Akateemisessa maailmassa on jo pitkään tunnettu fraasi ”publish or perish”. Ilmiötä on käsitelty tieteentutkimuksessa ja informaatiotutkimuksessa pääasiassa yksittäisen tutkijan urakehityksen näkökulmasta, mutta ilmaisu tuntuu käyttökelpoiselta korkeakoulujenkin tapauksessa. Julkaisumäärät tilastoidaan tarkasti ja mittaamiskelpoisena indikaattorina nämä julkaisumäärät ovat mukavampia osoituksia onnistuneesta toiminnasta kuin esimerkiksi ”laadukkaan opetuksen” kaltaiset, ikävän epämääräiset käsitteet. OKM:n Ehdotus ammattikorkeakoulujen rahoitusmalliksi vuodesta 2014 alkaen korostaa toiminnan tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Esityksen mukaan leijonanosa ammattikorkeakoulujen rahoituksesta (46 %) jaettaisiin suoritettujen tutkintojen perusteella. Julkaisujen ym. vastaavien tuotosten osuus rahoituksesta olisi kaksi prosenttia, mikä tuntuu suhteellisen pieneltä – ainakin verrattuna yliopistojen rahoitusmallin 13 prosenttiin. Eräät ammattikorkeakoulut, Metropolia mukaan lukien, ovat kuitenkin ryhtyneet kannustamaan henkilökuntaansa julkaisujen kirjoittamiseen maksamalla julkaisupalkkioita.
Allekirjoittaneen kaltaisen maallikon mielessä tiedepolitiikan ja -rahoituksen painotuksissa tapahtuneet muutokset herättävät kysymyksiä. Kuten: Alkaako rajanveto ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä tuntua keinotekoiselta, kun molemmat sektorit pyrkivät tekemään yhä enemmän soveltavaa ja tuotteistamiskelpoista tutkimusta yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa? Kuinka suuri merkitys tuotettujen julkaisujen määrällä tulee jatkossa olemaan korkeakoulujen taloudelle? Miten kirjasto- ja tietopalveluissa voitaisiin tukea tutkimus- ja julkaisutoimintaa? Vaikuttavatko uudet painotukset korkeakouluissa työskentelevän opetushenkilökunnan työajan käyttöön? Johtaako palkitsemiskäytäntö sisällöltään tyhjänpäiväisten julkaisujen massatehtailuun?
Tutkijoille julkaiseminen on keskeinen meritoitumisen tapa, joten ”tieteen eliitti” on usein kärkikastia myös julkaisujen lukumääriä tarkasteltaessa. Määrää ei siis voi automaattisesti pitää laadun vastakohtana. Huippututkijoiden tuottavuutta on tutkittu melko paljon, mutta ilmiönä se on hyvin moniulotteinen. Harvemmin vältytään pohtimasta kysymystä: ”miten laatua mitataan”. Julkaisujen saamien viittausten määrää on tieteentutkimuksessa pidetty suuntaa-antavana laadun indikaattorina. Tämä perustuu siihen olettamukseen, että viittausten määrä kertoo kirjoittajan näkyvyydestä ja mahdollisesti myös ansioituneisuudesta tiedeyhteisössä. Julkaisujen tai kirjoittajien saamaa huomiota eli niihin kohdistettuja viittauksia voidaan tutkia viittausanalyysin avulla. Viittausanalyysin suosio on kasvanut viime vuosikymmeninä voimakkaasti helppokäyttöisten kaupallisten viiteindeksitietokantojen myötä.
Runsaiden viittausmäärien syynä voivat kuitenkin ansioiden sijasta olla kiistanalaiset tai jopa virheelliset tutkimustulokset. Tutkijan maineen vaikutustakaan ei sovi unohtaa. Tunnettuus johtaa viittausmäärien, erilaisten palkintojen ja sen myötä arvostuksen kumuloitumiseen, minkä vuoksi ilmiöstä on eräskin Robert K. Merton käyttänyt nimitystä ”Matteus-efekti”. Tutkijat ovat myös keksineet erilaisia kepulikonsteja tilastojensa kohentamiseksi. Näitä ovat esimerkiksi omiin aikaisempiin julkaisuihin viittaaminen, tutkimustulosten pilkkominen useaksi artikkeliksi sekä lukuisiin yhteisjulkaisuhankkeisiin osallistuminen.
Julkaisun (tai laajemmin: tieteellisen toiminnan) laadukkuutta tai yhteiskunnallista merkittävyyttä voidaan usein arvioida vain historiallisesta perspektiivistä. Absoluuttista laatua mittaava laskukaava odottaa keksijäänsä. Tämä ei toivottavasti kuitenkaan johda siihen, että määrällisiä mittareita aletaan pitää ainoina merkityksellisinä mittareina.
Niin, ja omaa häntäähän kannattaa aina nostaa eli lisätietoa aiheesta kaipaavat voivat tutustua pro gradu -tutkielmaani osoitteessa: http://www.kansalliskirjasto.fi/kirjastoala/finelib/vaikuttavuus/tutkimus_ja_selvitystyo.html
Anna-Sofia
Ei kommentteja