Kuntoutujan osallistumisen vahvistuminen kuntoutuksen suunnittelussa

Kuntoutujan asema tasa-arvoisena osallistujana toimenpiteen kohteena olemisen sijaan on ollut viime vuosina kuntoutuksen paradigman muutoksen keskiössä. Kuntoutustoimenpiteet ovat monialaisia ja -ammatillisia toimintaverkostoja, missä ammattilaiset tukevat ja ohjaavat kuntoutujia päätöksen teossa, sitoutumisessa sekä tavoitteiden saavuttamisessa. Tämä kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön, jonka tarkoituksena oli kehittää moniasiantuntijuuteen perustuvaa kuntoutuksen suunnittelua kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi.

Kuntoutuksen suunnittelua ohjaavat kuntoutujan tarpeet sekä voimavarat. Moniasiantuntijuuteen perustuvasta kuntoutuksen suunnittelusta puhuttaessa kuntoutuja tulisikin nähdä oman elämänsä asiantuntijana ja yhteisen ymmärryksen rakentamisella pyritään kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseen. (Autti-Rämö & Salminen 2016: 15; Karhula & Sellman & Sipari 2016: 239–240.)

Moniammatillisuuden katsotaan olevan hyvän kuntoutuskäytännön mukaista ja mahdollistavan kuntoutujille monipuolista sekä asiakaslähtöistä kuntoutusta (Jeglinsky & Kukkonen 2016: 393–394). Moniasiantuntijuudella pyritään syvempään yhteistyöhön sekä tiedon jakamiseen. Moniasiantuntijuuteen perustuvassa työssä myös kuntoutujat sekä heidän omaisensa tai läheisensä ovat asiantuntijoiden roolissa ja näin ollen mahdollistetaan myös aktiivisempi osallistuminen kuntoutuksen suunnitteluun. (Kuorilehto 2014: 23–29.)

Kuntoutusta suunnitellessa kuntoutuja tulisi kohdata yksilönä ja ottaa huomioon hänelle tärkeät asiat sekä mitä muuta hänen elämäänsä kuuluu kuntoutuksen lisäksi. Kuntoutujan arvot, ajatukset sekä näkemykset korostuvat kuntoutumisprosessissa. Kuntoutuksen ammattilaiset tukevat kuntoutujan matkaa kuntoutumisprosessissa ja auttavat kuntoutujaa päätöksien teossa sekä ongelmien ratkaisuissa. Itsemääräämisoikeus on kuntoutujan perusoikeus ja se vaatii kuntoutujalta harkintakykyä sekä valmiutta toimintaan. Kuntoutuksen ammattilaiset voivat antaa kuntoutujille tietoa, jonka avulla itsenäisen harkinnan käyttäminen helpottuu. Joskus kuntoutuja saattaa käyttää harkintavaltansa niin, että antaa ammattilaisten tehdä päätökset puolestaan. (Autti-Rämö & Mikkelsson & Lappalainen & Leino 2016: 65; Järvikoski 2013: 39.)

Kuntoutujan osallistuminen on vahvimmillaan, kun hän pääsee osallistumaan tasavertaisena kumppanina prosessin eri vaiheisiin. Omien vaikutusten näkeminen konkreettisina muutoksina vahvistaa kuntoutujan osallistumisen tunnetta. Osallistumisen toimintamalleja on useita ja niitä voidaan muokata erilaisiin ympäristöihin ja tarkoituksiin sopiviksi. (Koivisto & Isola & Lyytikäinen 2018: 22.)

Kuntoutuksen suunnittelun lähtökohtia

Tutkimuksellisen kehittämistyön tulosten mukaan kuntoutuksen suunnittelun lähtökohtana kuntoutustyöntekijöiden näkökulmasta oli kuntoutujan esitietoihin perehtyminen. Tärkeimpänä pidettiin tietoa siitä, mikä on kuntoutujan toimintaympäristö, ja mitä asioita toimintakyvyn kannalta tulisi ottaa huomioon kotiutumisen saavuttamiseksi. Kuntoutujien tuloksissa korostui luottamus kuntoutustyöntekijöiden tekemiä päätöksiä kohtaan, eikä kuntoutujat nähneet tarpeelliseksi osallistua kuntoutuksen suunnitteluun tai sen sisältöön.

Tulosten mukaan kuntoutusta suunniteltiin moniammatillisessa työryhmässä. Toimintaympäristössä moniammatilliseen työryhmään kuuluu lääkäri, sairaanhoitaja/lähihoitaja, fysioterapeutti/kuntohoitaja sekä tarvittaessa toimintaterapeutti ja/tai sosionomi. Kuntoutujan osallistumiselle haasteita loi tulosten mukaan kuntoutujan sairaudentunnottomuus sekä kognition heikentyminen. Tuloksissa ilmeni, että kuntoutuksen suunnittelu oli pääasiassa ammattilaisjohteista, kuntoutujien näkökulmasta tämä ei ollut ongelmallista tai heikentänyt luottamussuhdetta.

Palomäen (2012) tutkimuksessa mainitaan, että kuntoutujan sitoutuminen kuntoutussuunnitelmaan riippuu pitkälti siitä, onko kuntoutujaa ymmärretty ja kuunneltu tarpeeksi suunnitelmaa tehdessä. Jos ammattilainen tekee kaikki päätökset kuntoutujan puolesta niin kuntoutuja jää herkästi passiiviseksi osallistujaksi. (Palomäki 2012: 116–117.) Kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi olisikin hyvä käydä kuntoutujan kanssa läpi asioita mihin hän voi vaikuttaa kuntoutuksen suunnittelua laatiessa. Kuntoutujan sairaudesta tai diagnoosista riippumatta kuntoutujan kanssa tulisi etsiä sekä toteuttaa kuntoutujalle sopivia osallistumisen muotoja.

Toimintatapoja kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi

Tulosten mukaan kuntoutujan osallistumista vahvistavia toimintatapoja kuntoutuksen suunnittelussa olivat kuunteleminen ja vuorovaikutus, kannustaminen, tavoitteen asettaminen, liikkumis- ja toimintakyvyn arviointi, yksilöllinen ohjaus sekä moniammatilliset kiertopalaverit ja hoitoneuvottelut.

Kuntoutujat arvostivat avointa sekä rehellistä kommunikointia ja korostivat, että heidät otetaan yksilöllisesti sekä kokonaisvaltaisesti huomioon. Kuunteleminen, kannustaminen sekä rohkaiseminen nousivat kuntoutujien tuloksissa usein esille. Myös kuntoutustyöntekijöiden tuloksissa korostettiin kuntoutujan äänen kuulemista sekä itsemääräämisoikeutta. Yksilöllinen ohjaus oli tulosten mukaan tärkeää luottamussuhteen rakentamiselle ja tämä loi mahdollisuuden kokonaisvaltaiselle arvioinnille. Lisäksi yhteinen ymmärrys sekä jaettu päätöksenteko kehittyivät yhtenäisen kommunikoinnin kautta.

Tavoitteen asettaminen kuntoutusjaksolle on kuntoutuksen suunnittelun perusta. Tuloksissa käy ilmi, että tavoitteen asettaminen on tärkeä osa moniammatillista kuntoutusta, mutta se on pääosin ammattilaisjohteista ja osittain rikkonaista myös eri ammattilaisten välillä. Kuntoutujat ajattelivat tavoitteen asettamisen olevan fysioterapeuttien vastuulla. Kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi tavoitteen tulee olla kuntoutujalle kiinnostava ja liittyä jollakin tavalla hänen omaan ympäristöönsä (Härkäpää & Valkonen & Järvikoski 2016: 74–75). Isoherrasen (2008) mukaan tavoitteen asettamisen moniammatillisessa työryhmässä ei tulisi olla toiminnan koordinointia ja ideoiden vaihtoa vaan keskustellen yhteisen ymmärryksen löytämistä (Isoherranen 2008: 72–73).

Liikkumis- ja toimintakyvyn arviointi osana kuntoutuksen suunnittelua johtaa aina kuntoutujan kotiutumiseen asti. Kuntoutujan kotiutumisen kannalta on merkityksellistä saavuttaa tietynlainen liikkumis- ja toimintakyky, jotta kuntoutuja voi turvallisesti kotiutua. Tulosten mukaan toimintaympäristössä ei ole käytössä tiettyjä toimintakyvyn mittareita tai testejä, vaan arviointi perustuu kuntoutustyöntekijöiden havainnointiin. Kuntoutujat luottivat siihen, että kuntoutustyöntekijät kertovat koska saa tehdä mitäkin ja kuntoutujille sanoitettiin toimintakyvyn edistymistä.  Kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi olisikin mielenkiintoista pohtia lisäisikö esimerkiksi konkreettinen toimintakykymittarin tulos kuntoutujan omatoimista harjoittelua.

Moniammatilliset kiertopalaverit sekä hoitoneuvottelut olivat tulosten mukaan sekä kuntoutustyöntekijöille että kuntoutujille merkityksellisiä toimintatapoja. Moniammatillisella kierrolla pysähdytään nimenomaan kuntoutujan asioiden äärelle ja tarkoituksena on kuunnella kuntoutujan ajatuksia kuntoutumisprosessin etenemisestä. Hoitoneuvotteluihin kutsutaan toimintaympäristön moniammatillisen työryhmän lisäksi myös omaisia/läheisiä sekä tarvittaessa kaupungin palveluohjaaja. Kuntoutujan vastuuta sekä omatoimisuutta pyritään lisäämään valtuuttamalla erilaisiin tehtäviin (harjoitukset, asian hoitaminen) ja kiertopalavereissa seurataan näiden toteutumista.

Kirjoitus perustuu Veera Pellikan tutkimukselliseen kehittämistyöhön Moniasiantuntijuuteen perustuvan kuntoutuksen suunnittelun kehittäminen kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi (Metropolia ammattikorkeakoulu 2022). Työ on luettavissa Theseus-tietokannasta.

Kirjoittaja

Veera Pellikka, fysioterapeutti (YAMK), kuntoutuksen tutkinto-ohjelma. Veera on valmistunut fysioterapeutiksi vuonna 2010 ja työskentelee tällä hetkellä vastaavana fysioterapeuttina Kanta-Hämeen sairaskotisäätiöllä.

Lähteet

Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa 2016. Kuntoutumisen hyvät käytännöt. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 14–17.

Härkäpää, Kristiina & Valkonen, Jukka & Järvikoski, Aila 2016. Kuntoutujan motivaatio ja sitoutuminen. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 74–82.

Isoherranen, Kaarina 2008. Vuorovaikutuskulttuuri muutoksessa. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä – moniammatillinen yhteistyö. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit Oy. 49–83.

Järvikoski, Aila 2013. Monimuotoinen kuntoutus ja sen käsitteet. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja 2013:43. Helsinki.

Karhula, Maarit & Sellman, Jaana & Sipari, Salla 2016. Kuntoutumisen sisällön rakentuminen. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 239–246.

Koivisto, Juha & Isola, Anna-Maria & Lyytikäinen Merja 2018. Osallisuus kuuluu kaikille. Innokylän innovaatiokatsaus. Työpaperi 9/2018. Helsinki.

Kuorilehto, Ritva 2014. Moniasiantuntijuus sosiaali- ja terveydenhuollon perhetyössä. Oulun yliopisto.

Palomäki, Susanna 2012. Asiakkaiden osallisuus kuntoutustutkimusprosessissa. Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatintutkimus. Tampereen yliopisto.