Gerontologian erityiskysymyksiä – näkökulmana ikääntyneiden näkövammaisuus

Sara Syrjä, Arja Törnroos ja Laura Tolkkinen · 21.8.2019

Väestön vanheneminen on yksi aikamme suurimpia yhteiskunnallisia haasteita. Näkövammaisuus Suomessa, kuten muissakin korkean elintason maissa Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, painottuu ikääntyneisiin, koska valtaosa näkövammaisuuteen johtavista taudeista kehittyy vasta ikääntyneenä. Iäkkäiden näkövammaisten ihmisten määrän lisääntymisellä on vaikutuksia palvelurakenteeseen, yhdyskuntasuunnitteluun ja elinkeinoelämään.

Näkövammaisten määrä vähenee Suomessa – entä ikääntyneet?

Rekisteröityjen näkövammaisten keski-ikä Suomessa on 79 vuotta. Viime vuosina THL:n Näkövammarekisteriin tulleista uusista ilmoituksista runsaat 80–85 % on koskenut 65 vuotta täyttäneitä. Jos oletetaan, että Suomessa on 55 000 näkövammaista, heistä rekisterin ikäjakaumien perusteella jopa 45 000 on ikääntyneitä. Suurin osa heistä on naisia. Näköongelmaisia eli heikentyneen näön omaavia on tutkimuksen mukaan 173 000, joihin moni ikäihminen kuuluu.

Näkövammainen ihminen voi olla heikkonäköinen tai sokea. Näkövammaiseksi ei luokitella ihmistä, jonka näkökyky pystytään korjaamaan laseilla normaaliksi tai jos toisessa silmässä on normaali näkö. Ilmeisesti yleisimmän näkövammaisuuden aiheuttajan, verkkokalvon rappeuman hoidossa saavutettu edistys on vaikuttanut näkövammaisuuden kasvun laskuun. Ikääntyneille tehdään aiempaa enemmän näöntarkastuksia ja erilaisiin silmäkirurgisiin toimenpiteisiin, esim. kaihileikkauksiin, pääsy on helpottunut.

Näkemistä helpottavat apuvälineet ovat kehittyneet ja myös kalliiden lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineiden saanti on parantunut. Silmälasien saatavuus on parantunut, ja hinnat ovat kilpailun vuoksi laskeneet. Tilannetta parantavat myös ikääntyneiden parantuneet eläkkeet ja pienituloisimmilla takuueläkkeen käyttöönotto.

On arvioitu, että väestön ikääntyminen tulisi lisäämään näkövammaisuutta Suomessa lähivuosikymmeninä. Tilanne tulee muuttumaan, kun suuret ikäluokat saavuttavat 70–80 vuoden iän, jolloin näkövammaisuutta aiheuttavat sairaudet yleistyvät. Ikääntyneiden (65 vuotta täyttäneiden) ylivoimaisesti yleisin näkövamman diagnoosi on silmänpohjan rappeuma, joka kattaa 59 % kaikista diagnooseista.

Näkövammaisten ikäihmisten asema paranee vammaispalvelulaissa

Monitieteinen gerontologia auttaa ymmärtämään, ettei ikääntyneiden henkilöiden näkövammautumisessa ei ole kysymys tavanomaisesta ikääntymiseen liittyvästä toimintakyvyn heikkenemisestä. Sokeus ei ole koskaan ihmiselle normaali tila, vaan kyse on aina vammaisuudesta, myös ikääntyneenä. Vain pieni osa ikääntyneistä ihmisistä näkövammautuu.

Suomessa on edelleen turhaa näköongelmaisuutta, kun erityisesti haja-asutusalueilla yksin asuvat ikääntyneet henkilöt eivät ole riittävän silmäterveydenhuollon piirissä. Hoitoon pääsy, hoitokäytännöt ja -resurssit kaipaavat yhtenäistämistä. Tarvitaan myös tiedolla johtamista: iäkkäinä näkövammautuneilla vaikuttaa olevan nuorella iällä vammautuneisiin verrattuna enemmän puutteita palvelujen ja tukitoimien saannissa. Iäkkäiden näkövammaisten on myös hankalaa saada terveydenhoitoon suuntautuneilta palveluilta tukea autonomialleen.

Näkövammaiset vanhukset ovat olleet väliinputoajia – mutta valoa on näkyvissä, sillä heidän asemansa parantuu uudessa vammaispalvelulaissa, kun palveluntarve ei enää uudessa laissa perustu diagnoosiin ja ikään. Tämä on oikea suunta: kohti jokaisen itsenäistä suoriutumista ja itsemääräämisoikeutta.

Kirjoittajat:
Sara Syrjä, geronomi (AMK) -opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu
Arja Törnroos, vanhustyön asiantuntija, Näkövammaisten liitto ry
Laura Tolkkinen, sosiaaliturvapäällikkö, Näkövammaisten liitto ry