Kuntoutuksen uudistuvissa verkostoissa tarvitaan ammattilaisten pitkälle erikoistuneita taitoja. Rajapinnoille rakentuvien asioiden kriittinen tarkastelu ja monimutkaisten asioiden yhdistelyosaaminen tuottavat käytäntöön uusia strategisia lähestymistapoja. Niissä kuntoutujan asema ymmärretään kuntoutettavan sijaan kehittäjäkumppaniksi, verkostotoiminta keskeiseksi kuntoutumisen keinoksi ja yhteiskehittely kuntoutumisen tuloksellisuutta edistäväksi menetelmäksi. Kuntoutuksen huippulaatu syntyy kuntoutujan dynaamisissa verkostoissa – ei ammattilaisten stabiileissa standardeissa. Miten kuntoutustoimintaan ja kuntoutumiseen liittyvät verkostot hahmottuvat kuntoutujan näkökulmasta? Voisiko kuntoutumisen verkostojen jäsentäminen yhdessä kuntoutujan kanssa saada aikaan jotain kuntoutumisen kannalta arvokasta?

 

Verkostojen merkitys painottuu uudistuvassa kuntoutuksessa

Kuntoutuminen on kuntoutujan tarpeista ja tavoitteista lähtevä yksilön ja ympäristön välinen muutosprosessi, jonka vaikutukset ilmenevät hyvinvointina, toiminta- ja työkykyisyytenä sekä osallisuutena arjessa. Kuntoutuminen koskettaa kuntoutujaa ja hänen lähipiiriään, ja useimmiten kuntoutumiseen liittyy yhden tai useamman ammattilaisen tuki, jonka määrä ja laatu määräytyvät kuntoutujan tarpeen mukaan. Kuntoutujan omassa arjessa tapahtuva kuntoutuminen on kuntoutuksen palvelujärjestelmän prosessien ja toimintatapojen keskeinen tavoite. (Kuntoutuksen uudistamiskomitea 2017: 35.)

Edellä kuvattu Kuntoutuksen uudistamiskomitean kuntoutuksen määritelmä nostaa esiin kuntoutustoiminnan verkostot: kuntoutujan ja hänen lähipiirinsä sekä kuntoutuksen palvelujärjestelmän. Määritelmä ottaa kantaa myös siihen, että kuntoutumiseen tähtäävä toiminta edellyttää mukana olevien toimijoiden oikea-aikaisia ja yhteensovitettuja toimenpiteitä eli verkostotyön toimivuutta ja johtamisen onnistumista (Kuntoutuksen uudistamiskomitea 2017: 35).

Kuntoutuksen verkostotyöstä ja kuntoutumisen verkostoista puhuttaessa törmää usein kahtiajakoon. Verkostot ovat hahmottuneet pitkälti palvelujärjestelmän näkökulmasta siten, että ammattilaisten ja organisaatioiden muodostaman verkoston kohteena on kuntoutuja. Tällöin omien asioidensa paras asiantuntija, kuntoutuja itse, jää ulkopuolelle ikään kuin toiminnan passiiviseksi kohteeksi. (Seikkula & Arnkil 2009: 6.) Muutos kuntoutumisen ekologiseen paradigmaan korostaa kuntoutujaa aktiivisena toimijana tavoitteineen, jolloin verkosto on toiminnallinen, kuntoutujan tavoitteiden saavuttamiseen tähtäävä verkosto (Sipari 2014).

Tähän kehityssuuntaan liittyen tarvitaan uudenlaista ymmärrystä kuntoutumisen verkostoista sekä verkostotyöhön liittyvää käytännön osaamista (Lindh 2013: 93, 96; Järvensivu & Nykänen & Rajala 2010: 17–20, Seikkula & Arnkil 2009: 10).

Verkostotyö nähdään yhdeksi ratkaisuksi monimutkaistuvien ongelmien ja niukkenevien resurssien haasteeseen, sillä yhteistyötä joudutaan vääjäämättä järjestämään uudella tavalla joustavasti ja innovatiivisten ratkaisujen toiveessa (Järvensivu ym. 2010: 6–10). Kuntoutujan aktiivinen, tasa-arvoinen ja osallistuva rooli omissa verkostoissaan takaa sen, että hänellä on mahdollisuus ilmaista näkökulmansa ja että tilanteeseen haetut ratkaisut sopivat kyseiseen elämäntilanteen sekä kuntoutujan sen hetkisiin tarpeisiin (Seikkula & Arnkil 2009: 10).

Kuntoutujan oma verkosto

Uudistuvat kuntoutusverkostot -opintojakso sisältyy Metropolia Ammattikorkeakoulun kuntoutuksen ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opetussuunnitelmaan. Siinä tehdään kehittämistehtävä, jossa jäsennetään omassa työympäristössä kuntoutusverkostoja kuntoutustoiminnan muutoksen mukaan.

Kaksi perusterveydenhuollon fysioterapeuttia, Sari Helenius ja Aino Kinnunen, tekivät kuntoutusverkostoja uudistavan kehittämistehtävän siten, että he perehtyivät yhden kuntoutujan kanssa tämän kuntoutumisen verkostoon. He jäsensivät kuntoutumisverkostoja yhdessä kuntoutujan kanssa, jolla on MS-tauti ja jonka kuntoutukseen liittyvät vuosittaiset kuntoutusarviokäynnit sekä ryhmäkäynnit terveysaseman fysioterapiassa.

Kuntoutujalle ehdotettiin kuntoutumisen verkostojen pohtimista yhdessä, ja kuntoutuja kutsui fysioterapeutit kotiinsa omaan arjen ympäristöönsä ja hänelle itselleen tärkeiden asioiden äärelle (ks. kuvio 1). Kyseessä oli keskustelunomainen tilanne, jossa ennalta hahmoteltujen aiheiden ja kysymysten avulla pyrittiin selvittämään, miten kuntoutumisen verkostot hahmottuvat ja minkälainen on toimiva kuntoutumisen verkosto juuri tämän kuntoutujan näkökulmasta ja hänen kokemuksiinsa perustuen.

Yhteisen keskustelun perusteella fysioterapeutit hahmottelivat teoriatietoa ja kuntoutujan omia ajatuksia yhdistellen visuaalisen posterin (kuvio 1) sekä videon (https://www.youtube.com/watch?v=hvLlJWHU9wI) kyseisen kuntoutujan omasta kuntoutumisen verkostosta. Posterin ja videon kuvamateriaali on pääosin peräisin kuntoutujalta itseltään. Häneltä on saatu lupa työn julkaisuun.

 

Palveluista kuntoutumiseen arjessa

Yhteinen keskustelu kuntoutujan kanssa avasi moninäkökulmaisen näkymän kuntoutumisen verkostoihin. Kuntoutujan kohdalla kuntoutumisen verkoston muodostivat yhtäältä palvelujärjestelmä ammattilaisineen ja toisaalta kuntoutujan arkeen liittyvät ihmiset, asiat ja toiminnot videossa esitetyllä tavalla.

Ammattilaisten merkitys kuntoutujan omien voimavarojen tukemisessa korostui. Toimiva verkosto hahmottui palveluiden saatavuuden ja saavutettavuuden näkökulmasta. Kuntoutuja kuvasi esimerkillään tilannetta, jolloin olisi ollut toivottavaa, että ammattilainen olisi tullut kotiin arvioimaan ja ohjaamaan. Tällöin kuntoutuja olisi voinut toteuttaa arkeaan vähemmin keskeytyksin, ja toisaalta ammattilaisella olisi ollut mahdollisuus päästä lähelle arjen todellisia tilanteita jopa auttaakseen tai edes arvioidakseen asioita niiden oikeassa kontekstissa.

Kuntoutujan kanssa käydyssä keskustelussa nousi esille kysymys siitä, mikä saa hänet jakamaan huolenpitoa ja välittämistä huomattavan laajalle läheisten piirille omien voimavarojen rajallisuudesta huolimatta. Kuntoutujan mukaan tällainen jakaminen antaa hänelle itselleen paljon. Yhteinen dialogi, esimerkiksi verkostokuvausta tehdessä, voikin olla voimaannuttava kokemus kuntoutumisen kokonaiskuvan hahmottumisen myötä. Yhteiseen keskusteluun kuntoutujaa motivoi lisäksi ajatus siitä, että juuri hänen ajatuksensa ovat arvokkaita kuntoutuksen kehittämisen näkökulmasta. (Vrt. Järvensivu ym. 2010: 8–9, 60–61; Harra ym. 2017: 152–153; Harra 2014: 210; Sihvo ym. 2018: 14–15.)

Kuntoutumisen verkoston konkretisoiminen videon muotoon oli luova ja tuossa hetkessä luonnolliselta tuntunut ratkaisu. Kokemuksena se oli kuntoutujaa ja ammattilaisia yhdistävä sekä voimaannuttava. Video yllätti voimavarasuuntautuneisuudellaan ja yhteisöllisyydellään sekä sillä, miten se herätti tunteita.

Voimavara kuntoutumiselle

Verkostotoiminta palvelee kuntoutumista, kun työskentely saa aikaan voimaantumista tavoitteita, toimintatapoja ja yhteistyön tarvetta koskevan ymmärryksen lisääntyessä. Tämä ruokkii yhteistä ongelmanratkaisukykyä ja innovatiivisia ratkaisuja sekä sitoutumista ja motivoitumista yhteiseen prosessiin. (Järvensivu ym. 2010: 60–61.) Voisiko kuntoutumisen kumppanuus rakentaa Järvensivun ja kumppaneiden (2010: 8–9) kuvaamaa verkostoituneen kehittämisen prosessia?

Kun kuntoutumisen haasteita ja mahdollisuuksia työstetään verkostossa, jossa toimijat luottavat ja sitoutuvat toisiinsa, yhteistoiminnallinen prosessi luo jaettua ymmärrystä, oppimista ja tilannekohtaisia ratkaisuja, jotka ovat kuntoutumisen kannalta merkityksellisiä. Tällöin verkostotyöskentelynä toteutuva yhteisen ymmärryksen muodostaminen ja suunnittelu ovat osa kuntoutumisen prosessia, joka voi itsessään tuottaa kuntoutumista kuntoutujan arjen hallinnan edistymisen ja kokonaiskuvan hahmottumisen kautta. (vrt. myös Harra 2014: 244–245; Seikkula & Arnkil 2009: 25–26.) Verkostoituneen kehittämisen prosessissa keskinäinen luottamus verkostossa tehostaa toimintaa ja tukee toinen toistaan seuraavien innovaatioiden syntymistä (Järvensivu ym. 2010: 8–9).

Sekä kehittämistehtävään osallistunut kuntoutuja että lähdekirjallisuus nostavat esiin verkostojen ajallisen kontekstin. Verkostojen tulee muuttua ja mukautua kuntoutujan tarpeiden ja elämäntilanteen mukana. Ammattilaisilta tämä vaatii hyviä, rajapintoja ylittäviä yhteistyötaitoja sekä oman, perinteisen osaamiskentän rajat ylittävää ammatillista kompetenssia. (Seikkula & Arnkil 2009: 10.) Kuntoutumisen verkostot ovat selvästi läsnä kuntoutusalan ammattilaisten työssä, mutta niitä ei välttämättä – tai ainakaan riittävästi – hahmoteta voimavarana kuntoutumiselle.

Kehittäjäkumppanuus verkostoissa

Asiakaslähtöisyys ja moniammatillisuus ovat tuttuja käsitteitä kuntoutuksen kentällä (esim. Järvikoski ym. 2009: 16; Jeglinsky & Kukkonen 2016: 393, 397). Asiakasosallisuus painottuu ajankohtaisessa sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamisessa (esim. Sihvo ym. 2018). Kehittäjäkumppanuus ja yhteistoiminta ovat hyvinvointipalvelujen kehittämisen keskiössä (Harra ym. 2017: 147–148, 162–164).

On aiheellista pohtia, miten edellä listatut asiat toteutuvat kuntoutustoiminnassa käytännön tasolla, kun toisessa vaakakupissa painavat lyhytnäköiset ajankäytön ja kustannustehokkuuden vaateet. Verkostotyöhön, terapeuttiseen yhteistoimintaan ja yhteiskehittelyyn perehtymisen myötä tuntuu selvältä, että juuri tällaista ajattelutapaa ja käytännön toimia tarvitaan uudistuvassa ja kehittyvässä kuntoutustoiminnassa kuntoutujien kuntoutumisen edistymiseksi.

Kuntoutumisen verkostojen jäsentäminen yhdessä kuntoutujan kanssa vaati avoimuutta ja luottamusta puolin ja toisin. Toimintaa luonnehti hyvää tahtovan yhteistoiminnan periaatteet (Harra 2014: 192, 197–199). Luottamusta, sitoutumista ja hyvän tahtomista toiselle edellytetään verkostossa toimijoilta, oli kyseessä sitten moniammatillinen työskentely tai ammattilaisen ja kuntoutujan välinen suhde (Järvensivu ym. 2010: 17–20; Seikkula & Arnkil 2009: 34; Harra 2014: 194–197). Kehittämällä toimintatapoja kehittäjäkumppanuuden suuntaan edistetään yhteisen ymmärryksen rakentumista verkostotoiminnasta. Verkostotoiminnan näkyväksi tekeminen lisää myös ymmärrystä sen hyödyistä yhtenä kuntoutumista edistävänä keinona.

Tulokselliset verkostot tuotetaan yhteiskehitellen

Edellä kuvattu Uudistuvat kuntoutusverkostot -opintojakson kehittämistehtävä toimi lähtökohtana työpaikoilla järjestetyille yhteiskehittelytilaisuuksille osana Uudistuva kuntoutusverkosto -opintojaksoa. Yhteiskehittelytilaisuuksissa kuntoutuksen YAMK-opiskelijat esittelivät kuntoutustoiminnan muutoksen mukaisia verkostoja opiskelijoiden ohjaamalle, kuntoutusosaamista uudistavalle yhteiskehittelylle työyhteisöissä. Esitykset toteutettiin posterien muodossa alustuksena.

Opiskelijoille yhteiskehittelytilaisuuksien järjestäminen työpaikoikoilla on osa kehittämis- ja johtamisosaamista vahvistavaa yhteisöllistä oppimista käytännössä ( Uudistuva kuntoutusosaaminen). Yhteiskehittelytilaisuuksien tavoitteena oli vahvistaa verkostoissa toimivia yhteisen päämäärän määrittämisessä sekä uudistuvien verkostojen sekä niiden edellyttämien uusien toimintatapojen rakentamisessa.

Yhteiskehittelyn keskeisimmät oivallukset kiteytyivät tavoiteperustaisten kuntoutumisverkostojen rakentamiseen. Lähtökohta näissä verkostoissa oli hyvin erilainen verrattuna kuntoutuksen tyypillisiin verkostokuvauksiin, jotka määrittyvät tietyn diagnoosin tai ongelman perusteella ja joissa kuvataan apua antavia ammattilaisia sekä organisaatioita.

Kuntoutuksen verkostojen sijaan tulokulmana olivat kuntoutumisen verkostot kuntoutujan näkökulmasta.

Hyvän kuntoutumisen tulevaisuudennäkymiä

Kuntoutujan näkökulmasta kuvattujen verkostojen tehtävänä oli mahdollistaa kuntoutujalle mielekkäiden omien tavoitteiden saavuttaminen arjessa. Tähän tehtävään ammattilaisten lisäksi ohjattiin kuntoutujien läheisiä, jolloin nk. ”luomuverkoston” ymmärrettiin edistävän kuntoutuksen tuloksellisuutta moninkertaisesti.

Verkostot lisäsivät kaikkien osapuolten sitoutumista tavoitteiden saavuttamiseen. Kuntoutuja oli aktiivinen toimija oman verkostonsa rakentamisessa ammattilaisten luodessa mahdollisuuksia tähän. Yhteiskehittelyssä tuotetiin kuntoutumisen verkostoja, joka liittyivät kuntoutujan omaan tilanteeseen ja ympäristöön. Kuntoutujan kehittäjäkumppanuus lisäsi tietoisuutta tavoitteista, sitoutti ja motivoi kaikkia verkoston toimijoita tuloksellisuuteen. Kuntoutujille verkostot merkitsivät voimaannuttavia vuorovaikutussuhteita kuntoutumisensa edistämiseksi.

Tulevaisuudennäkymä hyvästä kuntoutumisesta avautui tavoitteellisena yhteiskehittelynä verkostoissa. Kuntoutujan kuntoutumisen verkostoissa ammattilaiset, kuntoutuja ja hänen läheisensä kehittävät yhdessä mahdollisuuksia ja ratkaisuja kuntoutujan omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Kyseessä on verkostoituneen yhteiskehittelyn prosessi yhdistettynä kuntoutumisprosessiin ja siinä kehkeytyvä kehittäjäkumppanuus.

 

Katso bloggauksessa mainittu video täältä: (https://youtu.be/amcgUQ1gEnw)

 

Kirjoittajat:

Sari Helenius, fysioterapeutti ja opiskelija (kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto, Metropolia Ammattikorkeakoulu), Vantaan kaupungin kuntoutusyksikkö

Aino Kinnunen, fysioterapeutti ja opiskelija (kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto, Metropolia Ammattikorkeakoulu), Vantaan kaupungin kuntoutusyksikkö

Salla Sipari, FT, yliopettaja, Metropolia Ammattikorkeakoulu

 

Lähteet

Harra, Toini 2014. Terapeuttinen yhteistoiminta. Asiakkaan osallistumisen mahdollistaminen toimintaterapiassa. Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Lapponiensis 288. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Harra, Toini & Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa 2017. Hyvää tahtova hyvinvointipalvelujen kehittäjäkumppanuus. Teoksessa Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino.

Jeglinsky, Ira & Kukkonen, Tarja 2016. Moniammatillinen yhteistyö kuntoutuksessa. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim.

Järvensivu, Timo & Nykänen, Katri & Rajala, Rika 2010. Verkostojohtamisen opas: Verkostotyöskentely sosiaali- ja terveysalalla. Versio 1.0 (30.12.2010). Muutosvoimaa vanhustyön osaamiseen -hankkeen julkaisu. Saatavana osoitteessa: www.seugolaid.fi/wp-content/uploads/2017/03/Verkostojohtamisen-opas-versio-1-0-30-12-2010.pdf. Luettu 23.3.2019.

Kuntoutuksen uudistamiskomitea 2017. Kuntoutuksen uudistamiskomitean ehdotukset kuntoutusjärjestelmän uudistamiseksi. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Saatavana osoitteessa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160273. Luettu 23.3.2019.

Lindh, Jari 2013. Kuntoutus työn muutoksessa. Yksilön vajavuuden arvioinnista toimintaverkostojen rakenteistumiseen. Akateeminen väitöskirja. Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 126. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. Saatavana osoitteessa: https://lauda.ulapland.fi/handle/10024/61780. Luettu 31.3.2019.

Mitä ovat kuntoutuksen ja kuntoutumisen edellytykset? Kuntoutusta kuvataan yksilön ja ympäristön muutosprosessina yhdistettynä kuntoutusprosessiin. Millä keinoin voimme edistää kuntoutuksen oikea-aikaisuutta ja kuntoutujan tehokasta ja sujuvaa kuntoutuprosessia?

Toimintakykymme voi heikentyä monesta eri syystä. Jalkaterävaivoja toimintakyvyn rajoittajana yleensä vähätellään, sillä jalkaterät ovat usein kengissä ja poissa näkyvistä. Jalkavaivat ovat kuitenkin erittäin yleisiä, jopa 90 %:lla väestöstä on jokin jalkavaiva elämänsä aikana. Se, että et saa esimerkiksi kivuliaan vaivaisenluun vuoksi kenkää jalkaasi, rajoittaa se toimintakykyäsi ja voi estää sinua pääsemästä töihin. (Sprink ym. 2011; Stolt 2013: 41.) Mitä teet? Soitat ehkä lääkärille?

Entä jos voisitkin varata ajan jalkaterapeutin suoravastaanotolle? Soittamalla jalkaterapian ajanvaraukseen, selvitetään puhelimessa hoidon tarpeen arviossa tilanteesi, ja pääset jo mahdollisesti saman tai seuraavan päivän aikana jalkaterapeutin suoravastaanotolle. Vastaanotolla toteutetut tutkimukset ja toimenpiteet edesauttavat kuntoutumistasi ja lisäävät toimintakykysi edistämisen kautta hyvää arkeasi. Samalla ennaltaehkäistään vaivojen pahenemista.

Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten jalkaterapeutin ammattitaitoa hyödyntäen edistetään kuntoutusprosessia ja edistetään kustannustehokasta kuntoutusta. Tutkimuksellisen kehittämistyöni tarkoituksena oli suoravastaanottotoiminnan kehittäminen nilkka- ja jalkaterävaivoja omaavan henkilön kuntoutusprosessin edistämiseksi. Tutkimuksellinen kehittämistyö tehtiin toimintatutkimuksen logiikalla. Aineiston keruutapoina hyödynnettiin teemahaastattelua ja yhteiskehittelyä, johon osallistui Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveystoimialan henkilökuntaa.

Suoravastaanoton toimintatapa kuntoutusprosessin edistäjänä

Tutkimuksellisessa kehittämistyössä haluttiin selvittää tekijöitä, joilla voidaan edistää kuntoutusprosessia henkilöillä, joilla on nilkka- ja jalkaterävaivoja sekä saada kuvaus jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatavasta.

Kuntoutusprosessia edistäviksi tekijöiksi nousivat nopea hoitoon pääsy, välitön avun saaminen, erilaisten kuntoutuspalveluiden saaminen saman ammattilaisen vastaanotolta, saumaton toiminta kuntoutusammattilaisten välillä, sekä muiden ammattilaisten konsultaation mahdollisuus.

Jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatavassa korostuivat lisäkoulutus suoravastaanoton tekemiseen, hoidon tarpeen arviossa huomioitavat asiat, kuten nilkka- ja jalkaterävaivat, joilla asiakas ohjautuu jalkaterapeutin suoravastaanotolle, sekä itse suoravastaanottokäyntiin liittyvät toimenpiteet (Anttila 2018).

Jalkaterapeutin suoravastaanoton ydintekijät

Tutkimuksellisen kehittämistyön tuotoksena laadittu kuvaus jalkaterapeutin suoravastaanottotoiminnan ydintekijöistä on esitelty kuviossa 1. Kuvaus sisältää kolme pääteemaa.

• Suoravastaanottotoiminnan käynnistämiseen liittyvät ydintekijät
• Jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatapaan liittyvät ydintekijät, joissa korostuu hoidon tarpeen arvio sekä suoravastaanottokäyntiin liittyvät tekijät.
• Ydintekijät suoravastaanoton hyödyistä

Ydintekijöiden pohjalta on hyvä lähteä rakentamaan Helsingin kaupungille jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatapaa, jo olemassa olevan fysioterapeuttien suoravastaanoton toimintatavan rinnalle.

Suoravastaanotto tehostaa kuntoutumista

Tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksissa jalkaterapeutin suoravastaanoton koettiin tehostavan kuntoutuprosessia, sillä jalkaterapeutin vastaanotolle pääsee nopeammalla aikataululla kuin vastaavasti lääkäriin (Anttila 2018.)

Useissa tutkimuksissa on saatu vastaavia tuloksia suoravastaanoton hyödyistä. Suoravastaanoton koettiin muun muassa nopeuttavan hoitoon pääsyä ja kuntoutuksen alkamista, ehkäisevän vaivojen kroonistumista sekä olevan kustannustehokasta. (Belthur ym. 2003; Lakka 2008; Lautamäki ym. 2016.)  Palveluiden saatavuuden parantuminen vähentää sairauden kroonistumisen riskiä, ja tuo sitä kautta säästöjä sosiaali- ja terveydenhuollolle (Suomen fysioterapeutit 2017.) Ulkomailla on tehty tutkimuksia fysioterapian suoravastaanoton lisäksi myös jalkaterapeuttien suoravastaanotosta, samoin tuloksin (Walsh 2017).

Lopuksi

Saumaton, prosessinomaisesti etenevä palvelukokonaisuus yksilöllisesti toteutettuna edistää asiakkaan kuntoutumista (Jeglinsky, Karhula & Autti-Rämö 2013: 37–38). Palveluprosessien sujuvoittamiseksi tarvitaan sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten välisiä tehtävänsiirtoja ja tehtävien uusjakoja. (Töytäri 2018: 4.)

Jalkaterapeutin suoravastaanottotoiminnan kehittämisellä vastataan kuntoutuksen paradigman muutoksiin, Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon tavoitteisiin sekä Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusten tavoitteisiin. Kuntoutusprosessia kehittämällä, jalkaterapeutin suoravastaanottotoimintaan kohdentuen, saadaan ylläpidettyä toimintakykyä sekä toteutettua kustannustehokasta toimintaa.

Kirjoitus pohjautuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Nilkka- ja jalkaterävaivoja omaavan henkilön kuntoutusprosessin kehittäminen. Jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatapa Helsingin kaupungilla”. Anni Anttila 2018. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu, kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto.

Kirjoittaja:
Anni Anttila, jalkaterapeutti (YAMK)
Kuva: Hannu Mattila

Lähteet:

Anttila, Anni 2018. Nilkka- ja jalkaterävaivoja omaavan henkilön kuntoutuprosessin kehittäminen. Jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatapa Helsingin kaupungilla. Tutkimuksellinen kehittämistyö. Kuntoutuksen ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Helsinki. Metropolia ammattikorkeakoulu.

Belthur M & Clegg J & Strange M 2013. A Physiotherapy specialist clinic in paediatric orthopaedics: is it effective? Postgradute medical journal. 79 (938). 699 – 702. Saatavana osoitteessa https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC1742895/ Luettu 11.3.2018.

Jeglinsky, Ira & Karhula, Maarit & Autti-Rämö, Ilona 2013. Kuntoutusprosessi kuntoutujan arvioimana. Tieteellinen artikkeli. Kuntoutus (4). 37–52.

Lakka, M. 2008. Selkäkipupotilas akuuttivastaanotolla. Vaikuttavuuden, käyntikohtaisten kustannusten, kustannusvaikuttavuuden ja asiakastyytyväisyyden vertailu lääkärivas-taanoton ja fysioterapeutin vastaanoton välillä. Kuopion yliopisto. Terveydenhallinnon ja -talouden pro gradu tutkielma.

Lautamäki, L. & Salo, P. & Mustalampi, S. & Häkkinen, A. & Ylinen, J. 2016. Fysioterapeutin suoravastaanotto -keino alentaa terveydenhuollon kustannuksia? Fysioterapia. 5, 4-9.

Sprink, M. J. & Menz, H. B. & Fotoohabadi, M. R. & Wee, E. & Landorf, K. B. & Hill, K. D. & Lord, S. R. 2011. Effectiviness of a multiaffected podiatry intervention to prevent falls in community dwelling older people with disabling foot pain: randomised controlled trial. British Medical Journal. Jun. 16. Saatavana osoitteessa https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3116775/

Stolt Minna 2013. Foot Health In Older People – Development of a preventive, evaluative instrument for nurses. Väitöstyö. Turun yliopisto. Saatavana osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5376-9

Suomen fysioterapeutit 2017. Suoravastaanottotoiminta: Fysioterapeutin ensikäynnille lääkärin vastaanoton sijaan. Päivitetty 12.9.2017. Saatavana osoitteessa https://www.suomenfysioterapeutit.fi/?s=Fysioterapeutin+ensik%C3%A4ynnille+l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rin+vastaanoton+sijaan

Töytäri Outi 2018. Fysioterapeuttien suoravastaanotot sosiaali- ja terveydenhuollon julkisissa organisaatioissa. Tehy ry. Tehyn julkaisusarja B, Selvityksiä 1/18.

Walsh, Tom P. & Ferris, Linda R. & Cullen, Nancy C. &, Brown, Christopher H, Lounghry, Cathy J. & McCaffrey Nikki M. 2017. The integration of Podiatrist into a orthopaedic department: a cost-consequences analysis. Journal of Foot and Ankle Research. 10 (44).

Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen kuntoutumisen tavoitteen asettamisen lähtökohtana motivoi ja sitouttaa lasta tavoitteen saavuttamisessa. Merkityksellisen toiminnan tunnistamiseen ja lapsen osallistumisen mahdollistamiseen tarvitaan perheiden ja ammattilaisten vuorovaikutteista oppimista, yhteisiä välineitä ja toimintatapoja yhdessä kehkeytyvän prosessin rakentamiseksi.

Oppimista ja oikeuksia – lähtökohdat osallistumiselle

Kuntoutusosaamisen muutos uudistuvassa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmässä pakottaa meidät ammattilaiset tarkastelemaan ammatillisia ajatusmallejamme ja työskentelytapojamme entistä tarkemmin yhdessä. Jotta voisimme toimia yhteistyössä asiakkaan hyväksi, vaaditaan siinä oman asiantuntemuksemme kehittämisen lisäksi oppimista myös työyhteisöltä ja asiakkaalta itseltään (Ahonen ym. 2015: 15; Franklin & Sloper 2009; Cavet & Sloper 2004; Olli ym. 2012). Lapset kuntoutuksen asiakkaina edellyttävät ammattilaisilta erityisosaamista, lapsen maailmaan sukeltamista yhteistyön ja osallistumisen mahdollistamiseksi. Lapsen oikeus osallistua liittyy perus- ja ihmisoikeussääntelyyn, ja se on suojattu erittäin vahvasti lainsäädännöllä kaikissa häntä koskevissa asioissa (Unicef n.d).

Tulla nähdyksi ja kuulluksi – vuorovaikutustekijät osallistumisen tukena

Lasten osallistumisen vahvistumisessa tarvitaan vuoropuhelua ammattilaisten, lapsen ja hänen perheensä välillä. Tämä vaatii ammattilaisilta herkkyyttä ja monipuolista osaamista, mutta ennen kaikkea asenteiden tarkistamista. (Vänskä ym. 2016; Seppälä & Veijola 2012: 121–123; Manninen 2015: 14.) Erityisesti pienen tai vaikeasti vammaisen lapsen ääni on kuulunut yhteiskunnassamme heikosti, johtuen osittain osallistumista mahdollistavien välineiden puutteista sekä siitä, että lapsen näkemykselle on annettu vähäistä painoarvoa (Melamies & Pärnä & Heino & Miller 2012: 105). Hyvätkään rakenteet lasten osallistumisen mahdollistamiseksi eivät kuitenkaan yksinään takaa sitä, että lapsi kokee osallisuuden toteutumista.

Erityisen suuri painoarvo voidaan antaa lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten asenteille ja vuorovaikutustaidoille, sillä osallisuus merkitsee valmiutta kohdata lapsi vuorovaikutustilanteessa. Lapsen osallistuminen ei ole yksiulotteinen ilmiö, vaan se voidaan nähdä lapsi- ja tilannekohtaisesti muuntuvana prosessina, jota aikuiset voivat omalla toiminnallaan tukea ja edistää. (Pollari & Hoikkala 2016.)

Hyväksyvällä tavalla nähdyksi ja kuulluksi tuleminen vahvistaa lapsen itsetuntoa ja -luottamusta, ja samalla lapsi oppii tunnistamaan omaa erityisyyttään turvallisessa ympäristössä (Kauppila ym. 2016: 113). Se, miten yksilöinä tulemme elämämme varrella nähdyksi, on syvästi merkityksellistä. Tämä kokemus määrittelee vielä aikuisuudessakin sitä, miten ihminen kokee kuuluvansa toisten joukkoon – kokeeko hän ulkopuolisuutta ja erilaisuutta suhteessa toisiin vai kelpaavansa omana itsenään. (Siltala, 2003: 17–18; Broberg & Almqvist & Tjus 2005: 113–114.)

Useammissa asiakkaan ja ammattilaisen väliseen vuorovaikutukseen liittyvissä tutkimuksissa korostetaan asiakkaan osallistumista ja osallisuutta itseä koskevassa päätöksenteossa, kuntoutumisprosessin suunnittelussa ja toteutuksessa (Autti-Rämö & Salminen 2016; Rajavaara 2008: 43‒47; Saikku & Karjalainen 2007: 15‒26; Clapton & Kendall 2002; Cardol ym. 2002; Perttinä 2001). Myös Nina Rantalan (2018) tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksissa ilmeni lapsen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen merkityksellisyys lapsen, hänen perheensä sekä ammattilaisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Kohtaamisen tärkeys korostui lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen kautta. (Rantala 2018.)

Osallistumista lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen kautta

Kun tarkastellaan lapsen kuntoutumisen suunnittelussa huomioitavia asioita ja kuntoutumisen ydintä, keskeistä on lapsen omien tavoitteiden mukainen oppiminen ja osallistuminen hänelle merkityksellisiin arjen toimintoihin (Kauppila & Sipari & Suhonen-Polvi, 2016: 111). Merkityksellisen toiminnan tunnistaminen osana yksilön toimintakyvyn edistämistä omassa ympäristössään ja osana kuntoutumistavoitteiden asettelua tulisi näyttäytyä kuntoutuksen ammattilaiselle yhteisenä kiintopisteenä asiakkaan osallistumisen edistämisessä. Lapsen osallistumista voidaan vahvistaa hyväksyvän vuorovaikutuksen lisäksi mahdollistamalla hänelle välineitä osallistumisen tueksi (Kauppila ym. 2016: 113).

Merkityksellisintä on lopulta se, miten asiat konkretisoituvat lapselle ja perheen arkea hyödyttäviksi ja miten me voimme kuntoutuksen ammattilaisina toimia yhdessä lasten ja perheiden kanssa ja heidän hyväkseen omasta ammattialastamme käsin, toimintakykyisyyttä edistäen.

Välineitä lapsen osallistumiseen

Nina Rantalan (2018) ylemmän ammattikorkeakoulun tutkimuksellisessa kehittämistyössä tarkasteltiin lähemmin lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamista lapsen ja hänen perheensä osallistumista edistävänä tekijänä. Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen linkittyi kehittämistyössä LOOK-hankkeessa kehitettyyn Metku-kirjaan, joka valmistui vuosien 2014–2017 aikana edistämään lapsen osallistumista omassa kuntoutusprosessissa. Metku-kirja on asiakaslähtöinen ja ennakoiva työväline lapsen kuntoutumisen suunnittelussa, jossa tarkoituksena on kuvata lapselle itselleen tärkeitä asioita, osallistumista ja toimintaa lapsen arjesta (Sipari & Vänskä & Pollari, 2017a).

Lapselle merkityksellisen toiminnan kuvaus auttaa lapsen ja perhekulttuurin yksilöllisyyden huomioimisessa ja erityisyyden tunnistamisessa sekä suuntaa ammattilaisten huomion voimavaralähtöiseen ja neuvottelevaan, ratkaisuja etsivään yhteistoimijuuteen. (Sipari & Vänskä & Pollari 2017b.)

Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen Metku-kirjan kautta on yksi menetelmä lapsen ja hänen perheensä osallistumisen edistämiseksi lapsen kuntoutumisprosessissa. Rantalan (2018) tutkimuksellisessa kehittämistyössä toimintatavan käyttökokeilusta syntyi Kanta-Hämeen keskussairaalan lastenneurologian poliklinikalle suunnattu kuvaus lapselle merkityksellisen toiminnan ydintekijöistä. Samalla se vastasi yksilön perustarpeeseen tulla nähdyksi ja kuulluksi, sillä Metku-kirjan kautta lapsella oli mahdollisuus avata ja jakaa omaa sisäistä kokemusmaailmaansa ja tulla sitä kautta ymmärretyksi. Tutkimuksellisen kehittämistyön tulosten perusteella syntyi kuvaus lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen ydintekijöistä lapsen ja hänen perheensä osallistumisen edistämiseksi lapsen kuntoutumisen suunnittelussa. (Rantala 2018.)

Yksi kehittämistyön tuomista oivalluksista oli se, että lapsen tuleminen nähdyksi ja kuulluksi merkityksellisen toimintansa kautta arvokkaana omana itsenään avasi väyliä lasta ja hänen perhettään aidosti osallistavaan keskusteluun yhdessä ammattilaisten kanssa. (Rantala 2018.)

Yhdessä kehkeytyvä prosessi

Perheen ja ammattilaisten välinen vuorovaikutus toteutuu parhaimmillaan oppimisprosessina, jossa yhdessä etsitään ratkaisuja ja mahdollistetaan lapsen osallistumista kuntoutumiseen. Esimerkiksi kuntoutussuunnitelmiin yhdessä määritellyn lapsen oman tavoitteen tulisi perustua lapsen itselleen merkitykselliseen toimintaan ja ilmaisun olla mahdollisimman lähellä lapsen omaa sanoitusta, kuten ”pyöräily kaverille”. (Vänskä & Sipari & Pollari & Huisman 2018.)

Tällaisen yhdessä kehkeytyvän oppimisprosessin arvioinnissa ei riitä perinteinen kuntoutuksen tavoitteen saavuttamisen arviointi tai tulosmittarit. Kuntoutuksen tulosellisuudessa tulisi arvioida koko prosessia. Tulevaisuudessa tarvitaan erityisesti kehittävää ja ennakoivaa arviointia. Osallistumisen ekologinen arviointi on uusi menetelmä, jossa arvioidaan toimintaedellytyksiä ja -mahdollisuuksia sekä kuvataan, mitä muutosta tarvitaan tavoitteen saavuttamiseksi lapsen, perheen ja ympäristön näkökulmista. Näiden toteutumiseksi laaditaan toimintasuunnitelma, jossa on tehty selkeä vastuunjako. (Vänskä & Sipari & Pollari & Huisman 2018.)

Lapsen ja perheen osallistuminen kuntoutumisprosessiin mahdollistuu toimintatavoin ja välinein, joiden avulla sekä perhe että ammattilaiset voivat ennakoida osallistumistaan yhteistoiminnalliseen oppimisprosessiin ja valmistautua erilaisiin tilanteisiin omaa tahtiaan. Erinomaisia käytäntöjä lapsiperheiden arkeen syntyy, kun lapsi, vanhemmat ja ammattilaiset yhdessä rakentavat uutta tietoa ja kehittävät uusia tapoja osallistua ja toimia lapsen kehitysympäristössä.

Kirjoittajat:

• Nina Rantala, toimintaterapeutti, kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto-ohjelma. Rantala työskentelee lasten ja nuorten kuntoutuksen parissa.
• Salla Sipari, FT, yliopettaja, kuntoutuksen tutkinto-ohjelma, Metropolia Ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Ahonen, Heli & Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa & Kekäläinen, Kaija 2015. Osaamisen johtaminen kartalle – väline kuntoutusosaamisen yhteiseen suunnitteluun. Saatavana osoitteessa: <https://www.hamk.fi/wp-content/uploads/2018/08/Osaamisen-johtaminen-kartalle-25.11.2015.pdf>.

Autti-Rämö, I. & Salminen, A.-L. 2016. Kuntoutumisen hyvät käytännöt. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim.

Broberg, A. & Almqvist, K. & Tjus, T. 2005. Kliininen lapsipsykologia. Helsinki: Edita Prima Oy.

Cardol, M. & De Jong, B. A. & Ward, C. D. 2002. On Autonomy and Participation in Rehabilitation. Disability and Rehabilitation 2002; 24 (18), 970–974

Cavet, J. & Sloper, P. 2004. Participation of disabled children in individual decisions about their lives and in public decisions about service development. Children & society 2004: 18, 278–290.

Clapton, J. & Kendall, E. 2002. Autonomy and Participation in Rehabilitation: Time for a New Paradigm? Disability and Rehabilitation 2002: 24 (18), 987–991.

Franklin, A. & Sloper, P. 2009. Supporting the participation of disabled children and young people in decision-making. Children & Society 2009: 23 (1), 3–15.

Kauppila, J. & Sipari S. & Suhonen-Polvi H. 2016. Lapsen kokonaiskuntoutus kehitysympäristössään. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen Aarne 2016. Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 110-121.

Manninen, Sari 2015. Erityistä tukea tarvitsevien lasten osallisuuden haasteet koulussa – kasvattajien käsityksiä. Saatavana osoitteesta: <https://bulletin.nmi.fi/wp-content/uploads/2015/02/Manninen.pdf>.

Melamies, N. & Pärnä, K. & Heino, L. & Miller H. 2012. Lapsi kuntoutujana – haaste aikuisille. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.) 2012. Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes.

Olli, Johanna & Vehkakoski, Tanja & Salanterä, Sanna 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Literature review. Disability & Society 2012: 27 (6), 793–807.

Perttinä, Pirkko. 2001. Kuka minusta puhuu? Asiakkaan osallistuminen ja asema kuntoutussuunnittelussa. Jyväskylän yliopisto. Saatavana osoitteessa: <https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/8230>.

Pollari, Kirsi & Hoikkala, Susanna 2016. Lastensuojelun Keskusliitto. Osallisuuden elementit – ammattilaisten taito luo pohjaa lapsen osallistumiselle. Saatavana osoitteessa: <http://lskl.e-julkaisu.com/vammaisen-lapsen-nakemysten-selvittaminen//>.

Rajavaara, Marketta. Unohdettu ihminen? Asiakaslähtöisyys kuntoutuksen kehittämisessä. Kuntoutus 2008: (2), 43–46.

Rantala, N. 2018. Lapselle merkityksellinen toiminta osallistumista edistävänä tekijänä lapsen kuntoutumisen suunnittelussa. Saatavana osoitteessa: http://www.urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2018120319620.

Saikku, P. & Karjalainen, V. 2007. Kohtaamisen muuttuva haaste. Pitkittäistarkastelu kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä. Vertaisarvioidut artikkelit. Kuntoutussäätiö. Kuntoutus (2), 15–26.

Seppälä, Eeva & Veijola, Arja (toim.) 2012. Lapsen ja nuoren kuntoutuksen kehittäminen. Helsinki: Astekirjat Oy.

Siltala, P. 2003. Varhainen vuorovaikutus kokemuksen ja tutkimuksen valossa. Teoksessa Niemelä, P. & Siltala, P. & Tamminen, T. (toim.). Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Helsinki: WSOY.

Sipari, S. & Vänskä, N. &, Pollari K. 2017a. Lapselle merkityksellinen toiminta kuntoutumisessa – Lapsen Metkut. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa – Lapsen edun arviointi (LOOK) -hanke. Saatavana osoitteessa: http://metropolia.e-julkaisu.com/lapsen-metkut/

Sipari, S. & Vänskä, N. & Pollari, K. 2017b. Lapsen edun toteutuminen kuntoutuksessa. Osallistumista ja toimijuutta vahvistavat hyvät käytännöt. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 2017: 5. Verkkodokumentti. Saatavana osoitteessa: <https://helda.helsinki.fi/handle/10138/220550>.

Sipari, Salla & Vänskä, Nea yhteistoiminnassa Chiarello, Lisa & Palisano, Robert 2017c. Osallistumisen ekologinen arviointi. Käsikirja. Yhteinen arviointi ja suunnittelu lapsen osallistumiseksi merkitykselliseen toimintaan. Saatavana osoitteessa: http://www.theseus.fi/handle/10024/140228

Unicef n.d. YK:n yleissopimus lasten oikeuksista 1 osa, 12 artikla. Saatavana osoitteessa: <https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/sopimus-kokonaisuudessaan/>.

Vänskä, N.& Pollari, K. & Sipari, S. 2016. Lasten osallistumista ja toimijuutta vahvistavat kuntoutuksen hyvät käytännöt kirjallisuudessa. Kuvaileva kirjallisuuskatsaus. KELA. Työpapereita 2016: 94. Saatavana osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/161355/Tyopapereita94.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Vänskä, N. & Sipari, S. & Pollari, K. & Huisman A. 2018. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa. LOOK-hankkeen arviointiraportti. Helsinki: Kuntoutuksen kehittäminen, Kela. Saatavana osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240069

Kuvat: https://pixabay.com/