Asunnottomat ovat erityisen haavoittuva ryhmä sosiaali- ja terveyspalveluissa. Asunnottomien joukossa on lukematon määrä ihmisiä, joiden itsenäinen asuminen ei mahdollistu ilman erityistukea, toimenpiteitä ja resursseja. (Lehtonen & Salonen 2008, 3; Stenius-Ayoade 2009, 84–109.) Sosiaali- ja terveyspalvelujen kohdentumisella turvataan asunnottomien hyvinvoinnin ja sosiaalisten oikeuksien toteutuminen. Niiden turvaaminen takaa marginaalissa eläville ihmisarvoisen huolenpidon ja turvan sekä yhdenvertaisen osallistumisen yhteiskunnan eri toimintoihin. (Savolainen 2011, 159.) Asunnottomien asumisen polun sosiaali- ja terveyspalvelujen kohdentumista voidaan edistää monin eri toimin. Näitä toimia ovat palvelutarjonnan ja toimintatapojen yhtenäistäminen, pitkäkestoinen ja pysyvä asiakas–työntekijäsuhde sekä työntekijöiden ymmärryksen ja osaamisen kasvattaminen.
Sosiaali- ja terveyspalvelujen sujuvan järjestämisen edellytyksenä nähdään olevan moniasiantuntijuus, jossa näkemykset yhdistyvät kokonaisuuksiksi, jotta saadaan riittävä määrä asiantuntemusta. Myös kuntoutumista edistävissä sosiaali- ja terveyspalveluissa on korostettu moniammatillista asiantuntijuutta, kumppanuutta ja asiakkaiden yksilöllisyyttä. (Sipari & Mäkinen 2012, 14.) Kuntoutuksen lähtökohdan muodostavat asiakkaan omat tavoitteet, motivoituminen sekä halu saada muutosta omaan tilanteeseen. Elämänhallinnan perusedellytysten tulee kuitenkin olla turvattuna ennen, kuin asiakkaan itse asettamat tavoitteet, motivaatio tai edes halu voisivat edes aktivoitua (Puromäki ym. 2017, 25).
Asunnottomille tulisi turvata ensisijaisesti välttämättömät resurssit ja toimintaedellytykset, kuten asunto ensin -ajattelumallin mukaisesti asunto, mutta myös terveys ja riittävä toimeentulo. Asunto ensin -periaatetta soveltamalla sekä moninaisilla tukitoimilla on nähty voitavan edistää asunnottomuuden vähentämistä ja poistamista sekä ehkäisemään asunnottomuuden syntymistä (Ympäristöministeriö 2021, 4). Asunnon lisäksi, erilaisten tukipalvelujen avulla tuetaan asunnottoman kuntoutumista, takaisin yhteiskuntaan integroitumista sekä toisesta näkökulmasta kalliista laitospalveluista ulkoistumista (Vvary).
Tällä hetkellä sosiaali- ja terveyspalvelut näyttäytyvät eri toimintakokonaisuuksiin pirstoutuneina sen sijaan, että ne muodostaisivat saumattomaan yhteistyöhön perustuvan yhtenäisen toimintakokonaisuuden. Palvelujen rikkonaisuus näyttäytyy selkeän vastuujaon ja yhteistyön puuttumisena eri sektoreiden toimijoiden välillä sekä toisaalta jakaantumisena perusterveydenhuoltoon, erikoissairaanhoitoon ja sosiaalihuoltoon. Asunnottomien kuntoutumista tukeva palvelujärjestelmä koetaan monimutkaisena ja kuntoutumisprosesseja porrastavina eri instansseihin, eikä verkostomainen toiminta toteudu.
Asunnottomuuden erityispiirteiden huomioiminen
Heikoimmassa asemassa ovat kaikista vaikeimmin asutettavien ryhmään kuuluvat asunnottomat, ketkä tarvitsevat asunnon lisäksi muita tukipalveluita asumisensa ja itsenäisen elämän onnistumiseksi. (Alppivuori 2018; Beijer 2007, 367; Erkkilä & Stenius-Ayoade 2019, 84–109; Pitkänen & Kaakinen 2004, 3.) Asunnottomille kohdentuvien sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämistä haastaa asiakkaiden monimuotoistunut palvelujen tarve. Asunnottomilla on usein useampia hoitoa vaativia diagnooseja ja samanaikaisesti useampia hoitosuhteita sekä muita kontakteja eri palveluihin (Stenius-Ayoade 2019, 84–109).
Asunnottomat tarvitsevat erityisryhmille suunnattuja terveyspalveluita. Terveysasemilla tulisi olla ymmärrystä marginaalissa elämisestä sekä kyky huomioida asunnottomien erityistarpeet. Asiakkaiden asioiden hoitamisen ja tilanteen edistämisen nähtiin usein alkavan terveydenhoitoprosesseista. Matalan kynnyksen terveyspalvelut vastaavat asunnottomien erityistarpeisiin asumisen polun aikana, sillä terveyspalvelut ovat helposti saatavilla.
Asunnottomat tarvitsevat sosiaalityön kontaktin, joka toimii asiakkaan asioissa case-managerin roolissa. Asunnottomat asioivat useilla eri palveluntarjoajilla. Case-manager voisi toimia ikään kuin vastuutyöntekijänä, kuka koordinoisi asiakkaan tuentarvetta vastaavat palvelut. Asiakkaan tilanteen edistymisen seurannan tulisi myös olla suunnitelmallista ja pitkäjänteistä sen sijaan, että toimenpiteet näyttäytyisivät hetkittäisinä ja ”pistemäisinä.”
Asunnottomat tarvitsevat tukea sähköiseen asiointiin. Sähköiseen asiointiin vaadittavien digitaitojen uupuminen haastaa asiakkaan omien raha-asioiden hoitamista. Sähköinen asiointi edellyttää myös erilaisia tietoteknisiävälineitä, joiden hankintaan asunnottomat tarvitsevat tukea. Virallisten asioiden hoitamisessa ja sähköisessä asioinnissa vaiheita on paljon, minkä myötä ”porras” voi usein olla liian suuri, kun asiakas käyttää päihteitä ja on asunnoton. Asunnottomat tarvitsevat viivytyksetöntä tukea sähköiseen asiointiin silloin, kun asiakas itse on siihen motivoitunut.
Asunnottomat tarvitsevat moniammatillista tukea. Moniammatillinen yhteistyö mahdollistaa asiakkaan kokonaisvaltaisen tuentarpeen, erityisesti psykiatristen ja somaattisten tuentarpeiden kartoittamisen. Moniammatillinen yhteistyö mahdollistaa myös palvelujen koordinoinnin asunnottomuuden alussa ja asumisen polun aikana. Asunnottomilla on myös tarve erilaisille ja eritasoisille asumisen ratkaisuille ilman vaatimusta kuntoutumistavoitteista. Valinnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia omaan asumisasiaansa liittyen tulisi kasvattaa. On keskeistä, että asiakkaan koko elämäntilanne otetaan huomioon asumisvaihtoehtoja pohdittaessa.
Sosiaali- ja terveyspalvelujen kohdentumisen edistäminen
Palvelujen kohdentumista voidaan edistää työntekijöiden osaamisen ja ymmärryksen kasvattamisella. Työntekijöiden tasalaatuisen osaamistason ja työstä suoriutumisen nähtiin edistävän sosiaali- ja terveyspalvelujen kohdentumista. Työntekijät tarvitsevat lisäkoulutusta osaamisen ja ymmärryksen kasvattamiseksi. Tarve työntekijöiden osaamisen ja ymmärryksen kasvattamiselle on erityisesti kaksoisdiagnoosiasiakkaiden hoidossa ja kuntoutuksessa. Työntekijöiden työstä suoriutumista ja riittävää osaamistasoa voidaan tukea myös organisaatioiden asettamilla standardeilla tehtävälle työlle.
Asunnottomat tarvitsevat pitkäkestoisen ja pysyvän asiakas–työntekijäsuhteen. Työntekijöiden pysyvyys, rinnalla kulkeminen ja pysyvä asiakas-työntekijäsuhde ovat edellytyksiä sosiaali- ja terveyspalvelujen kohdentumiselle. Asunnottomalla tulisi olla työntekijä tai taho, joka ohjaa palveluihin sekä ottaa koppia hänestä ja hänen asioistaan. Voidaan puhua ”omistajuuden” ottamisesta asiakkaan kokonaistilanteesta, kun asiakas haarukoi palvelujärjestelmässä eri tahojen välillä.
Asumisen polun palvelutarjontaa sekä toimintatapoja tulisi selkeyttää ja yhtenäistää, jotta palvelutarjonta näyttäytyisi asiakkaille eheämpänä, ne kohdentuisivat yhdenmukaisemmin ja olisivat helpommin saatavilla. Palvelutarjontaa tulisi keskittää sekä vastuujakoa selkeyttää asiakkaan asioissa. Asunnottomat hyötyvät kolmannen sektorin tuesta esimerkiksi palveluohjauksen ja jalkautuvan työn muodossa. Nykytilanteessa asunnottomat tarvitsevat palveluohjausta päästäkseen julkisten palvelujen piiriin. Kolmannen sektorin matalakynnyksinen tuki on merkityksellisessä roolissa, kun ihmiseltä edellytetään toistuvien omaa elämäntilannetta edistävien päätösten tekemistä myönteisten siirtymien saavuttamiseksi (Saari 2020).
Kirjoitus perustuu Rosita Thilin tutkimukselliseen kehittämistyöhön Asunnottomien asumisen polun sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen palvelujen kohdentumisen edistämiseksi (Metropolia ammattikorkeakoulu 2024) Tutkimuksellisen kehittämistyön työelämän yhteistyökumppanina toimi Vailla vakinaista asuntoa ry. Työ on luettavissa Theseus-tietokannasta. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-202403124242
Kirjoittaja
Rosita Thil, sosionomi (YAMK), kuntoutuksen tutkinto-ohjelma. Rosita on valmistunut rikosseuraamusalan sosionomiksi vuonna 2018 ja työskentelee tällä hetkellä erityistason lastensuojeluyksikön johtajana yksityisellä palveluntuottajalla.
Lähteet
Beijer, U. 2007. Mortality, mental disorders and addiction: A 5-year follow-up of 82 home-less men in Stockholm. Nord J Psychiatry 61 (5).
Lehtonen, L & Salonen, J. 2008. Asunnottomuuden monet kasvot. Ympäristöministeriö. Helsinki.
Pitkänen, S & Kaakinen, J. 2004. Rajattomat mahdollisuudet. Esiselvitys pääkaupunkiseudun asunnottomien tuki- ja palveluasumisen kehittämissuunnitelmaa (2005-–2007) varten. Ympäristöministeriön moniste 141. Helsinki: Ympäristöministeriö.
Puromäki, H., Kuusio, H., Tuusa, M. & Karjalainen, J. 2017. Sosiaalihuoltolaki ja sosiaalinen kuntoutus: kuntakyselyn tulokset. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
Saari, J. 2020. Samassa veneessä – Hyvinvointivaltio eriarvoistuneessa yhteiskunnassa. Docendo.
Savolainen, K. Sosiaalityö toivon luojana. 2011. Yhteisösuuntautunut toimintakulttuuri mielenterveyden edistämisessä. Teoksessa Ruuskanen, P.& Savolainen, K. & Suonio, M. (toim.) Toivo sosiaalisessa. Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. UNIpress.
Sipari, S & Mäkinen, E. 2012. Yhdessä rakentuva kuntoutusosaaminen. Metropolia am-mattikorkeakoulun julkaisusarja. https://docplayer.fi/6845362-Salla-sipari-elisa-makinen-yhdessa-rakentuva-kuntoutus- osaaminen-metropolia-ammattikorkeakoulun-julkaisusarja.html
Stenius-Ayodae, A. 2019. Housing, Health and service use of the homeless in Helsinki, Finland. University of Helsinki. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/301731/HOUSINGH.pdf?se- quence=1&isAllowed=y
Stenius-Ayoade, A, Haaramo, P, Eriksson, J. 2018. Asunnottomuuteen liittyy suuria terveysriskejä. Aikakausikirja Duodecim. Saatavilla sähköisesti osoitteessa https://www.duodecimlehti.fi/duo14252
Vvary. Vailla vakinaista asuntoa ry – Vvary.
Ei kommentteja