Oletko nähnyt tv:stä tai elokuvateatterissa montaakaan sarjaa tai elokuvaa, jossa pääosassa tai tapahtumapaikkana olisi palvelutalo, jossa nuoret ja kauniit ammattilaiset tekevät työtään erikoisten ja vaativien tapausten keskellä? Houkuttelisiko tämä vanhustyön pariin?
TV:ssä ja elokuvissa näytetään tapahtumat ensiavussa, ambulanssissa tai sairaalassa, ja kaikki hoidettavat ja heidän vaivansa ovat sellaisia, joita ei juurikaan arkielämässä kohtaa. Mitä haastavampi ja erikoisempi tapaus, sen parempi ja mielenkiintoisempi. Jos tehtäisiin tv-sarja tai elokuva, jossa pääosassa olisi jokin tavallinen palvelutalo, tavalliset hoitajat ja tavalliset asukkaat, kiinnostaisiko se ketään, varsinkaan nuoria? Eipä taitaisi. Mutta jos tehtäisiinkin samalla periaatteella kuin nuo sairaalasarjat, paikka vain vaihtuisi? Jokaisella palvelutalossa olevalla hoitajalla varmasti olisi takataskussaan jokin hauska ja erikoinen juttu, josta saisi jutun juurta ohjelmaan.
Esimerkiksi, miten houkuttelet suihkuun vastahankaisen merimiehen, joka aikaisemmin kävi suihkussa kaksi kertaa vuodessa, jouluna ja juhannuksena, ja joka muistelee Rion yössä tapaamiaan kaunottaria, jotka eivät nyt suihkuttajana näytäkään samalta. Tätä kun vielä ammattitaitoiset käsikirjoittajat muovaisivat, niin varmasti saataisiin aikaan jotakin mielenkiintoista katseltavaa, ja tietenkään ketään syrjimättä tai loukkaamatta, asukasta kunnioittaen ja huomioiden. Samalla saataisiin asukkaan toiveet ja ajatukset kuuluviin. Olisiko tässä keino, joka saisi nuorten – ja muidenkin, mielenkiinnon heräämään ja hakeutumaan ikäihmisten auttajiksi?
Vanhustyön arvostus
Osittain tv:llä ja elokuvilla varmasti on oma osuutensa vanhustyön arvostukseen, mutta asiaa pitää pohtia myös hieman vakavammin. Hoitajien nettisivujen keskustelupalstalla oli kirjoituksia, joista selvästi näkyi, etteivät nuoret hoitajat halua vanhustyön pariin. Koettiin työn olevan liian raskasta vuorotyötä ja siihen nähden huonosti palkattua.
Nykyään nuoret arvostavat arkena työskentelyä, ja vapaa-ajan säännöllisyyttä, elämässä on muutakin kuin työ. Kirjoituksissa näkyi myös se, että usein nuorille oli sanottu, ”älä vaan jämähdä sinne kesätyöpaikkaan palvelutaloon, ei siellä mitään opi”. Aivan kuin kaikkien täytyisi haluta sairaalan akuuttiosastoille valmistumisen jälkeen, käydään vain opiskelujen alussa kesätöissä palvelutaloissa. Sanna Laulaisen väitöskirjassa (2010, 99) todetaan, että erikoissairaanhoidolla on perusterveydenhuoltoa ja laitoshoidolla avopalveluja parempi kaiku. Tämä näkyy vanhustyössä muun muassa niin, että näkyvät hoitotoimenpiteet ovat arvostetumpia kuin istuminen vanhuksen vieressä seurustellen (Laulainen 2010, 99; Molander 2002, 45).
Vanhuutta ja ikääntymistä tutkineet Taina Rantanen ja Kirsi Lumme-Sandt kertoivat Yleisradion haastattelussa vuonna 2017, että vanhuuden julkisuuskuva on väärä, kaikki ikäihmiset laitetaan samaan muottiin. Nuoret, jotka eivät ole kokeneet vielä vanhuutta, eivät voi tietää mitä se on, ja ovat sen vuoksi asiassa ulkopuolisia. (Rantanen 2017.)
Vanhustyössä olevilta hoitajilta kysellessäni tuli esiin, että rekrytointi ja mainostaminen pitäisi aloittaa jo yläasteelta. Käytäisiin kertomassa, millaista työtä vanhustyö on, ja otettaisiin enemmän TET-harjoittelijoita (työhön tutustuminen) vastaan osastoille. Palvelutaloissa käy myös päiväkotien lapsia esiintymässä, jolloin se kuva mikä lapsille, heidän vanhemmilleen ja päiväkodeissa oleville hoitajille näistä paikoista jää, on tärkeä tulevaisuutta ajatellen.
Entä oppilaitosten kanssa tehtävä yhteistyö?
Hoitoalan ammattilaisia kouluttavien koulujen osuus on erittäin oleellinen. Joskus lähihoitajaopiskelijoilta kysyttäessä saa vastaukseksi aika erikoisen vastauksen miksi he eivät valinneet vanhustyötä erikoistumisalaksi. He olisivat halunneet, mutta koska muita halukkaita oli liian vähän, ei koulutusta aloitettu vähäisen osallistujamäärän vuoksi, jolloin he joutuivat valitsemaan sen toisen vaihtoehdon. Eikö olisi mielekkäämpää kouluttaa ihmisiä siihen mihin he oikeasti haluaisivat erikoistua?
Tietenkin kaikki on kustannuksista kiinni, mutta pidemmällä ajalla ajateltuna, pysyykö kyseinen henkilö sitten lainkaan hoitoalalla, jos ei saakaan sitä haluamaansa erikoistumista ja sitä kautta haluamaansa työtä?
Toisaalta kuulee myös sitä, että erikoistutaan tarkoituksella muuhun kuin vanhustyöhön, koska vallalla on käsitys, että vanhustyöhön pääsee muutenkin töihin. Tässä varmasti täytyisi työhön rekrytoijan olla vaativa, hakea ja valita työhön vain siihen erikoistunut henkilö. Eihän sitä kätilöksikään ketä tahansa valita.
Opiskelijoiden harjoittelujaksot
Opiskelijoiden harjoittelujaksojen sijoittelu olisi myös yksi keino muuttaa käsitystä ikäihmisten palvelutaloista. Yleensä opiskelijat tulevat toiseen harjoitteluun (päiväkotijakson jälkeen) palvelutaloon, jolloin suurimmalle osalle nuorista tämä on ensimmäinen kosketus iäkkäisiin ihmisiin. Omat isovanhemmat saattavat olla vielä työelämässä kiinni, ja ainoa ikäihminen, jonka he ovat kaupungilla nähneet, on hyvässä kunnossa oleva kotona asuva ulkomailla matkusteleva henkilö. Sitten, kun opiskelija tulee harjoitteluun palvelutaloon, vastassa onkin uusi maailma, kaikki äänet, hajut ja monisairaat ihmiset, jotka eivät ehkä ulkoisesti näytäkään siltä miltä omat isovanhemmat.
Ja täytyy muistaa, että kuolema on aina läsnä iäkkäitä hoidettaessa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki asukkaat ovat samanlaisia, mutta järkytys voi olla silti melkoinen ja kokemus jää ikäväksi, jolloin nuori päättää, ettei koskaan mene töihin palvelutaloon.
Olisiko siis syytä miettiä, missä vaiheessa opintoja on hyvä hetki mennä harjoitteluun palvelutaloon, voisiko harjoittelujaksot, niiden sijoittelu ja ajanjaksot räätälöidä opiskelijan mukaan. Jokuhan voi olla täysin ”kypsä” nuoresta iästään huolimatta, mutta toinen taas saattaa tarvita muuta kokemusta muista paikoista ensin. Ja toisaalta, jo pidemmälle opiskellut osaa ehkä yhdistää eri sairauksia ja vaivoja sekä niiden lääkityksiä ja hoitomuotoja käytäntöön, kuin henkilö, jolla ei ole vielä mitään kokemusta. Hoidossa olevilla ikäihmisillä on paljon erilaisia vaivoja ja lääkkeitä, eiväthän he muuten hoidossa olisikaan. Tämä saattaa helposti jäädä huomaamatta pelkkään perushoitoon keskittymällä.
Monesti myös unohdetaan se, että sairaaloissa – pois sulkien tietenkin synnytys- ja lastensairaalat, eniten hoitoa tarvitsevat ja saavat juuri iäkkäät ihmiset, eivät niinkään nuoret ja työikäiset.
Eli, jotta ikäihmiset saisivat laadukasta ja juuri heille kohdennettua palvelua, on sen lähdettävä jo palvelua tarjoavista yksiköistä ja yksilöistä, ja jotta ikäihmiset kokisivat, että heidän elämällään on jokin tarkoitus, ja se olisi mielekästä ja merkityksellistä. (Sarvimäki, 2015, 11).
Mutta, entä miten kävi alussa olleelle merimiehelle? No, hän pääsi nuoren suomalaisen sairaanhoitajan kanssa saunaan!
Kirjoittaja
Päivi Isokoski-Salonen, vanhustyön (ylempi AMK) opiskelija, Metropolia AMK
Lähteet
Molander, Gustaf 2002. Puristuksessa puurtaminen, vanhustenhoitajan arkea. Teoksessa Molander, Gustaf & Multanen, Leena (toim.). Muutoskaipuusta tulevaisuuden huominen: tavoitteena onnistunut vanhustyö. Työterveyslaitos. Helsinki.
Rantanen, Taina & Lumme-Sandt, Kirsi 2017. Vanhuuden julkikuva on väärä, sanovat tutkijat. Yle Areena, 15.12.2017. www.yle.fi/uutiset/3-9953446 Luettu 17.11.2020
Sarvimäki, Anneli 2015. Elämän tarkoitus, merkitys ja mielekkyys. Teoksessa: Heimonen, Sirkka-Liisa & Fried, Suvi (toim.) 2015. Vanhuuden mieli. Ikäinstituutti. https://www.ikainstituutti.fi/content/uploads/2020/02/Vanhuuden_mieli_kirja_final.pdf
www.hoitajat.net Luettu 16.9.2020.
Tuula Mikkola (päätoimittaja),
Marianne Roivas,
Ei kommentteja