Vuosi: 2013
IHAN KUIN MEITÄ EI OLISI! -sosionomi (Ylempi AMK) osaaminen
Tapahtui oikeassa elämässä: Sosionomi (AMK) työskenteli muutamia vuosia sitten yhdessä pääkaupunkiseudun kunnista aikuissosiaalityöntekijänä kahdessa eri sosiaalikeskuksessa, kaksi noin vuoden mittaista jaksoa. Hän oli julkisessa keskustelussakin paljon puhuttu ja parjattu epäpätevä sosiaalityöntekijä. Sosionomi (AMK) siirtyi kyseiseen tehtävään suoraan valmistuttuaan ja koki, että pääsi työhön sisään nopeasti ja kykeni toimimaan asiakaslähtöisesti, sensitiivisesti sekä lain pykälät huomioiden. Hän sai siitä myönteistä palautetta niin asiakkailta kuin esimiehiltäkin. Jatkuvasti, yleisen ilmapiirin vuoksi, hän kuitenkin tiedosti olevansa epäpätevä. Tähän vaikutti se, että työsuhdetta määräaikaisena jatkettiin pätkittäin, jos pätevämpiä, kelpoisuusehdot täyttäviä hakijoita ei sattunut olemaan. Epäpätevyys näkyi tietysti myös alennuksena palkassa. Tämän lisäksi työyhteisöstä löytyi aina joku aktiivinen ja ”muodollisesti pätevä” sosiaalityöntekijä, joka piti huolta, että sosionomi (AMK) -tutkinnon suorittaneet kuuluivat alempaan kastiin ja heidän olemassaolonsa sosiaalialan kentällä oli suuri epäkohta. Toisaalta kunnassa ei myöskään otettu kuuleviin korviin epäpätevien työntekijöiden ehdotuksia siitä, että täydennyskoulutusmahdollisuuksilla sitoutettaisiin työntekijöitä, parannettaisiin työhyvinvointia ja kohennettaisiin työn laatua varmasti myös tukea saavien asiakkaiden mielestä. Ilman muuta on selvää että asiakkaalla on oikeus laadukkaaseen ja asiantuntevaan tukeen, riippumatta siitä minkälainen koulutustausta hänen työntekijällään on. Viimeiseksi jääneessä aikuissosiaalityöntekijän viransijaisuudessa sosionomi (AMK) kohtasi jotain sellaista, minkä jälkeen hänen ylpeytensä ei enää sallinut jäädä kärkkymään pätkätyösuhteita epäarvostavassa ilmapiirissä. Viereisessä työhuoneessa työskentelevä kollega, joka myös oli sosionomi (AMK) ja hoiti työtään mallikelpoisesti, ei saanut jatkaa tehtävässään, koska juuri tuolloin hänen työsuhteensa ollessa katkolla, paikkaa haki tohtoriksi asti väitellyt, siihen asti tutkimustyöhön keskittynyt sosiaalityöntekijä. Sosiaalityöntekijä aloitti aikuissosiaalityöntekijänä ja perehdytysjakson jälkeen ryhtyi ottamaan vastaan asiakaspuheluita puhelinaikoina. Toisen tällaisen puhelinajan jälkeen kyseinen, muodollisesti pätevä sosiaalityöntekijä tuli sosionomi (AMK):n huoneeseen itkien ja kysyi: ”Tällaistako tämä työ oikeasti on?”. Kyseinen työntekijä jaksoi tehtävässään kaksi kuukautta, jonka jälkeen irtisanoutui ja lähti pois. Sosiaalityöntekijöiden kelpoisuusehdoista käytiin syksyllä 2012 vilkasta keskustelua muun muassa Helsingin Sanomissa. Pentti Rauhala (HS Mielipide 13.10.12) nosti aiheellisesti esiin sosiaalialan ammattikorkeakoulutettujen aseman työelämässä ja kyseenalaisti, miksi edes ylempi ammattikorkeakoulututkinto ei anna kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtäviin. Kun tätä keskustelua on käyty, onko kukaan ollut kiinnostunut perehtymään minkälaista ammattitaitoa ja osaamista ammattikorkeakoulututkinto, myös ylempi, uudempana koulutusväylänä sosiaalialalla antaa? Ammattikorkeakoulutus vastaa nimenomaan tämän päivän työelämän muuttuneisiin tarpeisiin ja mielestämme sen ehdottomia vahvuuksia sosiaalialalla on muun muassa se, etteivät asiakkaat ja heidän todellisuutensa ole kenellekään vastavalmistuneelle sosionomi (AMK):lle vieraita. Kunta-alan ehdotus kelpoisuusehtojen avaamisesta (HS Uutiset 12.10.12) onkin mielestämme kannatettava. Meitä sosiaalialan ammattikorkeakoulutettuja, sekä sosionomi (AMK) että ylemmän (AMK) -tutkinnon suorittaneita kyllä löytyy ja monet meistä työskentelevät ylikoulutettuina tehtävissä, joissa meidän ei katsota olevan uhkia nykyisille muodollisesti päteville toimijoille. On merkillistä että sosionomi (AMK) -tutkinnon laajuus 210 op + sosionomi (YAMK) -tutkinnon 90 op eivät riitä täyttämään kelpoisuusehtoja, jotta voisimme toimia pätevinä sosiaalityöntekijöinä. Lisäksi vaaditaan pääaineen laajuisia yliopistotasoisia opintoja sosiaalityöstä. Aikamoista. Opintojen lisäksi meille on jokaiselle kertynyt vähintään vaadittavat kolme vuotta työkokemusta alan töistä alemman ja ylemmän tutkinnon suorittamisen välissä. Kokemuksemme on, että Talentia (HS Uutiset 12.10.12) sen enempää kuin Lastentarhanopettajaliittokaan ei aja meidän sosiaalialan ammattikorkeakoulutettujen asioita pitäessään kiinni tiukoista kelpoisuusehdoista ja pyrkimyksistään tiukentaa niitä vielä lisää. Seuraavatko nämä ammattiliitot todellisuudessa tämän ajan työelämän vaatimuksia, vai pitävätkö ne itsepintaisesti lähinnä kiinni periaatteesta ”ei meidän hiekkalaatikolle”? Talentian puheenjohtaja Tero Ristimäki (HS Uutiset 12.10.12) kommentoi Kunta-alan ehdotukseen kelpoisuusehtojen avaamisesta, että ”Kentällä ollaan niin kovan paineen alla, että tällaiset puheet ovat vastuuttomia.” Onko yhtään mietitty työn vaativuuden lisäksi, mistä tällaiset paineet saattavat johtua? Voisiko yksi paineita lisäävä ja työhyvinvointia haittaava tekijä olla juuri tämä ammattiliittojen ajama reviiriajattelu työpaikoilla? Kuka itseään kunnioittava sosiaalialan ammattikorkeakoulutettu oikeasti viihtyy työpaikalla, jossa arvostus on tämän kirjoituksen alussa kuvatun kaltaista? On faktaa että työntekijöiden suuri vaihtuvuus on raskasta niin työyhteisöille kuin yksittäisille työntekijöillekin. Myös luottamuksellisen asiakassuhteen syntyminen vaatii pysyvyyttä. Tällaisessa ristiriitaisessa työtilanteessa on vaikea panna parastaan ja kokea tekevänsä laadukasta työtä, saati sitten toimia asiakaslähtöisesti asiakassuhteiden jatkuvuus turvaten. Olisiko aika horjuttaa kelpoisuusehtojen vanhoja rakenteita ja katsoa mitä uutta, hyvää ja työyhteisöjä rikastavaa ammattikorkeakoulutuksella on sosiaalialalle annettavana? Nykyinen laki sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuuksista tuli voimaan vuonna 2005, mutta meitä ei ole huomioitu tai edes mainittu siinä mitenkään. Toivoisimme että yliopisto- ja sosionomi (YAMK) tutkinnot rinnastettaisiin arvoltaan ja palkkaukseltaan samantasoisiksi, kuten niiden opintomäärätkin ovat. Tehtävärakennetta tulisi uudistaa, jotta molempien tutkintojen erityisyys tulisi parhaiten hyödynnettyä rinnakkain. Katariina Mäki-Kokkila, sosionomi (YAMK) -opiskelija Petra Gergov-Koskelo, sosionomi (YAMK) -opiskelija Lue myös Sirkka Rousun blogi sosiaalialan ylemmän tutkinnon osaamisesta ja kelpoisuudesta
Nuorten terapian rahat eivät riitä!
blogin aihe muotoutui mielessäni asioista, joita olen ihmetellyt nyky-yhteiskunnassa ja joita olen seuraillut mediasta. Aluksi voisin kuitenkin kertoa jotakin itsestäni, niin lukijana tiedät mistä ajatukseni ja näkemykseni tulevat. Olen tehnyt vuosia töitä lastensuojelussa, vastaanotto- ja arviointilaitoksessa pääkaupunkiseudulla, valmistuttuani sosionomiksi vuonna 2001. Vuosien työskentelyn jälkeen, minulle tarjoutui mahdollisuus kokeilla sijaisuutta sosiaaliohjaajana kuntouttavassa työtoiminnassa. Kuntouttavassa työtoiminnassa ollessani toimin muun muassa ryhmänohjaajana nuorille työttömille. Ryhmä toimi pilottina eikä sille ollut määriteltyä prosessikuvausta. Ryhmän tarkoituksena oli kartoittaa nuorten tulevaisuuden suunnitelmia ja antaa uusia näköaloja nuorten arkeen sekä tukea heitä elämänhallinnassa. Työskennellessäni nuorten kanssa huomasin, että monelle heistä tuotti vaikeuksia sitoutua kahdesti viikossa neljä tuntia kestävään ryhmätoimintaan. Ryhmän toimintaan kuului myös yksilöhaastatteluja ja näissä haastatteluissa tuli ilmi, että monella nuorella oli diagnosoitu masennus. Osalla oli lisäksi päihteiden tai muiden riippuvuuksien kanssa ongelmia masennuksen lisäksi. Nuori saa diagnoosin ja masennuslääkkeet mutta ei terapiaa. Luin Pekka Saurin kirjoituksen siitä, että terapiakorvauksia ei ole nostettu Suomessa kahteen vuosikymmeneen. Kelalta saa korvauksena 37€ kerrasta ja terapiakäynti maksaa yleensä 60-80€. Miten kukaan pystyy maksamaan sen työttömyyskorvauksista tai toimeentulosta? Ihmisen pitäisi pystyä käymään töissä saadakseen maksettua terapian, mutta kolikon toinen puoli on se, että jos ihminen on työkykyinen, ei Kela korvaa terapiaa. Minua itseäni ihmetyttää se, että on laskettu kokonaiskustannus sille, jos nuori eläköityy. Silloin puhutaan 1,2 miljoonan menetyksestä yhteiskunnalle. Miten paljon vähemmällä päästäisiin, jos nuoret aikuiset saisivat terapiaa ja näin heidän ei ”tarvitsisi” jäädä eläkkeelle, vaan he pystyisivät osallistumaan työelämään. Voisin ajatella, että tämä toisi myös nuoren elämään voimaatumista. En usko, että kukaan valitsee tarkoituksella masennusta tai päihteiden käyttöä. Työssä oleminen tuo elämään vakautta ja sosiaalisia kontakteja. Tilastot kertovat, että vuonna 2011 jäi 2 044 alle 30-vuotiasta nuorta työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi. (Kela) Mistä johtuu nuorten suuri määrä masennusta sairastavana? En tiedä pystyykö kukaan vastaamaan tuohon kysymykseen. Osa sanoo, että nuorilla on liikaa vaihtoehtoja tulevaisuutta miettiessä, osa taas on sitä mieltä, että nuoret ovat nykyisin pullamössöä. Osa taas on sitä mieltä, että kotoa saadut arvot ja työmoraali vaikuttuvat nuoren elämään. Sossusta saa rahaa liian helposti. Osaltaan tuo varmaan pitää paikkansa, sillä ainakin itse huomasin ryhmiä ohjatessa, että monilla nuorilla ei ollut edes halua osallistua työelämään. He saivat tarpeeseensa rahaa sossusta ja tulivat toimeen vähemmällä. Toisaalta taas osalle työnteko tai koulutus olisi ollut suuri asia, mutta ilman hyviä papereita tai kokemusta ei ollut mahdollista päästä mihinkään. Monet nuoret ovat ylisukupolvisia työttömiä ja ehkä juuri tämä on se asia missä muutoksen pitäisi tapahtua? Nuorten kanssa jutellessa tuli myös ilmi se, että totta kai tuo jatkuva jouten olo ja torjumiseksi tulo koulun tai työpaikkojen taholta vaikuttaa itsetuntoon ja aiheuttaa masennusta. Monella nuorella olikin lääkitys masennukseen. Mediassa on näinä päivinä ollut juttua siitä, myönnetäänkö lääkitystä liian heppoisesti ja mitkä ovat niiden sivuvaikutukset. Voin todella uskoa sen, että lääkkeiden sivuvaikutuksilla on merkitys nuoren hyvinvointiin. Nuori ei itse sivuvaikutuksia välttämättä huomaa ja vanhemmat ovat vain tyytyväisiä, kun nuori ”syö” lääkettä masennukseen. Kauhistelin itse, kun luin alla olevaa artikkelia, että todellakin nuoren tila voi mennä huonompaan lääkkeiden aloittamisen jälkeen ja tähän kun lisätään päihteet, niin nuoren tila ei varmastikaan kohene. Artikkelissa kerrottiin, että serotoniinipohjaisten masennuslääkkeiden sivuvaikutuksena oleva aggressiivisuus lisääntyy päihteiden alaisena. Tähän asiaan ajankohtaisena on se, että monet viimeaikaisista kouluampujista ovat käyttäneet masennuslääkkeitä, joissa on ollut vahvoja sivuoireita. Itseäni, kohta kolmen lapsen äitinä, huolestuttaa se, että mitä jos huomaan omassa lapsessani huolen aiheita, mutta en saisi häntä terapiaan tai en pystyisi maksamaan sitä ja lapselleni vain työnnettäisiin masennuslääkettä toisensa perään. En tarkoita tällä sitä, että vastustan lääkkeiden syömistä vaan mielestäni lääkityksen ja terapian pitää kulkea käsikädessä toisiaan tukien. Tietenkään ei ole sanottua, että nuori jaksaisi käydä terapiassa tai ”kemia” terapeutin kanssa natsaisi, jotta terapiasta olisi merkittävää hyötyä. Lehdissä on myös ollut kommentteja, että masennuslääkkeitä määrätään hyvin helposti terveyskeskuksissa. Tästä olen aivan samaa mieltä, sillä ystäväni meni aikoinaan terveyskeskuslääkärille, kun oli väsynyt ja elämäntilanteessa tapahtunut isoja muutoksia mm. asumusero. Lääkäri oli ehdottanut ”hoidoksi” vain masennuslääkkeitä, joita ystäväni ei halunnut syödä. Tästä oli tullut ihan väittely heidän välillään ja ystäväni ihmetteli lääkärin asennetta. Psykiatrit sanovat, että masennuslääkkeitä määrätään ihan liikaa. Lopuksi laitan Kelan lukuja: Suomessa on 13 000 nuorta työkyvyttömyyseläkkellä. Heistä reilut 10 000 mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi. Alle 30-vuotiaiden keskimääräinen kokonaiseläke on 708 euroa kuussa. Vuonna 2011 Kelasta maksettiin nuorten työkyvyttömyyseläkkeitä noin 89 miljoonaa euroa. Eikö tässä tarttis tehrä jotakin? Milla, kirjoittaja opiskelee Sosionomi (Ylempi AMK)-tutkintoa Blogissa viitatut lähteet Pekka Saurin kirjoitus Masennuslääkkeitä nuorille: 1. artikkeli ja 2.artikkeli
Kuka välittää?
Viimeaikoina lastensuojelun tilanne on puhuttanut mediassa niin asiantuntijoita kuin kansaakin. Erityisesti ”Erikan tapaus” herätti keskustelua ja ihmetystä lastensuojelun toiminnasta ja tilasta. Suuri kysymys on ollut, miksei lastensuojelu kyennyt pelastamaan Erikaa? Erikan tapauksen myötä on uutisoitu paljon lastensuojelun vähistä resursseista; yhdellä lastensuojelun sosiaalityöntekijällä saattaa olla jopa yli 100 asiakaslasta. Sosiaalityöntekijät sanovat usein, että aikaa lapsen tapaamiseen ja lapsen äänen kuulemiseen ei yksinkertaisesti ole. Tämä näkyy niin avohuollossa kuin sijaishuollossa. Selvää on, ettei sosiaalityöntekijällä ole mahdollisuutta tuntea sadan lapsen tilannetta hyvin, eikä perhettä perinpohjaisesti. Sosiaalityöntekijän työaikaa kuluu usein akuutissa tilanteessa olevan perheen ja lapsen tilanteeseen perehtymiseen ja asioiden hoitamiseen. Perhe. joka ei ole akuutin avun tarpeessa jää helposti vähemmälle huomiolle ja saattaa jäädä pitkäksikin aikaa ilman tarvitsemaansa apua. Toisaalta sosiaalityöntekijät ovat usein niin ylikuormitettuja, että työkyky saattaa olla alentunut. Työtä ei myöskään koeta välttämättä mielekkääksi ja moni sosiaalityöntekijä miettii työpaikan vaihtamista ja vaihtaa sitä usein. Lastensuojelua on vaadittu resursoitavaksi paremmin; tarvetta sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien lisäämiselle on kaikissa kunnissa. Selvää on, että lastensuojelutyötä ei ole mahdollista hoitaa nykyisillä resursseilla, mutta on vaikeaa uskoa, että kunnat pystyvät vastaamaan tarpeeseen ja lisäämään työntekijä resursseja lyhyellä aikajänteellä. Yhteiskunnan taloudellinen tilanne vaatii säästöjä kaikilla sektoreilla, eikä voida olettaa että sosiaaliala saisi tässä tilanteessa isoimman palan kakkua. Kysymykseksi nouseekin, miten pärjätään ja miten vastataan kasvavaan lastensuojelun tarpeeseen olemassa olevilla resursseilla? Sosiaalihuoltolain uudistuksen tavoite on siirtää sosiaalihuollon painopistettä korjaavasta ehkäisevään toimintaan. Nykyinen sosiaalialan henkilöstöresurssi riittää akuuttiin korjaavaan työhön, jos siihenkään, ainakin päihde- ja mielenterveyspalveluissa ja lastensuojelussa. Ennaltaehkäisevä työ ja varhainen tuki vaatii kunnilta merkittävää panostusta resursointiin; tarvittaisiin 3400 henkilöä lisää. Useiden kuntien taloudellinen tilanne on heikko, ellei peräti todella huono. Mietityttää miten kunnat kykenevät vastaamaan tähän haasteeseen. Ennaltaehkäisevän työn tulokset näkyvät vasta pidemmällä aikavälillä ja siihen asti on tehtävä enenevässä määrin korjaavaa työtä ennaltaehkäisevän työn rinnalla. Samaan aikaan palvelun tarve kasvaa ja suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle työntekijöiden vaihtuvuus kasvaa. Palvelun tulee kuitenkin olla laadukasta ja asianmukaisesti toteutettua, siinäpä haastetta! Kansalaisvastuuta Sillä aikaa kun odottelemme sosiaalityön resurssien lisääntymistä, on meillä jokaisella kansalaisella velvollisuus välittää toisistamme ja reagoida tilanteen niin vaatiessa. Varhaista viranomaisen antamaa tukea olisi mahdollista ainakin osittain korvata lähimmäisen antamalla tuella ja avulla. Sen sijaan, että suljetaan silmät siltä mitä esimerkiksi naapurissa tapahtuu ja luotetaan siihen, että viranomainen puuttuu tilanteeseen, tulisi jokaisella meistä olla kansalaisrohkeutta puuttua esimerkiksi lapsen kaltoinkohteluun, mikäli siihen on aihetta. Kuvitelma ei kuitenkaan ole, että viranomaistyö voidaan korvata kansalaistoiminnalla, mutta vahva usko on siihen, että yhteisöllisyyden lisääntyminen ja yleinen asennemuutos voisi vähentää lastensuojelun tarvetta yhteiskunnassamme. Heine ja Katri, kirjoittajat opiskelevat Sosionomi (Ylempi AMK)-tutkintoa Lue lisää Sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudistus- työryhmän ehdotukset Oikeusministeriö: Riskin arviointia ja vaaran torjumista – lastensuojelun käytännöt huolen ilmapiirissä. Lastensuojelun arkea: Tamperelainen-uutinen Lastensuojelun arkea: MTV3 uutinen
Resurssit kohdalleen ennaltaehkäisevän lastensuojelun vahvistamiseksi!
Lapsiperheiden hyvinvointi ja sen tukeminen on aihe, joka nousee hyvin useasti otsikoihin ja yleiseen keskusteluun. Lastensuojelun nykytila on tuottanut huolta siinä määrin, että esimerkiksi Sosiaali- ja terveysministeriö perusti syyskuussa 2012 ulkopuolisista asiantuntijoista koostuvan työryhmän selvittämään kuntien perhetyön ja lastensuojelun tilannetta ja laatimaan kehittämis-ehdotuksia lastensuojelun toimivuuden parantamiseksi. Kuntaliitossa arvioitiin, että lastensuojelun tilanteen arviota ja kehittämisehdotuksia lastensuojelun toiminnan ja vaikuttavuuden parantamiseksi olisi syytä kysyä suoraan kunnilta. Tätä varten Kuntaliiton sosiaali- ja terveysyksikössä laadittiin kysely, joka lähetettiin marraskuussa 2012 kaikille lastensuojelun järjestämisestä vastaaville kunnille ja yhteistoiminta-alueille. Myös Talentia esittää lastensuojelun pelastusohjelman pikaista laatimista sekä Lastensuojelun keskusliitto on tuonut oman kannanottonsa ja huolensa lastensuojelun nykytilaan. Viime vuosina on paljon ollut keskustelua säästöistä ja valitettavasti näitä säästöjä on tehty paljolti juuri lapsiperheiden palveluista ja ennaltaehkäisevästä työstä, jonka seurauksia tänä päivänä näemme yhteiskunnassamme lastensuojelun ylikuormittuneena, huostaanottojen kasvaneena määränä ja lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntymisenä. Lastensuojelun ennaltaehkäisevän työn merkitys ja hyvinvointipalveluihin panostaminen lapsiperheiden kohdalla, merkitsisi pidemmällä aikavälillä hyvin paljon säästöjä ja korjaavan työn osuus jäisi näin vähäisemmäksi. Suunnan muuttamiseksi tarvitaan paljon suunnitelmallista ja pitkäjänteistä työtä, sekä palveluiden tehostamista. Sote - uudistuksen myötä ennaltaehkäisevän ja korjaavan palvelun yhdistyminen samoihin osastoihin oli keskeinen uudistus. Miten tämä tulee näkymään lastensuojelun suuntaamiseksi ennaltaehkäsevään suuntaan? vai tuleeko? Paljolti tiedostetaan että jotain on tehtävä. Mikä keinoksi? Peruspalvelujen tehostaminen ja kehittäminen huomaamaan perheiden tilanteita ennen kuin ongelmat perheessä vaikeutuneet. Lastensuojelussa huostaanottojen määrät ovat vuosi vuodelta kasvaneet ja huoli lapsen tilanteesta yhä useammassa perheessä on todellinen. Tästä on keskusteltu jo kauan. Olisiko nyt uudistuksen myötä todellisten tekojen aika? Mistä voimavarat - on kait keskeinen kysymys? Korjaavassa lastensuojelussa on valtaisa työn paine jo nyt ja töitä tehdään äärirajoilla. Paineita on palvelujen kokonaiskehittämiselle ja yhteistyön tehostamiselle eri toimijoiden ja ammattilaisten välillä. Lastensuojelun todelliselle muutostyölle tarvitaan nyt uudenlaisia toimia, tehdä asioita vaikuttavammin ja väliintulona aiemmin kuin ennen. Tässä haastetta kerrakseen uuden organisaation johdolle! Sosiaalihuoltolain uudistuksessa painotetaan voimakkaasti ennaltaehkäisevän työn merkitystä ja resurssien lisääminen tähän työhön nähdään tärkeänä, niin että asiakasperheiden tilanteita voidaan arvioida kokonaisvaltaisesti heidät mukaan ottamalla työskentelyyn. Suunta on vihdoinkin kääntynyt siihen, mitä sen olisi pitänyt olla jo paljon aikaisemmin. Kustannusten lisääntyminen nähdään vihdoinkin pidemmällä aikavälillä kannattavammaksi vaihtoehdoksi. Herää kuitenkin kysymys siitä, kuinka tämä käytännössä tulee olemaan mahdollista toteuttaa, kun korjaavaan työhön ei tällä hetkelläkään lastensuojelussa riitä resurssit? Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ja muut ammattiryhmät turhautuvat työssään, koska eivät pysty tekemään työtään laadukkaasti suurien asiakasmäärien vuoksi. Työntekijöiden suuri vaihtuvuus lisää haastetta jo tällä hetkellä lastensuojelu työhön ja nyt uudessa sosiaalihuoltolain uudistuksessa puhutaan työntekijöiden lisäämisestä alalle. Mielenkiintoista nähdä kuinka tämä tullaan toteuttamaan? Ajatuksena ja suuntana erinomainen. Esille tuomaamme näkökulmaan lastensuojelun tilasta, suosittelen tarkemmin asiaan tutustumista, alla olevien linkkien kautta. Huolemme tuskin aiheeton. Heidi Kontkanen ja Anu Sin, sosiaalialan Yamk opiskelijat Lue lisää Lastensuojelun keskusliiton tiedote Talentian lastensuojelun pelastusohjelma Kuntaliiton tiedote
Työttömien aktivointi ja kuntoutus ovat merkityksellisiä, vaikka ei työllistyisikään
Työvoimakoulutusten ja ammatillisten kuntoutuskurssien tavoitteena on asiakkaiden työllistyminen. Toimintaympäristö on haasteellinen; yhteiskunnassa käynnissä olevat muutokset vaikuttavat myös työelämään. Työntekijän pitää nopeasti oppia ja hallita monia asioita ja luovia sutjakkaasti projektiluonteisesti tehtävästä toiseen. Vaikka työnantaja tarjoaa työtä vain pätkissä, työntekijöiltä odotetaan sitoutumista ja omistautumista. Samanaikaisesti kun ansiotyön merkitys korostuu ja työurien pidentäminen on tavoitteena, työelämään kiinnittyminen on yhä haastavampaa. Tehokkuus- ja tuottavuusajattelu sysää ihmisiä pois työmarkkinoilta; työelämässä ei pärjää, mikäli työkykyä ja oppimista rajoittaa vamma tai sairaus, oma osaaminen ei ole ajanmukaista tai oppiminen on haasteellista. Monet jäävät välitilaan; odottamaan mahdollista eläkepäätöstä erilaisten kuntoutus- ja aktivointitoimenpiteiden viidakkoon. Yhteiskunnan viesti näille ihmisille on ristiriitainen; panostasi ei tarvita työelämässä koska et pärjää sen tahdissa, mutta viranomaispäätösten Kelan ja työeläkelaitokset mukaan olet työkykyinen. Kriittisten näkökulmien rinnalle haluan tuoda esille muutamia havaintojani työarjestani ohjaavana kouluttajana työvoimakoulutuksissa ja ammatillisessa kuntoutuksessa. Oman työn merkityksellisyyden oivaltamien ja pysähtyminen perusasioiden äärelle on tärkeää ammatillisen kasvun ja työhyvinvoinnin kannalta. Lisäksi on hyväksyttävä ja siedettävä auttamis- ja ohjaustyön keskeneräisyys ja ulkopäin, omasta työorganisaatiosta ja laajemmin yhteiskunnasta, tulevat vaatimukset. Yksittäisenä työntekijänä en voi muuttaa vallitsevia rakenteita ja olosuhteita. Tämän vuoksi pyrin motivoitumaan ja löytämään ratkaisuja ohjaustyöhön eettisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän näkemyksen pohjalta. Työttömille suunnatuista aktivointitoimenpiteistä ja kuntoutuksen vaikutukset voivat olla yksilölle merkityksellisiä, vaikka tulokset eivät ole mitattavissa yhteiskunnassa vallitsevan taloudellisen tehokkuus- ja hyötynäkökulman kautta. Työntekijältä vaaditaan rohkeutta kyseenalaistaa ympäristön, työnantajan ja toisinaan myös asiakkaan arvoja ja asenteita. On varottava asettumasta moraalinvartijan rooliin, kun ihmisten hätä on suuri ja kamppaillaan jokapäiväisestä ruuasta. Mielestäni on kuitenkin tärkeää pohtia työttömyyttä syrjäytymisen näkökulmasta; esimerkiksi pitkäaikaistyötön ei välttämättä koe itse olevansa syrjäytynyt, mutta taloudellinen niukkuus tekee hänen elämästään erilaista verrattuna työssäkäyviin kansalaisiin. Kokemus syrjäytymisestä voi tulla siitä, että ei yllä valtavirran arvomaailman mukaiseen elämäntapaan. Eikö arvomaailmamme ole silloin vinksallaan? Kouluttajan roolissa toimin asiakkaan kumppanina ja edunvalvojana luoden yhteyttä eri viranomaistahojen välille asiakkaan tarvitsemalla tavalla. Ratkaisukeskeinen ja palveluohjauksellinen työote lisää asiakkaiden hallinnan tunnetta sekä lisää osallistumismahdollisuuksia. Voimavarojen ja omien vahvuuksien löytyminen voi toimia itsetuntoa kohottavana asiana. Tällöin on kuitenkin saavutettu jotain tärkeää. Esimerkiksi kokemus sisällökkäästä arjesta työttömyyskausien jälkeen voi olla ensimmäinen ja tärkeä askel kohti työllisyyttä. Toimenpiteisiin osallistuminen ei aina johda pysyviin ratkaisuihin tai yhteiskunnan kannalta tehokkaaseen lopputulokseen. Mikäli asiakkaan rajoitukset estävät täysipainoisen työelämään osallistumisen, mielekäs tekeminen voi löytyä harrastustoiminnasta ja osallistumisesta. Edellä kuvaamani esimerkit ovat yksi tapa tarkastella asiaa. Iso kysymys on työttömien sosiaalisten oikeuksien ja valinnanvapauden kaventuminen. Tarvitaan vahvoja kannanottoja ja konkreettisia muutosehdotuksia. Olisiko perustulosta ratkaisuksi? Kaisa Priiki, kirjoittaja opiskelee Sosionomi (Ylempi AMK) -tutkintoa Lisätietoa: Helne, Tuula – Hirvilammi, Tuuli – Laatu Markku 2012. Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla. Helsinki: Kelan tutkimusosasto Hirvilammi, Tuuli - Laatu Markku (toim.) 2008. Toinen Vääryyskirja. Lähikuvia sosiaalisista epäkohdista. Helsinki: Kelan tutkimusosasto Kalela, Jorma 2013. Ihmisen toimeliaisuus lisääntyisi perustulon avulla. Helsingin Sanomat 25.3. A 5. perustulo.org
Sä tiedät miltä musta tuntuu! -ammattiin opiskelevien nuorten hyvinvointi
Hei hei, mitä kuuluu... sä tiedät miltä musta tuntuu! Ammattiin opiskelevien nuorten opinnot keskeytyvät usein. Aivan liian usein. Pääkaupunkiseudulla vielä useammin kuin muualla Suomessa. Syitä opiskelun keskeytymiseen on tietysti monia. Osalle keskeytymisen syynä on väärä valinta ja sopimaton koulutusala, mutta on paljon opiskelijoita, jotka jättävät opinnot kesken elämäntilanteessaan olevien haasteiden tai arjenhallinnan puutteiden vuoksi. Kun nuoret eivät tiedä kenen puoleen kääntyä, avun hakemisen kynnys voi nousta ylitsepääsemättömän korkeaksi ja opintojen jatkaminen tuntuu liian vaikealta. Oikea-aikaisella tuella ja konkreettisella avulla voidaan mahdollistaa opintojen jatkuminen ja nuoren elämän tilanteen selkiytyminen. Olen vuoden seurannut ammattiin opiskelevien nuorten elämää läheltä työskennellessäni Armi-arkiohjauksen malli -hankkeessa arkiohjaajana. Olen myös päässyt tekemään niitä konkreettisia tekoja, joilla näitä opiskelijoita voidaan tukea. Armi-hankkeessa on kehitetty uudenlainen opiskelijahuollon malli, arkiohjaus. Arkiohjauksen tavoitteena on tavoittaa mahdollisimman varhain tuen tarpeessa olevat opiskelijat, sitouttaa heidät opintoihin ja näin vähentää opintojen keskeytymisiä. Stadin ammattiopistossa arkiohjausta on tehty syksystä 2010 asti ja tällä hetkellä meitä arkiohjaajia työskentelee neljä. Merkittäviä kohtaamisia käytävillä Arkiohjaajien työssä keskeistä on jalkautua opiskelijoiden pariin, olla helposti lähestyttävä aikuinen ja kohdata nuori. Arkiohjaajat auttavat opiskelijoita niin opiskeluun kuin muuhunkin nuoren elämään liittyvissä asioissa. Lähtökohtana on, että jokaisen asia on yhtä tärkeä. Toisen opiskelijan arkea kuormittaa kohtuuttomasti vaikeus löytää oikeita luokkia ja toisen tuhansien eurojen pikavippivelat, silti seuraukset voivat olla hyvin samankaltaiset, jos apu jää oikealla hetkellä saamatta. Toki oppilaitoksissa on opiskelijoita, joille on kasaantunut ongelmia ja tilanteen korjaaminen vaatii aikaa ja useiden ammattilaisten yhteistyötä, mutta suurin osa opiskelijoiden ongelmista ratkeaa arkisissa kohtaamisissa koulun käytävillä. Se vaatii kuitenkin sen, että oppilaitoksissa on työntekijöitä, jotka ovat kiinnostuneita nuorista itsestään ja haluavat toimia heidän parhaakseen. ”Mitä sulle kuuluu?” on tärkeä kysymys, joka ammattioppilaitoksen arjessa jää liian usein kysymättä. Sen kysymyksen esittäminen voi olla opiskelijalle hyvin merkityksellistä, mutta edellyttää, että kysyjällä on myös aikaa kuunnella mitä opiskelijalla on sanottavana. Oman kokemukseni mukaan vastaus on yleensä paljon enemmän kuin ”ihan hyvää”. Oman aikuiselämänsä kynnyksellä olevat opiskelijat kaipaavat aikuisen tukea pohtiessaan omaa elämäänsä, valintojaan ja pulmiaan. Siinä elämänvaiheessa omat vanhemmat eivät aina ole se mielekkäin vaihtoehto, jonka puoleen kääntyä mieltä askarruttavien kysymysten kanssa. Siksi onkin hyvä, että myös oppilaitoksista löytyy ammattilaisia opiskelijoiden tueksi. Askeleen edellä uutta lakia Uusi oppilas- ja opiskelijahuoltolaki on tulossa voimaan vuoden 2014 alussa. Uuden lain tavoitteena on siirtää oppilas- ja opiskelijahuollon painopistettä ennaltaehkäisevään ja yhteisölliseen työhön nykyisen yksilöpainotteisen korjaavan työn sijaan. Lakiesityksessä sanotaan, että nimenomaan ”toimivilla ja ennaltaehkäisevillä opiskelijahuollon palveluilla voidaan tukea kaikkien opiskelijoiden suoriutumista opinnoissa.” Totuus kuitenkin on, ettei pelkästään uusi laki vielä takaa toimivaa opiskelijahuoltoa, vaan tarvitaan ajattelutapojen ja asenteiden muutosta sekä uusia toimintatapoja. Armi-hankkeessa olemme työskennelleet uuden lain hengessä jo ennen lakiesitystä. Yksilöllisen, matalan kynnyksen tuen lisäksi, olemme hankkeen aikana kehittäneet oppilaitoksiin erilaisia käytäntöjä opiskelijoiden viihtyvyyden, hyvinvoinnin ja yhteisöllisyyden lisäämiseksi. Tällaisia toimintoja ovat esimerkiksi arjenhallintaryhmät, kahvila- ja välituntitoiminta, työnhakuohjaus ja erilaiset tapahtumat. Kaikissa näissä keskeistä on opiskelijoiden tarpeisiin vastaaminen, ajan antaminen sekä epäviralliset kohtaamiset oppilaitoksen arjessa. Uusien käytäntöjen kehittäminen edellyttää, ennakkoluulotonta asennetta ja rohkeutta kokeilla uutta. tämänkaltaista työotetta tullaan tarvitsemaan jatkossakin oppilaitoksissa, jotta opiskelijahuoltotyön nokka saadaan käännettyä kohti ennaltaehkäisevää työtä. Viedäänkö amiksilta tikkari? Armi-hanke on nyt päättymässä, eikä varmuutta työmuodon jatkumisesta ole. Arkiohjauksesta on saatu hyvää palautetta, ja mikä tärkeintä, opiskelijat ovat kokeneet arkiohjaajat tärkeäksi tueksi opiskeluarjessa. Tuntuu hullulta, että kolme vuotta kehitetään toimintamallia ja todetaan, että työ on hyvää, toimivaa ja vielä sellaista jota uusi laki peräänkuuluttaa ja sitten se unohdetaan. Toivottavasti tämän työtavan merkitys ymmärretään opetusvirastossa ja jatkossakin osataan hyödyntää sosionomien ammattitaitoa Stadin ammattiopiston opiskelijoiden tukena. Toivon, ettei amiksilta viedä tätä tikkaria, vaikka se rahakirstunvartijoilta helposti käykin. Kuka nämä opiskelijat sitten kohtaa? Emma Rantanen, Arkiohjaaja, Armi-arkiohjauksen malli -hanke, sosionomi YAMK opiskelija Lue lisää aiheesta Armi-projektin nettisivuilta Opiskelijahuollon kehittäminen
”On vaikea opettaa, kun pari oppilasta konttaa pitkin luokan lattiaa”
Matemaatikko Bascalin ajatuksenjuoksua hyvinvoinnin kysymyksissä kuvaa kehittämänsä Rulettipeli 1600 –luvulta. Idea ei ole nimittäin laisinkaan vanhentunut tämän päivän arkeen tuotuna. Ruletissa pelaajat pyrkivät veikkaamaan kuulan pysähtymiskohtaa pyöritettävässä rulettipelissä, jossa osuma on suunnitelman ja sattuman summa. ”Roulette..pieni pyörä” voi olla pelaajille samanaikaisesti toisen onni ja toisen epäonni, mutta peli on mielenkiintoinen kaikille pelaajille. Näin voi olla elämä myös tässä ”suuressa maailman pyörässä” – onni tai epäonni, mutta silti se on mielenkiintoinen kaikille täällä kulkijoille. Hyvinvointi- ja talouspolitiikka Suomessa on otsikoitu viimeaikoina talouden hiipumista. Mediassa on puhuttu, että talouskasvu on saatava nousujohteiselle uralle, jotta siitä versoisi positiivisia asioita. Työllisyys paranisi ja ostovoima kasvaisi, kun talous saataisiin nousuun. Näin syntyisi positiivinen kierre, joka vahvistuisi vahvistumistaan. Kansalaiset uskoisivat tulevaisuuteen. On sanottu, että suomalainen kestää hyvin vaikeita ja niukkoja aikoja..onkohan nykyisin näin? Seikka joka itseäni on mietittänyt viime aikoina, on se että tarvitaanko hyvinvointiin muutakin kuin taloutta? Jos vaikkapa tarkastelemme lähihistoriaamme, voitaneen todeta, että jokapäiväisen leivän eteen piti muutama vuosikymmen sitten ponnistella huomattavasti enemmän. Hyvä taloudellinen tilanne ei ollut tuolloinkaan itsestään selvää. Olivatko perheet onnellisia ja oliko hyvinvointia? Tällä hetkellä Suomessa asuvilla on lähes jokaisella asunto, puhdas vesi, ruoka, sähkö, vaatteet, televisio, auto ja matkapuhelin. Näitä pidetään itsestään selvyyksinä. Elämästämme on muodostunut ylellisempää tavaroiden määrässä ja laadussakin mitattuna. Myös yhteiskunnan palveluverkko on kehittynyt peruspalveluiden tuottamisesta erikoisosaamisen suuntaan. Näistä parannuksista huolimatta ”kolikon” kääntöpuolena on ollut lasten ja perheiden henkisen pahoinvoinnin jatkuminen ja jopa lisääntyminen, jota kuvaa uutisoinnit voimattomuudesta, tarkoituksettomuudesta ja elämän hallinnan menettämisestä. Eräs opettaja kuvasi tilannetta yleisönosasto -lehtikirjoituksessaan. ”On vaikea opettaa, kun pari oppilasta konttaa pitkin luokan lattiaa”. ”Kertolaskut jäävät toiseksi, kun joku oppilaista itkee ja pohtii ääneen, mikä olisi paras tapa päästä tästä elämän kurjuudesta..” Välittämisen kulttuuria Lasten elämänkenttä on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä merkittävästi. Nykyaika on tuonut tullessaan perustavaa laatua olevia kysymyksiä: Saako lapsi olla lapsi ja voiko aikuinen olla aikuinen? Esimerkiksi lapsen elämään liittyvät ihmissuhteet ovat olleet rajussa muutoksessa viimevuosina. Kodin verkostot ovat samanaikaisesti rikastuneet ja köyhtyneet. Nykyisin lapset voivat olla esimerkiksi suorassa kuva- ja ääniyhteydessä vaikkapa maapallon toiselle puolelle ja samanaikaisesti isän, äidin, sisarusten ja isovanhempien läsnäolo ei ole itsestään selvää. Hyvinvointiselvitykset ovat olleet nykyaikaa kuvaavaa. Lapsiperheiden pahoinvointi ja nuorten syrjäytyminen työelämästä on noussut esille. Nyt olisi tarve vahvistaa yhteiskunnan palveluita ja kehittää erityispalveluita. On mielenkiintoista seurata, lisätäänkö resursseja julkisissa sosiaalipalveluluissa, vai toteutetaanko yksityistämistä laajemmin ja kuulemmeko lisääntyvää ”juustohöylän” suhinaa? Haasteet taloudessa, muutokset perheessä, lapsuudessa, yhteydenpidossa ja elämässä yleensä on luonut tarpeen julkisten palveluiden kehittämisen tämän ajan haasteita vastaaviksi. Kehittämistarpeita on myös toimintatavoissamme. Tarvitsemme uutta otetta ja suhtautumista välittämisen kulttuuriin. Ammattilaisten keskuudessa on tullut tarve kehittää dialogista palvelukulttuuria ja verkostotyötä. Jukka, kirjoittaja opiskelee Sosionomi (Ylempi AMK) -tutkintoa
Lastensuojelussa tarvitaan kirkasta kommunikaatiota todellisuuden kanssa
Päässäni on soinut teatterintekijä Juha Hurmeen taannoisessa lastenkulttuuriseminaarissa lausuma painokas lause: ”Taiteen tavoitteena on kirkas kommunikaatio todellisuuden kanssa”. Tämä mielenrauhaani häiritsevä ajatus yhdistää nyt mielessäni kaksi sosiaalialan pinnalla olevaa täysin erillistä puheenaihetta – lastensuojelun ja taiteen. Kaksi käsitettä, joiden molempien suhde todellisuuteen on oma monimutkainen yhtälönsä, mutta on niillä yhteistäkin – nimittäin juuri tuo kirkas kommunikaatio todellisuuden kanssa onnistumisen ensimmäisenä edellytyksenä. Taiteessa epäonnistuminen kommunikaatiossa johtaa ehkä pinnalliseen teokseen, lastensuojelussa siihen, ettei lapsi tule autetuksi. Jos työn onnistumisen ehto on kirkas kommunikaatio todellisuuden kanssa, niin sitten kehittämisessä on pohdittava kirkasta kommunikaatiota edistäviä keinoja. On selvä, että ensimmäinen askel kommunikaation kirkastamiseen on työntekijöille annettava riittävä aika todellisuuden havaitsemiseen. Mutta tarvitaanko lisää? Tarvitaanko myös mielikuvitusta ja luovuutta, arvoituksia ja selviytymistarinoita, tietoisuutta kammottavasta pahuudesta ja ikuista uskoa hyvän voittoon? Miltä näyttäisi taiteen kehittämä ajattelu? Taidetta käytetään alalla yhä enemmän, mutta lähinnä toiminnallisina menetelminä asiakasryhmien kanssa tai työhyvinvoinnin parantamisessa. Tulisiko taiteella aktiivisemmin myös kirkastaa työntekijän ja todellisuuden välistä kommunikaatiota? Edistyneessä taidekasvatuksessakaan ei nimittäin enää välttämättä opeteta sitä, mitä taide on, vaan opetetaan näkemään kuin taiteilija. Olen työhistoriani takia erittäin tietoinen siitä, että lastensuojelutyö vaatii raakaa realismia, kylmäpäistä laintulkintaa, monipuolista tietoa, objektiivista jalat maassa asennetta ja järkevää organisointia. Mutta samalla tiedän, että lastensuojelun vaikeimpien yhtälöiden ratkaiseminen edellyttää sellaista inhimillistä pääomaa, jota ei teorioista, ohjekirjoista eikä prosessikaavioista lueta. Ohjeilla, teorialla, hyvällä tiedonkululla ja hyvillä vuorovaikutustaidoilla pärjätään lastensuojelutyössä silloin, kun asiakas osaa ja haluaa ilmaista todellisuutensa työntekijöille. Mitä vaikeampiin tilanteisiin lastensuojelun kentällä mennään, sitä enemmän kommunikaatio todellisuuden kanssa kuitenkin samenee ja havainnot lähtevät harhapoluille. Mieli alkaa oikaisemaan yhtälöitä hyvä-paha –asetelmiksi ja katse harhautuu helpoimmin siedettävään vaihtoehtoon. Siirrytään tilaan, jossa työntekijän tärkeimmiksi työvälineiksi nousevatkin kriittinen havainnointi, intuitio, mielikuvatyöskentely ja juonenkehittelytaidot. Kun kommunikaatio on sameaa, sitä on lähdettävä kirkastamaan tulkitsemalla todellisuutta toista kautta; puheen kuuntelun sijasta on havainnointi siirrettävä puheen taakse, on havaittava epäjohdonmukaisuuksia kertomuksissa ja toiminnassa, on kehitettävä ja tutkittava erilaisia hypoteeseja perheen todellisuudesta ja on keskityttävä pitämään harhapoluille houkutteleva juoni koossa. Lastensuojelun karuimmassa todellisuudessa tarvitaankin työprosessissa juuri sellaisia avuja, joita taide kehittää: toisin katsomista, luovuutta, mielikuvatyöskentelyä, intuitiota, kykyä asettua toisen asemaan sekä itseluottamusta. Päästäkseen kirkkaaseen kommunikaatioon todellisuuden kanssa, onkin työntekijällä oltava käytössään tiedon ja taidon lisäksi riittävästi taiteen vapaudella liikkuvaa luovaa inhimillistä kapasiteettia. Lastensuojelun todellisuuden tason työn resurssointi viittaa valitettavasti kuitenkin yhä vahvasti siihen, että lasketaan työntekijöiden hahmottavan todellisuuden valvontakameran kuvaa kevyesti vilkaisemalla. Näin ei ole, eikä toivottavasti koskaan tule olemaan. Näin katsoi lastensuojelun kehittämistä tänään sosionomi ylemmän amk:n opiskelija Tuija Salovaara, jonka käsitys todellisuudesta on arvatenkin muotoutunut työssä sekä lastensuojelun että soveltavan taiteen kentillä. Lisää lastensuojelun ajallista todellisuutta tästä linkistä: Talentian lastensuojelun pelastusohjelma
Työvoimapalveluiden tuulet ovat puhaltaneet työpajoille saakka
Nuorten työllistämistoimissa ovat puhaltaneet vuoden vaihteesta alkaen uudet tuulet. Vuoden alusta voimaan tullut yhteiskuntatakuu on velvoittanut, että kaikille alle 25-vuotiaille on tarjottava työ-, harjoittelu-, opiskelu-, tai työpajapaikka kolmen kuukauden sisällä työttömäksi ilmoittautumisesta. Lisäksi kaikille peruskoulun päättäville taataan opiskelupaikka ja alle 30-vuotiaat vastavalmistuneet saavat tukea työllistymiseen palkkatuen kautta. Tähän samaan aikaan voimaan astui uusi työvoimapalvelulaki ja sen myötä nuorten työllistämistoimia pantiin uuteen uskoon ja työvoimapalveluja pyrittiin nuorten osalta tehostamaan. Työharjoittelu ja työelämävalmennus poistuivat käytöstä ja niiden tilalle tuli työkokeilu. Yhteiskuntatakuun tuulet ovat olleet navakan oloisia ja purjeiden levittäjäksi on huudettu useita tahoja; muun muassa elinkeinoelämän, työmarkkinajärjestöjen, kolmannen sektorin, nuorisopalveluiden ja työpajojen toimijoita. Uusien tuulien myötä on vaikuttanut, että työ- ja elinkeinotoimistollakin on ollut hankaluuksia laittaa pääpurje oikeaan kulmaa. Yle ehtikin jo 25.3.2013 uutisoida, että nuorisotakuu vaikuttaa täydelliseltä flopilta. Uutisen mukaan nuorten työpajoille tulemista hankaloittaa aiempaa tarkemmin määritellyt ehdot, esimerkiksi se, että nuoren täytyy tarkasti tietää, mihin alalla aikoo suunnata. Uuden työvoimapalvelulain tullessa voimaan, että aluksi olikin epäselvyyksiä, millä ehdoin ja kuka pajalle voi tulla työkokeilijaksi. Keskustelua aiheutti esimerkiksi se, voiko ammattiin valmistunut osallistua työkokeiluun ollenkaan. Nuorten työpajatoiminta on laineilla keikkuen pyrkinyt sopeuttamaan kulkuaan vallitseviin olosuhteisiin. Aluksi tilanne näytti hakevan suuntaa rajustikin, mutta on sittemmin jo rauhoittunut. Pajalle on hakeutunut juuri niitä nuoria, jotka pajatoiminnan tarjoamaa eriammattialojen työkokeilua eniten tarvitsevat. Pajalle on saapunut nuoria, jotka eivät vielä ole löytäneet opiskelupaikkaa, omaa alaansa, ovat jo pidempään olleet työttömänä ja kynnys kotiovella on päässyt nousemaan turhan korkeaksi – nuoria, joiden elämää painaa moni muukin asia kohtuuttomasti kuin vain se, ettei heillä ole töitä tai opiskelupaikkaa. On ollut helpottavaa, että myös ne ammattiin valmistuneet nuoret jotka ovat olleet pidempään työttömänä, saavat ennakkotiedoista poiketen tulla työpajatoimintaan työkokeiluun. Tämä on vaatinut sen, että myös työ- ja elinkeinotoimistossa osataan tulkita uusien tuulien suuntia oikein ja reivata purjeet oikeaan asentoon. Kun TE-toimistossa osataan tulkita työvoimapalvelulakia tukemaan nuorisotakuuta ja yhteistyö pajatoiminnan kanssa on vuorovaikutteista, ohjautuu pajalle juuri niitä nuoria joiden tarvetta pajatoiminta palvelee parhaiten. Vaihtelevassa tilanteessa luovimalla on saatu kokonaisuudessa suunta pysymään oikeana. Vaikka tuulet puhaltavat ympärillä, ovat nuorten lähtökohdat pajalle tullessa samat kuin ennenkin: saada ehkä hetkeksi paikka, jossa hänet otetaan vastaan, arvostetaan ja tuetaan – paikan, jossa hän pystyy kehittämään taitojaan ja näyttämään osaamistaan. Jotta nuori saa riittävän laadukasta tukea sekä hyvää tuulta purjeisiinsa, täytyy sekä pajaohjaajien ammatillinen osaaminen, että myös psykososiaalisen ohjauksen olla entistä laadukkaampaa. Ohjaustyö vaatii sosiaalialan ammattilaiselta paljon. Se vaati ajankohtaisen lainsäädännön tuntemista, yhteiskunnallisen keskustelun seuraamista, nuoria koskevien etuisuuksien ja tukien tuntemista, palveluverkoston ja laadukkaan palveluohjauksen tuntemista eikä vähäisempänä, tahtoa nähdä nuoren tilanne, kykyä pysähtyä rohkeasti katsomaan, mikä suunta häntä auttaisi parhaiten. Lainsäädäntöjen ja käytäntöjen muuttaminen, ei muuta sitä perusasiaa, että ammattilaisen tulee kohdata asiakas aidosti, kysyä, kuunnella ja yrittää ymmärtää. Tähän perusasiaan eivät puhurit eikä tuulensuunnan muuttumiset vaikuta. Johannes Saarinen, Kirjoittaja toimii nuorten työpajatoiminnassa työpajakuraattorina ja opiskelee sosionomin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Aiheesta lisää Ylen uutisten nettisivuilta
Lastensuojelu kriisissä?
Lastensuojelun kenttä on kokenut myllerryksiä viime aikoina ja saanut osakseen kovaakin kritiikkiä, joka äärimmillään näyttää kaatuvan yksittäisten työntekijöiden niskaan. On puhuttu lastensuojelun kriisistä. Jäin miettimään keskustelujen pohjalta, voidaanko puhua ainoastaan lastensuojelun kriisistä. Sekä Lastensuojelun Keskusliiton ja Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentian: Olisiko jo tekojen aika? -julkaisussa että Kuntaliiton: Lastensuojelun kuntakyselyn tuloksissa tuli esille, että lastensuojelu usein jää yksin painimaan perheiden pulmien kanssa. Lastensuojelun asiakasmäärät ovat kasvaneet vuosien aikana. Lastensuojelu ei yksinään kamppaile resurssipulan ja lisääntyvien asiakasmäärien kanssa. Lastensuojelun näkökulmasta myös yhteistyökumppaneiden palveluiden saatavuus yskii pahasti , palvelut ovat monien ovien takana esimerkkinä lasten, nuorten ja aikuisten mielenterveyspalvelut. Lastensuojelun omat avohuollon palvelut ovat niin ikään osittain ruuhkautuneet ja perheet joutuvat odottamaan avun saantia. Henkilöstö on ollut tiukoilla viime vuosien kasvavien asiakasmäärien kanssa. Ratkaisuja asiaan on yritetty hakea organisatorisin keinoin esimerkiksi pilkkomalla asiakaspolkuja. Osalle tämä on tuonut helpotusta, kun taas toisaalla työmäärä ja paineet ovat saattaneet lisääntyä. Lastensuojelulain muutos toi toivottua jämäkkyyttä ja läpinäkyvyyttä lastensuojelutarpeen selvittelyyn ja asiakkuuden alkuun. Mitä tapahtuu tämän jälkeen? Paremmalla palkalla saataisiin lastensuojelutyön statusta korostettua, mutta ainoastaan sillä ei ratkaista työntekijäpulaa eikä etenkään työntekijöiden vaihtuvuutta. Työn tekemisen innokkuus ja mielekkyys katoavat ylikuormittuneissa työyhteisöissä. Lastensuojelun asiakasmäärät kasvavat kasvamistaan. Joku ehkä kysyy, tulisiko lastensuojelunasiakkaaksi pääsyn kriteerejä tiukentaa, toisaalla käydään keskustelua vaikeudesta saada apua lastensuojelusta. Perheiden tilanteet ovat usein ehtineet jo kriisiytyä, niin että työskentely perheen kanssa vaatii aikaa: On haasteellista luoda työskentelyyn luottamuksen ilmapiiri tuen ja kontrollin ristipaineessa. Palveluita myös ilman lastensuojelun asiakkuutta Tiukennetaan lastensuojeluasiakkuuden kriteerejä ja siirretään vastuuta peruspalveluihin . Onko tämä mahdollista nyky-Suomessa? Jäisivätkö palvelut saamatta, jos ne poistetaan lastensuojelulain piiristä. Vastuu ja vastuunkanto jäävät mieleen vahvoina sanoina pääministerimme puheista. Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi, että Suomen on kannettava osaltaan vastuu euroalueen talouskriisistä, mutta kannammeko me vastuuta omista lapsistamme ja heidän hyvinvoinnistaan. Löytyisikö meiltä jo nyt perheiden hyvinvointia tukevia palveluita? Voitaisiinko palveluiden ohjautumiseen kiinnittää huomioita? Helsingin lastensuojelun avohuollon palveluvalikko on runsas: avohuollon sosiaalityö, lastensuojelun perhetyö kotiin, nopean puuttumisen perhetyö, lapsiperheiden kotipalvelu, lastensuojelun tukihenkilötoiminta, lomatoiminta, tukiperhe, läheisneuvonpito, taloudellinen ja muu tukeminen, vanhempien vertaistukiryhmiä, sosiaali- ja kriisipäivystyksen nuorisoryhmän palvelut, erityissosiaalityö, maahanmuuttajaperheiden sosiaaliohjaaja ja alle 15-vuotiaiden sosiaaliohjaus. Miksi osaa näistä palveluista ei voi saada ilman lastensuojelun asiakkuutta? Kuntakohtaisia eroja palveluiden järjestämisestä jo löytyy, esimerkiksi Vantaan kaupunki on jo lähtenyt tarjoamaan ilman lastensuojelun asiakkuutta tukihenkilötoimintaa, neuvolan perhetyötä ja perhekuntoutusta. Varhaisemmasta tuesta on paljon keskusteltu ja ennalta ehkäisevää lastensuojelua korostaa myös tuorein lastensuojelulaki. Tulisiko varhaisen tuen palveluiden profiilia nostaa? Helsingin kaupunki voisi mainiosti nostaa leikkipuistotoimintansa ansaitsemalleen jalustalle. Toivottavasti leikkipuistojen arvo nähdään tulevaisuudessakin ja varhaisen tuen palveluita kehitettäessä. Tunnetaanko varhaisen tuen palvelut kunnissa? Kolmas sektori järjestää varhaisen tuen palveluita. Vapaaehtoistyö ja –toiminta ovat siellä tämän päivä juttu. Ray on tukenut paljon hankkeita, joissa haetaan ja koulutetaan vapaaehtoisia. Varhainen tuki ei kuitenkaan saa jäädä vapaaehtoisten tehtäväksi työksi. Vapaaehtoisten rooli on tuoda arvokas lisä ammattihenkilöstön työn rinnalle. Minusta on syytä kysyä, miksi kunnat eivät ole niin vahvasti panostaneet varhaisen tuen palveluiden kehittämiseen kuin järjestöt. Toteutettiin palveluita sitten varhaisessa tuessa, lastensuojelussa tai järjestöissä, yhteistyötä tarvitaan. Tämä on jo yleisesti tiedossa, mutta jostain syystä yhteistyö ei toimi. Innovatiivisia ajatuksia tarvitaan työn ja palveluiden kehittämiseen, mutta ennen sitä tarvitaan innostuneita ja innostavia ihmisiä. Sosiaalialalla työ itsessään on toiminut palkitsevana ja motivoivana, minkä soisi jatkuvan tulevaisuudessakin. Tiedotusvälineet ovat viime aikoina toimineet tehokkaina lastensuojelun ongelmien esiintuojina. Provokatiivista, syyttelevääkin kirjoittelua on kaiketi tarvittu, jotta asiaan havahduttaisiin. Toivottavasti ei jäädä eri osapuolten syyttelyyn, vaan saadaan aikaan myös hyvää.” Ihan tavallisten asioiden” ympäriltä on jo pöly laskeutunut, joten yllätän ja haastan sinut toteuttamaan niitä jatkossa. Minna, Sosionomi (Ylempi AMK) opiskelija Kirjoittaja on työskennellyt vuosia lasten, nuorten ja perheiden parissa kuntasektorilla Lisätietoa lastensuojelun nykytilanteesta: Kuntaliiton kyselyraportti Talentian lastensuojelun pelastusohjelma
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto