Kesä oli harvinaisen aurinkoinen. Käytin aurinkolaseja kuuden viikon ajan lähes tauotta. Totuin aurinkolaseihin, liiaksikin. Yhtenä päivänä ihmettelin kaupan kassan nuivaa tervehdystä. Luulin ottavani ystävällistä katsekontaktia kassaan aurinkolasit päässä.
Sitten tulivat harmaammat päivät. Aurinkolasit vaihtuivat silmälaseihin. Jatkoin touhuamista kuten ennenkin. Ihmettelin vain, mikä minussa on erilaista. Miksi muut ihmiset tuijottivat minua aiempaa pidempään. Pitäisikö olla imarreltu vai huolissaan?
Ei. Mikään minussa ei ollut muuttunut. Toiset vain näkivät silmälasien takaa silmäni. Sain luotua toisiin ihmisiin suoran katsekontaktin. Minä olin se, joka tuijotti ventovieraita takaisin silmiin häiritsevän pitkään. Tämän hoksaaminen vei aikaa ja sai ajattelemaan.
Liian pitkä, liian lyhyt tai katsekontaktin täydellinen välttely voidaan käsittää väärin. Silmiin katsomisen sanatonta viestintää on hyvä harjoitella, jotta siitä tulee luonteva osa ihmistenvälistä kanssakäymistä. On hyvä olla tietoinen muutenkin omasta tavasta käyttää niin kehonkieltä kuin äänenpainojaan.
Asiakaspalvelutehtävissä, myynnissä ja muissa ihmisten kohtaamista vaativissa töissä ammattilaiset pyrkivät usein mukautumaan vastapuolen taajuudelle; he pehmentävät vai vahvistavat ääntään, rentoutuvat tai ryhdistävät asentoaan, käyvät innostamaan tai rauhoittamaan tilannetta eleillään ja ilmeillään, saadakseen kohtaamansa ihmisen avautumaan omalle sanomalleen.
Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan myötäsyntyisestä kyvystä tulla toimeen muiden ihmisten kanssa, vaan taitoa voi myös harjoitella. Vuorovaikutustaitoja ja sosiaalista kanssakäymistä voi opetella, ilmaisutaitoon saa valmennusta. Kehittyä voi vain ja ainoastaan olemalla vuorovaikutuksessa muidenkin kuin oman peilikuvansa kanssa.
Ei kommentteja