Vuosi: 2013
Varhaiskasvattajana toimivan sosionomin osaaminen 100 % käyttöön ennaltaehkäisevässä lastensuojelussa
Kuusi vuotta vanha, ”uusi” lastensuojelulaki edellyttää lastensuojelun lisäksi lasten ja perheiden ongelmia ehkäisevää toimintaa sosiaalitoimen ja koko kunnan muiltakin sektoreilta. Ehkäisevä lastensuojelutyö ei kuitenkaan vieläkään ole lyönyt itseään läpi kaikilla hallinnonaloilla. Uutta varhaiskasvatuslakia on odoteltu useamman hallitusohjelman ajan. Viime aikoina mediassa on käyty - syystäkin - paljon keskustelua lastensuojelun nykytilasta, ja yhä useammasta suunnasta kuuluu vaatimus, että toimintatapoja on muutettava. Lasten ja perheiden palveluissa niin ennaltaehkäisevässä kuin korjaavassakin lastensuojelussa pitäisi paremmin huomioida perheiden muuttuvat tarpeet ja kehittää toimintatapoja, joilla vastata niihin. Tämä ei onnistu yhden ammattikunnan tai toimialan voimin. Jokaisella sosiaali- ja terveydenhuollon ja opetus- ja nuorisotoimen toimijalla on oma vankka asiantuntijuutensa. Aidolla dialogisella yhteistyöllä, luovuutta ja innovatiivisuutta unohtamatta, työkäytänteitä voidaan varmasti uudistaa ja parantaa. Tätä blogia kirjoittaa kaksi sosionomia, joista toinen työskentelee varhaiskasvattajana päiväkodissa ja toinen perhetyöntekijänä lastensuojelussa. On ollut yllättävää huomata, miten kauas samasta ammattikorkeakoulututkinnosta onkaan eriydytty. Päädyimme toteamaan, että jossain kohdassa sosionomikoulutusta on vaihe, jossa ennaltaehkäisevän ja korjaavan lastensuojelun tulevat työntekijät erkanevat omille tahoilleen syventämään ammatillista osaamistaan. Työurat johtavat usein varhaiskasvatukseen tai sosiaalitoimeen. Missä he kohtaavat seuraavan kerran? Herää kysymys, miksei sosionomikoulutuksen saanut työntekijä voisi hyödyntää asiantuntijuuttaan ja mahdollisuutta verkostoitua kollegoiden kanssa niin, että sekä sosiaalitoimiston että päiväkodin toimintaympäristöt olisivat tuttuja? Pitäisikö työntekijöiden toimenkuvia alkaa tarkastella asiakkaan näkökulmasta? Olisiko mahdollista, että lastentarhanopettaja toteuttaisi työssään perhetyötä? Voisiko perhetyöntekijä hyödyntää lapsen varhaiskasvatussuunnitelmaa työssään? Miten kasvatuskumppanuutta toteutetaan silloin, jos perhe joutuu kriisiin ja tarvitaan lastensuojelun tukitoimia? Varhaiskasvatuksessa näkökulma painottuu paljolti pedagogiseen osaamiseen, kun taas perheiden tuen tarpeet siirretään herkästi sosiaalitoimelle. Kuitenkin lastentarhanopettajina työskentelevillä sosionomeilla on osaaminen, valmiudet ja asiantuntijuus kohdata avun tarpeessa oleva lapsiperhe. Sisällyttämällä perhetyötä esim. kotikäynteinä lastentarhanopettajan toimenkuvaan saataisiin palvelut perheiden lähelle ja lisättäisiin työn vaikuttavuutta. Sillä, että päiväkodista tuttu työntekijä vastaisi tuen tarpeeseen ja toimisi rinnallakulkijana haastavissa perhetilanteissa, olisi parhaassa tapauksessa perhettä voimaannuttava ja osallistava vaikutus. Silloin voitaisiin puhua jaetusta asiantuntijuudesta vanhempien ja työntekijän välillä, tai kasvatuskumppanuuden käytännön toteuttamisesta. Perhetyötä päivähoidossa Varhaiskasvatuksessa työskentelee muutamilla paikkakunnilla päivähoidon perhetyöntekijöitä, joilla on sosionomin koulutus. Perheet ohjautuvat matalan kynnyksen periaatteella näihin palveluihin omasta aloitteestaan tai varhaiskasvatuksen henkilöstön kautta. Työmuotoina käytetään kotikäyntien ja keskustelutuen lisäksi verkostoyhteistyötä, vertaisryhmiä, vanhempainiltoja sekä henkilöstön konsultointia. Kokemukset tästä työmuodosta ovat hyviä, mutta nykytilanteessa, kun resursseja ei voida lisätä, uuden ammattiryhmän juurruttaminen varhaiskasvatuksen arkeen on vaikeaa. Keskustelu lastentarhanopettajien toimenkuvasta ja päiväkotien perustehtävästä on kaksijakoista: toisaalla halutaan pitää vahvasti kiinni pedagogisesta työotteesta ja toisaalla ollaan valmiita laajentamaan näkökulmaa myös perheen tukemisen kokonaisvaltaisempaan huomiointiin. Varhaiskasvatuksen koulutusta arvioidaan parhaillaan. Arvioitavana on 21 ammattikorkeakoulua, seitsemän yliopistoa ja 73 ammatillista oppilaitosta. (Lastentarha 2/2013.) Toivottavasti sekä arviointi että uusi varhaiskasvatuslaki tuovat tullessaan selkeyttäviä muutoksia. Lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointipalveluiden kehittämiseen kohdistuu suuria paineita monelta taholta. Perheet odottavat aidosti vaikuttavaa käytännön apua arjen yhä monimutkaistuvampiin ongelmiin. Päättäjät ja lainsäätäjät haluavat suunnata verovaroin kustannettavat, rajalliset palveluresurssit mahdollisimman tehokkaasti. Työntekijät pyrkivät sopeutumaan kulloiseenkin muutostilanteeseen parhaansa mukaan. Käytännössä kuitenkin hyvinvoinnin edistämisen pääkohde, palveluja käyttävä asiakas saattaa kadota pirstaloituneeseen ja vaikeasti hallittavaan asiantuntijakeskeiseen palvelujärjestelmään. Asiakkaan näkökulma tuntuu jäävän kehittämisen ja jatkuvan muutoksen tai sen odottelun jalkoihin. Joskus huomaa miettivänsä, että onko asiakas palvelujärjestelmää varten vai palvelujärjestelmä asiakasta varten? Eerika Lahtinen ja Leena Rinne, Ssionomi (Ylempi AMK) opiskelijoita Aiheeseen liittyvää materiaalia Lastensuojelun Keskusliiton nettisivuilta
Stereotyyppiset mediakuvastot sulkevat maahanmuuttajia kotoutumisen ulottumattomiin
Kiukusta jäykkänä seuraan YLE:n iltauutisia. Uutisissa kerrotaan maahanmuuttajista, joita ei Helsingin maistraatissa merkitä väestötietojärjestelmään, koska heillä ei ole henkilöllisyystodistusta tai heidän henkilöllisyyttään ei voida varmentaa. Ilman rekisteröintiä he eivät voi saada esimerkiksi KELAn tukia tai pankkitiliä. Uutisessa kuvataan kadulla ja kauppakeskuksessa liikkuvia ihmisiä, jotka ovat ulkonäöltään tummaihoisia. YLE:n uutisissa näytetään myös kuvaa Oulun vastaanottokeskuksen ryhmästä, jossa joukko miehiä opettelee suomen kieltä. Uutiseen on haastateltu kahta asiantuntijaa, mutta kumpikaan heistä ei ole maahanmuuttaja. Ei voi olla totta, ajattelen. Uutisten kuvamateriaalissa esiintyvät henkilöt ovat helposti tunnistettavissa, vaikka pyrkimys onkin ollut kuvata heitä takaapäin. Ovatko nämä henkilöt ns. paperittomia? Entä ihmiset vastaanottokeskuksessa? Tiesivätkö he antaessaan lupaa (onhan sellainen?) kuvaamiselle, että kuvamateriaali linkitetään uutiseen, jossa kerrotaan ihmisistä, joilla ei ole henkilöllisyystodistusta? Pohdin mielessäni, että tilanne on aivan sama, kuin oma kuvani liitettäisiin (ilman lupaani) uutiseen, jossa kerrotaan naisten aborteista tai ehkäisystä… Media luo sisältönsä kautta arjen kansalaisuuden rakenteita. Se pystyy näkökulmia rajaamalla ottamaan mukaan, mutta myös sulkemaan ulkopuolelle ihmisiä. Tutkimuksissa ja maahanmuuttajien omissa kokemuksissa toistuvat ajatukset siitä, että median kuvasto on hyvin usein negatiivista, ongelmapainotteisesti tai stereotyyppisesti monikulttuurisuutta kuvaavaa. Juha Siitosen mukaan voimaantumista mahdollistava konteksti on turvallinen ja arvostava. Kotoutuminen puolestaan on niin Suomen lain kuin tutkimustenkin mukaan kaksisuuntaista – siihen vaikuttavat maahanmuuttajien sopeutumisen lisäksi valtaväestön asenteet. Myös yhteiskunnan tulee pystyä kehittymään sen väestöryhmien jäsenten muuttuessa. Vastavuoroista luottamusta pystyy rakentamaan pyrkimällä löytämään vahvuuksia ja ihmisryhmiä yhdistäviä asioita. Onnistuneeseen kotoutumisilmapiiriin voidaankin ajatella kuuluvan maahanmuuttajien arvostaminen. En pysty ymmärtämään, miksi monikulttuurisuuden uutisointi nostaa usein esille vain monikulttuurisuuden haasteita. Ongelmiin keskittyminen rakentaa harvoin luottamusta valtaväestön ja vähemmistöjen välillä. Sari Pietikäisen mielestä vähemmistöryhmien oma media voi olla tapa voimauttaa yksilöitä ja yhteisöjä. Omalla kielellä tuotettu materiaali internetissä tai radiossa voi toimia yhteisöllisen identiteetin rakentajana. Oman kielen kautta ihminen tulee näkyväksi ja osalliseksi yhteiskunnassa ja yhteiskunnasta. Oma media voi olla myös mahdollisuus rakentaa dialogisuutta valta- ja vähemmistöryhmien välillä. Nuoret elävät 2010-luvulla mediassa ja mediasta. Maahanmuuttajanuoret samastuvat malleihin, joita he mediassa (internet, uutiset, elokuvat, tv-sarjat, ajankohtaisohjelmat, mielipidekirjoitukset) havainnoivat. Myönteisten roolimallien esille nostaminen on tärkeää, sillä nuoret pyrkivät löytämään itseään seuraamalla mediaa ja henkilöitä, jotka he kokevat olevan itsensä kaltaisia. Ei ole siis merkityksetöntä, millaista samastumismallia heille mediassa tarjotaan. Mediassa esiintyvät työssäkäyvät ammattilaiset ja elämässään menestyneet maahanmuuttajat voivat kannustaa nuoria pyrkimään elämässään eteenpäin: opiskelemaan ja hakeutumaan työmarkkinoille. Heidän esimerkkinsä luo nuoriin tulevaisuuden uskoa. Millä tavalla erilaisessa kotoutumisen vaiheessa olevat maahanmuuttajat näkyvät mediassa? Kuinka usein he osallistuvat ajankohtaisohjelmiin tai saavat tekstejään julkaistuksi mielipidesivuilla? Suomeen muuttaneet yksilöt ovat hyvin heterogeeninen ryhmä, jossa on mukana eri-ikäisiä, eri syistä Suomeen muuttaneita, eri uskontoja ja kansallisuuksia edustavia ihmisiä. He voivat olla Suomessa jo pitkään asuneita Suomen kansalaisuuden saaneita työssä käyviä ihmisiä sekä ihmisiä, jotka ovat vastikään Suomeen tulleita. Ei siis ole perusteltua, että heidät esitetään mediakuvastoissa stereotyyppisesti, esimerkiksi niin, että yksi maahanmuuttaja valitaan mielipiteineen edustamaan koko vähemmistöryhmää tai että nuorisolle suunnatuissa tv-sarjoissa on ”se yksi pakollinen” stereotyyppisesti käyttäytyvä tai ulkonäöltään muista erottuva vähemmistöedustaja. Maahanmuuttaja saattaa hyvin usein kokea yhden esitetyn, tiettyyn kulttuuriryhmään kohdistuvan uutisen leimaavaksi. Tämä kokemus helposti kumuloituu yksilön kokemusmaailmassa. Median tuottamat stereotyyppiset mallit maahanmuuttajista ovat omiaan luomaan vähemmistöryhmässä kokemusta ulkopuolisuudesta. Valtaväestölle ne antavat luvan suhtautua vähemmistöihin yleistäen. ”Meidän” ja ”muiden” sijaan median tehtävänä olisi kuitenkin synnyttää kuvaa suomalaisuudesta, johon mahtuvat kaikki täällä asuvat ihmiset. Maahanmuuttajia koskevassa ongelmakeskeisessä keskustelussa saattaa riskinä olla myös itseään toteuttava ennuste. Maahanmuuttajatausta ei itsestään selvästi johda esimerkiksi työllisyyshaasteisiin. Kotoutumisesta käydyssä keskustelussa tulisi muistaa, että kotoutuminen on yksilöllinen ja hyvinkin pitkäkestoinen prosessi. Maahanmuuttajat ovat usein parhaassa työiässä olevia koulutettuja ihmisiä, joilla on paljon voimavaroja yhteiskunnassa hyödynnettäväksi. Siksi maahanmuuton mukanaan tuomien haasteiden sijasta olisikin tärkeää keskustella maahanmuuton eduista. Kotoutumislain tarkoituksena on tukea ja edistää maahanmuuttajan kotoutumista sekä mahdollisuuksia osallistua aktiivisesti suomalaisen yhteiskunnan toimintaan. Lain tavoitteena on tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen sekä myönteinen vuorovaikutus eri väestöryhmien kesken. Medialla on valta ja vastuu käsitysten tuottamisessa. Osa myönteistä vuorovaikutusta on se, että valtaväestön pääosin ylläpitämät mediat nostaisivat positiivisia asioita monikulttuurisuudesta sekä valtaväestön ja vähemmistöjen välisistä kohtaamisista esille. Halutaanko yhteiskunnassa median kautta yhä edelleen luoda kuvaa, että maahanmuuttajat ovat ja tulevat aina olemaan ”ulkopuolisia” suomalaisessa yhteiskunnassa, vai olisiko jo aika päästää heidät olemaan näkyvästi osa meitä? Eri väestöryhmien keskinäinen kanssakäyminen on yksi demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan tunnusmerkeistä. Myönteinen asenne maahanmuuttajia kohtaan helpottaa uusien tulijoiden asettumista Suomeen. Siksi myös mediassa pitäisi pyrkiä moninaisempien kuvastojen luomiseen. Ne voivat rakentaa kuvaa monimuotoisesta suomalaisuudesta, johon kaikilla on mahdollisuus identifioitua. Miten me sosiaalialan ammattilaisina voimme huolehtia ja edistää positiivista monikulttuurisuusdiskurssia? (Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, minun ei olisi edes pitänyt tätä kannanottoa kirjoittaa. Parhaimmassa tapauksessa kirjoittajana olisi toiminut kokemusasiantuntija. Minä valtaväestön edustajana tuon esille aina vain välittynyttä tietoa, joka ei ole omakohtaista ja siten täysin aitoa.) Onneksi on myös onnistuneita tarinoita. 1.11.2012 Helsingin Sanomat uutisoi otsikolla Osuuskunta tuo työtä naisille turkulaisesta Golden Daisy -osuuskunnasta, jonka kautta maahanmuuttajanaiset ovat onnistuneet työllistämään itse itseään. Artikkelin onnistunut valokuva hymyilevästä Miatta Sansonista sekä tekstin kautta välittyvä positiivisuus vakuuttavat lukijan monikulttuurisuuden hyödyistä. Hymyillen Sanso toteaa, että ”Hyvä työpaikka tarkoittaa sitä, että on hyvä elämä”. Satu Kinnunen, Sosionomi YLEMPI AMK-opiksleija Lähteet Laki kotoutumisen edistämisestä. Nikunen, Kaarina 2012: Sukupuolittuneet mediakuvastot ja ylirajainen kokemus maahanmuuttajanuorten arjessa. Teoksessa Keskinen, Suvi – Vuori, Jaana – Hirsiaho, Anu (toim.): Monikulttuurisuuden sukupuoli. Kansalaisuus ja erot hyvinvointiyhteiskunnassa. 155-173. Osuuskunta tuo työtä naisille. Helsingin Sanomat 1.11.2012. Shildt, Mari. Verkkodokumentti. Pietikäinen, Sari 2006: Mahdollisuuksien media. Saamen- ja venäjänkieliset tiedotusvälineet yhteisöjensä voimavarana. Teoksessa Martikainen, Tuomas (toim.): Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla. 212-236. Siitonen, Juha 1999: Voimaantumisteorian perusteiden hahmottelua. Oulun yliopisto. Oulun opettajankoulutuslaitos. Väitöskirja. Oulu. Sisäasiainministeriö 2013: Maahanmuuton tulevaisuus 2020. Työryhmän ehdotus. Helsinki, Sisäasiainministeriö, Maahanmuutto. Sisäasiainministeriön julkaisuja 5/2013. Julkaisupäivämäärä 30.01.2013. Verkkodokumentti. Säävälä, Minna 2009: Naisia kotoutumassa Eurooppaan. Vertailevan Femage-hankkeen loppuraportti. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos. Katsauksia E 35/ 2009. Helsinki. YLE:n Uutiset, 18.3.2013. klo 20.30. TV-Uutisten otsikko: Viranomaiset, yhdenvertaisuus. Tekstilinkin otsikko: Ulkomaalaisia kohdellaan maistraateissa eri tavoin – lainmuutosta ei luvassa. Verkkodokumentti.
Syrjäytymisen stereotypiaa
Syrjäytymiskeskustelu on käynyt kuumana jo pitkään. Nimittäin tutkijoiden, opetus-, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten, poliitikkojen ja journalistien toimesta. Nuorten ääni ei ole keskusteluissa juuri kuulunut, vaikka heistähän tässä on kyse. Siksi halusinkin antaa blogissa äänen itse asiantuntijoille, näille nuorille, joiden ääni ei kuulu heitä koskevissa keskusteluissa. Mitä aiheesta ajattelevat yhteiskunnan syrjäytyneen kriteerit täyttävät nuoret? Tätä selvitettiin Vamoksen starttivalmennusryhmässä kuuden nuoren paneelikeskustelun voimin. Mitä se surullisen kuuluisa syrjäytyminen sitten on? Kuka on syrjäytynyt? Nuoret ovat yhtä mieltä siitä, että syrjäytymistä sanana on vaikea määritellä, sillä sen alle niputetaan niin suuri joukko ihmisiä erilaisilla taustoilla. He kokevat, että narkomaaninuori, kotiin tietokoneen ääreen jumittunut nuori, välivuotta pitävä nuori, masentunut nuori ja työtön nuori on väärin lokeroida saman termin alle. Kuinka hyvin yhteiskunnan asettama tärkein syrjäytymisen kriteeri "koulutuksen ja työelämän ulkopuolella" istuu esimerkiksi välivuotta pitäviin nuoriin? Linda: ”Syrjäytymistä sanana ei voi tarkkaan määritellä, koska ne, joita ajatellaan syrjäytyneiksi, jotka eivät ole koulussa tai töissä, heitä on monenlaisia. Esimerkiksi Itiksessä hengaava narkkari on eri asia kuin henkilö, joka pelaa tietokonepelejä kotona. Samoin kuin henkilö, joka pitää välivuoden, tai ei saa töitä, tai itsestä riippumattomasta syystä ei opiskele." Juha: "En välttämättä näe sitä niin, että jos ei opiskele tai ole töissä niin on syrjäytynyt. Enemmän ajattelen sen niin, että jos on kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella, ei ole kavereita, ei töitä eikä koulua, niin se on pahempi juttu. Syrjäytymistä on niin monenlaista, on narkkarit, on tietokoneen ääressä istujat.” Mediassa ja yleisessä keskustelussa puhutaan syrjäytymisestä ja syrjäytyneistä. Suurin osa nuorista koki termin negatiiviseksi ja leimaavaksi ja yleisen mielipiteen olevan se, että syrjäytymisen syyt ovat omassa itsessä. Linda: "Syrjäytyminen sanana on huono, syrjäytetty olisi parempi, sillä syrjäytyminen johtuu usein itsestä riippumattomista syistä. Ärsyttää se, että ihmiset, joiden syrjäytyminen on oma valinta, rinnastetaan niihin, jotka ovat tilanteessa itsestä riippumattomista syistä. Tämä aiheuttaa sen, että ennakkoluulot heräävät myös niitä ihmisiä kohtaan, jotka haluaisivat olla kiinni yhteiskunnassa mutta eivät pysty siihen.” Mirella: ”Mun mielestä syrjäytynyt sanana kuulostaa syyllistävältä, tulee olo, että on aina oma vika että on syrjäytynyt, vaikka se ei todellakaan aina ole.” Helsingin Diakonissalaitos julkisti maaliskuussa tutkimuksen syrjäytymiseen johtavista poluista. Tutkimuksen mukaan nuoria syrjäyttäviä tekijöitä ovat pallottelu palvelusta toiseen, kokemus siitä, että on ei-toivottu asiakas, yksinäisyys, koulukiusaaminen, masennus ja muut mielenterveysongelmat, omanarvontunteen puute, luottamuspula auttajatahoihin, luottotietojen menetys, asunnottomuus ja kouluvaikeudet peruskoulussa. Poikkeuksen yleiseen keskusteluun tutkimus tekee siinä, että tuloksissa puhutaan vahvasti syrjäytymisen sijaan syrjäyttämisestä. Tutkimuksessa tuodaan esiin se, että syrjään saattaa jäädä avusta huolimatta. Yhteiskunnalla ja sen palveluilla on oma roolinsa syrjäytymisessä. Tutkimuksessa esiin tulleet syrjäytymistä edesauttavat tekijät nousevat esiin myös näiden nuorten kokemuksissa. Mikko lopetti lukion kesken masennuksen takia, Juhan taustalla on koulukiusaamista, Lindalla on luottamuspula auttaviin tahoihin. Jokaisen palvelukaareen mahtuu useita erilaisia auttajatahoja, mutta siitä huolimatta jokainen seisoo yhä lähtöruudussa. Omanarvontunto on kokenut matkalla kolauksia. Juha: ”Joku tietty häpeän tunne kyllä liittyy syrjäytymiseen, itse häpesin sitä, että olen syrjäytynyt ja yritin kieltää sen. Tuntui, ettei mua hyväksytä omana itsenäni.” Jussi: ”Tuntui ihan, että oli eri persoona.” Tutkimuksen mukaan moni nuorista koki tulleensa pallotelluksi paikasta toiseen ja olleensa ei-toivottu asiakas. Yksilö nähdään ongelmanuorena, eikä nuorta ongelmien takana kyetä kohtaamaan aidosti. Kokonaisvaltainen auttaminen typistyy oireiden hoitamiseksi. Nuoret ovat yhtä mieltä siitä, että yleinen asenne syrjäytyneitä kohtaan on huono. Vaikka syrjäytynyt-termin käyttökelpoisuudesta ja leimaavuudesta on ollut puhetta, kokevat nuoret kuitenkin siihen liitetyn negatiivisuuden kiinnittyvän ensisijaisesti asenteisiin. Käsitykset vaikuttavat siihen, miten nuoreen suhtaudutaan ja miten hänet kohdataan. Joonas: ”Mun mielestä syyllistävyys on keskustelussa, ei sanoissa. Pitäisikö vaan puhua niin ettei syyllistetä? Asenne ratkaisee eikä sanamuotojen valinta.” Mikko: ”Vaikka tähän keksittäisiin joku uusi sana, niin siihen nopeasti keskustelussa liitettäisiin samat merkitykset kuin syrjäytymiseen. Se ei tuu sanasta, se tulee ihmisistä, kun ne tietyt asiat liitetään tiettyyn sanaan. Asenne on ihmisissä, ja sanan negatiivinen kaiku tulee ihmisistä ja kulttuurista, eikä siitä varsinaisesta sanasta.” Miten asenteita sitten voi muuttaa? Hyväksi keinoksi asenteiden muuttamiseen nuoret kokivat avoimuuden, syrjäytymisestä puhumisen ja syrjäytymisen eri muotojen tekemisen tutuksi ihmisille. Juha: ”Jos ei lähipiirissä ole ketään [syrjäytynyttä] ei ihmiset ymmärrä välttämättä mitä syrjäytyminen on. Pitäisi ehkä valistaa enemmän ihmisiä siitä, mistä eri syistä ihmiset on ajautuneet siihen tilanteeseen.” Linda: ”Ihan sama kaikissa muissakin asioissa, joita ei tunne tai ei tiedä, niin niistä muodostaa itse jonkun mielikuvan. Yks olisi se, että ihmiset pystyisivät avoimesti kertomaan siitä, että olen ollut tai olen syrjäytynyt. Se jos ihmiset puhuu anonyymeina, voi olla tietty ihan hyvä, mutta siitä tulee mieleen, että miksi siitä ei voi puhua omalla nimellä ja naamalla, että siinä on jotain outoa tai hävettävää, joka taas ylläpitää sitä leimaa. Ihmisten pitäisi tajuta, että se syrjäytynyt on ihan tavallinen tyyppi, se voi olla kuka tahansa, minkä tahansa näköinen ja mistä yhteiskuntaluokasta vaan, että ei syrjäytyneelle ole stereotyyppiaa.” Joonas: ”Ehkä syrjäytymisestä pitäisi vaan puhua, miten muutenkaan ne asenteet muuttuisi.” Niin. Pitäisikö asenteiden muuttaminen aloittaa meistä jokaisesta itsestämme? Meidän asiakkaidemme luottamuspulasta kärsivien auttavien tahojen tulisi katsoa peiliin ja pohtia omaa asennettamme syrjäytymiseen ja tapaamme kohdata nuori. Painetaan nuoria syrjäyttävät tekijät mieleemme ja kiinnitetään entistä paremmin huomiota nuoren auttamiseen näissä asioissa. Noudatetaan nuorten neuvoa asenteiden muuttamisesta ja puhutaan. Puututaan keskusteluun, puhutaan syrjäytymisestä ja sen erilaisista syistä, annetaan myös nuorille mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Eräs nimeltä mainitsematon eduskuntapoliitikko kuultuaan syrjäytyneiden lukumäärän totesi, ettei hän kyllä usko siihen, että syrjäytyneitä voisi olla näin paljon, kun ei niitä missään näe. Huolehditaan yhdessä siitä, että jatkossa näkyy. Ja kuuluu. Eeva Piha, Sosionomi YLEMPI AMK-opiskelija Helsingin diakonissalaitoksen artikkeli
Onko työmarkkinoilla tilaa osatyökykyisille?
Julkisuudessa on viime aikoina mietitty erilaisia ratkaisuja työvoiman riittävyyden, työurien pidentämisen ja työmarkkinoilla pysymisen turvaamiseksi. Näissä keskusteluissa on harvakseltaan näkynyt myös osatyökykyisten henkilöiden palkkaamiseen liittyviä ratkaisuja. Mutta kuka on oikeasti valmis palkkaamaan osatyökyisen tai jollain tavoin vajaakuntoisen työnhakijan? TE-toimistoissa oli vuonna 2011 yhteensä noin 93 000 vajaakuntoista työnhakijaa. Heistä työttömiä oli 68 000 ja pitkäaikaistyöttömiä 23 000. Vajaakuntoisten työttömien työnhakijoiden diagnooseista tai vajaakuntoisuuden syistä merkittävimpiä olivat tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ja mielenterveyden häiriöt. (Antila ym. 2013: 14.) Suomessa on siis melkoinen joukko työtä haluavia vajaakuntoisia tai osatyökykyisiä työnhakijoita, joiden on ilmeisen vaikea päästä työmarkkinoille. Esimerkkinä palveluyritykset, joista tutkimusten mukaan vain 2 - 4 prosenttia on palkannut fyysisesti vammaisen tai kehitysvammaisen henkilön tai mielenterveyskuntoutujan (Antila ym. 2013: 18). Työllistymisen vaikeudesta kertoo sosiaali- ja terveysministeriön asettaman osatyökykyisten työllistymisen edistämisen toimintaohjelmaa valmistelevan työryhmän välimietintö, joka julkaistiin 22.2.2013. Antilan ym. (2013:17–18) esittämissä tutkimuksissa ja selvityksissä tulee ilmi työnantajien perusteluja vajaakuntoisten ja osatyökykyisten työnhakijoiden vähäiselle rekrytoinnille. Työnantajien perustelut vähäiseen rekrytointiin liittyvät siihen, että em. ryhmistä rekrytointi voisi vaikuttaa yrityskuvaan tai työyhteisöön kielteisesti. Erityisen usein tämä arvio oli tehty selvitysryhmän mukaan psyykkisesti vajaakuntoisen henkilön työllistämisestä. Vajaakuntoisten rekrytointi koetaan haastavaksi, koska työnantajien arvioiden mukaan osatyökykyiset työntekijät vaativat enemmän aikaa työtehtävien suorittamiseen kuin muut työntekijät. Työnantajan on lisäksi vaikea arvioida työnhakijan pätevyyttä ja työnantajalle ei ole tarjolla riittävästi ohjausta, tukea ja neuvontaa työllistämiseen liittyvissä asioissa. Työnantajilla tuntuu myös olevan varsin vähän tietoa eri tukitoimista tai – rahoista, joita voisi hyödyntää palkkauksessa, esim. kyselyyn osallistuneista 60 prosenttia ei tuntenut palkkatukea. Huomioon kannattaa ottaa se, että suuri osa vastaajista ei katsonut myöskään tarvitsevansa lisätietoa vammaisen työntekijän työhön ottamisesta. Positiivisena asiana työryhmän muistiossa tuli esiin, että kun yrityksellä oli kokemusta työllistämisestä, arviot mm. työntekijän työssä suoriutumisesta, erityisjärjestelyjen tarpeesta ja työkyvyttömyyden riskistä olivat myönteisempiä kuin kokemusta vailla olevilla yrityksillä. (Antila ym. 2013: 18.) Työnantajien perustelut palkkaamatta jättämiselle kertovat mielestäni karua kieltä osatyökykyisten henkilöiden työllistymismahdollisuuksista. Asenteet ovat sillä tasolla, että pelätään palkata erilaisia työnhakijoita, koska se saattaa vaikuttaa kielteisesti yrityskuvaan. Missä ovat ajatukset ihmisten yhdenvertaisuudesta? Laissa on kyllä kirjattuna syrjinnän kielto eli, että ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella ja tätä pitäisi nimenomaan soveltaa myös, kun kyse on työhönottoperusteista, työoloista tai työehdoista, henkilöstökoulutuksesta taikka uralla etenemisestä (Yhdenvertaisuuslaki 2004/21 § 6, § 2). Harva työnantaja näyttää kuitenkaan olevan valmis kantamaan yhteiskuntavastuuta ja toimimaan uusien työntekijöiden palkkaamisen kohdalla yhdenvertaisuuslain periaatteita noudattaen. Tiedon vai halun puutetta? Ihmettelen, miksi työnantajat sanovat, että eivät tiedä tarpeeksi yhteiskunnan tarjoamista osatyökykyisten palkkaamiseen liittyvistä tukitoimista, mutta eivät kuitenkaan myöskään koe tarvitsevansa lisätietoa tarjolla olevista mahdollisuuksista. Osatyökykyisten henkilöiden palkkaaminen ei tässä suhteessa näytä olevan millään tavalla olennaista työnantajien mielestä. Yhteiskunnan tasolta on kyllä huolehdittu, että koulutusjärjestelmässä on tilaa kaikenlaisille oppijoille ja opiskelijoille. Suomessa on mahdollisuus opiskella ammattiin asti eritysopetuksen piirissä. Ammatillisissa erityisoppilaitoksissa oli vuoden 2010 tilastojen mukaan noin 4 155 opiskelijaa (OPM 2010). Tämän lisäksi opetussuunnitelmaperusteisessa ammatillisessa koulutuksessa on iso joukko opiskelijoita, jotka saavat erityisopetusta joko eriytettynä tai integroituna opetuksena. Näiden opiskelijoiden erityisen tuen tarve on pystytty huomioimaan koulutuksen poluilla, mutta missä on se ”erityinen työelämä”, johon he työllistyvät ammattiin valmistumisen jälkeen? He kilpailevat niistä samoista työpaikoista, kuin kaikki muutkin työnhakijat, ja lisäksi kohtaavat työnantajien ennakkoluulot ja -asenteet rekrytointitilanteissa. Yhdenvertaisuutta työmarkkikoille Voisimmeko oikeasti alkaa ajatella, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia ja kaikilla tulisi olla oikeus työhön sekä tasavertaiseen osallisuuteen yhteiskunnassa. Työ ja ammatti ovat monelle meistä tärkeitä itsetunnon rakentajia ja tuovat tunteen yhteiskuntaan kuulumisesta. Miten voisimme mahdollistaa tuon tunteen kaikille sitä haluaville? Kulunut sanontakin kuuluu: ”Työ on parasta sosiaaliturvaa”. Miten saatamme osatyökykyiset ja vajaakuntoiset työnhakijat tuon sosiaaliturvan piiriin? Työmarkkinoille tarvitaan tilaa kaikenlaisille työntekijöille. Voisiko tulevaisuuden työelämässä monimuotoinen, erilaisista työntekijöistä koostuva, työyhteisö olla menestysvaltti eikä yrityskuvaan kielteisesti vaikuttava tekijä? Kristiina, sosionomi YLEMPI AMK-opiskelija Lähteet Antila Outi, - Kerminen, Päivi - Liski-Wallentowitz, Hanna - Nissinen, Pia - Paaermaa, Pekka – Tossavainen, Hanna - Tötterman, Patrik 2013. Osatyökykyisten Työllistymisen edistäminen. Toimintaohjelmaa valmistelevan työryhmän välimietintö. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2013:6. Opetusministeriö 2010. Ammatillisten erityisoppilaitosten ammatillisen peruskoulutuksen ja valmentavan ja kuntouttavan opetuksen ja ohjauksen järjestävät vuonna 2010. Yhdenvertaisuuslaki 21/20.1.2004.
Arki lapsenkengissä?
”Kerää kynttilät pois, emme tarvitse nyt romantiikkaa, kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä elektroniikkaa. On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri. On pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri…” Leevi and the Leevings -yhtyeen Onnelliset –kappaleen kodinkoneet ovat jo out taulutelevisioiden ja älypuhelimien aikakaudella, mutta itse kappaleen sanoma ei ole todellakaan vanhentunut. Monessa perheessä myös lapsille on tullut tutuksi aikuisten luoma käsite laatuaika, jolla todellisuudessa tarkoitetaan yhteisen ajan hyvittämistä lisäämällä arkeen elektroniikkaa ja ohjelmoitua tekemistä. Tuntuu, että yhteiskuntamme elää globaalin kehityksen huumassa ja asioita tarkastellaan lähinnä talouden kasvun näkökulmasta, jolloin hyväksynnän saaminen kytkeytyy yhä enenevässä määrin materiaaliin. Eikä ihme, kun trenditietoinen ja tehokas bisnespolitiikka on napannut kiltin ja vastuuntuntoisen sosiaalipolitiikan talutushihnaansa. Uuden Noste –lehden päätoimittaja Ilkka Karisto kuvaakin osuvasti blogikirjoituksessaan (linkki alla), miten sosiaali- ja terveysalan uutisoinnissa menetetään kosketus tavalliseen arkeen, kun ihmisten ilot ja surut muutetaan mitattavaan muotoon sopimusohjausmalleiksi, järjestämisvastuiksi ja palvelutuotannon tulosohjaukseksi eri hallinnon portailla. Ollaankohan näillä pitkillä portailla tehty hyppäys lapsenkengistä liian suurin saappaisiin talouskasvun tavoittelun huumassa ja unohdettu ne todelliset arjen kohtaamiset, joissa tällä alalla tulos tehdään. Lapsiasiainvaltuutettu Maria Kaisa Aula heittää ilmoille blogitekstissään lapsi joustaa – talous kasvaa? (linkki alla) olennaisen yhteiskunnallisen huolen siitä, väheneekö perheiden onnellisuus, kun talouskasvun tavoitteluun pyritään kannustamalla vanhemmat yhä aiemmin töihin esittämällä kotihoidon tukikauden lyhentämistä. Äidit töihin –ajankohtainen keskusteluilta Yle tv2 26.2.2013 pureutui tähän kysymykseen, ja jo nimessään provosoiden asetti arvolatauksen talouden ja tehokkuuden maailmasta, jossa lastenhoitoa kotona ei tunnusteta työksi. Voidaan kysyä, että arvostetaanko lapsuutta ylipäätään ja onko Yk:n lapsen oikeuksien sopimuskin jo vähän old school –henkinen, kun talouden logiikka ohjaa Aulan sanoin ajattelemaan lapsia tulevaisuuden yhteiskunnan ”raaka-aineina”. Tämä ajankohtainen keskustelu perhepoliittisista linjauksista herätti minut, koska materiaalisen yltäkylläisyyden tavoittelun heijastuminen vanhemman ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen on asia, joka näkyy työssäni lastentarhanopettajana selvästi aiempaa enemmän. Vaikka fyysiset resurssit perheessä lapsen tarpeisiin nähden ovat riittävät, saattavat läheissuhderesurssit olla niukat ja suotuisa varhainen vuorovaikutus kärsiä kaiken hektisyyden keskellä. Isossa lapsiryhmässä vietetyn pitkän päiväkotipäivän jälkeen lapsen kilpailu aikuisen huomiosta jatkuu kotona kilpailuna vanhemman aidosta läsnäolosta. Kysymys varhaiskasvatuksesta ja lapsen edusta sivuutettiin Äidit töihin -keskusteluillassa lähes täysin, vaikka tosiasia on se, että yhä pienempiä lapsia on päivähoidossa yhä enemmän ja yhä pidempiä päiviä, jos kotihoidon tukikautta lyhennetään. Perhepalvelujärjestelmän uudistamisessa tulisikin huomioida perhe kokonaisuutena ja nähdä, että lapsen edun turvaaminen vanhempien joustavan töihin paluun yhteydessä vaatii myös panostusta laadukkaaseen varhaiskasvatukseen samassa suhteessa entistä enemmän. Toivonkin todella, että varhaiskasvatuslakiesitys vihdoin etenee ja muutokset siihen suuntaan, että yhteiskunnassamme ymmärretään päiväkodin ydintehtävä vanhempien töihin pääsyn turvaamisen sijaan lapsen oikeutena saada korkeatasoista varhaiskasvatusta. Lähden ehdottomasti siitä ajatuksesta, että jokaisella perheellä on oltava valinnan mahdollisuuksia lapsen hoidon suhteen ja subjektiivinen oikeus päivähoitoon on säilytettävä riippumatta siitä, ovatko vanhemmat töissä tai eivät. Laadukas varhaiskasvatus on nähtävä ennaltaehkäisevänä tukena perheille ja tällöin on myös perusteltua, että lapsi on hoidossa, vaikka vanhemmat olisivatkin kotona. Jotta pystyttäisiinkin takaamaan kuitenkin varhaiskasvatuksen laatu ja turvaamaan samalla pienelle lapselle aikaa omien vanhempien kanssa, kannatan lapsen edun näkökulmasta pitkittyvien hoitopäivien rajoittamista ja monipuolisempien kevennettyjen päivähoitomuotojen tarjonnan lisäämistä. Pahoin kuitenkin pelkään tuottavuusmittareiden maailmassa, että tällainen tilanne houkuttelisi päättäjiä viiltämään juustohöylällä myös samalla mitalla päivähoidon henkilöstöresursseista, kun katsotaan lapsia olevan vähemmän tai lyhyemmän aikaa hoidossa. Koneet voivat jaksaa pyörittää isoa kapasiteettia tuloksellisesti pidempään, mutta ihmiset eivät, varsinkin jos halutaan, että työ motivoi tekijäänsä ja on näin laadukasta. Riittävä ja koulutettu henkilökunta on tärkein laadukkaan varhaiskasvatuksen resurssi, johon tulisi laissa panostaa. Näin voitaisiin turvata pienen lapsen oikeus pysyvien aikuisten riittävään läsnäoloon sekä luoda lapselle kasvatuskumppanuudessa vanhempien kanssa yksilöllisesti mahdollisimman turvalliset varhaiset vuorovaikutussuhteet ja hyvän kasvun edellytykset. Nämä panostukset lapsiin eivät tuottaisi kuten lyhytnäköiset talouskasvua maksimoivat päätökset, mutta eivät myöskään kostautuisi pitkällä aikavälillä suurina kustannuksina lasten hyvinvoinnissa. Entistä enemmän tiedetään pikkulasten varhaisten vuosien merkityksestä ja nähdään, miten katkonaiset ihmissuhteet taaperoiässä sekä turvattomuuden kokemukset näkyvät aikuisiän mielenterveysongelmina ja työkyvyttömyytenä. Täytyy siis toivoa, että lapsuuteen sijoittamisesta tulisi vielä joku päivä trendikästä, jotta voitaisiin investoida arjessa lapsille läsnä oleviin aikuisiin sekä kotona että päivähoidossa. Yhtä oikeaa tapaa ei ole kasvattaa, mutta lapsi aistii sen, mikä tärkeintä, eli olla läsnä ja rakastaa. Kaisa Kakko, sosionomi (YAMK) –opiskelija Linkit kirjoituksessa viitattuihin julkaisuihin Lapsiasia –blogi: lapsi joustaa, talous kasvaa Lapsiasia-blogi: uutta varhaiskasvatuslakia kirjoitetaan Noste-blogiin linkki:
Ylemmän amk-tutkinnon tuottama osaaminen käyttöön
Tutkinto, jolla on lisäarvoa? Meissä sosiaalialan ammattilaisissa on käsittämätöntä voimaa ja tahtoa vastata työelämän mitä monimutkaisimpiin haasteisiin! Sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon omaava henkilö hallitsee laaja-alaiset oman alansa erityisosaamista vastaavat käsitteet. Hän osaa monipuolisesti ja tavoitteellisesti arvioida ja kehittää asiantuntijuuttaan. Tutkinnon suorittanut kykenee ratkaisemaan vaativia ongelmia tutkimus- ja innovaatiotoiminnassa. Lisäksi hän kykenee johtamaan ja kehittämään monimutkaisia ennakoimattomia ja uusia strategisia toimintoja sekä osaa luoda verkostoja ja kumppanuuksia. Yamk- sosionomin työskentelyä ohjaa jatkuva oppimisvalmius. Yamk- tutkinto kuin kuuma peruna Opiskelemme molemmat tällä hetkellä työn ohella sosiaalialan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa Metropolia ammattikorkeakoulussa. Työssämme sekä työpaikkailmoituksia selaillessamme olemme huomanneet, että ylemmän ammattikorkeakoulun tuottama pätevyys on kuuma peruna. Olemme pohtineet, mikä on sosiaalialan ylemmän amk- tutkinnon omaavan ammattilaisen asema työmarkkinoilla. Koulussamme tutkinnon tärkeys tunnistetaan – toivomme myös, että työnantajat arvostavat ylemmän amk -tutkinnon suorittamista ja osoittavat sen enenemässä määrin rekrytoinnissa sekä palkkauksessa. Mietimme, mitä käytännön hyötyä ja muutoksia tutkinto tuo meille sosionomeille muuta kuin opiskelun ilon sekä oman pätevyyden tunteen vahvistamisen. Tutkinto on kallis yhteiskunnalle, joten haluamme olla hyödyksi työelämän muuttuvissa haasteissa. Haluamme enemmän tunnustusta ja arvostusta tutkinnolle. Tulevaisuuden roolimme työkentillä? Työskentelemme varhaiskasvatuksen ja peruskoulun piireissä. Olemme miettineet tutkinnon suorittaneen sosiaalialan ammattilaisen työmarkkina-aseman lisäksi myös rooliamme työkentillä. Miten yamk- tutkinnon omaavan henkilön rooli löytyy työelämässä? Muuttuuko roolimme työpaikoilla valmistuttuamme? Itse olemme tietämättömiä ja huolissamme asiasta. Peruskoulun puolella tutkinto tuo kertaluonteisen 150 euron lisäbonuksen – ja samat hommat jatkuu. Varhaiskasvatuksessa puolestaan saat jatkaa tutulla lastentarhanopettajan pätevyydellä, jonka olet jo saanut suoritettuasi sosionomin perusopinnot. Sosionomien roolin löytäminen työelämässä oli pitkä prosessi. Emme halua, että käymme tuon saman polun tämän tutkinnon kanssa. Siltä kuitenkin näyttää. Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto käynnistyi kokeiluna jo vuonna 2002 ja vakinaistettiin lailla 2005. Nyt olemme jo vuodessa 2013 ja asiat junnaavat edelleen paikoillaan. Emme hyväksy tätä! Pohdimmekin, onko tutkintomme varsin tuntematon suurelle yleisölle? Voiko vika olla tiedottamisessa tai tutkinnon markkinoinnissa? Yksi syy, miksi haimme opiskelemaan oli halu kehittyä sosiaalialan ammattilaisena vastaamaan muuttuviin työelämän haasteisiin. Yamk- tutkinto oli meille luonnollinen jatko-opintovaihtoehto oman osaamisemme kehittämiseksi. Ennen opiskeluiden aloittamista meillä oli jo kertynyt tarvittavat kolme vuotta työkokemusta sosiaalialalta. Meillä on näkemystä tämän hetken työelämän tarpeista. Jatkuva vuoropuhelumme opiskeluiden sekä työpaikkojemme kanssa mahdollistaa parhaimmalla tavalla työelämän kehittämisen. Lukuisat oppimistehtävät ja tutkinnon opinnäytetyö linkittyvät vahvasti työelämään. Ellei yamk- osaajan roolitus ja työnkuva selkiydy, mitä lisäarvoa kehittynyt osaamisemme tuottaa yhteiskunnalle? Leni Pennanen ja Sanna Välimäki, sosiaalialan ylempi amk-tutkinnon opiskelijoita
Hyvä lapsuus
Toivotamme lukijamme tervetulleeksi ”Hyvä lapsuus”- teeman blogiin, jossa käsittelemme lastensuojelutyötä ja sen moninaisuutta. Pyrimme tuomaan esiin ajankohtaisia teemoja ja aiheita, jotka puhuttavat yhteiskunnallisesti. Kirjoittajina hääräävät lastensuojelun pitkälinjaiset ammattilaiset, lastensuojelukentällä n. 10v toimineet sosionomi YAMK opiskelijat Johanna ja Sonja. Työskentelemme molemmat lastenkodeissa lähiesimiehinä ja pääsemme tarkastelemaan pääkallopaikalta lastensuojelutyötä sen moninaisuudessaan. Helsingissä on jonkin aikaa kohistu Helsingin kaupungin lastenkotien muutoshankkeesta, jonka tarkoituksena on vastata paremmin nykylasten tarpeisiin ja vahvistaa omaa toimintaa. Kokonaisuutena tämä tarkoittaa Helsingissä yksinäisten lastensuojeluyksikköjen lakkauttamista sekä laitoshoidon suuntaamista vaativahoitoisemmille lapsille. Ennaltaehkäisevään työhön panostetaan nyt kovasti kunnissa ja ainakin Helsingissä se näkyy siinä, että yhä useampaa lasta ja nuorta pyritään auttaa ajoissa avohuollollisin keinoin. Sijoitus on aina viimesijainen vaihtoehto. Muutoshankkeen takana myös lienee uusin laki, jonka mukaan alle 13-vuotiaat lapset sijoitetaan aina ensisijaisesti perheisiin. Helsingin Sanomissa kaupungin lastensuojelun johtaja Sisko Lounatvuori ei halua kommentoida yksiköiden lopettamista. "Asia pitää nähdä kokonaisuutena, eikä puhua yksittäisistä toimipaikoista. Muutoshankkeen tavoite on vastata paremmin nykylasten tarpeisiin ja vahvistaa toimintaamme", Lounatvuori sanoo. Päätöksiä ei hänen mukaan ole vielä tehty vaan esitykset tekee työryhmä. Työntekijöiden näkemässä paperissa työryhmän tehtäväksi kuitenkin annetaan valmistella ehdotus niin, että "Helsingissä on 1. 9. 2013 alkaen viisi laitoshoitoa tarjoavaa lastenkotia". Suuret muutokset – iso vaikuttavuus? Lastensuojelun muutoshanke on herättänyt kovaa keskustelua lastensuojelun tilasta ja tarpeesta. Lastensuojelun arviointitoiminnoissa toteutettiin vastaavanlainen muutoshanke syksyllä 2012, jossa yhdistettiin lasten ja nuorisoikäisten vastaanotto ja arviointitoiminta, lasten vastaanotto omaksi kokonaisuudeksi ja nuorisoikäisten vastaanotto omaksi kokonaisuudeksi. Muutos tapahtui nopeasti ja sen aikana lopetettiin mm. Meripihan yksinäinen osasto Kaisla. Muutos sujui odotettua paremmin ja toiminta alkaa löytää uriaan muutosvaiheen jälkeen. Lastensuojelun muutosajatus on mielestämme ajankohtainen ja sen tarkoituksena on lisätä resursseja sinne, missä koetaan lastensuojelun tarpeen olevan suurin. Normaalit lastenkodit ja nuorisokodit eivät voi toimia nykyisillä rakenteillaan, koska niihin aikanaan kaavailtua asiakaskuntaa ei siinä muodossa ole. Lapset sijoitetaan pääsääntöisesti perheisiin ja nuorison ongelmia pyritään ratkomaan mahdollisuuksien mukaan avohuollon keinoin. Nuorisokoteihin sijoitetuilla lapsilla ongelmat ovat usein jo niin suuria, että aikaisemmin hyväksi havaitut nuorisokodin rakenteet eivät enää riitä. On tarve kehittää ja vastata paremmin nykypäivän tarpeeseen, osiltaan myös muuttaa kulttuuria ja ajattelutapaa, jolla työtä tehdään. Onko tämä toivottua kehitystä? Muutoshankkeella on pyrkimys hyvään ja tasa-laatuiseen lastensuojelutyöhön, jota laitosten yhdistämisellä todennäköisesti haetaan. Laitosten ollessa isompia, pystytään siellä kehittämään toimintaa kokonaisvaltaisemmin, jakamaan osaamista, antamaan sanasuuntaista palvelua/laatua sekä siirtämään resursseja tehokkaasti sinne missä kovin tarve on. Isoihin laitoskokonaisuuksiin kaavaillaan vaativahoitoisille lapsille yksikköjä, joissa monialaisiin haasteisiin pystytään paremmin vastaamaan ja lasta tai nuorta hoitamaan tukevammin. Muutoksella on tähtäin hyvään ja entistä tehokkaampaan lastensuojelutyöhön. Tästä syystä Naulakallion hoito- ja kasvatuskotien yhteydessä olevan erityisen huolenpidon Etappi- osaston lakkauttaminen kummastuttaa. Helsingin Sanomat kuvaa osuvasti, että ”Etapissa on kaikkein ongelmallisimpia lapsia. Siksi paikan pitää olla tavallista vankempi rakenteiltaan, panssarilaseineen kaikkineen. Mihin nämä lapset lakkauttamisen jälkeen laitetaan?" Pohdimme, onko lakkauttamisessa kyse vain laskennallisesti kannattamattomasta toiminnasta? Etappiin sijoittaminen edellyttää lapselle erityisenhuolenpidon päätöstä. Päätös on välillä haasteellista saada, ehkä byrokraattisista syistä, sitä tarvitsevalle nuorelle. Nuori voi joutua myös odottamaan paikkaa, jos hakuaika ko. yksikköön on loppunut eikä saa apua aina akuuttiin kriisiin. Nuorisolautakunnan puheenjohtaja Timo Kontio toteaa mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa, että ”Etappiin ei kuitenkaan sijoiteta nuoria pitkäaikaisesti, vaan he viettävät siellä lyhytkestoisia hoitojaksoja. Sen aikana nuorten tilanne ja toimintakyky arvioidaan sekä usein varsin huonolle tolalle kääntynyt elämän suunta pyritään kääntämään parempaan. Etapin toiminnasta säästäminen on hölmöläisen peitonjatke. Siinä säästetään kaupungin nuorison siltä ryhmältä, jolla menee kaikista huonoiten”. Ovatko päättäjät laskeneet toiminnan liian kalliiksi ja kannattamattomaksi vai onko se tarpeetonta? Erityisen haastavia ja moniongelmaisia nuoria on kuitenkin jonoksi asti. Muutokset herättävät hieman ristiriitaisia ajatuksia ja tunnelmia. Toiminnan kehittäminen ja tarkastelu kokonaisuudessaan on tervetullutta ja muutoksia rakenteisiin on kaivattu. Olisiko Etappi-osastoa syytä miettiä toisessa kokonaisuudessa, jos sitä ei nykyisellään ole kannattavaa tai tarpeellista jatkaa. Pystyvätkö pitkäaikaislaitokset oikeasti vastaamaan muuttuneisiin asiakastarpeisiin tehokkaasti, laadukkaasti ja nuorta arvostaen. Se jää nähtäväksi. Kirjoittajat: Johanna ja Sonja Mikäli haluat tutustua aiheeseen lisää, löytyy Helsingin Sanomien artikkelit näistä linkeistä: http://www.hs.fi/kaupunki/Helsinki+kaavailee+pieni%C3%A4+lastenkoteja+lopetuslistalle/a1361770525255?jako=d22ba476b8be4eecd0053f7aa0aacc9e&fb_action_ids=10151336339033282&fb_action_types=og.recommends&fb_source=aggregation&fb_aggregation_id=288381481237582 http://www.hs.fi/paivanlehti/mielipide/Etappi-osastoa+ei+pid%C3%A4+lakkauttaa/a1361853339196
Kirjoittajat ovat sosiaalialan opiskelijoita ja opettajia Metropolia ammattikorkeakoulusta
Sosiaalialan uudistuva osaaminen -blogissa ihmetellään maailman menoa ja ajatellaan ääneen. Olemme sosiaalialan opiskelijoita ja opettajia Metropolia ammattikorkeakoulusta: suomen ja englanninkielinen sosionomi (AMK) -koulutusohjelma sekä sosionomi (YLEMPI AMK)-koulutusohjelma. Kutsumme bloggaamaan aika ajoin myös yhteistyökumppaneitamme. Kirjoitamme sosiaalialan asiakkaiden tarpeista, yhteiskunnallista epäkohdista ja ongelmista, jotka näkyvät ihmisten ja sosiaalialan palveluja käyttävien asiakkaiden arjessa, palvelujen uudistamisesta ja hyvistä toimintamalleista, joiden kehittelyssä olemme olleet mukana, sosiaalialan osaamisesta, opinnäytetöiden ja erilaisten tutkimus- ja kehittämishankkeidemme tuloksista. Tervetuloa keskustelemaan!
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto