Palvelutalossa asuvalla vanhuksella on tarve nousta sängystä pyörätuoliin, jonka avulla hän siirtyy kylpyhuoneeseen aamupesulle. Vanhus pystyy varaamaan painoa jaloilleen mutta ei ottamaan askelia, tasapaino on heikko ja muutenkin on väsynyt olo. Hän tarvitsee hoitajan apua siirtymiseen. Hoitaja ei tietenkään pysty nostamaan vanhusta yksin pyörätuoliin, vaan he käyttävät apuna siirtymisen apuvälinettä esimerkiksi liukulautaa, siirtymistasoa tai kääntölevyä. Mitä jos tätä siirtymisen apuvälinettä ei olisikaan saatavilla? Mitä jos sen käytölle ei ole aikaa, sillä hoitajalla on kiire toisen asukkaan luo? Jäävätkö siirtymisen apuvälineet käyttämättä ja jos jäävät, niin miksi?

Apuvälinetekniikan (AMK) opinnäytetyöhömme liittyen teimme verkkokyselyn siirtymisen apuvälineiden käytöstä asumispalveluissa työskenteleville hoitajille. Kyselyyn vastasi anonyymisti 154 henkilöä.

Siirtymisen avustaminen

Hoitajan työ on usein psyykkisesti ja fyysisesti raskasta. Työtehtävinä on tukea asukasta päivittäisissä toiminnoissa, joita ovat muun muassa peseytyminen, pukeutuminen ja syöminen. Hoitaja on asukkaan tukena siirtymistilanteissa ja hoitajan tukena ovat siirtymisen apuvälineet. Jokaisen asiakkaan kohdalla tulisi miettiä, kuinka siirtymisen voi toteuttaa ergonomisesti ja turvallisesti. Turvallinen siirtyminen on myös asukkaan oikeus.

Asukkaan liikkumisen avustaminen ja käsin tehtävät nostot ja siirrot ovat hoitotyön fyysisesti raskaimpia työtehtäviä. Perusperiaatteena on välttää pitkäaikaista työskentelyä huonossa asennossa ja asukkaan nostamista käsivoimin. (Potilassiirrot n.d.) Siirtymistilanteita helpottamaan on kehitetty apuvälineitä, jotka takaavat toimivampaa ja turvallisempaa siirtämistä. Niiden käyttö parantaa hoitajien työasentoja ja vähentää fyysistä kuormitusta. (Takala & Kukkonen 1987.)

Teimme kyselyn, jossa selvitettiin kuuden yleisimmän lääkinnällisen kuntoutuksen siirtymisen apuvälineen tai apuvälineryhmän käyttöä työpaikoilla. Näitä apuvälineitä ovat liukulauta, kohottautumistelineet, henkilönostin, siirtymistaso, nostovyöt ja -valjaat sekä kääntölevy. (Valtakunnalliset lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineiden luovutusperusteet 2018.)

Hoitajien omat kokemukset siirtymisen apuvälineiden käytöstä

Kyselyyn vastasi 154 henkilöä, joista noin kolmannes on ammatiltaan lähihoitajia ja jotka työskentelevät ikäihmisten palveluasumisessa. Muut vastaajat ovat ammatiltaan sairaanhoitajia, hoitoapulaisia sekä sosiaali- ja terveysalan opiskelijoita. Jokainen kyselyssä esitetty apuväline löytyi vähintään puolelta vastaajien työpaikoilta. Näistä yleisimmät olivat liukulauta, henkilönostin sekä nostovyöt ja -valjaat. Pääosin siirtymisen apuvälineitä käytetään aktiivisesti, niille on tarvetta ja niiden käytölle on sekä aikaa että tilaa.

Siirtymisen apuvälineestä riippuen vastaajista noin puolet kertoivat saaneensa tarpeeksi koulutusta ja perehdytystä sen käyttöön, kun taas noin puolet eivät. Ainoastaan henkilönostimen käytöstä koettiin saaneen koulutusta opiskeluaikoina ja perehdytystä työpaikoilla enimmäkseen hyvin. Apuvälineitä käytettiin vastaajien mukaan välillä myös niiden asukkaiden siirtämiseen, joille se ei ollut sopiva, vain koska sopivampaa siirtymisen apuvälinettä ei ollut saatavilla.

Tarpeesta huolimatta kaikki siirtymisen apuvälineet jäivät ajoittain käyttämättä. Kyselyssä oli jokaisen siirtymisen apuvälineen kohdalla avoin kysymys, joissa kysyttiin miksi apuväline jää mahdollisesti käyttämättä. Vastauksista syiksi apuvälineen käyttämättä jättämiselle nousivat esiin ajanpuute, osaamattomuus, huono saatavuus, sopimattomuus sekä haluttomuus käyttää niitä.  Välillä myös joko asukas tai työkaveri oli esteenä siirtymisen apuvälineen käytölle:

” Työtovereiden suhtautuminen apuvälineisiin nuivaa. Toisin sanoen eivät koe niitä tarpeellisiksi ja kokevat siirrot esim. kopilla nopeammaksi ja helpommaksi”

” Kyllä jää (käyttämättä), koska on kiire ja jos liukulauta ei sillä hetkellä ole käden ulottuvilla niin siirretään ilman”

” Nopeampi antaa vaan käsi, josta asukas pitää kiinni ja nykii itsensä ylös… Näin myöskin työtovereiden toimesta.”

”Nostovyön käyttö siirtotilanteessa on monelle vieras, pitäisi määrätietoisemmin käyttää ja harjoitella käyttöä.”

”Huonokuntoinen apuväline”

“Jää käyttämättä, koska meillä on kolme henkilönostinta, joita jaetaan usean osaston kesken.”

Tarkoituksena oli selvittää, ovatko asumispalveluissa käytettävät siirtymisen apuvälineet aktiivisessa ja tarkoituksenmukaisessa käytössä sekä kiinnittää huomiota niiden käyttöön. Tavoitteena oli myös tuoda esille hoitajien omia kokemuksia siirtymisen apuvälineiden käytöstä. Vastaukset olivat johdonmukaisia aikaisempien tutkimusten kanssa aiheesta, joka voi kertoa siitä, että siirtymisen apuvälineet jäävät säännöllisesti käyttämättä siirtotilanteissa syistä, joita tulisi pyrkiä eliminoimaan jo työn järjestelyn tahoilla. Ongelman laajuuden ja yleisyyden selvittämiseksi tarvittaisiin laajempaa selvitystä aiheesta.

Kirjoitus perustuu apuvälinetekniikan AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön Siirtymisen apuvälineiden käyttö asumispalveluissa – kysely hoitajille 2019.

Kirjoittajat:

Katariina Piippanen, apuvälinetekniikan opiskelija (AMK), Metropolia Ammattikorkeakoulu
Maija Vehviläinen, apuvälinetekniikan opiskelija (AMK), Metropolia Ammattikorkeakoulu

Lähteet

Potilassiirrot n.d. Työterveyslaitos. Saatavana osoitteessa: <https://www.ttl.fi/tyoymparisto/ergonomian-tietopankki/potilaan-hoitaminen/potilassiirrot/> Luettu 20.11.2019.

Takala, E.-P.; Kukkonen, R. 1987. The handling of patients on geriatric wards. A challenge for on-the-job training. Applied Ergonomics 1987, 18.1, 17–22.

Valtakunnalliset lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineiden luovutusperusteet – Opas apuvälinetyötä tekeville ammattilaisille ja ohjeita asiakkaille. 2018. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 35/2018. Saatavana osoitteessa: <http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161068/rap%2035_2018.pdf> Luettu 16.3.2019.

Aivoverenkierronhäiriöstä toipuminen on usein ajallisesti pitkä prosessi. Kuten kuntoutuminen itsessään, myös toipumiseen liittyvien tavoitteiden asettelu rakentuu vähitellen. Millaiset tekijät edistävät aivoverenkiertohäiriöstä toipuvan kuntoutujan ja hänen läheisensä osallistumista kuntoutumisen tavoitteenasetteluun?

Sairastuminen tapahtuu yleensä yhtäkkiä ja pysäyttää samalla tutun arjen kokonaan, ainakin hetkeksi. Muutos on kuitenkin myös alku kuntoutumiselle, jonka myötä kuntoutuja vähitellen kykenee jäsentelemään tapahtuneen merkitystä itselleen. Sairastumista seuraavat viikot ja kuukaudet muuttavat usein kuntoutujan näkemystä itsestään. Tähän vaikuttavat osaltaan myös hänen toimintakykyynsä eri tavoin liittyvät arviot, joihin kuntoutuja kuntoutumisensa aikana osallistuu.

Tutkimustulokset ovat osoittaneet, että kuntoutujan taito tunnistaa toimintansa muutoksia sairastumisen jälkeen edistää asiakaslähtöisen tavoiteasettelun toteutumista (Kessler ym. 2019: 322). On todettu, että muun muassa kuntoutujan kokemus vuorovaikutuksesta työntekijän ja kuntoutujan välillä sekä työntekijän käyttämät menetelmät tavoitteenasettelussa vaikuttavat siihen, miten kuntoutuja osallistuu tavoitteenasetteluun. Tavoitteen olemassaolon on itsessään todettu vahvistavan kuntoutujan kokemaa tyytyväisyyttä ja toivoa kuntoutumisensa suhteen. (Lloyd & Bannigan & Sugavanam & Freeman 2018: 1419, 1426.)

Verkoston asiantuntijuus kuntoutujan tukena

Kuntoutusjakson ja yhteistyön alkaessa sekä kuntoutujan että työntekijän on tärkeää tunnistaa ja nimetä verkosto, jossa kuntoutuminen tapahtuu, eli henkilöt ja ympäristö, jotka siihen kuuluvat. Koskimies, Pyhäjoki ja Arnkil (2012) kuvaavat tämänkaltaista verkostoa ja siinä tapahtuvaa yhteistyötä oppimisen tilaksi, joka voi parhaimmillaan tuottaa uutta tietoa sen toimijoille ja edistää yhteisiä toimintatapoja (Koskimies ym. 2012: 10).

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Neurokeskuksen kuntoutuspoliklinikalla haastattelemani kuntoutujat kokivat erityisen tärkeänä läheisten ja työntekijöiden tuen heti sairastumista seuraavina viikkoina, jolloin kuntoutujan oma käsitys tapahtuneesta ja sen vaikutuksista oli alkuvaiheessaan. Läheisten ja työntekijöiden antama konkreettinen palaute kuntoutujien toimintakyvystä oli myös tärkeää. Tuen ja palautteen avulla kuntoutujat kokivat näkemyksensä toiminnastaan selkeytyvän ja osallistumisen tavoitteenasetteluun edistyvän.

Kuntoutujille tavoitteen asettaminen itsessään oli tärkeää. He kokivat tavoitteen asettamisen vahvistavan motivaatiotaan, joka puolestaan edisti kuntoutumisen kokemusta. Tavoitteen porrastaminen, kirjaaminen ja uudelleen arviointi edistivät heidän osallistumistaan tavoitteenasettelussa. Tavoite konkretisoi kuntoutumisessa tärkeiksi koettuja asioita ja toisaalta mahdollisti kuntoutumisen edistymisen arviointia

Osallistumiseen tavoitteenasettelussa vaikuttivat myös

• vuorovaikutus kuntoutukseen osallistuvien toimijoiden välillä
• ymmärryksen ja tiedon lisääntyminen kuntoutumisen edetessä
• toimintakyvyn muutokset sairastumiseen liittyen.

Kuntoutujien näkemys muun muassa kuntoutumisen pitkäkestoisuudesta selkeytyi prosessin edetessä, ja kuntoutujat kokivat sen edistävän oman tilanteensa ymmärtämistä ja sen myötä tukevan heitä tavoitteenasetteluun osallistumisessa. Myös kokemukset, joita kuntoutujille kertyi kuntoutumisen edetessä arjen tilanteista, vaikuttivat ymmärryksen vahvistumiseen ja edistivät näin tavoitteiden asetteluun osallistumista kuntoutusjakson aikana.

Työntekijät pitivät kuntoutujan osallistumisen edistymisen kannalta tärkeänä kuntoutujan ja läheisen asiantuntijuuden tunnistamista ja työntekijän arvostavaa suhtautumista kuntoutujan nimeämiin tavoitteisiin, vaikka ne olisivat näyttäytyneet ajankohtaisesti kaukaisiltakin. Myös sen, että kuntoutujan asettamaa tavoitetta konkretisoitiin päivittäisessä arjessa oleviin tehtäviin, koettiin edistävän kuntoutujan osallistumista tavoitteenasettelussa. Yhteiset tapaamiset kuntoutujan ja läheisen kanssa erityisesti kuntoutuksen alkuvaiheessa nähtiin myös tärkeänä osallistumista edistävänä asiana.

Asiakasymmärrys tavoitteenasettelun ja kuntoutumisen voimavarana

Tavoitteenasettelu on prosessi, joka kehittyy kuntoutumisen aikana kuin ”tarina tarinassa”, vähitellen ja kuntoutumista edistäen. Asettelun tulisi toteutua dialogisessa vuorovaikutuksessa kuntoutujan kanssa, jotta kuntoutujalle merkitykselliset asiat ja niiden suhde hänen toimintaympäristöönsä tulevat tunnistetuiksi ja oikein ymmärretyiksi (Lloyd ym. 2018: 1429–1430).

Kehittämistyöni on mahdollistanut monialaisen näkökulman esiin tuomisen kuntoutujien ja moniammatillisen työryhmän näkemyksiä kuvaamalla. Kuntoutujien kokemuksien kuvaaminen heidän saamastaan palvelusta ja sen merkityksestä heidän kuntoutumisessaan vahvistaa asiakasymmärrystä toimintaympäristössämme neurologian kuntoutuspoliklinikalla. Se myös mahdollistaa jatkossa tavoitteenasetteluun liittyvän toimintatavan kehittämistä edelleen.

Kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Kuntoutujan ja läheisen osallistuminen tavoitteen asetteluun”. Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2019.

Kirjoittaja:

Pia Kaarla, opiskelija, kuntoutuksen (ylempi AMK) tutkinto-tutkinto, Metropolia Ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Kessler, Dorothy & Walker, Ian & Sauvé-Schenk & Egan, Mary 2019. Goal setting dy- namics that facilitate or impede a client-centered approach. Scandinavian Journal of Occupatinal Therapy 26: 5. 312–324.

Koskimies, Mimosa & Pyhäjoki, Jukka & Arnkil, Tom Erik 2012. Hyvien käytäntöjen dialogit. Opas dialogisen kehittämisen ja kulttuurisen muutoksen tueksi. Tampere. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavana osoitteessa: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/90856/URN_ISBN_978-952-245-638-0.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Lloyd, Anna & Bannigan, Katrina & Sugavanam, Thavapriya & Freeman, Jennifer 2018. Experiences of stroke survivors, their families and unpaid carers in goal setting within stroke rehabilitation: a systematic review of qualitative evidence. JBI Database of Systematic Reviews and Implementation Report 16 (6). 1418–1453.