä ovat yhteistyössä kuntasektorin eri alueet, yksityisen palveluntuottajat ja kolmas sektori. Avainasemassa ovat palvelunohjaajat, jotka useimmiten ovat omaishoitajien ensikontakti. Tietämys toimintakyvystä ja sen monipuolisesta tuntemisesta sekä palveluiden räätälöinnistä ovatkin palvelunohjauksen kulmakiviä.

Sari Häkkinen, opiskelija
Kuntoutuksen tutkinto-ohjelma (YAMK)

Lähde: Toljamo, Maisa – Perälä, Marja-Leena – Laukkala, Helena 2011. Impact of caregiving on Finnish family caregivers. Scandinavian Journal of Caring Sciences 26 (2). 211-218.

Samalla kun yhteiskuntamme ylin johto tekee selvitystyötä siitä, miten perhelähtöisempiä palveluita järjestetään tulevaisuudessa lapsen etu ja vanhemmuuden tuki huomioiden sekä miten painopisteitä siirretään ennaltaehkäisevämpään ja varhaisempaan tukeen, koin olevani etuoikeutettu, kun sain kuulostella ruohonjuuritason ajatuksia ja kehittämistarpeita tämän päivän vauvaperhetyöstä. Lisäksi sain mahdollisuuden tuoda tutkimuksellisen kehittämistyöni kautta näkyväksi, kuinka arvokasta ja hyvin monenkirjavaa työtä vauvaperheitä kohtaavat työntekijät muuttuvassa yhteiskunnassamme tekevät.

Yhteiskunnassamme tapahtuvat suuret muutokset heijastuvat myös vauvaperhetyöntekijöiden arjen työhön ja he kohtaavat yhä haastavampia ja ennakoimattomampia tilanteita työssään. He ovat tärkeä tiedonlähde palveluja kehiteltäessä unohtamatta perheitä, joilla on kallisarvoisia näkemyksiä omista lähtökohdistaan. Olen saanut huomioida heidän molempien ajatuksia, mutta lisäksi sain kehittämistyöhöni mukaan vauvaperhetyöntekijöitä kouluttavia opettajia. He ovat kokonaisuudessaan juuri se joukko, jotka tuntevat asian parhaiten ja ovat palveluiden kehittämisen avaintekijöitä.

Kiikku-vauvaperhetyöntekijät kohtaavat perheissä hyvin monenlaisia haasteita, mutta toteuttavat työtään tämän päivän kuntoutusajattelun mukaisesti perheiden tarpeita kuunnellen, voimavaroja huomioiden, verkostomaisesti ja moniasiantuntijuutta vaativalla työskentelyotteella. Se tarkoittaa, että vaikka Kiikku-vauvaperhetyöntekijät ovat koulutuksessaan saaneet erityisen ammattitaidon kiintymyssuhteen turvallisen muodostumisen mahdollistamiseksi, he huomioivat perheiden kokonaistilanteet ja toimivat heidän tarpeidensa mukaisesti. Vauvaperhetyössä korostuu vanhemmuuden tukemisen tarve, mutta se vaatii ammattilaiselta lisäksi valtavasti muita taitoja ja valmiuksia. Yksi suuri muutos on monikulttuurisuus, joka on lisääntynyt vauvaperhetyön asiakkuuksissa. Ammattilaisten tulee osata huomioida ja tunnistaa eri kulttuureista tulevien toimintatavat ja perheenjäsenten roolit. Joissain kulttuureissa sallitaan sellaisia toimia, jotka omassa yhteiskunnassamme on lailla kiellettyjä ja taas joissain kulttuureissa esimerkiksi vammaisuus on edelleen häpeä. Hämmennystä voi aiheuttaa myös se, että vauvan lähin hoitaja onkin isoäiti. Aina ei ole samaa kieltä tai ymmärrystä toisten ajatuksista tai toiveista. Kohtaamisissa korostuvat tasavertaisuus ja kunnioittaminen.

Perheissä kohdataan lisääntyvästi myös erityistarpeisen vauvan lisäksi vanhempien psyykkisiä kuormitustekijöitä ja traumoja, väkivaltaa, arjen ja parisuhteen haasteita, uupumusta, yksinhuoltajuutta, syrjäytymistä ja tukiverkoston puutetta vanhemman ja vauvan turvallista kiintymyssuhteen muodostumista rajoittavina tekijöinä. Vauvaperhetyöntekijöillä on valtava vastuu tunnistaa perheissä tarvittava tuki sekä mahdollistaa heidän arkiselviytymistään vauvan kanssa. Vauvaperhetyöntekijät pyrkivät auttamaan perheitä ottamalla puheeksi myös sellaisia arkaluontoisia asioita, joihin heillä ei ole riittävää tietotaitoa, mutta näkevät tärkeäksi huomioida, esimerkiksi päihdekäyttäytymisen.

Lisäksi heidän tulee työssään hallita monia muitakin vaativia kokonaisuuksia, kuten vauvan mahdollisen erityishoidon vaatimien apuvälineiden käyttöä, imetyksessä, ruokailemisessa ja perheen univaikeuksissa ohjaamista, palveluverkoston tuntemista ja palveluihin ohjaamista, vanhempien psyykkisen toimintakyvyn arviointia, monenlaista kielitaitoa ja yhteistyötä tulkkien kanssa, traumatisoituneen vanhemman kohtaamista, Kelan asioiden tuntemista, lomakkeiden ja kaavakkeiden täyttämisessä avustamista, leikin ohjaamista, perheen monenlaista tukemista ja kannustamista, vahvuuksien ja voimavarojen tunnistamista, koordinointia eri toimijoiden välillä ja tietysti varhaisen vuorovaikutuksen vahvaa osaamista. Nämä kaikki ja moni muu ilmiö vaatii ääretöntä työlle omistautumista, keskeneräisyyden kestämistä, osaamisen ulkopuolelle astumista, yllättävien ja ennakoimattomien tilanteiden sietämistä ja jatkuvaa itsensä kehittämistä. Monenlaisista haasteista huolimatta sain ilokseni kohdata empaattisia, lämminsydämisiä ja perheitä arvostavia ammattilaisia, jotka ansaitsisivat laajempaakin huomiota ja kuulemista yhteiskunnassamme. Yksi heidän omista toiveistaan oli parityön toteuttamisen mahdollisuus vaativan työn reflektoinnin mahdollistumiseksi.

Kiikku-vauvaperhetyö on hyvin tämän päivän kuntoutusajattelun mukaisesti toteutuvaa ja perheiden tarpeita vahvasti huomioivaa työtä, jota voi lämpimästi suositella kehitettävän edelleen ja Kiikku-koulutuksen jatkumista voi suositella. Kiikku-vauvaperhetyöntekijöitä tarvitaan yhteiskunnassamme jatkossakin ja se vastaa hyvin Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman tavoitteisiin. Toivottavasti voimme tutkimuksinkin vaikuttavaksi todettua laadukasta Kiikku-vauvaperhetyötä tarjota tukea tarvitseville perheille tulevaisuudessa. Se vaatii yhteiskunnan vastuunottamista Kiikku-koulutuksen jatkumisen mahdollistamiseksi.

Ymmärrys tämän päivän vauvaperhetyön tarpeista ja kehittämistä ohjaavista ilmiöistä on saatu Kuntoutuksen ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyöprosessissa, johon osallistui yksi perhe, useita vauvaperhetyöntekijöitä ja ammattikorkeakoulun opettajia. Työelämän yhteistyökumppanina toimi Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiö. Opinnäytetyöstä saatujen tulosten perusteella on tavoitteena kehittää Kiikku-vauvaperhetyömallin koulusta vastaamaan yhteiskuntamme nykytarpeita. Opinnäytetyö on luettavissa kokonaisuudessaan korkeakoulujen Theseus-tietokannasta nimellä Kiikku-vauvaperhetyömallin koulutuksen kehittämisehdotus.

Katariina Wilenius, opiskelija
Kuntoutuksen tutkinto-ohjelma (YAMK)

Lastenpsykiatrinen jalkautuva työ suuntaa katseen psyykkisesti oireilevan lapsen kasvu- ja toimintaympäristöihin. Tarkoituksena on tukea kriisiytyneessä tilanteessa elävää perhettä kohti muutosprosessia, jonka tavoitteena on lapsen kasvun ja kehityksen turvaaminen. Hoitoprosessin lähtökohtana on hahmottaa, millainen on perheen ymmärrys tilanteestaan ja muutoksen tarpeestaan. On selvitettävä, onko perheellä halua ja kykyä muutokseen.

Muutos perheessä ei koskaan koske vain yksittäistä perheenjäsentä. Perhe on systeemi, jossa muutos yhdessä osiossa vaatii muitakin osioita muuttumaan. Näin ollen muutosta ei nähdä vain hyvänä asiana, vaan usein se on kivuliasta luopumista sellaisesta, mihin on tottunut ja mille perustalle on elämänsä rakentanut – vaikka perusta ei olisikaan kestävä ja toisi enemmän tuskaa kuin tyydytystä. Muutoksen vaatimus voi tuntua epäreilulta, pelottavalta, mahdottomaltakin. Helpompi ratkaisu olisi kääntää selkänsä muutokselle ja jatkaa samoin kuin ennenkin.

Jalkautuvan työryhmän työntekijöiden tehtävänä on ohjata perhettä tunnistamaan ne kohdat, joissa muutos on välttämätöntä. Työntekijät auttavat sanoittamaan ja tekemään näkyväksi perheen haasteita ja etenkin mahdollisuuksia – sitä, minkä varaan voidaan lähteä rakentamaan muutosta. Työssä näyttäytyy haastavana keskustelu mielensisäisistä ilmiöistä. On löydettävä oikeat käsitteet, konkreettisuutta lisäävät ilmaisut, joilla voidaan kuvailla jotain sellaista, jolla on suuri rooli vuorovaikutussuhteissa, mutta jonka läsnäoloa ihminen ei ehkä itse tiedosta. On välttämätöntä löytää yhteinen ymmärrys siitä, mistä puhutaan, minkä äärellä ollaan.

Psyykkisten ilmiöiden parissa työskentely voi olla perheille vierasta. Elämässä ei ehkä ole aiemmin tullut vastaan hetkiä, joissa on pysähdyttävä vaikeiden tunteiden ja asioiden läsnäololle. Oman perheen vaikeuksien avaaminen työntekijöille vaatii luottamusta; on kyettävä asettumaan tilanteen nostattamien tunteiden keskelle. Suru, häpeä, raivo työntyvät esiin ja vievät pois toimintakykyisyyttä ja tunnetta elämänhallinnasta. Työntekijöiden on oltava valmiina auttamaan perhettä kohtaamaan nämä tunteet ja tukea heitä eteenpäin tilanteessa, jossa on vaikea nähdä toivoa. Muutos ei tapahdu nopeasti, vaan se etenee ikään kuin kaksi askelta eteen- ja yhden taaksepäin.

Jotta muutosta voi tapahtua, on sen saatava aikaa ja tilaa. Sen on voitava toteutua omassa tahdissaan, sitä ei voi pakottaa. Perheessä tapahtuva muutos voi näyttäytyä pieninä häivähdyksinä kannattelevammista ihmissuhteista, toimivammasta arjesta. Suurin muutos on kuitenkin se, mikä tapahtuu ihmisten mielissä – lapsen, vanhemman, työntekijänkin. Tärkeintä on voida nähdä muutoksen mahdollisuus siellä, missä sitä ei ehkä vielä ole nähtävissä.

Riika Östberg, opiskelija
Kuntoutuksen tutkinto-ohjelma

Kirjoitus pohjautuu tutkimuksellisen kehittämistyön ”Moniammatillinen lastenpsykiatrinen jalkautuva työ perhekeskeisen muutosprosessin tukemisessa” tuloksiin. Kehittämistyön raportissa kuvataan HUS Porvoon sairaalan lastenpsykiatrian poliklinikan jalkautuvan työryhmän hoitoprosessia.