Mitä ovat kuntoutuksen ja kuntoutumisen edellytykset? Kuntoutusta kuvataan yksilön ja ympäristön muutosprosessina yhdistettynä kuntoutusprosessiin. Millä keinoin voimme edistää kuntoutuksen oikea-aikaisuutta ja kuntoutujan tehokasta ja sujuvaa kuntoutuprosessia?

Toimintakykymme voi heikentyä monesta eri syystä. Jalkaterävaivoja toimintakyvyn rajoittajana yleensä vähätellään, sillä jalkaterät ovat usein kengissä ja poissa näkyvistä. Jalkavaivat ovat kuitenkin erittäin yleisiä, jopa 90 %:lla väestöstä on jokin jalkavaiva elämänsä aikana. Se, että et saa esimerkiksi kivuliaan vaivaisenluun vuoksi kenkää jalkaasi, rajoittaa se toimintakykyäsi ja voi estää sinua pääsemästä töihin. (Sprink ym. 2011; Stolt 2013: 41.) Mitä teet? Soitat ehkä lääkärille?

Entä jos voisitkin varata ajan jalkaterapeutin suoravastaanotolle? Soittamalla jalkaterapian ajanvaraukseen, selvitetään puhelimessa hoidon tarpeen arviossa tilanteesi, ja pääset jo mahdollisesti saman tai seuraavan päivän aikana jalkaterapeutin suoravastaanotolle. Vastaanotolla toteutetut tutkimukset ja toimenpiteet edesauttavat kuntoutumistasi ja lisäävät toimintakykysi edistämisen kautta hyvää arkeasi. Samalla ennaltaehkäistään vaivojen pahenemista.

Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten jalkaterapeutin ammattitaitoa hyödyntäen edistetään kuntoutusprosessia ja edistetään kustannustehokasta kuntoutusta. Tutkimuksellisen kehittämistyöni tarkoituksena oli suoravastaanottotoiminnan kehittäminen nilkka- ja jalkaterävaivoja omaavan henkilön kuntoutusprosessin edistämiseksi. Tutkimuksellinen kehittämistyö tehtiin toimintatutkimuksen logiikalla. Aineiston keruutapoina hyödynnettiin teemahaastattelua ja yhteiskehittelyä, johon osallistui Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveystoimialan henkilökuntaa.

Suoravastaanoton toimintatapa kuntoutusprosessin edistäjänä

Tutkimuksellisessa kehittämistyössä haluttiin selvittää tekijöitä, joilla voidaan edistää kuntoutusprosessia henkilöillä, joilla on nilkka- ja jalkaterävaivoja sekä saada kuvaus jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatavasta.

Kuntoutusprosessia edistäviksi tekijöiksi nousivat nopea hoitoon pääsy, välitön avun saaminen, erilaisten kuntoutuspalveluiden saaminen saman ammattilaisen vastaanotolta, saumaton toiminta kuntoutusammattilaisten välillä, sekä muiden ammattilaisten konsultaation mahdollisuus.

Jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatavassa korostuivat lisäkoulutus suoravastaanoton tekemiseen, hoidon tarpeen arviossa huomioitavat asiat, kuten nilkka- ja jalkaterävaivat, joilla asiakas ohjautuu jalkaterapeutin suoravastaanotolle, sekä itse suoravastaanottokäyntiin liittyvät toimenpiteet (Anttila 2018).

Jalkaterapeutin suoravastaanoton ydintekijät

Tutkimuksellisen kehittämistyön tuotoksena laadittu kuvaus jalkaterapeutin suoravastaanottotoiminnan ydintekijöistä on esitelty kuviossa 1. Kuvaus sisältää kolme pääteemaa.

• Suoravastaanottotoiminnan käynnistämiseen liittyvät ydintekijät
• Jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatapaan liittyvät ydintekijät, joissa korostuu hoidon tarpeen arvio sekä suoravastaanottokäyntiin liittyvät tekijät.
• Ydintekijät suoravastaanoton hyödyistä

Ydintekijöiden pohjalta on hyvä lähteä rakentamaan Helsingin kaupungille jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatapaa, jo olemassa olevan fysioterapeuttien suoravastaanoton toimintatavan rinnalle.

Suoravastaanotto tehostaa kuntoutumista

Tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksissa jalkaterapeutin suoravastaanoton koettiin tehostavan kuntoutuprosessia, sillä jalkaterapeutin vastaanotolle pääsee nopeammalla aikataululla kuin vastaavasti lääkäriin (Anttila 2018.)

Useissa tutkimuksissa on saatu vastaavia tuloksia suoravastaanoton hyödyistä. Suoravastaanoton koettiin muun muassa nopeuttavan hoitoon pääsyä ja kuntoutuksen alkamista, ehkäisevän vaivojen kroonistumista sekä olevan kustannustehokasta. (Belthur ym. 2003; Lakka 2008; Lautamäki ym. 2016.)  Palveluiden saatavuuden parantuminen vähentää sairauden kroonistumisen riskiä, ja tuo sitä kautta säästöjä sosiaali- ja terveydenhuollolle (Suomen fysioterapeutit 2017.) Ulkomailla on tehty tutkimuksia fysioterapian suoravastaanoton lisäksi myös jalkaterapeuttien suoravastaanotosta, samoin tuloksin (Walsh 2017).

Lopuksi

Saumaton, prosessinomaisesti etenevä palvelukokonaisuus yksilöllisesti toteutettuna edistää asiakkaan kuntoutumista (Jeglinsky, Karhula & Autti-Rämö 2013: 37–38). Palveluprosessien sujuvoittamiseksi tarvitaan sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten välisiä tehtävänsiirtoja ja tehtävien uusjakoja. (Töytäri 2018: 4.)

Jalkaterapeutin suoravastaanottotoiminnan kehittämisellä vastataan kuntoutuksen paradigman muutoksiin, Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon tavoitteisiin sekä Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusten tavoitteisiin. Kuntoutusprosessia kehittämällä, jalkaterapeutin suoravastaanottotoimintaan kohdentuen, saadaan ylläpidettyä toimintakykyä sekä toteutettua kustannustehokasta toimintaa.

Kirjoitus pohjautuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Nilkka- ja jalkaterävaivoja omaavan henkilön kuntoutusprosessin kehittäminen. Jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatapa Helsingin kaupungilla”. Anni Anttila 2018. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu, kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto.

Kirjoittaja:
Anni Anttila, jalkaterapeutti (YAMK)
Kuva: Hannu Mattila

Lähteet:

Anttila, Anni 2018. Nilkka- ja jalkaterävaivoja omaavan henkilön kuntoutuprosessin kehittäminen. Jalkaterapeutin suoravastaanoton toimintatapa Helsingin kaupungilla. Tutkimuksellinen kehittämistyö. Kuntoutuksen ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Helsinki. Metropolia ammattikorkeakoulu.

Belthur M & Clegg J & Strange M 2013. A Physiotherapy specialist clinic in paediatric orthopaedics: is it effective? Postgradute medical journal. 79 (938). 699 – 702. Saatavana osoitteessa https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC1742895/ Luettu 11.3.2018.

Jeglinsky, Ira & Karhula, Maarit & Autti-Rämö, Ilona 2013. Kuntoutusprosessi kuntoutujan arvioimana. Tieteellinen artikkeli. Kuntoutus (4). 37–52.

Lakka, M. 2008. Selkäkipupotilas akuuttivastaanotolla. Vaikuttavuuden, käyntikohtaisten kustannusten, kustannusvaikuttavuuden ja asiakastyytyväisyyden vertailu lääkärivas-taanoton ja fysioterapeutin vastaanoton välillä. Kuopion yliopisto. Terveydenhallinnon ja -talouden pro gradu tutkielma.

Lautamäki, L. & Salo, P. & Mustalampi, S. & Häkkinen, A. & Ylinen, J. 2016. Fysioterapeutin suoravastaanotto -keino alentaa terveydenhuollon kustannuksia? Fysioterapia. 5, 4-9.

Sprink, M. J. & Menz, H. B. & Fotoohabadi, M. R. & Wee, E. & Landorf, K. B. & Hill, K. D. & Lord, S. R. 2011. Effectiviness of a multiaffected podiatry intervention to prevent falls in community dwelling older people with disabling foot pain: randomised controlled trial. British Medical Journal. Jun. 16. Saatavana osoitteessa https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3116775/

Stolt Minna 2013. Foot Health In Older People – Development of a preventive, evaluative instrument for nurses. Väitöstyö. Turun yliopisto. Saatavana osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5376-9

Suomen fysioterapeutit 2017. Suoravastaanottotoiminta: Fysioterapeutin ensikäynnille lääkärin vastaanoton sijaan. Päivitetty 12.9.2017. Saatavana osoitteessa https://www.suomenfysioterapeutit.fi/?s=Fysioterapeutin+ensik%C3%A4ynnille+l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rin+vastaanoton+sijaan

Töytäri Outi 2018. Fysioterapeuttien suoravastaanotot sosiaali- ja terveydenhuollon julkisissa organisaatioissa. Tehy ry. Tehyn julkaisusarja B, Selvityksiä 1/18.

Walsh, Tom P. & Ferris, Linda R. & Cullen, Nancy C. &, Brown, Christopher H, Lounghry, Cathy J. & McCaffrey Nikki M. 2017. The integration of Podiatrist into a orthopaedic department: a cost-consequences analysis. Journal of Foot and Ankle Research. 10 (44).

Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen kuntoutumisen tavoitteen asettamisen lähtökohtana motivoi ja sitouttaa lasta tavoitteen saavuttamisessa. Merkityksellisen toiminnan tunnistamiseen ja lapsen osallistumisen mahdollistamiseen tarvitaan perheiden ja ammattilaisten vuorovaikutteista oppimista, yhteisiä välineitä ja toimintatapoja yhdessä kehkeytyvän prosessin rakentamiseksi.

Oppimista ja oikeuksia – lähtökohdat osallistumiselle

Kuntoutusosaamisen muutos uudistuvassa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmässä pakottaa meidät ammattilaiset tarkastelemaan ammatillisia ajatusmallejamme ja työskentelytapojamme entistä tarkemmin yhdessä. Jotta voisimme toimia yhteistyössä asiakkaan hyväksi, vaaditaan siinä oman asiantuntemuksemme kehittämisen lisäksi oppimista myös työyhteisöltä ja asiakkaalta itseltään (Ahonen ym. 2015: 15; Franklin & Sloper 2009; Cavet & Sloper 2004; Olli ym. 2012). Lapset kuntoutuksen asiakkaina edellyttävät ammattilaisilta erityisosaamista, lapsen maailmaan sukeltamista yhteistyön ja osallistumisen mahdollistamiseksi. Lapsen oikeus osallistua liittyy perus- ja ihmisoikeussääntelyyn, ja se on suojattu erittäin vahvasti lainsäädännöllä kaikissa häntä koskevissa asioissa (Unicef n.d).

Tulla nähdyksi ja kuulluksi – vuorovaikutustekijät osallistumisen tukena

Lasten osallistumisen vahvistumisessa tarvitaan vuoropuhelua ammattilaisten, lapsen ja hänen perheensä välillä. Tämä vaatii ammattilaisilta herkkyyttä ja monipuolista osaamista, mutta ennen kaikkea asenteiden tarkistamista. (Vänskä ym. 2016; Seppälä & Veijola 2012: 121–123; Manninen 2015: 14.) Erityisesti pienen tai vaikeasti vammaisen lapsen ääni on kuulunut yhteiskunnassamme heikosti, johtuen osittain osallistumista mahdollistavien välineiden puutteista sekä siitä, että lapsen näkemykselle on annettu vähäistä painoarvoa (Melamies & Pärnä & Heino & Miller 2012: 105). Hyvätkään rakenteet lasten osallistumisen mahdollistamiseksi eivät kuitenkaan yksinään takaa sitä, että lapsi kokee osallisuuden toteutumista.

Erityisen suuri painoarvo voidaan antaa lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten asenteille ja vuorovaikutustaidoille, sillä osallisuus merkitsee valmiutta kohdata lapsi vuorovaikutustilanteessa. Lapsen osallistuminen ei ole yksiulotteinen ilmiö, vaan se voidaan nähdä lapsi- ja tilannekohtaisesti muuntuvana prosessina, jota aikuiset voivat omalla toiminnallaan tukea ja edistää. (Pollari & Hoikkala 2016.)

Hyväksyvällä tavalla nähdyksi ja kuulluksi tuleminen vahvistaa lapsen itsetuntoa ja -luottamusta, ja samalla lapsi oppii tunnistamaan omaa erityisyyttään turvallisessa ympäristössä (Kauppila ym. 2016: 113). Se, miten yksilöinä tulemme elämämme varrella nähdyksi, on syvästi merkityksellistä. Tämä kokemus määrittelee vielä aikuisuudessakin sitä, miten ihminen kokee kuuluvansa toisten joukkoon – kokeeko hän ulkopuolisuutta ja erilaisuutta suhteessa toisiin vai kelpaavansa omana itsenään. (Siltala, 2003: 17–18; Broberg & Almqvist & Tjus 2005: 113–114.)

Useammissa asiakkaan ja ammattilaisen väliseen vuorovaikutukseen liittyvissä tutkimuksissa korostetaan asiakkaan osallistumista ja osallisuutta itseä koskevassa päätöksenteossa, kuntoutumisprosessin suunnittelussa ja toteutuksessa (Autti-Rämö & Salminen 2016; Rajavaara 2008: 43‒47; Saikku & Karjalainen 2007: 15‒26; Clapton & Kendall 2002; Cardol ym. 2002; Perttinä 2001). Myös Nina Rantalan (2018) tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksissa ilmeni lapsen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen merkityksellisyys lapsen, hänen perheensä sekä ammattilaisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Kohtaamisen tärkeys korostui lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen kautta. (Rantala 2018.)

Osallistumista lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen kautta

Kun tarkastellaan lapsen kuntoutumisen suunnittelussa huomioitavia asioita ja kuntoutumisen ydintä, keskeistä on lapsen omien tavoitteiden mukainen oppiminen ja osallistuminen hänelle merkityksellisiin arjen toimintoihin (Kauppila & Sipari & Suhonen-Polvi, 2016: 111). Merkityksellisen toiminnan tunnistaminen osana yksilön toimintakyvyn edistämistä omassa ympäristössään ja osana kuntoutumistavoitteiden asettelua tulisi näyttäytyä kuntoutuksen ammattilaiselle yhteisenä kiintopisteenä asiakkaan osallistumisen edistämisessä. Lapsen osallistumista voidaan vahvistaa hyväksyvän vuorovaikutuksen lisäksi mahdollistamalla hänelle välineitä osallistumisen tueksi (Kauppila ym. 2016: 113).

Merkityksellisintä on lopulta se, miten asiat konkretisoituvat lapselle ja perheen arkea hyödyttäviksi ja miten me voimme kuntoutuksen ammattilaisina toimia yhdessä lasten ja perheiden kanssa ja heidän hyväkseen omasta ammattialastamme käsin, toimintakykyisyyttä edistäen.

Välineitä lapsen osallistumiseen

Nina Rantalan (2018) ylemmän ammattikorkeakoulun tutkimuksellisessa kehittämistyössä tarkasteltiin lähemmin lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamista lapsen ja hänen perheensä osallistumista edistävänä tekijänä. Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen linkittyi kehittämistyössä LOOK-hankkeessa kehitettyyn Metku-kirjaan, joka valmistui vuosien 2014–2017 aikana edistämään lapsen osallistumista omassa kuntoutusprosessissa. Metku-kirja on asiakaslähtöinen ja ennakoiva työväline lapsen kuntoutumisen suunnittelussa, jossa tarkoituksena on kuvata lapselle itselleen tärkeitä asioita, osallistumista ja toimintaa lapsen arjesta (Sipari & Vänskä & Pollari, 2017a).

Lapselle merkityksellisen toiminnan kuvaus auttaa lapsen ja perhekulttuurin yksilöllisyyden huomioimisessa ja erityisyyden tunnistamisessa sekä suuntaa ammattilaisten huomion voimavaralähtöiseen ja neuvottelevaan, ratkaisuja etsivään yhteistoimijuuteen. (Sipari & Vänskä & Pollari 2017b.)

Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen Metku-kirjan kautta on yksi menetelmä lapsen ja hänen perheensä osallistumisen edistämiseksi lapsen kuntoutumisprosessissa. Rantalan (2018) tutkimuksellisessa kehittämistyössä toimintatavan käyttökokeilusta syntyi Kanta-Hämeen keskussairaalan lastenneurologian poliklinikalle suunnattu kuvaus lapselle merkityksellisen toiminnan ydintekijöistä. Samalla se vastasi yksilön perustarpeeseen tulla nähdyksi ja kuulluksi, sillä Metku-kirjan kautta lapsella oli mahdollisuus avata ja jakaa omaa sisäistä kokemusmaailmaansa ja tulla sitä kautta ymmärretyksi. Tutkimuksellisen kehittämistyön tulosten perusteella syntyi kuvaus lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen ydintekijöistä lapsen ja hänen perheensä osallistumisen edistämiseksi lapsen kuntoutumisen suunnittelussa. (Rantala 2018.)

Yksi kehittämistyön tuomista oivalluksista oli se, että lapsen tuleminen nähdyksi ja kuulluksi merkityksellisen toimintansa kautta arvokkaana omana itsenään avasi väyliä lasta ja hänen perhettään aidosti osallistavaan keskusteluun yhdessä ammattilaisten kanssa. (Rantala 2018.)

Yhdessä kehkeytyvä prosessi

Perheen ja ammattilaisten välinen vuorovaikutus toteutuu parhaimmillaan oppimisprosessina, jossa yhdessä etsitään ratkaisuja ja mahdollistetaan lapsen osallistumista kuntoutumiseen. Esimerkiksi kuntoutussuunnitelmiin yhdessä määritellyn lapsen oman tavoitteen tulisi perustua lapsen itselleen merkitykselliseen toimintaan ja ilmaisun olla mahdollisimman lähellä lapsen omaa sanoitusta, kuten ”pyöräily kaverille”. (Vänskä & Sipari & Pollari & Huisman 2018.)

Tällaisen yhdessä kehkeytyvän oppimisprosessin arvioinnissa ei riitä perinteinen kuntoutuksen tavoitteen saavuttamisen arviointi tai tulosmittarit. Kuntoutuksen tulosellisuudessa tulisi arvioida koko prosessia. Tulevaisuudessa tarvitaan erityisesti kehittävää ja ennakoivaa arviointia. Osallistumisen ekologinen arviointi on uusi menetelmä, jossa arvioidaan toimintaedellytyksiä ja -mahdollisuuksia sekä kuvataan, mitä muutosta tarvitaan tavoitteen saavuttamiseksi lapsen, perheen ja ympäristön näkökulmista. Näiden toteutumiseksi laaditaan toimintasuunnitelma, jossa on tehty selkeä vastuunjako. (Vänskä & Sipari & Pollari & Huisman 2018.)

Lapsen ja perheen osallistuminen kuntoutumisprosessiin mahdollistuu toimintatavoin ja välinein, joiden avulla sekä perhe että ammattilaiset voivat ennakoida osallistumistaan yhteistoiminnalliseen oppimisprosessiin ja valmistautua erilaisiin tilanteisiin omaa tahtiaan. Erinomaisia käytäntöjä lapsiperheiden arkeen syntyy, kun lapsi, vanhemmat ja ammattilaiset yhdessä rakentavat uutta tietoa ja kehittävät uusia tapoja osallistua ja toimia lapsen kehitysympäristössä.

Kirjoittajat:

• Nina Rantala, toimintaterapeutti, kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto-ohjelma. Rantala työskentelee lasten ja nuorten kuntoutuksen parissa.
• Salla Sipari, FT, yliopettaja, kuntoutuksen tutkinto-ohjelma, Metropolia Ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Ahonen, Heli & Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa & Kekäläinen, Kaija 2015. Osaamisen johtaminen kartalle – väline kuntoutusosaamisen yhteiseen suunnitteluun. Saatavana osoitteessa: <https://www.hamk.fi/wp-content/uploads/2018/08/Osaamisen-johtaminen-kartalle-25.11.2015.pdf>.

Autti-Rämö, I. & Salminen, A.-L. 2016. Kuntoutumisen hyvät käytännöt. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim.

Broberg, A. & Almqvist, K. & Tjus, T. 2005. Kliininen lapsipsykologia. Helsinki: Edita Prima Oy.

Cardol, M. & De Jong, B. A. & Ward, C. D. 2002. On Autonomy and Participation in Rehabilitation. Disability and Rehabilitation 2002; 24 (18), 970–974

Cavet, J. & Sloper, P. 2004. Participation of disabled children in individual decisions about their lives and in public decisions about service development. Children & society 2004: 18, 278–290.

Clapton, J. & Kendall, E. 2002. Autonomy and Participation in Rehabilitation: Time for a New Paradigm? Disability and Rehabilitation 2002: 24 (18), 987–991.

Franklin, A. & Sloper, P. 2009. Supporting the participation of disabled children and young people in decision-making. Children & Society 2009: 23 (1), 3–15.

Kauppila, J. & Sipari S. & Suhonen-Polvi H. 2016. Lapsen kokonaiskuntoutus kehitysympäristössään. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen Aarne 2016. Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 110-121.

Manninen, Sari 2015. Erityistä tukea tarvitsevien lasten osallisuuden haasteet koulussa – kasvattajien käsityksiä. Saatavana osoitteesta: <https://bulletin.nmi.fi/wp-content/uploads/2015/02/Manninen.pdf>.

Melamies, N. & Pärnä, K. & Heino, L. & Miller H. 2012. Lapsi kuntoutujana – haaste aikuisille. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.) 2012. Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes.

Olli, Johanna & Vehkakoski, Tanja & Salanterä, Sanna 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Literature review. Disability & Society 2012: 27 (6), 793–807.

Perttinä, Pirkko. 2001. Kuka minusta puhuu? Asiakkaan osallistuminen ja asema kuntoutussuunnittelussa. Jyväskylän yliopisto. Saatavana osoitteessa: <https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/8230>.

Pollari, Kirsi & Hoikkala, Susanna 2016. Lastensuojelun Keskusliitto. Osallisuuden elementit – ammattilaisten taito luo pohjaa lapsen osallistumiselle. Saatavana osoitteessa: <http://lskl.e-julkaisu.com/vammaisen-lapsen-nakemysten-selvittaminen//>.

Rajavaara, Marketta. Unohdettu ihminen? Asiakaslähtöisyys kuntoutuksen kehittämisessä. Kuntoutus 2008: (2), 43–46.

Rantala, N. 2018. Lapselle merkityksellinen toiminta osallistumista edistävänä tekijänä lapsen kuntoutumisen suunnittelussa. Saatavana osoitteessa: http://www.urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2018120319620.

Saikku, P. & Karjalainen, V. 2007. Kohtaamisen muuttuva haaste. Pitkittäistarkastelu kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä. Vertaisarvioidut artikkelit. Kuntoutussäätiö. Kuntoutus (2), 15–26.

Seppälä, Eeva & Veijola, Arja (toim.) 2012. Lapsen ja nuoren kuntoutuksen kehittäminen. Helsinki: Astekirjat Oy.

Siltala, P. 2003. Varhainen vuorovaikutus kokemuksen ja tutkimuksen valossa. Teoksessa Niemelä, P. & Siltala, P. & Tamminen, T. (toim.). Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Helsinki: WSOY.

Sipari, S. & Vänskä, N. &, Pollari K. 2017a. Lapselle merkityksellinen toiminta kuntoutumisessa – Lapsen Metkut. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa – Lapsen edun arviointi (LOOK) -hanke. Saatavana osoitteessa: http://metropolia.e-julkaisu.com/lapsen-metkut/

Sipari, S. & Vänskä, N. & Pollari, K. 2017b. Lapsen edun toteutuminen kuntoutuksessa. Osallistumista ja toimijuutta vahvistavat hyvät käytännöt. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 2017: 5. Verkkodokumentti. Saatavana osoitteessa: <https://helda.helsinki.fi/handle/10138/220550>.

Sipari, Salla & Vänskä, Nea yhteistoiminnassa Chiarello, Lisa & Palisano, Robert 2017c. Osallistumisen ekologinen arviointi. Käsikirja. Yhteinen arviointi ja suunnittelu lapsen osallistumiseksi merkitykselliseen toimintaan. Saatavana osoitteessa: http://www.theseus.fi/handle/10024/140228

Unicef n.d. YK:n yleissopimus lasten oikeuksista 1 osa, 12 artikla. Saatavana osoitteessa: <https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/sopimus-kokonaisuudessaan/>.

Vänskä, N.& Pollari, K. & Sipari, S. 2016. Lasten osallistumista ja toimijuutta vahvistavat kuntoutuksen hyvät käytännöt kirjallisuudessa. Kuvaileva kirjallisuuskatsaus. KELA. Työpapereita 2016: 94. Saatavana osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/161355/Tyopapereita94.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Vänskä, N. & Sipari, S. & Pollari, K. & Huisman A. 2018. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa. LOOK-hankkeen arviointiraportti. Helsinki: Kuntoutuksen kehittäminen, Kela. Saatavana osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240069

Kuvat: https://pixabay.com/

Mitä ajatuksia Sinulla herää kuntoutujan ja kuntoutustyöntekijän välisestä tasavertaisesta kumppanuudesta? Mikä on sen merkitys kuntoutujan yksilöllisten kuntoutumistavoitteiden saavuttamisen vahvistumisessa? 

Kuntoutumistavoitteiden saavuttaminen edellyttää eri tutkimusten mukaan niin kuntoutujan kuin kuntoutustyöntekijän aktiivista panosta kuntoutumisprosessissa. Jotta asetetut tavoitteet on mahdollista saavuttaa, tulee kuntoutujan ja kuntoutustyöntekijän yhdessä päättää tavoitteista ja työskennellä yhdessä niitä kohti. Voidaan puhua vahvasta kumppanuudesta asiakkaan ja ammattilaisen välillä, jonka merkitys tavoitteiden saavuttamiselle on selvästi merkityksellisempi kuin esimerkiksi käytetyt välineet ja strategiat. (Harra 2014.)

Tämä kirjoitus pohjautuu tutkimuksellisen kehittämistyön (Wall 2018) tuloksiin. Kehittämistyön tarkoituksena oli kehittää moniasiantuntijuuteen perustuvaa toimintatapaa Invalidisäätiön kuntouttavassa työtoiminnassa, tavoitteena kuntoutujien yksilöllisten kuntoutumistavoitteiden saavuttamisen vahvistuminen. Tulosten mukaan tasavertainen vuorovaikutus, kuntoutujan kohtaaminen ainutlaatuisena ja kokonaisvaltaisena yksilönä, kuntoutumisen henkilökohtainen muotoileminen sekä kuntoutujan ja kuntoutustyöntekijän tasavertainen asiantuntijuus nousivatkin keskeisiksi elementeiksi.

Kuntoutuja kumppanina?

Teoriatiedon mukaan moniasiantuntijuuteen perustuvassa toimintatavassa jaetaan omaa osaamista, huomioidaan toisten näkökulmat ja yhdistetään osaamista – voidaan puhua yhdessä oppimisesta. Tavoitteena on rakentaa uutta tietoa ja ymmärrystä yhdessä. Vuorovaikutustaidot ja niiden kehittäminen ovat avaintekijöitä tällaisessa yhteistyössä. (Jeglinsky & Sipari 2015.) Miltä kuulostaisi kuntoutuminen ja työskenteleminen kohti tavoitteiden saavuttamista, joka on yhdessä oppimista kuntoutujan kanssa? Uuden-Seelannin alkuperäisväestö maorit kuvaavatkin kuntoutumista ja tavoitteiden saavuttamista kiehtovasti yhteiseksi matkaksi kanootissa, yhdessä meloen. Määränpäätä ei saavuteta, elleivät kaikki melo (Elder 2015).

Kuntoutujan omien näkemysten esiin saaminen vaatii dialogisten menetelmien tuntemusta ja niiden hallintaa. Dialogi on ennen kaikkea toisen kunnioitusta, ajan antamista, aitoa kohtaamista. Dialogisuus on arvostavaa vuoropuhelua keskinäisen ymmärryksen muotoilemiseksi. Kyseessä ei ole vain toiminta- vaan ajattelutapa, miten suhtaudumme kuntoutujaan ja minkälaisen aseman annamme hänelle? (Jeglinsky & Sipari 2015; Seikkula & Arnkil 2005; Veijola & Honkanen & Lappalainen 2015.)

Kuntoutustyöntekijöiden ammattitaitoon kuuluu tunnistaa kuntoutujan aseman taso kuntoutumisprosessissa. Missä vaiheessa kuntoutuja pystyy tai on valmis ottamaan vastuuta omasta elämästään? Ennen tavoitteiden asettamista tulee hahmottaa kuntoutujan edellytykset aktiivisuuteen ja siihen vaikuttavat tekijät sekä ymmärtää aktiivisuuden vaihtelu kuntoutumisprosessin aikana. Yksilöllisten kuntoutumistavoitteiden saavuttaminen toisin sanoen edellyttää kuntoutujan kohtaamista oman elämänsä asiantuntijana, tasavertaisessa vuorovaikutuksessa dialogisuus keskiössä. Hienoistakaan tavoitteista ei ole hyötyä, jos ne eivät ole kuntoutujalähtöisiä. Mitä tietoisempi kuntoutuja on omista tavoitteistaan, sitä suurempi on hänen sitoutumisensa työskentelyyn kohti tavoitteiden saavuttamista.

Voidaan puhua myös kuntoutumisvalmiuksien tunnistamisesta ja vahvistamisesta. Tasavertaisen kumppanuuden ollessa tärkeä tekijä yksilöllisten kuntoutumistavoitteiden saavuttamisessa, edellytetään myös kuntoutujalta vuorovaikutustaitoja sekä muutos- ja kuntoutusmotivaatiota − valmiuksia kuntoutumiseen. Minkälaiset ovat kuntoutujan valmiudet esimerkiksi asettaa tavoitteita kohti toivottua muutosta? Yksilöllisten kuntoutumistavoitteiden saavuttaminen edellyttää motivaatiota ja sitoutumista, miten nämä mahdollistuvat?

Yhteisen ymmärryksen rakentamisen menetelmiä tavoitteiden saavuttamisen vahvistumiseksi

Kuntoutustyöntekijän vuorovaikutustaidot ja dialogiset kyvyt sekä valtaistavan paradigman mukainen asenne kuntoutujaa kohtaan ovat olennaisia tekijöitä, mutta kuntoutumistavoitteiden saavuttaminen vaatii myös kuntoutujalta vuorovaikutusosaamista, voimavaroja ottaa vastuuta ja selvää asioista sekä kykyä eri vaihtoehtojen vertailuun ja ymmärtää kuulemaansa. Voidaan puhua myös kognitiivisista taidoista, joihin kuuluvat myös uuden oppiminen ja sen soveltaminen sekä muistaminen.

Kehittämistyön tuloksissa nousi tarve tuottaa kuntoutumisvalmiuksien kartoittamisen ja vahvistamisen työmenetelmät ja -välineet. Liittyvätkö kuntoutumistavoitteiden saavuttamisen haasteet esimerkiksi motivoitumiseen vai kognitiivisiin erityisen tuen tarpeisiin? Autismin kirjon oireet saattavat näyttäytyä motivaation puutteena, mutta mistä todellisuudessa on kyse? Yksilöllisten kuntoutumistavoitteiden saavuttaminen vahvistuu, kun kuntoutuja kohdataan ainutlaatuisena ja kokonaisvaltaisena yksilönä ja kuntoutuminen muotoillaan henkilökohtaisesti yhdessä kuntoutujan kanssa moniasiantuntijuuteen perustuvan yhteistyön mukaisesti.

Kuntoutumistavoitteet ovat määritelty jo ennen kuntouttavan työtoiminnan aloitusta aktivointisuunnitelmassa, mutta toisaalta niiden asettaminen on koko kuntoutumisjakson kestävä kehämäinen prosessi. Ne vaativat jatkuvaa työstämistä, seurantaa ja arviointia sekä uudelleen määrittelyä. Voidaan puhua kuntoutumisen henkilökohtaisesta muotoilemisesta. Jotta kuntoutujan yksilöllisten kuntoutumistavoitteiden saavuttaminen vahvistuu, tulee kuntouttavan työtoiminnan olla tavoitteellista alusta loppuun saakka. Tärkeää on siis kehittää kuntoutumistavoitteiden asettamiseen, työstämiseen, seurantaan ja arviointiin monipuoliset työmenetelmät ja -välineet.

Toiminnalliset työmenetelmät soveltuvat hyvin kuntoutumistavoitteiden määrittelemiseen ja työstämiseen, työllistymisvalmiuksien ja tuen tarpeen arviointiin ja vahvistamiseen sekä luottamuksellisen ja tasavertaisen suhteen luomiseen yhdessä kuntoutujan kanssa. Kuntoutujan kohtaaminen yhteisen toiminnan, kuten yhdessä työskentelyn tai vaikkapa pelaamisen kautta häivyttää kuntoutustyöntekijän valta-asemaa, mahdollistaen tasavertaisen ja avoimen kohtaamisen. Toiminnallisuuden kautta saa paremmin käsitystä omista kyvyistään ja tuen tarpeista verrattuna vain pöydän ääressä keskusteluun lomaketta täyttäen. Näin myös henkilökohtaiset kuntoutumistavoitteet alkavat paremmin hahmottua ja motivaatio herätä hyvissä vuorovaikutustilanteissa ja mielekkäissä työtehtävissä.

Moni kuntoutustyöntekijä varmasti tunnistaa hyödyntävänsä toiminnallisuutta yhteistyössä kuntoutujan kanssa, mutta oleellista on toiminnallisten menetelmien selkeä nimeäminen, tietoinen ja tavoitteellinen hyödyntäminen, jotta ne eivät jäisi vain mukavaksi puuhasteluksi.

Kuntoutuminen on kohtaamista

Tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksiin ja teoriatietoon peilaten voidaan todeta yksilöllisten kuntoutumistavoitteiden saavuttamisen vahvistuvan moniasiantuntijuuteen perustuvan yhteistyön ja toimintatapojen kautta. Niin moniasiantuntijaista toimintatapaa kuin yksilöllisten kuntoutumistavoitteiden saavuttamisen edellytyksiä kuvaavat usein yhtäläiset tekijät, kuten molempien kuntoutujan ja kuntoutustyöntekijän aktiivinen osallistuminen, tasavertainen vuorovaikutus ja kumppanuus, yksilöllinen palveluprosessi, kiireettömyys, kunnioittava ja aito kohtaaminen sekä luottamuksellisuus.

Kuntoutujan ja kuntoutustyöntekijän tasavertainen vuorovaikutus, dialogi, on keskeisin lähtökohta ja työmenetelmä molempien aktiivisen osallistumisen, motivaation ja tasavertaisen vaikuttamisen mahdollistumiseksi työskentelyssä kohti tavoitteiden saavuttamista. Kuntoutuksen paradigman muutoksessa on ennen kaikkea kyse kuntoutujan roolin muutoksesta palvelusta ja toimialasta riippumatta kohti moniasiantuntijaista yhteistyötä. Tasavertainen vuorovaikutus on ikään kuin alusta erilaisten työmenetelmien hyödyntämisessä. Verkostotyössä ja Sote-muutokseenkin liittyvän palveluiden tuotteistamisen ja kilpailutuksen myötä ammattilaisten tulee kuitenkin osata nimetä käyttämiään työmenetelmiä ja välineitä, mutta lopulta tullaan aina kohtaamistaitoihin.

 

Kirjoitus pohjautuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Yksilöllisten kuntoutumistavoitteiden saavuttamisen vahvistuminen kuntouttavassa työtoiminnassa. Moniasiantuntijuuteen perustuva toimintatapa”. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu.

 

 

Irina Wall, kuntoutuksen, opiskelija, kuntoutuksen tutkinto-ohjelma (YAMK), Metropolia AMK

 

 

 

Lähteet

Harra, Toini 2014. Terapeuttinen yhteistoiminta. Asiakkaan osallistumisen mahdollistaminen toimintaterapiassa. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Jeglinsky, Ira & Sipari, Salla 2015. GAS – menetelmä moniammatillisesti asiakkaan arjessa. Teoksessa Sukula, Seija & Vainiemi, Kirsi & Laukkala, Tanja (toim.): GAS. Menetelmästä sovellukseen. Helsinki: Kela.

Elder, Hinemoa 2015. Te Waka Oranga. Bringing Indigenous Knowledge Forward. Teoksessa McPherson, Kathryn & Gibson, Barbara E. & Leplége, Alain. Rethinking Rehabilitation. CRC Press. Taylor and Francis Group. FL, United States of America. 239−240.

Seikkula, Jaakko & Arnkil, Tom Erik 2005. Dialoginen verkostotyö. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Veijola, Arja & Honkanen, Hilkka & Lappalainen, Pirjo 2015. Asiakkaan osallisuuden mahdollistava ja sitä tukeva haastattelukeskustelu. Teoksessa Sukula, Seija & Vainiemi, Kirsi & Laukkala, Tanja (toim.): GAS. Menetelmästä sovellukseen. Helsinki: Kela.