Moniammatillinen toiminta on ollut pitkään puheenaiheena ja kehittämisen kohteena sosiaali- ja terveydenhuollossa. Teemaan palataan säännöllisin väliajoin. Nyt sote-uudistuksen myötä on se taas noussut esille. Lähdimme kehittämään opiskelijoiden harjoittelun osaksi moniammatillista toimintaa, niin että oman toiminnan yhteydessä opiskelijat kävivät moniammatillista keskustelua asiakkaan tilanteesta. Harjoittelu toteutettiin Metropolia Ammattikorkeakoulun hyvinvointipalveluissa, Positiassa.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa on jo parin viime vuosikymmenen ajan tuotu esille moniammatillisen työn tärkeyttä ja merkitystä, niin työn tekemisen kuin asiakkaiden sujuvan palveluprosessin näkökulmasta. Entinen kollegamme, VTT Kaarina Isoherranen teki aiheeseen liittyen väitöskirjan otsikolla Uhka vai mahdollisuus – moniammatillista yhteistyötä kehittämässä (2012). Saman kysymyksen voi varmasti esittää tänäkin päivänä, kun aihe ja sen vaikeus nousevat jatkuvasti esille.

Moniammatillisessa yhteistyössä jokainen työntekijä tuo oman asiantuntijuutensa ja ammatillisen asemansa moniammatilliseen yhteistyöhön (Isoherranen ym. 2008). Keskeistä onkin, miten oma asiantuntijuus ja osaaminen tulevat yhteiseen käyttöön ja kaikkien hyväksi työskentelyssä, niin että asiakasymmärrystä syntyy kuntoutujan arkeen. Asiakasymmärryksessä on erityisen tärkeää se, että ymmärrämme asiakkaan omat tavoitteet sekä hänen elämäntilanteensa ja ympäristötekijät, jotka vaikuttavat asiakkaan elämässä.

Osaamisella Soteen -hankkeen väliraportissa (2018) nostetaan myös esille, että uudet toiminta- ja palvelumuodot edellyttävät ammattilaisilta valmiuksia toimia monialaisissa tiimeissä. Tarvitaan osaamista, joka tuottaa uudenlaisia palvelukokonaisuuksia ja on vahvasti asiakaslähtöistä toimintaa. Optimoitu sote-ammattilaisten koulutus- ja osaamisuudistus -raportissa (2018) puolestaan sanoitetaan sekä monialaista yhteistoimintaa geneerisenä osaamistarpeena että vielä ehkä vaativampaa yhteistoiminnallista muutososaamista.

Oppimisen muutoksesta

Oppiminen on nykyisin osa niin työntekoa kuin koulutusta, mikä tarkoittaa sitä, että tarvitaan työskentely- ja toimintatapoja, jotka edistävät oppimista (Otala 2018). Tällaisen toimintamallin on hyvä syntyä jo osana koulutusta. Moniammatillisen osaamisen rakentuminen onkin yksi koulutuksen keskeisiä haasteita vahvan substanssiosaamisen rinnalle. Oppimisen muuttuessa ketteräksi tarvitaan sellaisia toimintaympäristöjä, jotka tukevat yksilöllistä ja yhdessä oppimista.

Sosiaali- ja terveysalan eri ammattiryhmien välistä yhteistyötä tarvitaan entistä enemmän asiakkaiden terveysongelmien ja kuntoutustarpeiden monimutkaistuessa. Ammattilaiselta vaaditaan oman alansa asiantuntijuuden lisäksi kykyä ja osaamista toimia osana asiantuntijaverkostoa. Tällaista tiimipohjaista ja yhteisöllistä asiantuntijatyötä kutsutaan terveydenhuollossa moniammatilliseksi yhteistyöksi.

Tiimityötaitojen kehittyminen edellyttää niiden harjoittelemista siinä, missä muukin kliininen osaaminen. Moniammatillinen harjoittelu osana korkeakouluopintoja voi olla yksi tällainen ympäristö osana ammatillisen asiantuntijuuden kehittymistä. Moniammatillisen harjoittelun on todettu olevan tehokas tapa edistää ja motivoida tulevien terveydenhuollon ammattilaisten moniammatillista yhteistyötä (Isoherranen 2012; Salminen & Saaranen 2018).

Opiskelijat harjoittelemassa moniammatillista toimintaa

Metropolian hyvinvointipalvelupiste Positiassa toteutettiin syksyn 2018 aikana moniammatillisen harjoittelun pilotti, jonka tavoitteena oli kehittää Positian moniammatillista toimintamallia sekä asiakkaan kokonaisvaltaista toimintakyvyn edistämisen osaamista. Pilottiin osallistui 15 opiskelijaa fysioterapian, jalkaterapian ja osteopatian tutkinto-ohjelmista.

Opiskelijat toimivat moniammatillisissa pienryhmissä, joista jokaiselle oli vastuullaan yksi Positian asiakas. Yhteistoiminnassa asiakkaan kanssa pienryhmät kartoittivat asiakkaan kokemia toimintakyvyn haasteita sekä tavoitteita toimintakyvyn suhteen. Tämän pohjalta opiskelijat loivat yhdessä asiakkaan kanssa suunnitelman siitä, millaisia Positian tarjoamia moniammatillisia palveluita voitaisiin hyödyntää asiakkaan toimintakyvyn tukemisessa.

Pilotissa asiakkaan saama palvelu monipuolistui ja rikastui yhteisen työskentelyn seurauksena, kun työskentelyyn tuli mukaan laajempaa osaamista toimintakyvystä. Opiskelijat osallistuivat yhdessä asiakkaan kanssa kliinisen päättelyn prosessiin, niin että kokonaiskuvaa asiakkaan tilanteesta rakannettiin moniammatillisesti ja yhdessä. Samalla opiskelijat testasivat myös omaa ajatteluaan suhteessa ryhmän muihin jäseniin.

Kokemukset pilotista olivat pääosin positiivisia niin opiskelijoiden kuin harjoittelun ohjaajienkin mielestä. Opiskelijat nostivat esiin positiivisena oppimiskokemuksena sen, että moniammatillisen harjoittelun pilotti ohjasi tekemään yhteistä pohdintaa eri ammattiryhmien välillä, jonka myötä jokaisen ammattiryhmän arvo kuntoutusprosessissa tuli esiin. Myös eri ammattiryhmien toimintatapojen seuraaminen koettiin myönteiseksi ja keskustelua herättäväksi asiaksi.  Opiskelijat kokivat saaneensa uudenlaista osaamista, kun näkivät toistensa työtä esimerkiksi asiakkaan liikkumisen arviointiin liittyen.

Pilotista saatu palaute kiteytyi hienosti seuraavissa opiskelijakommenteissa:

• Mitä paremmin osteopaatit, fysioterapeutit ja jalkaterapeutit tietävät ja tuntevat toistensa osaamisalueet ja vahvuudet, sitä paremmin osataan käyttää jokaisen koulutuslinjan vahvuudet asiakkaan hyödyksi.
• Kaikilla pilotointiin osallistuvilla opiskelijaryhmillä on paljon sellaista tietoa ja annettavaa osaamista, joka voi helposti jäädä toisilta ryhmiltä pimentoon, jos yhteistä harjoitteluaikaa tai yhteisiä asiakkaita ei ole.

Kaiken kaikkiaan jaetun asiantuntijuuden hyödyntäminen ja toisilta ammateilta oppiminen koettiin hyödyllisiksi ja osaamista edistäväksi tekijöiksi. Aiemmissa tutkimuksissa onkin todettu, että opiskelijoiden ryhmätyötaidot paranevat ja he oppivat paremmin ymmärtämään asiakkaan kokonaisvaltaisen hoidon merkitystä moniammatillisen opetusyhteistyön kautta (Salminen & Saaranen 2018).

Haastetta tulevaan

Toki kehitettävääkin löytyy. Keskeisimmäksi haasteeksi pilotissa nousivat aikataululliset seikat. Moniammatillisen toiminnan laadukas toteutuminen vaatii, että kaikilla toimijoilla on tasapuoliset mahdollisuudet osallistua toimintaan. Tutkintojen eri mittaiset ja eri aikoina toteutuvat harjoittelujaksot asettavat tälle potentiaalisen esteen. Opetussuunnitelmien rakenteen, sisältöjen ja ajoitusten kautta on mahdollista kehittää sekä moniammatillisen toimintaan liittyvää osaamista että taata edellytykset moniammatillisen toiminnan toteutumiselle. Asiaa onkin tärkeää ja hyödyllistä tarkastella osana opetussuunnitelmien kehitystyötä.

OSKU – osaamista kuntoutukseen -hankkeen sivuilla on tarjolla lisätietoa.

Kirjoittajat:

Johanna Holvikivi toimii kehityspäällikkönä Metropolia Ammattikorkeakoulussa Kuntoutusalan osaamiskeskittymässä, jota tehdään yhdessä JAMK:n kanssa valtakunnallisena verkostotyönä.

Pekka Anttila toimii jalkaterapian tutkintovastaavana ja Metropolia Ammattikorkeakoulussa Kuntoutusalan osaamiskeskittymässä, jota tehdään yhdessä JAMK:n kanssa valtakunnallisena verkostotyönä.

Lähteet:

Isoherranen, Kaarina 2012. Uhka vai mahdollisuus – moniammatillista yhteistyötä kehittämässä. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta.

Isoherranen, Kaarina & Leena Rekola & Raija Nurminen 2008. Enemmän yhdessä − moniammatillinen yhteistyö. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit Oy.

Kangasniemi, Mari & Hipp, Kirsi & Häggman-Laitila, Arja & Kallio, Hanna & Karki, Suyen & Kinnunen, Pirjo & Pietilä Anna-Maija & Saarnio, Reetta & Viinamäki, Leena & Voutilainen, Ari & Walden, Anne 2018. Optimoitu sote-ammattilaisten koulutus- ja osaamisuudistus. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 39/2018. Saatavana osoitteessa: http://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/10616/sote-osaamisen-optimoinnilla-vaikuttavaa-ja-asiakaslahtoista-palvelua.

Osaamisella Soteen -hanke. OKM 28.3.2018. Väliraportti.

Otala, Leenamaija 2018. Ketterä oppiminen. Helsingin Kauppakamari.

Saaranen, Terhi & Koivula, Meeri & Heidi Ruotsalainen & Carola Wärnå-Furu & Salminen, Leena (toim.) 2018: Terveysalan opettajan käsikirja. Helsinki: Tietosanoma.

• Marianne Roivas, FT, työskentelee suomen kielen ja viestinnän lehtorina Metropolia AMK:n hyvinvointialojen tutkinto-ohjelmissa.

Millainen on työympäristösi viestintämaisema? Onko se positiivinen ja keskusteleva vai jotain muuta? Kohdataanko kollegat ja asiakkaat avoimessa, kannustavassa ja arvostavassa vuorovaikutuksessa? Liikkuuko tieto tarkoituksenmukaisesti? Onko palautteen antaminen ja vastaanottaminen helppoa?

Viestintä on nivoutunut työelämässä kaikkeen toimintaan niin tiukasti, että välillä on vaikea rajata, mistä oikein puhutaan, kun puhutaan viestinnästä. Viestintä on yleiskäsite, joka kattaa monen sorttista toimintaa arkisista huomenen toivotuksista aina organisaation korkealentoisiin strategioihin. Viestintä voi olla yhteyden luomista, tiedonhankintaa ja tiedonvälitystä, opastamista ja ohjaamista, itsensä ilmaisemista, asenteisiin vaikuttamista, joskus vain yhteyden pitämistä auki.

Mikä on viestintää?

Ihmisolentoina me viestimme koko ajan, niin suunnitellusti kuin spontaanisti, sanallisesti kuin sanattomasti. Mikään läpihuutojuttu onnistunut viestintä ei kuitenkaan ole. Juuri viestinnän käsitteen kaiken kattavuus hämärtää usein tilannetta. Jos työpaikalla esimerkiksi on pulmia, tyytymättömyys niiden vuoksi purkautuu usein tyytymättömyytenä viestintään, vaikka kipukohtia olisi muuallakin. Oman lisänsä keitokseen tuo, että erityisesti termejä ”viestintä” ja ”vuorovaikutus” käytetään välillä synonyymisesti, välillä taas erillään. Mikä on viestintää, mikä vuorovaikutusta, mikä kumpaakin?

Kaiken kukkuraksi viestinnän professori Osmo A. Wiion (1928−2013) klassisen hokeman mukaan viestintä ”epäonnistuu yleensä, paitsi sattumalta”.

Tosiasia tietysti on, että emme voi elää ja tehdä työtämme Wiion prinsiipin mukaisesti. Meidän on luotettava siihen, että pystymme toimimaan työelämässä ja sen viestinnässä kuin järjelliset olennot: asettamaan tavoitteita, sopimaan asioista ja merkityksistä, valitsemaan viesteillemme sopivia tyylejä, tapoja ja kanavia.

Subjektiivinen ja objektiivinen näkökulma

Duodecim-aikakauskirjassa oli äskettäin mielenkiintoista keskustelua viestinnästä potilas−lääkäri-kohtaamisissa. Harry Köhler, Päivi Rautava ja Ville Vuorinen (2017) käsittelivät artikkelissaan sosiaali- ja terveysalan viestintää vaikuttavuuden näkökulmasta. Heidän mukaansa lääkärien ja potilaiden kohtaamisissa viestinnän tavoitteena on luoda osapuolten välille hyvä yhteys ja edellytykset molemminpuoliselle tietojen vaihdolle. Lisäksi tavoitteena on osallistaa asiakas hoitoa koskevaan päätöksentekoon. Tapa, jolla sosiaali- ja terveysalan ammattilainen kommunikoi, vaikuttaa asiakkaiden kokemaan luottamuksen ja hallinnan tunteeseen.

Ammattilaisen ja asiakkaan välistä keskinäisviestintää voidaan arvioida subjektiivisesta ja objektiivisesta näkökulmasta. Viestinnän subjektiivinen laatu tarkoittaa asiakkaan kokemusta hoidosta ja palvelusta. Objektiivinen laatu puolestaan tarkoittaa viestinnän vaikutusta hoitoon ja kuntoutumiseen. Nämä tasot voivat limittyä keskenään, mutta ne on hyödyllistä tunnistaa erillään, jotta niihin voi kiinnittää huomiota. Onnistunut viestintä tarkoittaa yhdelle eri asioita kuin toiselle. Tyytyväisyys viestintään ei välttämättä suoraan kerro hoidon tuloksekkuudesta tai turvallisuudesta, Köhler, Rautava ja Vuorinen (2017) muistuttivat.

Jos viestintää halutaan arvioida objektiivisesti sosiaali- ja terveyspalveluiden laatutekijänä, tulisikin tarkkaan määritellä hyvällä viestinnällä tavoiteltava hyöty sekä arvioinnin kriteerit ja keinot. Köhlerin ym. (2017) artikkeliin liittyvässä kommenttipuheenvuorossa Maria Hagnäs, Markku Timonen, Sirkka Keinänen-Kiukaanniemi ja Ritva Vatjus (2017) korostivat erityisesti ammattilaisen ja asiakkaan suhteen yhteistoiminnallisuutta. Ammattilaisen on autettava asiakasta ilmaisemaan itseään tavalla, joka parantaa tämän itsehavainnointia ja toimijuuden edellytyksiä. Aika ja resurssit ovat tunnetusti usein kovin rajallisia, mutta onnistunut viestintä on yhteistoiminnan työväline.

Arvioi omaa viestintääsi, asetu asiakkaan rooliin

Sosiaali- ja terveysalan työtä tehdään viestinnän avulla. Viestintätaidot eivät ole valinnainen tai vapaaehtoinen osuus sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen osaamisessa, vaan ne ovat ammatillista ydinosaamista. Kuntoutusalojen viestinnässä ihanteita ovat oman ymmärrykseni mukaan ainakin seuraavat:

• selkeys
• tavoitteellisuus
• vastuullisuus ja
• kaksisuuntaisuus (ks. lisää Roivas & Karjalainen 2013) ja vastavuoroisuus (ks. lisää Harra 2014).

Tällainen laatusanojen luetteleminen on suhteellisen vaivatonta. Mutta miten hyvin osaamme arvioida sitä, onko oma tai työtoverimme viestintä onnistunut laatusanojen mukaisesti?

Useimmilla meistä on vankka usko omaan tulkintataitoomme, kun esimerkiksi pyrimme ymmärtämään kanssaihmistemme sanatonta viestintää. Monesti tulkintamme osuvat kyllä kohdalleen, mutta ajoittain Wiion laki pitää kutinsa ja joudumme puolin ja toisin korjailemaan väärinkäsitysten jättämiä jälkiä. Kuten tunnettua, väärinkäsityksiä tapahtuu jo lähisuhteissa − vaikka niissä jos missä voisi kuvitella, että viestinnän osapuolet suunnistavat samojen merkkijärjestelmien ja tulkintakehysten mukaan.

Omien ammatillisten viestintätaitojensa tarkkailemiseksi voikin olla sangen hyödyllistä muistella omia kokemuksia sote-palveluista niiden kuluttajana. Millaisia viestintätilanteita olet itse kohdannut sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaana?

Sote-alan viestintätilanteissa on usein epäsymmetriaa ammattilaisen ja asiakkaan välillä: osapuolten tiedolliset ja usein kielellisetkin taidot ja lähtökohdat poikkeavat toisistaan (ks. tästä Leskelä & Lindholm 2012). Tekee hyvää miettiä, millaisia onnistuneita ja vähemmän onnistuneita tilanteita on osunut omalle kohdalle. Millaisista tekijöistä onnistunut ammatillinen viestintä todella koostuu?

Moniammatillisia onnistumisia

Ammattilaisen ja asiakkaan kohtaaminen on yksi osa sosiaali- ja terveysalojen viestintää. Viestintää on jatkuvasti myös työyhteisön sisällä ja erilaisissa verkostoissa. Minulle on jäänyt mieleen erään Metropolia Ammattikorkeakoulun kollegani lausahdus, jonka mukaan ”toimintaterapeutin tärkein viestintätaito on moniammatillinen argumentointi”. Hän puhui yhden kuntoutusalan ammattikunnan näkökulmasta, mutta uskoisin, että muidenkin alojen edustajat voivat pitkälti allekirjoittaa tämän.

Moniammatillisuus voi toteutua organisaation sisällä tai sen ulkopuolella niin, että mitä erilaisemmat ammattiryhmät työskentelevät yhteisen kohteen parissa. Näissä tilanteissa mukana on paitsi erilaisia persoonallisuuksia ja viestintätyylejä, myös erilaisia ammatti-identiteettejä, tavoitteita, arvoja ja asenteita. On myös hierarkioita, joskus ennakkoluulojakin. Moniammatillisen viestinnän onnistumisen ytimessä ovat ratkaisuhalukkuus ja riittävälle tasolle rakennettu yhteinen ymmärrys keskeisistä asioista ja terminologiasta.

On huolellisesti käytävä läpi olennaiset kysymykset: Mikä on viestintätilanteen tarkoitus ja tavoite? Miten saan oman viestini tarkoituksenmukaisesti esille? Haluanko todella kuulla ja aidosti ymmärtää, mitä sanottavaa toisella on?

Myös jatkuvan rakentavan palautteen kulttuuri tekisi terää suomalaisessa työelämässä, kuten Ahonen ja Lohtaja-Ahonen (2011) ovat visioineet. Perinteisesti palautteesta on jopa ajateltu, että ”kaikki on hyvin, kun ei kuulu mitään”. On korkea aika siirtyä tästä ajattelusta eteenpäin. Tuloksekas palautekulttuuri perustuu selkeisiin pelisääntöihin, keskinäiseen kunnioitukseen, aitoon kehittymisenhaluun ja tahtoon saada kaikki työyhteisön jäsenet onnistumaan. Palautekulttuurin kehittämisestä voidaan edetä yhteiskehittelyyn, jossa asiakkaat ja ammattilaiset rakentavat asiakkaiden tarpeen mukaisia palveluita yhdessä kehittäjäkumppanuudessa (ks. lisää esim. Sipari & Mäkinen & Paalasmaa [toim.] 2014).

Lähteet

Ahonen, Risto & Lohtaja-Ahonen, Sirke 2011. Palaute kuuluu kaikille. Helsinki: Infor.

Hagnäs, Maria & Timonen, Markku & Keinänen-Kiukaanniemi, Sirkka & Vatjus, Ritva 2017. Viestintää vai vuorovaikutusta? Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 133 (15), 1424. Saatavana osoitteessa: https://www.duodecimlehti.fi/lehti/2017/15/duo13821. Luettu 5.6.208.

Harra, Toini 2014. Terapeuttinen yhteistoiminta: asiakkaan osallistumisen mahdollistaminen toimintaterapiassa. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Acta electronica Universitatis Lapponiensis. Saatavana osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-484-772-8. Luettu 13.6.2018.

Köhler, Harry & Rautava, Päivi & Vuorinen, Ville 2017. Hoitava viestintä − lääkärin ja potilaan keskinäisviestinnän vaikuttavuus. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 133 (8), 735−741. Saatavana osoitteessa: http://www.duodecimlehti.fi/duo13677. Luettu 5.6.2018.

Leskelä, Leealaura & Lindholm, Camilla 2012. Haavoittuva keskustelu. Keskusteluanalyyttisiä tutkimuksia kielellisesti epäsymmetrisestä vuorovaikutuksesta. Kehitysvammaliiton tutkimuksia 6. Helsinki: Kehitysvammaliitto.

Roivas, Marianne & Karjalainen, Anna Liisa 2013. Sosiaali- ja terveysalan viestintä. Helsinki: Edita.

Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa & Paalasmaa, Pekka (toim.) 2014. Kuntoutettavasta kehittäjäkumppaniksi. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa: http://www.metropolia.fi/fileadmin/user_upload/Julkaisutoiminta/Julkaisusarjat/AATOS/PDF/AATOS_13_Kuntoutettavasta_kehittajakumppaniksi.pdf. Luettu 13.6.2018.

Kirjoittajat:

• Salla Sipari, Metropolia amk
• Nea Vänskä, Metropolia amk
• Mira Lönnqvist, Metropolia amk

Kuntoutujien läheiset ovat korvaamaton voimavara tuloksellisen ja kuntoutujan arkeen nivoutuvan kuntoutumisen rakentamisessa. Millaisia hyviä toimintatapoja läheisen ohjaukselle terapiatyössä on löydettävissä kirjallisuudesta ja mitä aiheesta kertovat kuntoutujien läheiset tai ammattilaiset? Tätä selvitimme Läheisen ohjaus terapiatyössä -projektissa, joka toteutui Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Kelan yhteistyönä keväällä 2018.

Projektin tuloksena syntyi hyvä käytäntö läheisen ohjaukseen terapiatyössä (kuvio 1). Se rakentui kolmen ydintekijän kautta, jotka ovat oppiva yhteistoiminta, voimaannuttava prosessi ja toimiva arki. Hyvä käytäntö sisältää arvoja, periaatteita ja toimintatapoja, joita ammattilaiset voivat tilannekohtaisesti soveltaa omassa työssään. Hyvä käytäntö esiteltiin 14.5 webinaarissa, johon ilmoittautui 700 osallistujaa. Webinaari ja muu koulutusmateriaali on katsottavissa Kelan sivuilla (http://www.kela.fi/tilaisuudet-palveluntuottajille) 14.5.2020 asti.

Kuvio 1. Läheisen hyvä ohjauskäytäntö terapiatyössä.

Läheisen hyvä ohjauskäytäntö terapiatyössä kehitettiin mukaillen näyttöön perustuvaa käytäntöä perustuen kirjallisuushakuihin ja kuntoutuksen ammattilaisten (21 haastattelua) ja kuntoutujien läheisten (7 haastattelua) kanssa rakennettuun asiantuntijuuteen. Läheisellä ymmärretään tässä projektissa kuntoutujan arjessa merkityksellistä henkilöä kuten lapsen vanhempi, kuntoutujan puoliso, avustaja tai muu toimija. Kirjallisuushaku osoitti, ettei läheisten aktiivinen rooli kuntoutuksessa ole itsestään selvää ja lähiympäristön voimavaroja ja asiantuntemusta ei vielä aina riittävästi huomioida kuntoutumisen rakentamisessa. Läheisten merkitys kuntoutujan toimintakyvyn vahvistumiselle on kuitenkin tunnistettu useissa tutkimuksissa ja enenevissä määrin kansainvälisesti kehitetään käytänteitä, joissa läheinen osallistuu aktiivisena toimijana kuntoutuksen moniasiantuntijaisen tiimiin (Foster ym. 2012). Hyviä ohjauskäytänteitä on tutkittu ja kehitetty eniten lasten kuntoutuksessa (esim. Rush ym. 2003; Baldwin ym. 2013), joka on pitkään perustunut perhelähtöisyyteen ja lapsen arjessa merkityksellisen toiminnan tukemiseen yhteistoiminnassa (Sipari ym. 2017).

Yhteistoimintaprosessin rakentaminen vaatii terapeutilta osaamista rakentaa vastavuoroista suhdetta paitsi kuntoutujan niin myös läheisen kanssa. Yhteistoimintaprosessin alussa ohjaussuhteen rakentamiseen tulee varata aikaa, jotta läheisellä on aikaa ennakoida ja valmistautua ohjausprosessiin osallistumista ja sitoutumista sekä mm. hahmottaa omaa rooliaan ohjauksen kokonaisuudessa. Kumppanuuden rakentumista on mahdollista tukea jo kuntoutussuunnitelmavaiheessa ja lähettävän tahon terapeutilla / työryhmällä voikin olla tärkeä rooli vastavuoroisen suhteen rakentamisessa.  Pääsääntöisesti läheisen ohjauksessa on kyse kuntoutujan kuntoutumisesta, jossa läheinen on mukana auttamassa ja mahdollistamassa kuntoutujan toimintakyvyn vahvistumista arjessa yksilöllisen tavoitteiden suunnassa. Tällöin ohjaus on usean henkilön yhteistoimintaa, jossa opitaan toinen toisiltaan ja yhdessä. Joskus voi kuitenkin ilmetä tarve läheisen ja terapeutin kahdenkeskiseen kohtaamiseen ja tälle on varattava oma aikansa terapiassa. Läheisen ohjaus ei ole erillinen oma prosessinsa kuntoutusprosessista, vaan oppiva yhteistoiminta rakentuu osana sitä (kuvio 2).

Kuvio 2. Yhteistoimintaprosessi rakentuu osana kuntoutusprosessia.

Läheisten asiantuntijuus kuntoutujan arjesta ja kuntoutujalle merkityksellistä toimintaa arjessa rajoittavista ja mahdollistavista tekijöistä on usein korvaamatonta. Kun terapiatyössä onnistutaan valjastamaan kuntoutujan läheiset auttamaan yksilöllisten kuntoutumisen tavoitteiden saavuttamisessa kuntoutujan arjessa, niin saamme valtavan potentiaalin ja lisäarvon käyttöön ja siten kuntoutuksen tuloksellisuutta lisättyä merkittävästi. Kyseessä on kumppanuuteen perustuva ”power with” eli yhteisen voimaantumisen -malli, joka perustuu yhteiseen tavoitteeseen ja siihen, että tuotetaan uusia verkostoista nousevia voimavaroja. Kuntoutumisesta yksilön ja ympäristön välisenä muutoksena muodostuu parhaimmillaan voimauttava prosessi.

Läheisen näkökulmasta ohjauksen tulisi olla matalakynnyksistä, joustavaa ja jatkua koko kuntoutusprosessin ajan. Merkittävää on, että ohjaus vastaa arjessa ilmeneviin ja muuntuviin tarpeisiin. Kuntoutujien läheiset kokivat haastatteluissa tärkeäksi, että terapeutin kanssa oli mahdollista jakaa erilaisia arjen asioita, luottaa ja keskustella vaikeistakin ja tunteita herättävistä aiheista. Läheiset arvostavat mahdollisuuksia kysyä, oppia yhdessä kokeilemalla sekä ratkaisuja etsimällä. Yhteisenä päämääränä on toimiva arki. 

”Aluksi oli vaikea puhua asioista, mutta kun totuimme, opimme luottamaan, että te haluatte auttaa ja siitä oli paljon apua…  Oli hyvä, että silloin teidän terapeuttien kanssa juteltiin ensin kaikista ongelmista, te teitte kuvia ja ohjasitte, miten niitä voidaan käyttää. Jos jokin ei toiminut, te paransitte kuvia sellaisiksi, että ne sopivat paremmin meidän tilanteeseen. Opimme ymmärtämään, miksi lapsi käyttäytyi sillä lailla… Opimme, miten voimme rauhoittaa poikaa, madaltamalla ääntä tai silittämällä häntä. Lapsen käyttäytyminen muuttui paljon.”  

(Erityistä tukea tarvitsevan lapsen äiti tulkin välityksellä) 

”Kun lapsen tavoitteita voidaan harjoitella kotona, terapiassa sekä koulussa, on monta eri mahdollisuutta ja tilannetta tavoitteiden harjoittelemiseksi ja niiden viemiseksi eteenpäin.” (Erityisopettaja)

Hyvä ohjaus on kuuntelevaa, läheisen asiantuntijuutta arvostavaa sekä voimavaralähtöistä. Ohjaus on arvokas osa terapiatyötä ja sen kirjaaminen on tärkeää kuntoutuksen kirjallisissa selosteissa, jotta voidaan dokumentoitava oppimista ja muutosta, joka kuntoutujan lähiympäristössä toteutuu. Läheiseltä onkin hyvä kysyä kokemuksia ohjauksesta, miten yhteistoiminta on hyödyttänyt, mitä muutosta toimintatavoissa ja asioissa arjessa on yhteisen toiminnan, oivallusten ja reflektion kautta tapahtunut. Yhteistoimintaa kehitetään eteenpäin hyödyntäen kaikkien toimijoiden asiantuntijuutta.

Ohjausprosessi muotoutuu osana yksilöllistä kuntoutusprosessia ja siten onkin mahdotonta asettaa yleisiä suosituksia ohjauksen sopivasta määrästä tai kerroista, tilasta tai paikasta. Läheisen ja lähiympäristön ohjaus tulee olla suhteessa läheisen tarpeisiin ja voimavaroihin sekä kuntoutujan arjen ympäristössä tunnistettuihin toimintakykyä edistäviin ja rajoittaviin tekijöihin. Tarpeen mukaan läheisen ohjaus voisi toteutua vaikka jokaisella terapiatapaamisella osan ajasta sekä mahdollisuuksien mukaan hyödyntäen digivälineitä tai etäkuntoutuksen mahdollisuuksia. Tulevaisuudessa hyvä ohjaus voisikin olla sellaista, että läheinen voi mobiililaitteilla heti tarpeen tullen olla yhteydessä terapeuttiin ja päinvastoin.

Dynaaminen, tarveperustainen ja nopeasti reagoiva ohjaus, minkä esimerkiksi digivälineet nykyään mahdollistavat, perustuu luottoon tilannesidonnaisesta ammatillisesta osaamisesta ja harkinnasta sekä toimijoiden väliseen keskustelevaan vuorovaikutukseen. Tällaisen toimintatavan edellytyksenä on kuntoutuksen järjestelmän ja rakenteiden muutos, mihin sote-uudistuksen kohdalla on nyt mahdollisuus.

Koulutustiedustelut:

Hyvän käytännön kehittäjäryhmä:

Salla Sipari, FT, yliopettaja, Metropolia AMK
Nea Vänskä, TtM, fysioterapeutti, lehtori, Metropolia AMK
Mira Lönnqvist, toimintaterapeutti YAMK, lehtori, Metropolia AMK
Elina Kärkölä, HuK, puheterapeutti, itsenäinen ammatinharjoittaja
Marja Liikanen, FM, puheterapeutti, itsenäinen ammatinharjoittaja
Tuula Tykkyläinen, FT, puheterapeutti, dosentti, Helsingin yliopisto

Yhteistyössä Kelan kanssa:

Eija Haapala, Etuus- ja lakiyksikkö, Osaamiskeskus, kuntoutusryhmä, suunnittelija
Tiina Suomela-Markkanen, Vastaava asiantuntijalääkäri, Vakuutuslääketieteellinen yksikkö

Lähteet:

• Baldwin et all. (2013) Solution-focused coaching in pediatric rehabiliation. Physical and occupational therapy in pediatrics 2013;33(4):467-483.
• Rush D, Shelden L. &Haft B. (2003). Coaching families and colleagues. A process for collaboration in natural settings. Infants and young children 2003;16(1):33-47.
• Foster ym. Encouraging family engagement in the rehabilitation process: a rehabilitation provider’s development of support strategies for family members of people with traumatic brain injury. Disability & Rehabilitation; Nov2012; 34(22): 1855-1862.
• Harra T., 2014. Terapeuttinen yhteistoiminta. Asiakkaan osallistumisen mahdollistaminen toimintaterapiassa.Acta Universitatios Lapponiensis 288. Lapin Yliopisto, Rovaniemi. http://www.academia.edu/9179996/Terapeuttinen_yhteistoiminta._Asiakkaan_osallistumisen_mahdollistaminen_toimintaterapiassa
• Sipari, S., Vänskä, N & Pollari, K. 2017 Lapsen edun toteutuminen kuntoutuksessa. Lapsen osallistumista ja toimijuutta tukevat hyvät käytännöt. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 5 / 2017, Kela. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/220550