Kansallismuseon torni on vaikuttava. Varsinkin, kun seisoo itse hölmistyneenä sekä tornin että oman edessä olevan elämän edessä. Olin juuri astumassa museoon tekemään itsenäistä projektiani ja jännitin, oliko vuosien haavekuva tuottajana museossa työskentelystä totta vai puuterimaista unikuvaa.
Työnkuvani projektissa oli helposti lähestyttävä: avustava tuottaja Kansallismuseon tuottaja Viktor Sohlströmille. Projekti itsessään koostui useasta osasta. Kaksi ensimmäistä liittyi Kansallismuseossa avautuvaan Jaakko Heikkilän näyttelyyn Vaurauden filosofia. Sain tehtäväkseni suunnitella non-stop-työpajan näyttelyyn, jossa olisi tarkoitus tehdä pinssi tai rintaneula. Aihe kumpusi Heikkilän näyttelyn yhteyteen liitetyistä kokoelmateoksista, miniatyyrimaalauksista. Ne olivat aikansa luksustuote, joita kannettiin mukana matkoilla ja muisteltiin omia rakkaita. Pajassa sai tehdä oman ”miniatyyrimaalauksen”, jota sai kantaa mukanaan. Oli mielekästä olla käytännön pohdintojen parissa: mikä olisi hauskaa puuhaa niin lapsille kuin aikuisille, helppo toteuttaa, suhteellinen edullinen jne. Pajan lopullinen toteutus jäi avoimeksi, sillä oma osuuteni koski vain suunnittelua. Vaikka se ei olisi toteutunutkaan, sain paljon irti jo tästä vaiheesta.
Esimerkkikuva miniatyyripajan pinsseistä. Kuva: Ribal Chahin
Toinen osa projektista liittyi Avaimia ajatteluun -keskustelutilaisuuksiin, joissa filosofi Sanna Tirkkosen johdolla pohdittiin Heikkilän näyttelyn teemoja eri aiheiden kautta. Heikkilän näyttelyssä oli henkilökuvia Suomen varakkaimmista ihmisistä. Homogeenisuus oli selvä: miesvoittoista ja valkoista. Avaimia ajatteluun -keskustelutilaisuuksissa oli mahdollisuus pohtia juuri näitä sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti kaivertavia kohtia ammattilaisajattelijan kanssa. Tilaisuudet olivat selkeitä: Tirkkonen alusti päivän aihetta filosofisesta näkökulmasta, josta sitten keskusteltiin osallistujien kanssa. Tilaisuudet striimattiin myös museon Facebookiin.
Avaimia ajatteluun -keskustelutilaisuuden järjestely. Kuva: Johanna László
Kolmas osa projektiani oli olla mukana Sibelius-Akatemian Kansallismuseossa järjestämissä konserteissa. Niitä oli kahtena päivänä, kolmessa eri museon tilassa. Tilaisuudet olivat avoimia kaikille, mutta ne järjestettiin museon aukioloaikojen ulkopuolella.
Museon keskihalli konsertin aikana. kuva: Johanna László
Yksi tavoite opiskeluprojektissa oli se, että saisin jotain käryä siitä, haluanko työskennellä museossa. Mikä tuottajan rooli on siellä? Millaisia työtehtäviä hänellä on? Minulle valkeni se, että tuottaja on yksi yleisötyön tiimin jäsenestä, joka toteuttaa koko museon, mutta varsinkin yleisöntyön tavoitteita luoda enemmän kerroksia museon kävijäkokemukseen. Monet teokset voivat olla käsitteellisiä, vaikeasti avautuvia tai ne sisältävät yhteiskunnallisesti hankalia ja kipeitä aiheita. Yleisötyö tutkii ja toteuttaa erilaisia tapoja saada näyttely avautumaan katsojalle.
Yleisötyön yksi suurimmista asiakaskohteista ovat lapset ja nuoret, joille erilaiset pajat sekä muut aktivoivat toiminnat sopivat erityisesti. Muutenkin yleisötyö tavoittelee sitä, etteivät museot olisi vain passiivisia tiedonantajia vaan paikkoja, joissa kaikenikäiset ja taustaiset ihmiset voivat oppia uutta, inspiroitua, viettää aikaa ja olla omina itsenään. Vuorovaikutteisuus tuo kävijälle tunteen, että on enemmän osa kokonaisuutta.
Museon keskihallin järjestelyt ennen konserttia. Kuva: Johanna László
Kuten Kansallismuseossa, voivat museot myydä myös omia palveluitaan ulos ja tuottaa asiakkaille kuratoitua ohjelmaa. Museon tuottaja voi siis tuottaa sisältöä, näyttelytiimin tai yleisötyötiimin eli museon sisäisiä toiveita, mutta myös myyntipalveluna ulkopuolisille tahoille. Tämä on hyvä tulonlähde museoille, joiden tilat saattavat olla ison ajan tyhjillään.
Sain kokonaiskuvan, että tuottajan työ voi olla yllättävän monipuolinen museoissa. Tuottamisen tarpeita voi tulla monelta eri tiimiltä museon sisältä ja ulkopuolelta. Jännitykseni Kansallismuseon portailla haihtui ilmaan heti päästyäni kiinni hommista.
Kun saa olla ja tehdä työtä rakastamassaan ympäristössä on yksi parhaimmista fiiliksistä ja sillä tiellä haluan pysyä.
Terveisin Museotäti in the making,
Johanna László
Ei kommentteja