Lauantaina 6.2. minulla tulee täyteen kymmenen vuotta Metropolian (ja sitä edeltävän laitoksen) palveluksessa. Haluan siksi kirjoittaa lämpimän onnittelukirjeen uralleni. Kymmenen vuotta voi olla lyhyt tai pitkä aika. Itselleni se on yli 25% koko eliniästäni, joten pitäisin ajanjaksoa kohtalaisen merkittävän mittaisena.
Aikamääreistä viis – sisältöhän uran merkityksellisyyden ratkaisee! Omani on ollut tähän saakka hyvin monivaiheinen ja rikas. Olen saanut kokea alumnikoordinaattorin, kansainvälisten asioiden koordinaattorin, hanketiedottajan, projektipäällikön ja koulutuspäällikön tehtävät esimiesvastuineen. Olen myös luennoinut ja kehitellyt opintojaksoja, mutta pedagogi en ole. Tehtävieni ytimessä ovat kehittäminen, verkostoituminen, ongelmanratkaisu ja projektinhallintataidot.
Aina, kun on luullut vakiintuneensa johonkin tehtävään, on nurkan takaa iskenyt muutos. Tehtävät, yksikkö, esimies tai organisaation rakenne on muuttunut. Työkaverit ovat vaihtuneet tasaiseen tahtiin. Osaamista on saanut päivittää. Se on pitänyt mielen kirkkaana. Kaikki työ on ollut minulle tärkeää, jopa rakasta. Mutta itselleni mielekkäintä urallani on jatkuvan oppimisen vaatimus.
Kontaktiverkostot ovat avain menestykseen tehtävässä kuin tehtävässä. Verkostoissa toimiessa fokuksen on oltava ihmisissä. Ihmisten kanssa työskennellessä tärkeintä ovat kunnioitus ja kiittäminen. Heitä, jotka kiitoksen ansaitsevat, ei aina kiitetä riittävästi. Kiitos kaikille kollegoille ja asiakkaille!
Asiat voivat riidellä, mutta suhdetoiminnassa pitää jäädä mahdollisimman hyvä jälkimaku. Toisten ihmisten tekemisiin ei voi itse vaikuttaa, olipa esimies tai ei. Luonteenpiirteet, persoonallisuudet ja maailmankatsomukset ovat jokaisella omansa. Ihmisten parissa työskennellessä yhteentörmäyksiltä ei aina voi välttyä. Ura on kymmenessä vuodessa opettanut paljon, mutta kasvattanut vielä enemmän.
Kymmenen vuoden aikana olen kolmesti törmännyt aidosti hankalaan tilanteeseen. Ne ovat olleet vaativimmat ja nöyrimmät hetket. Olen aina osannut myöntää virheeni. Olen pyytänyt anteeksi mokia ja ottanut niistä opiksi.
Olen urallani ehtinyt käydä burn-outin partaallakin. Työkuormat ovat olleet pahimmat, kun on määräaikaisessa roolissa pyrkinyt osoittamaan olevansa korvaamaton ja seuraavan määräaikaisen pätkän arvoinen. Eräänä vuonna tein kolmea määräaikaista tehtävää yhtä aikaa. Selvisin siitäkin, mutten suosittele herkemmille.
Seitsemän vuotta määräaikaisuuksia tahkottuani pääsin työelämän munkkipossukerhoon ja sain toistaiseksi voimassa olevan työntekijän pestin. Vakituisena työntekijänä omaksuu nopeasti pitemmälle tähtäävän näkökulman työhön. Täytyy katsoa laajoja kokonaisuuksia. Kolmen vuoden aikana esimies ja työyksikkö ovat vaihtuneet vasta kolme kertaa, ja tehtävätkin ovat taas muuttumassa. Uutta tulee koko ajan, ei pääse jämähtämään paikoilleen.
Työstä murehtiminen on stressaavaa. Työ muuttaa muotoaan, mutta ei se lopu mihinkään. Tulevaisuudesta ei varmuudella tiedä, siihen on vain sopeuduttava. Kaikenlainen tulevaisuuden, tuntemattoman tai hallitsemattoman pelko on inhimillistä, mutta älytöntä ja siksi turhaa. Epävarmuudensietokyvyn kasvattaminen on nuorelle ammattilaiselle tärkein lahja, jonka voi itselleen ojentaa.
Nostankin kahvikupposen uralleni ja kaikille sen aikana tapaamilleni ihmisille – huraa, ilman teitä ei olisi minua! Jatkukoon yhteistyömme eläväisenä ja alati opettavaisena tulevinakin vuosina!
Ei kommentteja