Kuntoutuksen toteutuessa koulussa, niveltyvät kasvatuksen ja kuntoutuksen – opettajien ja terapeuttien – näkemykset toisiinsa. Millä tavalla opettajan ja terapeutin yhteistyö saadaan kantamaan hedelmää, niin että lapsi hyötyy siitä? Tähän kysymykseen lähdin etsimään vastausta tieteen maailmasta. Australian Occupational Therapy Journal-lehdessä vuonna 2014 julkaistu tutkimus ”Investigating the experiences in a school-based occupational therapy program to inform community-based paediatric occupational therapy practice” selvittää opettajien ja toimintaterapeuttien kokemuksia koulussa toteutettavasta toimintaterapiasta sekä yhteistyöstä.

Tutkimuksesta käy ilmi, että toimintaterapeuttien olisi tarpeellista viettää enemmän aikaa koulussa, jotta he ymmärtäisivät paremmin luokan rutiineja sekä opettajan roolia. Lisäksi toimintaterapeuttien pitäisi selittää omaa rooliaan enemmän. Tutkimustulosten mukaan toimintaterapeuttien olisi hyvä pyrkiä pois asiantuntijan roolista kohti tasavertaista kumppanuutta opettajan kanssa – yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Eräs tutkimukseen osallistunut toimintaterapeutti kommentoi näin:

”… ja en yritäkään mennä luokkaan ”supersankarina”, joka korjaa kaiken, sillä se ei onnistu.”

Tutkimuksesta nousi esiin myös tarve sille, että toimintaterapeutit huolehtivat läpi koko toimintaterapiaprosessin siitä, että kaikki osapuolet saavat informaatiota siihen liittyen. Hyödylliseksi koettiin se että, kaikki osapuolet olivat mukana terapiaprosessissa. Tällöin ymmärryksen toisen työtä kohtaan koettiin lisääntyvän.

Artikkeliin perehdyttyäni seuraava kysymys on, miten soveltaa tutkimuksesta saatua tietoa käytännön työelämässä? Tutoriksen yhteisöllisen toimintatavan kautta kuntoutuksen toteuttaminen kouluympäristössä tuntuu lähtökohtaisesti luontevalta ja opettajan ottaminen mukaan kuntoutusprosessiin jo tavoitteita asetettaessa kuuluu luonnollisena osana terapiaan. Myös supersankarin roolin voi jatkossakin unohtaa ja lähteä opettajan kanssa yhteistyössä etsimään lapsen koulunkäyntiä tukevia keinoja. Tämähän on sekä kasvatuksen että kuntoutuksen näkökulmasta yhteinen intressi, lapsen arjen, eli tässä tapauksessa koulunkäynnin tukeminen.

Elina Soinio, opiskelija
Kuntoutuksen tutkinto-ohjelma (YAMK)

Kirjoittaja suorittaa kuntoutuksen tutkinto-ohjelmaa (YAMK) Metropolia Ammattikorkeakoulussa ja työskentelee toimintaterapeuttina Uudenmaan Erikoiskuntoutuksessa, joka on osa Tutoris-konsernia.

Lähde: Rens Lezhan – Joosten Annette: Investigating the experiences in a school-based occupational therapy program to inform community-based paediatric occupational therapy practice. (Australian Occupational Therapy Journal. Jun2014, Vol. 61 Issue 3, p148-158. 11p.)

Kuva: Papunet

Lievästä tai keskivaikeasta aivoverenkiertohäiriöstä (AVH) selvinneiden kotona tapahtuvasta kuntoutuksesta on tehty vain vähän tutkimuksia. On kuitenkin todettu, että vaikka sairastuneet ovatkin kuntoutuneet itsenäisiksi päivittäisissä toimissaan ja arjessaan, kokemus toipumisesta on jäänyt vajaaksi – jotain on jäänyt saavuttamatta kuntoutumisessa. Tähän liittyvää keskustelua olemme käyneet useammin kuin kerran fysioterapeuttikollegojeni kanssa kahvipöytäkeskusteluissa. Mitä meidän kuntoutuksen ammattilaisina tulisi ottaa huomioon tukiessamme lievää AVH -tapahtumasta selvinneen kuntoutumisen tukemisessa?

Norjassa vuonna 2014 tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin lievästä tai keskivaikeasta aivoinfarktista selviytyneiden kokemuksia viiden viikon ajan kotona tapahtuvasta kuntoutuksesta varhaisen ja tuetun sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Tärkeäksi koettiin se, että ammattilaiset pystyisivät tukemaan sairastunutta niissä tunnereaktioissa, joita aivoinfarktista johtuva muuttunut keho ja sen toiminnan rajoittuminen aiheuttavat. Tutkimukseen osallistujat kaipasivat tukea siihen, miten toimia uudessa tilanteessa, jossa mieli ja keho eivät toimikaan enää yhteen. Miten saada jonkinlaista kontrollia muuttuneeseen elämään? Ammattilaisten kommunikaatiokyvyt ja kyky paneutua yksilön tarpeisiin koettiin erittäin tärkeäksi. Parantunut kehon toiminta ja yksilön tarpeiden mukaisten toiveiden toteutuminen kuntoutustoimien suhteen, esimerkiksi liittyen harrastuksiin tai muuhun tarkoituksen mukaiseen toimintaan, koettiin myös merkityksellisenä. Tarkoituksenmukaisen toiminnan mahdollistamista ja ammattilaisen kiinnostusta yksilön sosiaalisen elämän osa-alueisiin arvostettiin. Toivon ylläpysyminen koettiin myös motivoivana tekijänä kuntoutumisessa. Tämä vaatii kuitenkin ammattilaiselta kykyä tukea yksilön toivoa realistisella tavalla. Tutkimuksen tulosten mukaan kotona tapahtunut kuntoutus ei pystynyt vastaamaan riittävän hyvin esille tulleisiin tarpeisiin.  Ammattilaisten toimintaan tarvitaankin joustavampaa ja yksilöllisemmin räätälöityä palvelua, joka huomioisi paremmin sairastuneen muuttuneesta tilanteesta johtuvan emotionaalisen prosessin ja yksilön sosiaaliset tarpeet.

Voisiko juuri tuo muuttunut mielen ja kehon yhteistoiminta ja tarve saada tukea juuri siihen mihin yksilö kokee tarvitsevansa tukea, olla se kuntoutumisesta uupumaan jäänyt osa, johon meidän kuntoutuksen ammattilaisten tulee kiinnittää enemmän huomiota tukiessamme AVH -tapahtumasta selvinneen kuntoutumista?

Jaana Lindlöf, opiskelija
Kuntoutuksen tutkinto-ohjelma (YAMK)

Lähde: Taule, T., Strand, L.V., Skouen J.S., Råheim, M. 2014: Striving for a life worth living: stroke survivors’ experiences of home rehabilitation.

Nuoren omien toiveiden ja tavoitteiden selvittäminen nuoren kuntoutumisen edistämiseksi vaatii sellaisia vuorovaikutustaitoja, jotka mahdollistavat nuoren omaa elämän suunnittelua. Kuntoutuminen on nuoren näkökulmasta todennäköisesti jotain aivan muuta kuin mitä kuntoutuksen ammattilainen sen ajattelee olevan. Ammattilaisena joutuu pohtimaan sitä, miten voisi tukea edessään olevan nuoren kuntoutumista tai miten saisi nuoren itsensä asettamaan tavoitteita kuntoutukselleen.  Entä mitä ovat ne tekijät, joilla nuoren kuntoutumista tavoitellaan. Miten ne yhdistyvät nuoren elämään niin, että kuntoutuksella voidaan rehellisesti sanoa tavoiteltavan nuoren kuntoutumista.

Dialogisuus kuntoutuksen vuorovaikutustilanteessa määrittää siinä mukana olevien nuoren ja kuntoutuksen ammattilaisen keskinäisen suhteen luonnetta ja sitä mitä heidän välisensä vuorovaikutuksen aikana tapahtuu. Dialogisuus ei ole menetelmä, jonka voi ottaa esiin työpöydän laatikosta nuoren tullessa vastaanotolle. Se on syvällistä sisäistämistä vaativa ajattelutapa olla nuoren kanssa ja kohdata hänet avoimen arvostavasti ilman ennakko-olettamuksia

Tutkimuksellisessa kehittämistyössäni selvitin neljän pitkäaikaisessa kuntoutuksessa olleen nuoren teemahaastatteluista saadun aineiston analyysillä, mitkä tekijät nuoren kuntoutuksessa nuoren näkökulmasta tukevat ja rajoittavat dialogisuutta sekä miten dialogisuus kuntoutuksessa vahvistaa nuoren osallisuutta nuorelle itselle tärkeissä asioissa. Tulosten pohjalta tehtiin kahden nuoren kanssa yhteiskehittelynä kuvaus dialogisuudesta nuoren kuntoutuksessa.

Nuorten mielestä oleellisinta kuntoutuksen vuorovaikutuksessa ovat kuntoutuksen ammattilaisen osoittama arvostus, aitous sekä nuoren kohteleminen tasavertaisena kumppanina. Nuoret aistivat herkästi haluaako ammattilainen aidosti työskennellä heidän kanssaan ja onko tämä kiinnostunut nuoresta sekä tämän kuntoutuksen ulkopuolisesta elämästä. Nuoren kuunteleminen ja mielipiteen huomioiminen herättää nuoressa luottamusta, mikä mahdollistaa keskustelun nuorelle tärkeistä asioista. Nuorelle on tärkeää, että hänelle kerrotaan asioista ja niitä perustellaan. Nuori kokee turvallisena sen, että myös hänen verkostonsa on vuorovaikutuksessa keskenään ja ymmärtää toisiaan. Tämä mahdollistaa nuorelle yhdessä ammattilaisen kanssa uuden rakentamisen; muutoksen tai muutokseen tähtäävän kuntoutumisen rakentamisen. Nuorten mielestä oli itsestään selvää, että kuntoutuksen vuorovaikutuksen tulisi olla tällaista. Heidän mielestään kuntoutuksen vuorovaikutus on kuitenkin usein ongelma- ja asiantuntijakeskeistä ja nuoren mielipide kyllä kuullaan, mutta sillä ei ole vaikutusta nuoren asioihin. Nuoren asioiden kuunteleminen sen sijaan tekee niistä tärkeitä ja merkittäviä nuoren kuntoutuksessa. Nuoren luottamusta herättää se, jos ammattilainen myöntää olevansa tietämätön ja asioita pohditaan sekä ihmetellään yhdessä. Turhan usein nuoret joutuvat kokemaan arvostuksen puutetta tai kuntoutuksen ammattilaisella on liian vähän aikaa paneutua nuoren asioihin.

Nuorten mielestä dialogisuus kuntoutuksessa mahdollistaa nuoren osallisuuden kehittymisen, kuntoutumisen, nuorelle itselle tärkeissä asioissa. Tämä ilmenee tulosten mukaan erityisesti nuoren voimavarojen lisääntymisenä ja toimijuuden vahvistumisena. Nuoren voimavarat lisääntyvät, kun dialogisuus kuntoutuksessa mahdollistaa mm. nuoren elämänhallinnan ja myönteisen itsetunnon kehittymisen. Nuoren toimijuuden vahvistuminen tapahtui tulosten mukaan erityisesti oman kyky- ja pystyvyysuskomuksen lisääntymisen myötä. Nuoren rohkeutta tehdä muutoksia, tavoitteita ja päätöksiä voidaan hyvin vahvistaa kuntoutuksen dialogisuuden avulla. Kunhan sille annetaan kuntoutuksessa aikaa. Työntekijän kiireellä voi olla kauaskantoiset vaikutukset nuoren elämässä.

Tarja Ranta, opiskelija
Kuntoutuksen tutkinto-ohjelma (YAMK)

Kirjoitus pohjautuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön Dialogisuus kuntoutuksessa nuoren osallisuutta vahvistavana tekijänä nuorelle itselle tärkeissä asioissa