Avainsana: Lastensuojelu
Miksi tieto ei kulje viranomaisten välillä – apua Hollannin ”liputusmallista” ?
Elämme vuonna 2014 yhteiskunnassa, jossa tieto asiaan kuin asiaan on helposti löydettävissä internetistä. Sähköiset palvelut ovat vallanneet alaa myös sosiaali- ja terveyspalveluissa. Asiakkaiden on entistä helpompi asioida viranomaisten kanssa joustavammin, nopeammin sekä tehokkaammin. Kehitys tulee varmasti jatkumaan ja onkin mielenkiintoista nähdä kuinka ”sähköisessä” maailmassa elämme muutamien vuosikymmenien kuluttua. Mutta suuri ja ajankohtainen kysymys on kuitenkin se, miksi edelleenkään tieto ei kulje viranomaisten välillä, vaikka se on sähköisesti olemassa joka tapauksessa? En ole koskaan työntekijänä ymmärtänyt sitä, että sosiaali- ja terveyspalveluiden toimijoiden välillä vedotaan vaitiolovelvollisuuteen eikä sen vuoksi asiakkaan tietoja ole soveliasta välittää eteenpäin. Emmekö me kaikki ole viranomaisia ja näin ollen automaattisesti velvoitettuja pitämään asiakkaan tiedot salassa ulkopuolisilta? Jos kuitenkin autamme samaa asiakasta tahoillamme, mikä estää meitä jakamasta tietoa keskenämme? Näen itse, että hyöty sujuvasta tiedonkulusta olisi ennen kaikkea asiakkaan etu ja tekisi työntekijöiden tekemästä työstä sujuvampaa, mielekkäämpää ja joustavampaa. Kuvitteellinen esimerkkitapaus lastensuojelussa Petteri 15 -vuotta tulee perheestä, jossa vanhemmat käyttävät suhteellisen runsaasti alkoholia mutta kykenevät kuitenkin käymään töissä ja arki sujuu ajoittain hyvin mutta toisinaan huoli Petteristä on suurempi. Petteristä on tehty useita lastensuojeluilmoituksia jo vuosien ajan ja perhettä on tuettu avohuollon tukitoimin säännöllisesti. Huoli Petteristä on kuitenkin kasvanut niin suureksi, että hänet on otettu huostaan ja sijoitettu lastensuojelulaitokseen. Petteri oireilee voimakkaasti ja tarvitsee lastensuojelun lisäksi terveydenhuollon tarjoamia palveluita psyykkisen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Lastensuojelulaitoksen työntekijät törmäävät yllättävän usein vaitiolovelvollisuuskysymyksiin yrittäessään tehdä yhteistyötä Petterin asioissa koulun sekä psykiatrista hoitoa antavan tahon kanssa. Viranomaisilta puuttuvat selkeät ohjeet, kenelle voi antaa mitäkin tietoa ja näin ollen käytäntöjä sovelletaan riippuen työntekijästä ja asian kiireellisyydestä. Petterin etu olisi, että koulussa oltaisiin tietoisia hänen muuttuneesta elämäntilanteesta sekä avun tarpeesta. Lastensuojelulaitoksessa osattaisiin paremmin auttaa Petteriä, mikäli heillä olisi ajankohtainen tieto Petterin terveydentilasta, koulukunnosta sekä vanhempien tilanteesta ja kotiin jo aikaisemmin tehdystä työstä. Moniammatillisuus ja verkostotyö on nykypäivää mutta ne eivät toimi asiakkaan parhaaksi, mikäli tieto ei kulje eri toimijoiden välillä sujuvasti ja automaattisesti. Varhainen puuttuminen sekä yhteistyö eri toimijoiden kesken Hollannin mallin mukaan Hollannista lähtöisin olevaa ”liputusmallia” kokeiltiin Suomessa ensi kertaa Mikkelissä tänä keväänä. Seuraavaksi se on tarkoitus ottaa käyttöön Espoossa ja myöhemmin koko maassa. Toimintamallissa käytetään tietokoneohjelmaa, johon pääsevät eri tahot kirjautumaan ja ”liputtamaan” oman huolensa nuoresta. Viranomaiset eivät kirjaa liputuksen syytä järjestelmään mutta näkevät eri toimijoiden huolestumisen kyseisestä nuoresta. Nuoren tai hänen huoltajansa luvalla voidaan aloittaa yhteinen keskustelu tilanteesta. Uskon, että toimintamallilla saadaan aikaan tärkeää keskustelua ja kuten Kimmo Haahkola Sitrasta toteaa: "Nuorten ongelmiin päästään reagoimaan jo varhaisessa vaiheessa, kun nuorta voidaan auttaa vielä kevyin toimin. Tämä malli saattaa viranomaiset yhteen, jotta he voivat puhaltaa yhteen hiileen nuoren ja perheen eteen." Toimintamalli on mitä mainioin keino puuttua ongelmiin jo varhaisessa vaiheessa. On tärkeää, että työntekijän huoli nuoresta tulee mahdollisimman aikaisessa vaiheessa myös muiden toimijoiden tietoon, jotta huolta aiheuttaviin asioihin voidaan puuttua heti eikä tilanne pääse pahenemaan. Malli myös madaltaa kynnystä puuttua ongelmiin, koska ideana juurikin on se, että päästään mahdollisimman varhain vaikuttamaan asioiden kulkuun. Ei ole kenenkään edun mukaista, että nuoren/perheen ongelmat pääsevät kasautumaan niin suuriksi, että esimerkiksi avohuollon tukitoimet eivät enää riitä korjaamaan vahinkoja. Voisin kuvitella, että toimintamalli olisi hyödyllinen jo pienten lasten kohdalla. Päivähoidon työntekijä voisi kirjata oman huolensa järjestelmään, josta neuvolantyöntekijä sen näkisi ja osaisi ennakoivasti olla ”kuulolla” perheen/lapsen tilanteesta ja ottaa sen puheeksi vanhempien kanssa. Kun toimintamalli tulee tutuksi myös asiakkaille, poistaa se toivottavasti viranomaispelkoa ja tuo enemmän ymmärrystä sen suhteen, että viranomaisapu ei aina tarvitse olla massiivista perheen elämään puuttumista vaan jo pienellä avulla saadaan muutettua joko lapsen tai koko perheen elämää parempaan suuntaan. Kunpa asiakkaat ymmärtäisivät, että apua on tarjolla hyvin erilaisiin elämäntilanteisiin ja viranomaisten tavoite on voimaannuttaa asiakkaita toimimaan siinä ympäristössä, missä he elävät. Avohuollon tukitoimien tarkoitus lastensuojelussa ei ole johtaa huostaanottoon vaan päinvastoin tukea perhettä pärjäämään itsenäisesti oman perheen kesken viranomaisten antaman tuen avulla. Elina Fredriksson, sosionomi ylempi AMk-opiskelja Lisätietoa aiheesta: Uusi keino nuorten syrjäytymisen torjumiseksi: huolten liputtaminen. Verkkodokumentti. Helsingin sanomat. Yksinkertainen tietojärjestelmä ratkaisi ongelman: tiukka salassapitomääräys nurin. Verkkodokumentti. Helsingin sanomat. Lastensuojelussa tieto ei kulje viranomaisten välillä. Verkkodokumentti. Helsingin sanomat.
Perhetyön ryhmätoiminnan mahdollisuudet: vertaistukea ja palvelujärjestelmään vaikuttamista
Paikallisessa lastensuojelun perhetyön ryhmätoiminnan kehittämishankkeessa vahvistui käsitys, että ryhmätoimintaan osallistuminen ja ryhmissä syntyvä vertaistuki voimaannuttaa ja aktivoi lastensuojelun asiakkaita vaikuttamaan palvelujärjestelmään. Lisäksi voitiin todeta, että asiakkaiden osallistuminen ryhmätoiminnan suunnitteluun, toteutukseen ja arviointiin lisäsi työntekijöiden työmotivaatiota ja antoi lisää tietoa perhetyön asiakkaiden palvelutarpeista. Vaikka ryhmiä käynnistettiin samanlaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten arjen sujumisen ja perheiden kuntoutumisen tueksi, niistä muotoutui toiminnan edetessä luontaisia kehittämisen paikkoja. Kun lastensuojeluun liittyvistä asioista päästiin keskustelemaan laajemmalla kokoonpanolla virastoa tai perheyhteisöä neutraalimmassa ympäristössä, rohkaistuivat palvelujen käyttäjät tuomaan esiin kokemusasiantuntijuuttaan. Riittääkö ryhmätoiminnassa vieläkin kehitettävää? Lastensuojelun ryhmätoiminnasta on pyritty jo muutaman vuosikymmenen ajan kehittämään avohuollon työmenetelmää, jonka avulla voitaisiin korjaavasti tai ennaltaehkäisevästi tukea lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia. Ryhmätoiminta ei silti ole vakiintunut pysyväksi toimintatavaksi lähinnä resurssipulan ja lastensuojeluun liittyvän tutkimustiedon vähäisyyden takia, vaikka lukuisia projektivetoisia kehittämishankkeita on toteutettu ja dokumentoitu. (Pekkarinen 2006, 2011, Kananoja 2007.) Ryhmätoiminnan avulla voidaan kuitenkin ylläpitää vaikeissa olosuhteissa elävien lasten ja nuorten toivoa ja lisätä heidän mahdollisuuksiaan selviytyä elämässään (Heikkinen – Levamo – Parviainen - Savolainen 2007.) Lastensuojelun laatusuosituksissa kehotetaan lisäämään lastensuojelun asiakkaiden, niin lasten, nuorten kuin vanhempienkin osallisuutta lastensuojelupalveluiden suunnittelussa ja toteutuksessa, koska vain osallisuuden toteutuessa on mahdollista saavuttaa aito yhteistyö kaikkien osapuolten välillä ja sitä kautta varmistaa lapsen edun toteutuminen. Laajemmasta näkökulmasta katsottuna asiakasosallisuuden lisääminen sosiaalipalvelujen kehittämisessä on tärkeä sosiaalipoliittinen tavoite hyvinvointivaltion siirtyessä kohti managerismia ja tilaaja-tuottajamalleja (Toikko 2011.) Kansalaisten osallistuminen parantaa tiedonkulkua ja läpinäkyvyyttä palvelujärjestelmässä, jolloin järjestettävät palvelut ja kansalaisten tarpeet kohtaavat paremmin. Yhteiskunnassa kaivataan uudenlaisia tapoja voida vaikuttaa perinteisten kuulemisten, tyytyväisyyskyselyjen ja edustajavaalien lisäksi. On myös syytä pitää mielessä, että demokratiassa on pidettävä huolta heikommassa asemassa olevien äänen kuulemisesta varsinkin heille välttämättömissä asioissa, kuten palveluissa. (Matthies 2013) Työnsä kehittämisestä kiinnostunut perhetyöntekijöiden työryhmä vastasi alaotsikon kysymykseen myöntävästi ja lähti toteuttamaan paikallista perhetyön ryhmätoiminnan kehittämishanketta. Kehittämishankkeen yhteydessä syntyi myös tässä artikkelissa esiteltävä toimintatutkimuksellinen opinnäytetyö. Opinnäytetyön tehtävänä oli selvittää, miten perhetyön asiakkaiden osallisuus toteutuu perhetyön ryhmätoiminnan suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa, ja miten työntekijät voivat lisätä asiakkaiden osallisuutta. Lisäksi tehtävänä oli selvittää, miten ryhmätoiminnan avulla vahvistetaan asiakkaiden osallisuutta palvelujen kehittämiseen. Kehittämisen työkalut ja tulokset Työntekijälähtöisessä kehittämishankkeessa tavoiteltiin toimintatutkimukselle ominaista käytännöllisen osaamisen lisääntymistä sekä osallistujien valtautumista. Toimintatutkimus voidaan ymmärtää paitsi työtä kehittävänä menetelmänä myös eettisenä ja emansipatorisenakin asenteena, jonka päämääränä on ihmisen hyvän elämän edistäminen laajassa merkityksessä. (Heikkinen - Jyrkämä 1999) Koska myös perhetyössä ihmisen hyvä elämä kuuluu eettisiin pääperiaatteisiin, toimintatutkimuksellisen lähestymistavan valitseminen oli motivoivaa. Kehittämistoimintaa toteutettiin konkreettisesti kymmenen kuukauden ajan viidessä ryhmässä asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa. Hankkeessa sovellettiin kehittävän työntutkimuksen ekspansiiviseen oppimiseen suuntaavaa asetelmaa. Ryhmätoiminnan kehittämisestä koottiin osallistuvan havainnoinnin keinoin peiliaineistoja, joita reflektoitiin seitsemässä eri työryhmän kehittämissessiossa. Yhteisen pohdinnan seurauksena syntyneet korjausliikkeet toteutettiin mahdollisimman pian, ja niiden vaikutuksia arvioitiin seuraavissa kehittämissessioissa. Opinnäytetyössä tarkasteltiin prosessin kahta kehittämissykliä, jotka ekspansiivisen oppimisen kehälle asetettuina kuvasivat uuden toimintamallin suunnittelun, käyttöönoton ja arvioinnin vaiheita. Tutkimusaineisto, jonka perusteella tutkimuskysymyksiin vastattiin, koostuu kenttäpäiväkirjaan kootuista havainnoista ja avoimista keskusteluista ryhmäläisten ja ohjaajien kanssa ryhmissä, kehittämissessioiden dokumentoinneista ja sekä ryhmäläisille että työntekijöille suunnatuista palautekyselyistä. Opinnäytetyön tekijä kuului työtään kehittävään työyhteisöön, ja hyödynsi kaksoisrooliaan menemällä mukaan tutkittavaan käytäntöön, koordinoimalla toimintaa ja innostamalla sekä työntekijöitä että asiakkaita kehittämään ryhmätoimintaa. Keskeiset tulokset Keskeisinä tuloksina voitiin todeta, että ryhmätoiminta ja siellä syntyvä vertaistuki voimaannuttavat osallistujia. Ryhmäläiset kokivat perhetyön ryhmät turvallisiksi, hyvinvointia kohentaviksi paikoiksi, jonne oli mielekästä kotoa lähteä. Ryhmätoiminnan havaittiin aktivoivan asiakkaita vaikuttamaan palvelujärjestelmään, prosessin edetessä heidän osallisuutensa toiminnan suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa lisääntyi selvästi. Työntekijät arvostivat ryhmätoiminnan kautta syntynyttä tasavertaisempaa työskentelysuhdetta, ja kuvasivat sen lisäävän työmotivaatiota ja antavan uudenlaista tietoa palvelutarpeista. Johtopäätöksinä voi todeta, että asiakkaiden kokemustieto yhdistettynä työntekijöiden ammattitaitoon tuottaa toimivampaa lastensuojelutyötä. Jatkossa jaetun asiantuntijuuden mahdollisuuksia tulisi hyödyntää perhetyön lisäksi myös lastensuojeluprosessin muissakin vaiheissa unohtamatta asiakasosallisuuden huomioimista ja kehittämistä. Palvelunkäyttäjien osallisuus luo hyvinvointia Suunnitteluvaiheessa perhetyöntekijät olettivat perhetyön asiakkaiden hyötyvän ryhmistä, ja tämä oletus tulee aineiston kautta vahvistetuksi. Se, miten paljon ryhmät saivat positiivista palautetta kaikilta mukana olleilta asiakkailta, oli ehkä yllättävääkin, kuten myös esimerkiksi lasten ryhmän vanhempainilloissa syntynyt yhteisöllinen tunnelma. Kehittämishankkeen arviointivaiheessa työntekijät olivat yhtä mieltä siitä, että asiakkaat opettivat työntekijöille paljon tasavertaisen kohtaamisen toteuttamisesta. Osallisuuden lisääntyminen näkyy aineistossa monin tavoin, monipuolisesta toiminnan suunnittelusta ja arvioinnista aina vaatimuksiin ryhmien jatkamiseksi. Asiakkaiden valmiudet olla osallisina vaihtelevat, joten ryhmätoiminnan lisäksi tarvitaan monipuolisesti muunlaisiakin osallisuuden mahdollisuuksia ja muotoja. Palvelujen kehittämisessä asiakkaan osallisuutta voidaan tukea asiakaslähtöisellä toiminnalla, sen mahdollistavalla johtamiskulttuurilla ja työntekijöiden asiakaslähtöisellä asenteella. (Laitila 2010) Osallisuutta kuvataan usein erilaisilla tikapuu- tai tasomalleilla, joista esimerkiksi Toikon (2011) esittämistä neljästä tasosta tässä hankkeessa edettiin toiselle tasolle. Siinä asiakkaat voivat saada aktiivisen, mutta silti rajoitetun osallistumisoikeuden kehittämiseen tilanteessa, jossa kehittämisen muoto ja tavoitteet oli asetettu organisaatiosta käsin etukäteen. Asiakkaita kannustettiin osallistumaan aktiivisesti ryhmissä, mutta työntekijöiden kehittämissessioihin ei vielä ollut valmiuksia kutsua heitä mukaan. Kokemusasiantuntijuuden merkitys kuitenkin kasvoi kehittämistyön aikana, joten tulevaisuudessa on mahdollista edetä kolmannelle asiakasosallisuuden tasolle, jossa kokemusasiantuntijuus ja ammatillinen asiantuntijuus huomioidaan tasavertaisesti. Työntekijälähtöinen ja – vetoinen paikallinen kehittämishanke jäi organisaatiossa alkukiinnostuksen jälkeen melko yksin ja unohduksiin työyhteisön muiden haasteiden alle. Suurimmat häiriöt kehittämistyöhön aiheutuivat työntekijävaihdoksista, jokaisessa kehittämissessio toteutettiin erilaisella kokoonpanolla, sekä organisaation nopeasta tarpeesta sopeuttaa toiminta jyrkästi väheneviin taloudellisiin resursseihin. Kehittämistyö keskeytyi resurssipulan vuoksi ensimmäisen ryhmätoimintavuoden jälkeen ainakin puoleksi vuodeksi, joten perhetyön ryhmätoiminnan kehittämisessä saavutettuja tuloksia ja toimintatapoja ei päästy heti juurruttamaan. Vaatii rohkeutta luottaa siihen, ettei tehty työ ollut turhaa, ja että ryhmätoiminnasta kiinnostuneet perhetyön asiakkaat sekä perhetyöntekijät pääsevät mahdollisimman pian jatkamaan hyvään vauhtiin päässyttä tässä toimintaympäristössä uudenlaista yhteistyötä. Artikkeli perustuu Leena Rinteen Metropolian sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon vuonna 2014 valmistuneeseen opinnäytetyöhön "Tavataan Perhetuvalla - lastensuojelun perhetyön ryhmätoimintaa kehittämässä". Leena Rinne, sosionomi (ylempi AMK) Lähteet Heikkinen, Alpo – Levamo, Pauliina – Parviainen, Maaret – Savolainen, Aili 2007 (toim.) Näe minut – kuule minua. Kokemuksia ryhmistä. Soccan ja Heikki Waris-instituutin julkaisusarja nro 11. Helsinki: Yliopistopaino. Kananoja, Aulikki – Lavikainen, Marjo – Oranen, Mikko 2013. Toimiva lastensuojelu – selvitysryhmän loppuraportti. STM:n raportteja ja muistioita 2013:19. Laitila, Minna 2010. Asiakkaan osallisuus mielenterveys- ja päihdetyössä. Fenomenografinen lähestymistapa. Kuopio: Kopijyvä Oy. Matthies, Aila-Leena – Rantamäki, Niina 2013 (toim.). Miten kuntalaisten osallistuminen tukee palveluita. Hyvinvointipalvelujen kehittäminen kansalaisosallistumisen ja yhteisöllisyyden pohjalta maaseudulla. Kampa-hankkeen julkaisu. Jyväskylä: Jyväskylän yliopistopaino. Pekkarinen, Elina 2011. Lastensuojelun tieto ja tutkimus – asiantuntijoiden näkökulma. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Verkkojulkaisuja 51. Pekkarinen, Elina 2006. Murrosikäisten tyttöjen kokemukset lastensuojelun ryhmätoiminnasta. Teoksessa Forsberg, Hannele – Ritala-Koskinen, Aino – Törrönen, Marita: Lapset ja sosiaalityö. Kohtaamisia, menetelmiä ja tiedon uudelleenarviointia. Juva: PS-kustannus. 99–128. Toikko, Timo 2011. Kokemusasiantuntija palvelujen kehittäjänä. Teoksessa Ruuskanen, Petri – Savolainen, Katri – Suonio Mari (toim.) Toivo sosiaalisessa. Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. EU: Unipress. 103–117.
Sosiaalialan tutkimus, kehittäminen ja erikoistumiskoulutus sote-lain valmistelussa
Kun viime vuodet on puhuttu sote:sta, useimmiten sanan alkuosasta ei juurikaan puhuta vaikka sosiaalialan palvelujen piirissä on satoja tuhansia ihmisiä elämänkaaren eri vaiheissa. Valmisteilla olevassa sote-laissa tullaan säätämään myös miten valtio osallistuu alan tutkimuksen, kehittämisen ja erikoistumiskoulutuksen järjestämiseen. Tällä hetkellä esimerkiksi terveydenhuollon tutkimusta ja lääkäreiden erikoistumiskoulutusta rahoitetaan valtion toimesta. Sosiaalialalta vastaavat säädökset ja rakenteet puuttuvat, lukuunottamatta vuoden 2001 alusta lähtien perustettuja sosiaalialan osaamiskeskuksia, jotka saavat perustoimintaansa pienen valtionosuuden. Osaamiskeskusten toiminta on ollut erityisen merkityksellistä, mutta kehittämistyön pitkäjänteisyys on jatkuvasti vaakalaudalla kun pääosa toiminnasta rahoitetaan ulkopuolisella lyhvtkestoisella hankerahoituksella. Vaikuttavuustietoa ja erityisosaamista tarvitaan Kuitenkin esimerkiksi sosiaalialan toiminnan vaikuttavuudesta tarvittaisiin jatkuvasti tutkimustietoa niin lastensuojelun, sosiaalityön, päihde- ja mielenterveystyön kuin vammais- ja vanhustenhuollon asiakastyöstä. Alan kehittämishankkeissa tehdään jatkuvia ihmiskokeita erilaisilla tukitoimilla ja muilla interventioilla. Kehittämishankkeissa ei kuitenkaan tuoteta tutkimustietoa siitä, miten palveluilla ja erilaisilla tukitoimilla vaikutetaan ihmisten hyvinvointiin ja elämään. Vuosien ajan on peräänkuulutettu myös osaamista esimerkiksi lastensuojelutyöhön, kuitenkaan erikoistumiskoulutusta ei ole millään tavalla organisoitu ja rahoitettu. Erityisosaamista vaativaan lastensuojelutyöhön tulee voida erikoistua ammatillisen peruskoulutuksen jälkeen. Myös sosiaalialalle tutkimus- ja opetuskeskukset On itsestään selvää, että sosiaalialan tulee olla tasavertaisessa asemassa terveydenhuollon kanssa alan tutkimuksen, kehitystyön ja erikoistumiskoulutuksen voimavaroissa. Kirjoitettavana olevassa sote-laissa tulee olla pykälät, joilla muodostetaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sekä sote-alan käytäntötyön ja sen opetuksen tutkimus- ja opetuskeskukset. Tällaiset tutkimus- ja opetuskeskukset pitää olla kullakin viidellä sote-alueella ja mahdollisesti niiden filiaalipaikkakunnilla. Tutkimus- ja opetuskeskukset verkottuvat alueensa kuntien ja muiden sosiaalialan palveluja tuottavien kanssa. Erikoitumiskoulutus organisoidaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyönä. Käytännön erikoistuminen tapahtuu esimerkiksi sovittujen TK-kuntien lastensuojelutyössä tai niiden vastuulla toimivien sijoitettujen lasten hoitoyksiköissä. Edellisessä jo roskiin menneessä sote-lakiesityksessä mainittiin, että kullekin sote-erityisvastuualueelle perustettaisiin esimerkiksi lastensuojelun erityisosaamisen keskus. Näin voitaisiin kirjoittaa uuteenkin sote-lakiesitykseen. Mutta kaikkien osaamista ei huolittasi mukaan Olen ollut viime aikoina eri foorumeilla mukana keskusteluissa, joissa yliopistojen sosiaalityön professorit rajaavat ammattikorkeakoulut pois sote-lain tutkimus- ja opetuskeskuksen ja erikoistumiskoulutuksen virallisesta rakenteesta. Heidän mielestään niiden tulee olla yliopistollisia keskuksia, ja laissa ei pitäisi mainita ammattikorkeakouluja. Tosiasia kuitenkin on, että valtaosa sosiaalialan ammattilaisista koulutetaan ammattikorkeakouluissa, ja joissa voi suorittaa myös ylemmän korkeakoulututkinnon. Näiden tutkintojen opettajista ja yliopettajista iso osa on saanut tutkijakoulutuksen (tohtori tai lisensiaattitutkinto). On sosiaalialan tutkimusosaamisen haaskaamista, mikäli tällainen opetus- ja käytäntötutkimuksen osaaminen jätetään sote-alueen rakenteista pois. Hyvinvointia ja terveyttä edistävä & ongelmia ja sairauksia ehkäisevä Kun pääosa sosiaalialan työstä tehdään kunnissa lähellä ihmistä, on tärkeää, että sote-lain ensimmäisessä pykälässä sanotaan sote-alan keskeisimpänä päämääränä ihmisten hyvinvointia ja terveyttä edistävä sekä ongelmia ja sairauksia ehkäisevä toiminta. Laissa tarvitaan porkkanoita, joilla kunnat ovat motivoituneita jatkossakin kehittämään perusterveyden- ja sosiaalihuollon, peruskoulun, päivähoidon, liikunnan, nuorisotyön ja arkikulttuurin toimijoiden yhteistyötä kansalaisten kanssa. Yksi tällainen porkkana voisi olla suunniteltu ”sairastavuuskerroin”, jonka mukaan kunta maksaa sote-alueelle sitä enemmän mitä heikommin se huolehtii kuntalaistensa terveydestä ja hyvinvoinnista. Raha kun tuntuu aina puhuvan päättäjille. Sirkka Rousu, HT, yliopettaja, sosiaalialan ylempi AMK-tutkinto
Päihdekuntoutusta lapsiperheille
Helsingin kaupungin päihdepalveluissa perhekeskeinen työ on yksi keskeinen kehittämistyön kohde. Päihdetyön haasteena on perheiden ohjautuminen ajoissa päihdehoitoon ennen kuin päihdekäyttö on perheessä niin vaikeutunut, että lasten tilanteissa joudutaan tekemään vaikeita huostaanotto ratkaisuja. Vanhempien päihderiippuvuus koskettaa koko perhettä. Lastensuojelulaki velvoittaa meitä puuttumaan perhetilanteeseen, mikäli lapsen tilanne tuottaa huolta. Päihdehuollon palveluja tulee tarjota henkilölle, jolla on päihteiden käyttöön liittyviä ongelmia sekä perheille ja muille läheisille. Päihdepalveluja on annettava aina henkilön, perheen ja muiden läheisten avun, tuen ja hoidon tarpeen perusteella. ( Päihdehuoltolaki 1986/41/§7) Vuoden 2009 kansallisen mielenterveys - ja päihdesuunnitelman ehdotuksessa korostetaan, että vanhempien päihderiippuvuuden vuoksi riskissä olevat lapset tulee tunnistaa ja heidän kasvuaan tukea. Tavoitteena on koko perheen tukeminen, lapsen etu huomioiden. Perhekuntoutuksessa vanhempien päihdekäyttöä tuleekin tarkastella lapsinäkökulmasta. Lapsiperheet ovat päihdetyön haasteena. Päihdepalveluissa pyritään tehostamaan yhteistyötä eri tahojen kanssa ja siten madaltamaan perheiden hoitoon ohjautumisen kynnystä. Parhaimmillaan perheiden tavoitettavuus sekä päihdehoitoon ohjautuminen nopeutuu ja aikaistuu. Palvelu-menetelmien kehittäminen sekä uudelleen arvioiminen on tarpeen, jotta kyetään entistä paremmin vastaamaan lapsiperheiden päihdekuntoutuksen erityistarpeisiin. Perhekeskeinen työote päihdekuntoutuksessa Keskeistä perheiden päihdekuntoutuksessa on perhekeskeinen työorientaatio, jossa tavoitteena on työskentely koko perheen kanssa. Perhekeskeisessä työskentelyssä huomiota kiinnitetään perheenjäseniin yksilöinä, mutta erityisesti lapseen. Työskentely lapsen kanssa edellyttääkin lapsen nostamista työskentelykumppaniksi. Lapsiperheiden päihdekuntoutuksessa pyritään vanhemmuuden huomioimisen lisäksi vahvistamaan yksilön ja koko perheen elämänhallinnan taitoja. Tavoitteena on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalisen tilanteen koheneminen. Perhekeskeinen päihdetyö on työmuotona haastavaa ja erityisosaamista edellyttävää työtä, jossa huoli vanhempien päihdekäytöstä suuntaa huolen myös lapseen. Perheiden päihdekuntoutusta käsittelevien tutkimusten mukaan huolestuttavaa on se, että perhekeskeinen näkökulma näyttäytyi edelleen niin, että perhettä kohdeltiin yksikkönä eikä lasten kokemuksia erikseen kysytty. Työskentely suoraan lasten kanssa ei tutkimusten mukaan siten vaikuttanut kovin yleiseltä toimintatavalta. Perheiden auttamiseksi tarvitaankin uudenlaisia toimintamalleja, jossa lapsi ja vanhemmat sekä muut lapselle vastuulliset aikuiset otetaan työskentelyyn mukaan perheen kanssa. Päihdekuntoutuksen merkitys perheiden kuntoutumiselle Vuonna 2014 valmistuneen opinnäytetyöni tavoitteena on ollut selvittää, mikä merkitys päihdekuntoutuksella on ollut lapsiperheiden kuntoutumiselle. Miten lapsinäkökulma huomioitiin perhekuntoutuksessa sekä mikä oli muuttunut perheen arjessa päihdekuntoutuksen jälkeen. Opinnäytetyön tavoitteena on ollut myös tuottaa tietoa päihdepalvelun ja lastensuojelun yhteistyöstä. Opinnäytetyön haastatteluaineisto koostui vanhempien perhekuntoutuskokemuksista. Kaikki vanhemmat olivat kokeneet, että perhekuntoutus oli ollut vanhemman kuntoutumisen ja perheen eheytymisen kannalta merkityksellinen interventio. Perhekuntoutuksella oli kaikkien perheiden kohdalla merkitystä lapsen kotiin saamiseksi tai perheen yhdessä pysymiseksi. Lapsen tilanteen turvaaminen ja korjaaminen motivoi kaikkia vanhempia sitoutumaan perheiden päihdekuntoutukseen. Perhekuntoutuksessa lapsinäkökulma toteutui kaikkien vanhempien mielestä hyvin. Lapsen osallistuminen kuntoutukseen merkitsi vanhemmille mahdollisuutta todentaa lapselle kuntoutusmotivaatiota ja rakentaa siten uutta luottamuspohjaa lapsiinsa. Kuntoutuksessa kaikilla vanhemmilla oli tavoitteena elämäntilanteen muuttaminen paremmaksi päihteettömyyden kautta. Luottamuksen, rehellisyyden ja avoimuuden kokemukset perhekuntoutuksessa olivat vanhemmille merkityksellisiä arvoja. Perhekohtaisen tuen huomioiminen, parisuhdetta unohtamatta, vahvisti vanhempien vanhemmuutta. Lapsi oli merkittävä vanhemman kuntoutusmotivaatiota kannatteleva tekijä. Vanhempien päihdekuntoutuksen sujumiseen vaikutti vanhempien tulevaisuuteen suuntautuva tavoite lapsen kotiin saamisesta tai perheen yhdessä pysymisen mahdollisuudesta. Lapsen myötä vanhempien toivo paremmasta huomisesta voimistui ja vanhemman usko päihdekuntoutumiseensa ja vanhemmuuteen vahvistui. Päihdekuntoutuminen tuli vanhemmille merkitykselliseksi vanhemmuuden ja lapsinäkökulman huomioimisen kautta. Perheen kuntoutuessa vanhemmuus ja vanhempien pärjäämisen tunne perheenä vahvistui. Päihdekuntoutuksen keskeinen tavoite on tukea perhettä muutokseen ja kuntoutumiseen. Päihdepalvelun ja lastensuojelun yhteistyötä tiivistämällä ja lisäämällä mahdollistetaan tuen saanti perheelle, ennen kuin ongelmat hankaloituvat. Päihdekuntoutus mahdollistaa perheille ammattiauttajien tuen ja jopa poistaa lapsen huostaanotto uhan. Lapsen kotiutuminen on mahdollista, kun vanhemmilla ei ole päihdekäyttöä ja lapsen kasvuolosuhteet ovat lapsen edun mukaiset. Perhekuntoutuksen jälkeen tulee avohuollon tukitoimin tukea perheen päihteetöntä arkea ja vahvistaa vanhemmuutta. Perheiden elämänhallinta vahvistuu vanhempien päihteettömyyden myötä ja elämän puitteet rakentuvat päihteettömyyttä vahvistaviksi. Erityisesti vanhemmuus ja vanhempana lapsille toimiminen koettiin tärkeänä ja positiivisena asiana haastateltavien elämässä. Lapset olivat arjen sisällön keskiössä. Elämää suuntaavien valintojen tekeminen ei ole vanhempana aina helppoa, vaan arjessa uudelleenkin opeteltava asia. Lasten kotiutuminen kannatteli vanhempien päihteettömyyden jatkumista ja arjen rakentumista. Arjen sujuvuus lasten tilanteiden, asumisen ja työllistymisen osalta vahvisti vanhempien päihteettömyyttä. Kaikilla haastateltavilla oli optimistisia tulevaisuuden suunnitelmia. Päihteettömyyden jatkuessa toiveikkuus paremmasta elämästä vahvistui kaikilla perheiden vanhemmilla. Perhekuntoutus mahdollistaa parhaimmillaan vanhempien irtioton ja kuntoutumisen päihteistä sekä lapsen tilanteen selkeytymisen ja perhetilanteen eheytymisen. Lapsiperheet tulevaisuuden päihdepalvelussa Yhteiskunnassamme lapsiperheet, joissa vanhemmilla on päihderiippuvuus, on entistä yleisempi ilmiö johon on syytä reagoida. Tiedossa on, että päihdepalveluihin ohjautuu vain jäävuorenhuippu niistä perheistä, joissa tuen tarve vanhempien päihdekäytön vuoksi on ilmeinen. Päihdehuollon tulevaisuuden haasteena on lapsiperheiden tavoitettavuus ennen kuin perheen tilanne on vanhempien päihderiippuvuuden vuoksi kriisiytynyt. Perhekuntoutus on päihdetyön erityisosaamista, jossa tuetaan vanhempien kuntoutumista päihderiippuvuudesta, pyrkien koko perheen kuntoutumiseen. Perhetilanteiden pitkittyminen ei ole etenkään lasten kannalta suotavaa. Tämä haastaa tiivistämään erityisesti lastensuojelun ja päihdepalvelujen yhteistyötä, mutta myös päihdepalvelujen yhteistyötä muiden tahojen kanssa. Opinnäytetyön tulokset osoittavat, että lapsiperheiden päihdekuntoutukselle on tarvetta. Tällä hetkellä päihdehuollossa pyritään kehittämään perhelähtöisiä avohuollon päihdepalveluja. Perhekuntoutuksella on päihdepalveluissa selkeä oma paikka lapsiperheiden kokonaisvaltaisen päihdekuntoutuksen toteuttamiseksi. Perhekuntoutuksessa yhteistyö lastensuojelun avohuollon kanssa on lasten tilanteen arvioimiseksi merkityksellistä. Päihdehuollon ja lastensuojelun yhdistäminen perhekuntoutuksessa haastaa perhetyön tekemisessä ymmärtämään lastensuojelun lähtökohtia ja toisaalta lastensuojelua päihdepalvelujen perhetyön lähtökohtia. Tulevaisuudessa päihdehuollon vahvana suuntana on painottaa avohuollollisia päihdepalveluja. Yhteistyötä painotettaan entistä enemmän lastensuojelun, psykiatrian avohuollon, sosiaalitoimen ja peruspalvelujen suuntaan. Yhteistyötä pyritään lisäämään myös kolmannen sektorin, kuten järjestöjen ja vertaistukea tarjoavien tahojen kanssa. Perheiden päihdehoitoon ohjautuminen tuleekin suunnata toteutettavaksi mahdollisimman monen tahon joustavana ja matalakynnyksisenä varhaisen tuen palveluna. Ammattiauttajien paikka on tukea ja vahvistaa vanhempien alkumotivaatiota päihdehoidon toteutumiseksi. Perheen päihdekuntoutuksen toteutuminen saattaa muutoin epäonnistua, eikä muutoksen aikaansaaminen perheessä onnistu. Tulevaisuudessa tuleekin rakentaa entistä selkeämpiä perhekohtaisia hoitojatkumoja, joissa yhteistyöllä turvataan tuen saanti kaikille perheenjäsenille. Tarvitaan varhaista tukea perheille ja nopeaa hoitoonohjausta perhetilanteiden niin edellyttäessä. Lapsiperheiden päihdekuntoutus on yhteiskunnallisesti merkityksellinen päihdepalvelu, johon tulee tulevaisuudessa panostaa. Artikkeli perustuu Anu Sinin Metropolian sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon vuonna 2014 valmistuneeseen opinnäytetyöhön, Päihdekuntoutusta lapsiperheille ”Muutos on ihan oikeesti mahdollista”. Anu Sin, Sosionomi Yamk
Lapsen huostaanotto – miten sen jälkeen vanhempia tuetaan?
Oman lapsen huostaanotto, asia jota ei toivoisi kenenkään vanhemman joutuvat kokemaan, puhumattakaan lapsesta. Huostaanotto on lastensuojelun viimeisin ja radikaalein toimenpide, joka tehdään silloin kun kaikki muut keinot on käytetty, ne avohuollon tukitoimet, jotka eivät ole riittäneet tukemaan perhettä niin, että lapsi voisi asua vanhempansa luona. Mikä sitten on riittävää vanhemmuutta tai mikä on lapsen ja vanhemman etu lastensuojelun asiakkaana? Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden on aina perusteltava päätöksensä faktatietoihin ja erityisesti huostaanoton valmistelussa, vain tosiasioilla on merkitystä. Vanhempien tai lasten vastustaessa huostaanottoa, käsittelee hallinto-oikeus asian ja vaatii päätöksille faktoihin perustuvaa tietoa eikä mutu-tuntumaa. Siksi lastensuojelun ammattilaisilla on suuri vastuu siitä, millä menetelmillä esimerkiksi vanhemmuutta ja perhesuhteiden vuorovaikutusta mitataan ja miten se kirjataan asiakirjoihin tarkasti perusteltuna. Huostaanoton voimaantulossa, oli se sitten perheen tai hallinto-oikeuden hyväksymä, sosiaalityöntekijöiden työ ja vastuu jatkuu. Lapselle tehdään aina asiakassuunnitelma sijaishuollossa, ja se tarkastetaan säännöllisesti. Samoin ei aina ole vanhempien tukitoimien laita, vaikka huostaanotto on suuri kriisin vanhemmalle, usein esimerkiksi vanhemman päihdeongelma voi syventyä, kun lapsi huostaan otetaan. Myös vanhemmat tarvitsevat ammattilaisten apua ja vertaistukea huostaanotossa ja tulevaisuuden rakentamisessa. Silloin myös lapsen oikeudet toteutuisivat paremmin, sillä vanhemman kuntoutumisella on suuri merkitys lapsen hyvinvointiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita aina sitä, että lapsi palaisi kotiin, mutta lapsen tiivis yhteys voisi säilyä avun saaneeseen biologiseen vanhempaan ja rinnakkaisvanhemmuus sijaishuoltopaikan kanssa voisi syntyä. Vastuun paikka - tukea sijoitetun lapsen vanhemmille Miia Pitkäsen Vastuun paikka-käytäntötutkimuksessa (2011) vahvistui, että lapsen vanhempien kuntoutumisen tukemiseen ei ole riittävästi mahdollisuuksia lapsen sijoituksen aikana. Aineisto perustui 14 vanhemman haastatteluun, joiden lapsi oli huostaan otettu. Vastuutyöntekijä lastensuojelussa oli selkeästi lapsen tarpeita varten, ja ammatillinen tuki vanhemmalle oli vähäinen. Aktiiviset vanhemmat saivat tukea paremmin kuin ne, jotka eivät sitä jaksaneet syystä tai toisesta hakea. Ammattilaisten tulisi siis miettiä, miten sijoitetun lapsen vanhempia voitaisiin tulevaisuudessa auttaa enemmän ongelmien ratkaisussa ja vanhemmuuden tukemisessa. Konkreettinen toimenpide-ehdotus Pitkäsen tutkimuksessa oli se, että vanhempien kanssa työskenneltäisiin suunnitelmallisesti kuntouttamistavoittein. Anne, ohjaaja lastensuojelussa, sosionomi ylempi AMK -opiskelija Lisätietoa Pitkänen Miia, 2011. Vastuun paikka! Vanhempien tukeminen lapsen huostaanotossa. Soccan ja Heikki Waris-instituutin julkaisusarja nro 26-2011. Saatavana verkossa.
Onko jokaisella oikeus arvostavaan kohteluun työssään?
Oma huomioni on kiinnittynyt viime aikoina mediassa paljon palstatilaa saaneisiin lastensuojelun tapauksiin, joissa asiakas on kertonut oman näkemyksensä saamastaan palvelusta. Myös internetissä levinneet videot huostaanotoista ovat antaneet oman mausteensa tälle keskustelulle. On sanomattakin selvää, kuinka yksipuoleisen ja samalla vääristyneen kuvan nämä esillä olleet tapaukset antavat lastensuojelun todellisuudesta. Kuinka monesta muusta ammattiryhmästä voidaan antaa jatkuvasti mediassa huonoa, provosoivaa sekä valheellista kuvaa ilman, että joku ottaa vastuun ja korjaa valheellisia lausuntoja? Jostain käsittämättömästä syystä työntekijän työn arvostelu on vapaata riistaa sosiaalialalla. Itseäni mietityttää, milloin kyse on työpaikkakiusaamisesta ja koska asiaan on syytä puuttua. Onko tilanne vaikea määritellä sen vuoksi, että ”kiusaajana” onkin asiakkaat eikä työkaverit? Itselleni ei tule mieleen kovin montaa työtä, jossa on hyväksyttyä sietää päivästä toiseen ala-arvoista käytöstä asiakkaan taholta, mikä sisältää usein huorittelua, haukkumista ja pahimmassa tapauksessa tappouhkauksia. Jokainen sosiaalialalle hakeutunut työntekijä varmasti ymmärtää, että työskentelemme ihmisten kanssa, joiden elämänpolku ei ole kulkenut aivan toivotulla tavalla ja sen seurauksena monenlaiset ongelmat ovat kohdanneet näitä henkilöitä. Kiukku, harmitus, pettymys sekä luottamuspula viranomaisia kohtaan ovat inhimillisiä asioita eikä näitä tunteita ole tarpeen poistaa asiakkailta. Mutta mielestäni selvä raja on vedettävä sen suhteen, kuinka paljon työntekijä joutuu vastaanottamaan asiakkaan pahaa oloa ja mikä on työntekijän hyvinvoinnin kannalta se piste, jossa raja on jo ylitetty. Median osuus lastensuojelun negatiivisen kuvan luomisessa On toisaalta ymmärrettävää, että asiakkaat tarvitsevat jonkin väylän jakaa turhautumistaan ja saada muiden hyväksyntää omille tunteilleen. Usein tämä väylä on kuitenkin valitettavasti media, jonka välityksellä he pääsevät jakamaan yksityisiä tarinoita siitä, kuinka heitä on kohdeltu väärin. Rakentavaa keskustelua ei pääse syntymään asiakkaan ja palvelun tarjoajan välille, koska mediassa on mahdotonta ruotia kenenkään yksityisiä asioita viranomaisten puolelta vaitiolovelvollisuuden vuoksi. Enkä usko, että hyöty tämänkaltaisesta julkisesta keskustelusta olisi kenenkään edun mukaista. En väitä, ettei myös sosiaalialalla tehtäisi virheitä ja valitettavasti välillä on äärettömän vaikea arvioida, mikä palvelu olisi parasta perheen kannalta. Tällöin syntyy tilanteita, joissa jälkeenpäin katsottuna olisi voitu toimia toisin. Nämä ovat kuitenkin marginaalinen määrä asiakastapauksia, ottaen huomioon sosiaalialan suuruuden sekä asiakasmäärät, joiden kanssa työskennellään päivittäin. Uskallan väittää, että suurin osa sosiaalipalveluiden asiakkaista saa laadukasta sekä asianmukaista palvelua työntekijöiltä. Onneksi mediassa myös aika ajoin näkee näitä onnistumistarinoita tai niitä, joissa asiat eivät ole menneet aina toivotulla tavalla mutta joissa sävy on kuitenkin asiallinen vaikkakin kriittinen. Työn kehittäminen on tärkeää ja siihen päästään avoimella vuoropuhelulla asiakkaiden kanssa. Tällöin kuitenkin molemmilta osapuolilta vaaditaan tietynlaista inhimillistä, asiallista sekä kehittävää otetta keskusteluun. Yhteiskunnan arvostus Antaako yhteiskunta tukensa lastensuojelun työtä tekeville työntekijöille? Mielestäni ei tarpeeksi anna. Työntekijöiden tekemää työtä varsinkin lastensuojelulaitoksissa pidetään edelleen jossain määrin naisten puuhasteluna, kodinomaisena tekemisenä. Vaikka työhön kuuluu paljon samanlaisia elementtejä kuin arjen pyörittämisessä kotona omien lasten kanssa, on siinä myös äärettömän paljon ammattitaitoa ja osaamista mukana. Harva tulee ajatelleeksi, että monet arkiset tilanteet lastenkodeissa voivat olla työntekijöille jatkuvaa ammatillisuuden käyttämistä lasten hyvän kasvun ja kehityksen turvaamiseksi. Henkisen arvostuksen lisäksi, palkkataso sosiaalialalla kunnissa on vielä kaukana ihannetilasta työn vastuullisuus ja vaativuus huomioiden. Työvuoron aikana työntekijä on jatkuvasti käytettävissä, toisten tarpeiden tyydyttäjänä sekä läsnä olevana turvallisena aikuisena. Työntekijöille on annettu suuri vastuu lasten hoidon ja huolenpidon turvaajina sekä tulevien yhteiskunnan jäsenten kasvattajina. On väärin vähentää resursseja alalta, jossa huolehditaan tulevaisuutemme toivoista. Lasten asemaan meneminen ja sieltä asioiden katselu on terve lähestymistapa kaikille, jotka tekevät päätöksiä resurssien vähentämisestä sosiaalialalla. Miltä mahtaa lapsista tuntua se, että heidän asioistaan vastaavat työntekijät vaihtuvat jatkuvasti, uupuvat sekä ovat pakotettuja tekemään työtään ”puoliteholla” resurssipulan vuoksi. Lastenkodeissa, kuten muissakin sosiaalialan työpaikoissa, on turvattava mahdollisuudet pysyviin ja motivoituneisiin työntekijöihin, jotka aidosti haluavat tehdä työtä lasten ja perheiden hyvinvoinnin eteen. Elina, sosiaalialan ylempi amk-tutkinnon opiskelija Aiheesta voi lukea lisää: Hyvä lastensuojelu on keskustelevaa ja avointa. Helsingin sanomat, 3.2.2014. Verkkodokumentti. Lastensuojelu ja julkisuus. Opas lastensuojelun ammattilaisille median kohtaamiseen. Lastensuojelun keskusliitto. Verkkodokumentti. Seitsemän tositarinaa lastensuojelusta. Helsingin sanomat, 31.1.2014. Verkkodokumentti. Liikanen, Elina 2013. Sosiaalityö julkisessa lastensuojelukeskustelussa. Sosiaalityön selonteot ja tapaus Eerika. Sosiaalityön pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto. Verkkojulkaisu.
Mitä lapsi kertoo ja kenelle -osaammeko kuulla lasta?
Lasten kuuleminen on kaiken perusta kun lapsia suojellaan. Osaammeko me työntekijät kysyä lapsilta niin, että he haluavat kertoa meille asioistaan? Turvallisen ja luottamuksellisen suhteen rakentuminen vaatii aikaa ja kohtaamisia. Onko näitä lastensuojelun asiakkuuksissa työntekijöiden ja asiakkaiden välillä? Tavataanko lasta tutussa ympäristössä aidosti kiinnostuneina siitä mitä he haluavat meille työntekijöille kertoa? Susanna Helavirran väitöskirja herätti minussa lastensuojelun työntekijänä paljon ajatuksia ja myös kysymyksiä. Osaammeko kuulla lapsia tehdessämme heidän elämää ja hyvinvointia koskevia päätöksiä? Kuinka laaja työntekijöiden henkilökohtaisen ”osaamissalkun” täytyy olla, että he pystyvät tavoittamaan lapsen tuottaman tiedon häntä koskevasta hyvinvoinnista päätöksenteon tueksi? Lapset eivät kerro asioitaan avoimesti vieraalle ihmiselle vieraassa toimistoympäristössä. Lapsi voi kertoa sen, mitä hän ajattelee hänen vanhempien haluavan hänen kertovan tai sen mitä hän ajattelee työntekijän haluavan kuulla, mutta kysyjällä täytyy olla jokin muu merkitys lapselle kuin vieras viranomainen, jos hän haluaa saada lapsen tuottamaa hyvinvointitietoa esille. Oli työntekijällä osaamista tai ei, viranomaisten selvitysten jälkeen tehdään erilaisia lastensuojelullisia toimenpiteitä. Uskon, että lastensuojelun eri vaiheissa tehtävä lapsen tilanteen selvitystyö voi olla asiakaslähtöistä, asiakasta arvostavaa ja yhteisesti tuotettua, mutta silloin kun puhutaan lapsen kuulemisesta, ei useinkaan voida tyytyä vain kysymään lapselta hänen hyvinvoinnistaan. Hyvinvointitieto on usein tarkkaan varjeltua ja vaiettua ja sen kerääminen vaatii työntekijöiltä kykyä pysähtyä, kuulla ja nähdä. Lapset eivät tuota tietoa vain sanallisesti vaan käyttävät esimerkiksi leikkiä, liikettä, piirroksia ja tarinoita tiedontuottamisen välineinä. Ja tämä tieto meidän työntekijöinä tulee osata kerätä ja käyttää, kun turvaamme lasten hyvinvointia erilaisin tukitoimin. Jokainen kohtaaminen asiakastyössä on ainutkertainen. Meidän työntekijöiden tulisi muistaa kohdata asiakkaamme yksilöinä, ajattelevina ja tuntevina oman elämänsä asiantuntijoina. Helavirran yksi tavoitteista on ollut nostaa teemoja lapsista hyvinvointitiedon tuottajina yleiseen keskusteluun päätöksenteon tueksi ja erityisesti sosiaalityön kentän työntekijöiden tarkasteluun. Minä itse jäin miettimään, kuinka saisin kyseisen tutkimuksen pidettyä työpaikan kahvihuoneen pöydällä aikakausilehtipinon päällä. Kirsi, sosionimi ylempi amk-opiskelija Lähde: Helavirta, Susanna 2011.Lapset hyvinvointitiedon tuottajina. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto.
Saattaen tukisuhteeseen
"Aikataulu ja tapaamispaikka ovat vaihtuneet kahdesti. Tarkastan kalenteristani vielä kertaalleen, että olen varmasti menossa oikeana päivänä ja oikeaan kellon aikaan vielä ihan oikeaan paikkaankin. Kalenteri näyttää sotkuiselta, tavallisten kokous- neuvottelu-, haastattelu- ja koulutusmerkintöjen lisäksi siellä näkyy myös erilaisia pois pyyhittyjä merkintöjä sekä ehkä-merkintöjä. Tämän tapaamisen osalta kaikki vaikuttaa täsmäävän. Vaihdan kalenterinäkymän kernaasti metromatkan tarjoamiin maisemiin. Ikkunoista näkyy lohduton helmikuinen maisema täynnä harmautta, eikä taivasta erota maasta. Kertaan mielessäni ne asiat, jotka täytyy muistaa ottaa puheeksi. Metrossa teinityttö puhuu korostetun kovaäänisesti puhelimeensa. Hän kertoo olleensa pois koulusta, ja että sossu uhkaa huostaanotolla ja että kaikki on ihan sama. Koko vaunullinen matkustajia kuulee kaiken, vaikka ovatkin kääntäneet katseensa pois.. Teinin äänessä on uhmakkuutta, silmät on meikattu mustiksi ja hiukset ovat mustat. Kaikki se musta erottuu oranssista penkistä yhtä kovaa, kuin teinin ääni hiljaisen metrovaunun keskeltä. Katse teinin silmissä, eikä hänen olemuksensa ole uhmakkaat eikä uhkaavat. Katseessa on samaa alakuloa kuin maisemassa. Minkäköhän apujen piirissä tämä tyttö jo on? Onkohan hänellä lastensuojelun tukihenkilö? Hississä huomaan, että olen kulkenut metrolta toimistolle hanskoitta, sillä sormet ovat kohmeessa ja punoittavat. Metron teinityttöä huomattavasti hillitymmän oloinen ja näköinen tyttö tuijottaa punaisia käsiäni. Tytön lisäksi hississä on nainen. He ovat selvästi äiti ja tytär. Emme kukaan sano sanaakaan, tuijotamme seiniä, kuten suomalaisessa hississä tavataan tehdä. Jostain tiedän, että olemme menossa samaan tilaisuuteen. Annan tytön ja äidin kulkea edellä ja asettautua istumaan. Esittelen itseni ja tyttö näyttää ymmyrkäiseltä, mutta äiti rentoutuu. Sosiaalityöntekijä noutaa meidät neuvotteluhuoneeseen, joka on kalustettu keltaisin huonekaluin. Tyttö sanoo, että ai, me ollaan tossa tylsässä huoneessa. Itseäni kirkkaan keltainen kalustus virkistää äsken verkkokalvoille piirtyneiden harmaiden maisemien jälkeen. Odotamme ja yritän täyttää odotuksen hiljaisuutta. Kysyn, tuliko tyttö suoraan koulusta vai kävikö hän välillä kotona. Kodin kautta tuli. Kysyn, eikö häntä palele, kun hänellä ei ole kengissä sukkia. Tyttö kysyy, eikö minua palele, kun kuljen ilman hanskoja. Ilahdun tytön terävänäköisyydestä ja hieron kylmettyneitä käsiäni vasten toisiaan sekä kehaisen tyttöä tarkasta havainnosta. Tyttö pälyilee ovea ja kelloa. Kahden pitkän minuutin kuluttua muille vieras naishenkilö astelee pitkin käytävää. Minä tunnen hänet ja tervehdin. Tulokkaan takki hulmuaa ja hänen suunsa kaartuu leveään hymyyn. Vilkaisen tyttöä. Hänen silmänsä ovat liimautuneet vieraaseen naiseen ja myös hänen suunsa saa pienen hymynkaaren. Vaimeasti tyttö esittelee itsensä vieraalle tämän esittäydyttyä ensin. Pilke, sellainen on tullut tytön silmiin. Tähän hetkeen haluaisin pysähtyä. Tämän haluan tallentaa. Uusi tukisuhde on juuri nyt lähtökuopissaan. Jännittävistä jännittävin hetki tukisuhteessa, ensitapaaminen, on käsillä. Olemme yhdessä tämän tytön elämän ja tämän tytölle vielä vieraan naisihmisen kannalta merkittävässä hetkessä. Tästä he aloittavat rakentamaan jotain heille kahdelle yhteistä, mahdollisesti jotain ikimuistoista. Tukisuhteen tutustumisajan he kuitenkin vasta varovaisesti ja hitaasti tunnustelevat, olisiko heistä toisilleen tuettavaksi ja tukihenkilöksi. Tämän hetken he tulevat todennäköisesti muistamaan vielä paljon myöhemmin. Pistelevä jännitys, jonka kaikki tunnemme mahassamme ja jopa ihollamme, alkaa raueta vähitellen sopimusta kirjoittaessamme. Otan jännityksen puheeksi ja lupaan tytölle, että muitakin jännittää. Ihkauusi tukihenkilö puuskahtaa helpottuneena ja sanoo, että on jännittänyt niin, ettei ole viime yönä juuri nukkunut. Tyttö sanoo, ettei jännittänyt yhtään. Sanon leikitellen ja hämmästellen, etten usko. Että koska minuakin jännitti, niin en usko, ettei päähenkilöä jännittänyt yhtään, edes ihan pikkuriikkisen ehkä? Tyttöä hymyilyttää, mutta hän pysyy tarinassaan. Äiti toteaa varovaisesti, että myös häntä jännitti. Tunnelma ei ole enää jännityksestä pisteliäs. Se alkaa olla hersyvä ja malttamaton. Tästä se alkaa. Neuvottelut ovat harvojen mieleen, vaikka niiden sisältö olisikin mukava, kuten tässä ja nyt. Juuri näissä neuvotteluissa on tavallisesti aina lopulta ihan erityinen tunnelmansa: Kevyt, positiivisesti latautunut, odottava, iloinen ja joskus jopa vähän riehakas, vaikka sen suurin osa aina onnistuukin pitämään sisällään korrektisti. Osalta kyllä pääsee naurunpyrähdyksiä ja hörötyksiä, joku saattaa kapsahtaa jonkun kaulaan ja ollaan sitä joskus vähän kyynelehdittykin liikutuksesta ja ilosta koko porukalla. Mahan pohjassa on jotain sitä samaa, kuin huvipuistossa, jonkin uuden laitteen jonossa pitkässä ja kiemurtelevassa jonossa. Puhelinnumerot on nyt vaihdettu, käytännön järjestelyistä on sovittu kirjallisesti ja tavoitteet tämän parivaljakon ensimmäiselle tukihenkilösopimukselle on luotu. Kaikki on valmiina. ”Nähdään ens viikolla,” huikkaa tyttö vielä käytävästä leveä hymy naamallaan. Hän kohdistaa sen tukihenkilölle niin, että vaikka itse lopuksi vielä yritän heipata, en minä ole hänen kontaktinsa kohteena. Käteni ovat lämminneet. Kuvittelinko, vai pilkistikö ulkona aurinko?" Järjestettyjä ystäviä Näinkin voi kaksi ihmistä kohdata. Ja tällaisella tavalla, järjestetysti, voi alkaa merkityksellinen ihmissuhde, joka mahdollistaa korjaavia kokemuksia. Jokainen näistä aloitusneuvotteluista ovat yhtä jännittäviä myös minusta itsestäni, huolimatta siitä, että pelkästään vuonna 2013 olin mukana aloittamassa yli 40 samanlaista suhdetta, joissa kaksi toisilleen vierasta ihmistä alkavat kulkemaan rinnakkain. On lähes mystistä, miten hienoja ihmissuhteita monista osasta näistä järjestetyistä tapaamisista usein syntyy: Kuinka toisen kohtaamalla ja toista kuulemalla, toista katsomalla ja toiselle läsnä olemalla voi saada aikaan niin paljon. Miten luottamus, yhteinen todellisuus alkavat muodostua vähitellen ja sitten muuttua turvallisuudeksi ja yhdessä koetuksi muistoiksi, hetkiksi ja tunnelmiksi. Nämä joustavat, turvalliset ja luotettavat aikuiset, jotka sopeutuvat erilaisten lasten tukihenkilön rooliin, ymmärtävät roolinsa rajallisuuden ja ottavat nämä lapset tuettavikseen ennakkoluulottomasti ja avaralla sydämellä, tiedostaen samanaikaisesti omat henkilökohtaiset rajansa, ovat korvaamattomia. Eräs kollegani on verrannut vapaaehtoisia ruusuihin, joiden ympärillä vaasissa oleva vesi olemme me, vapaaehtoistoiminnan koordinaattorit, tai vapaaehtoisen toimintaa ammatillisesti ohjaavat henkilöt, mahdollistaen ruusujen kukoistuksen ja hyvinvoinnin. Itse koen olevani virkistävän veden lisäksi myös kuin joulupukki: yhtä lahjaa huolella valmistellen, toista lahjaa innokkaasti perille vieden ja vasta kolmanteen lahjatoiveeseen perusteellisesti tutustuen työhuoneeni on kuin joulupukin paja läpi vuoden! Olen enemmän kuin mieluusti myös tänä vuonna saattaen vaihtamassa näitä Turvallisia Aikuisia uusiin tukisuhteisiinsa ja kannustamassa heitä eteenpäin silloin, kun kysymykset heräävät. Lisää uusia lastensuojelun tukihenkilöitä koulutetaan Helsingin sosiaali- ja terveysviraston lastensuojelun asiakkaille kolme kertaa vuodessa vuonna 2014. Piia Vanhatalo, sosionomi amk, sosionomi Yamk-opiskelija Lastensuojelun tukihenkilötoiminnan koordinaattori, Lastensuojelun muut palvelut, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto
Väkivallan kohtaaminen lastensuojelutyössä
”Jos on aggressiivisia nuoria, jotka ovat aggressiivista käyttäytymistä harrastaneet pitkään osastolla, niin kyllä se ahdistumista lisää omalla kohdalla. Ja aina töihin tullessa miettii, mikähän tilanne tai tunnelma siellä nyt on päällä. Että täytyykö tässä nyt varautua väkivaltaisiin tilanteisiin.” Lastensuojelun arviointi- ja vastaanottotoiminta Arviointi- ja vastaanottolaitokset tarjoavat nuorille lyhytaikaista sijaishuoltoa, kun nuoren elämäntilanne herättää huolta. Nuoren lyhytaikaiseen laitossijoitukseen johtavia syitä voi olla koulunkäymättömyys, perheen sisäiset ristiriidat ja vanhemmuuden puute, nuoren kuljeskelu, päihteidenkäyttö, mielenterveydelliset ongelmat tai rikollisuus. Nuorten elämä saattaa olla sijoitushetkellä hyvinkin kaoottinen ja nuori tarvitsee usein pysäytystä ja uuden suunnan löytämistä. Lastensuojelulaitoksen osastolla pyritään selvittämään nuoren elämäntilannetta sekä antamaan nuorelle avaimet toisenlaiseen elämään. Osassa laitoksissa on erikoistuttu päihteitä käyttäviin nuoriin ja osastoiden tarkoituksena on saada nuori luopumaan päihteiden ongelmakäytöstä ja luomaan uusia toimintamalleja haitallisten tilalle. Työväkivallan todennäköisyys on suurin niissä työyksiköissä joiden asiakaskuntaan kuuluu mielenterveysongelmista kärsiviä, alkoholin tai huumeiden vaikutuksen alaisia henkilöitä ja jossa työskennellään yksin. Mitä läheisempää ja fyysisempää kontakti asiakkaan kanssa on, sitä suorempaa ja fyysisempää väkivalta on. Tavallisimpia väkivaltatilanteet ovat toimittaessa nuorten parissa. Nuorilla itsekontrolli on vielä kehitysvaiheessa, eikä hän ole välttämättä muulla tavalla oppinut ilmaisemaan pettymyksen tunteitaan. Murrosiässä nuoret koettelevat rajojaan, joka voi purkautua huonona käytöksenä tai väkivaltana. Sosiaalialan työväkivalta tilastojen valossa Erilaisten tutkimusten mukaan 1990-luvulta lähtien työväkivalta on yleistynyt työpaikoilla. Naistyöntekijöillä väkivallan riski on kasvanut. Vuonna 1980 tehdyn tutkimuksen mukaan uhreista enemmistö oli miehiä, mutta vuoteen 2003 mennessä tilanne on päinvastainen. Kunta-alan työolobarometrin (2006) mukaan 17 % sosiaalitoimen työntekijöistä on joutunut vähintään kerran fyysisen väkivallan kohteeksi viimeisen vuoden aikana. 26 % työntekijöistä on kokenut työssä henkistä väkivaltaa tai kiusaamista. Työturvallisuus-hankkeen (2007) työväkivaltakyselyjen mukaan henkinen väkivalta on yleistä ja paljon yleisempää kuin fyysinen väkivalta. Asiakkaiden fyysisen väkivallan kohteeksi on viimeisen vuoden aikana joutunut 11 % työntekijöistä ja henkisen väkivallan ja uhkailujen kohteeksi 46 %. Helsingin kaupungin sosiaaliviraston työsuojelun teettämän Väkivalta- selvityshankkeen (2007) loppuraportissa kerrotaan, että työväkivaltatilanteet vaihtelevat laitosten arjessa. Joissakin laitoksissa tilanteista ei juuri ole, ja joissakin ne ovat hyvin lyhytkestoisia ja satunnaisia, toisissa taas ne ovat osa arkea ja jokapäiväistä elämää. Lastensuojelun laitoshuollon päätehtävänä on antaa lapselle väkivallaton ja turvallinen kasvuympäristö, mutta väkivalta on silti läsnä näissäkin ympäristöissä. Helsingin kaupungin lastensuojelulaitoksista tehtiin työsuojeluun vuonna 2003 yhteensä 196 vaara- ja uhka-tilanneilmoitusta. Ilmoituksen laatijoista 75 % oli naisia ja loput 25 % miehiä. Työväkivallan kohtaaminen lyhytaikaisessa arviointi- ja vastaanottolaitoksessa Lyhytaikaisessa lastensuojelutyössä kohdattua työväkivaltaa on selvitetty vuonna 2014 valmistuneessa ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyössä ”Väkivallan kohtaaminen lastensuojelutyössä - työntekijöiden näkemyksiä ja kokemuksia uhka- ja vaaratilanteista”. Opinnäytetyön tarkoituksena on ollut selvittää lyhytaikaisessa lastensuojelutyössä tapahtuvaa työväkivaltaa ja sen uhkaa sekä tuoda esiin työssäjaksamisen näkökulmaa. Kaikki opinnäytetyössä haastatellut työntekijät olivat kokeneet työssään työväkivaltaa, mikä oli huomattavasti enemmän kuin aikaisemmissa tutkimuksissa. Asiakkaiden työntekijöihin kohdistama väkivalta oli yleensä henkistä ja se ilmeni sanallisena uhkailuna, nimittelynä tai haukkumisena. Toisinaan uhattiin työntekijän fyysistä koskemattomuutta tai pahimmillaan tämän perhettä ja läheisiä. Uhkailu voi olla hyvinkin aggressiivista ja jotkut nuoret ovat uhanneet myös työntekijöiden henkeä. Fyysinen väkivalta kohdistui enemmän irtaimistoon, mutta osastolla esiintyi myös työntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Henkinen väkivalta saattoi olla päivittäistä, joskus jopa hyvin uuvuttavaa. Fyysistä väkivaltaa esiintyi harvemmin, mutta sen uhka lisäsi työn kuorimittavuutta. Väkivallan kohtaamisessa pidettiin tärkeinä työryhmän yhdessä sovittuja pelisääntöjä, yhteisiä raporttikäytänteitä, hyvää viestintää ja tilanteiden ennakointia. Ennakoinnissa tärkeää oli tiedostaa ne tilanteet, joissa väkivallan uhkaa eniten ilmenee ja pienentää väkivallan riskiä poistamalla mm. tiloista vaarallisia esineitä. Myös vakituista henkilökuntaa ja oikeaa resursointia pidettiin tärkeänä ennaltaehkäisevänä keinona. Sekä nais- että miestyöntekijöitä koettiin tarvittavan lastensuojelutyössä. Työntekijät kokivat parhaan tuen ja avun väkivaltatilanteissa tulevan työyhteisön sisältä. Hyvä, keskusteleva ja avoin ilmapiiri auttoi työssäjaksamisessa. Myös esimiehiltä saatu tuki koettiin tärkeänä ja voimauittavana. Esimieheltä tullut tuki oli keskustelua, tilannetajua ja tuen järjestämistä väkivaltatilanteen jälkeen. Väkivaltatilanteiden jälkeiset puru-tilaisuudet oli koettu tärkeänä työntukena. Työnkehittäminen työturvallisuuden ja työhyvinvoinnin näkökulmasta Väkivaltatilanteiden jälkeisten purkujen pitäminen tulisi olla systemaattisempaa. Purkutilanteet tulisi olla työn sisälle suunniteltuja niin, että ne pystyttäisiin toteuttamaan nopeasti työvuoron aikana. Työssäjaksamista kuormitti asiat, joita ei saatu purettua ja jotka jäivät painamaan mieltä työvuorojen jälkeen. Jatkuva uhkatilanne osastolla koettiin kuormittavana ja pelottavana. Kehityskohteiksi nostettiin myös hälytysjärjestelmään liittyvät asiat ja työryhmän tarpeille kohdennetut koulutukset. Koulutukset tulisi olla järjestetty koko työryhmälle, jotta yhdessä pystyttäisiin suunnittelemaan ja harjoittelemaan työväkivallan kohtaamista. Myös yhteisiä työn ulkopuolisia tilaisuuksia toivottiin lisää ja niiden koettiin tukevan työssäjaksamista. Työyhteisön tiiviys ja toisen tunteminen nousi isoksi osaksi työviihtyvyyttä ja työssäjaksamista. Opinnäytetyöstä kävi ilmi, työturvallisuusasioihin tulee kiinnittää enemmän huomiota, jotta kuormittavaa työtä jaksetaan tehdä ja työntekijöiden vaihtuvuus laskee. Työssäjaksamisessa tulee huomioida työntekijöiden perehdytys, avoin vuorovaikutuskulttuuri ja yhteisten toimintaohjeiden säännöllinen kertaaminen. Erityisesti kehittämiskohdiksi opinnäytetyössä nousivat työn rakenteen miettiminen. Työn voisi olla vähemmän kuormittavaa, kun esim. väkivallan kierre saataisiin pysäytettyä jaksojen uudenlaisella suunnittelulla. Johanna Aaltonen, sosionomi (ylempi amk) Lisätietoa Aaltonen Johanna 2014. Väkivallan kohtaaminen lastensuojelutyössä -työntekijöiden näkemyksiä ja kokemuksia uhka- ja vaaratilanteista. Metropolia ammattikorkeakoulu, sosiaalialan ylempi amk-tutkinto. Opinnäytetyö saatavana sähköisenä www.theseus.fi
Mun perhe -dokumenttielokuvien TV-esitykset parhaillaan AVA:lla
Mun perhe -elokuvissa tarkastellaan lapsen näkökulmasta arkea erilaisissa perheissä. Lasten silmin nähtynä maailma on täynnä mahdollisuuksia ja positiivisuutta, vaikka vanhempia arki saattaakin huolettaa. Lapset kertovat elämästään sijaisperheessä, maahanmuuttajaperheessä, yhteishuoltajuusperheessä, perheessä jossa on vähän rahaa ja perheessä, jossa on kehitysvammainen lapsi. Elokuvien tv-oikeudet on hankkinut MTV Oy. Tämä on MTV:ltä hieno satsaus laadukkaaseen kotimaiseen dokumenttielokuvatuotantoon, ja lisää erityisesti MTV:n lapsille ja koko perheelle suunnattua kotimaista ohjelmistoa. Elokuvat esitetään AVA –kanavalla viiden viikon aikana 18.1.2014 alkaen. Elokuvien lisäksi Mun perhe-hankkeen asiantuntijahaastatteluja ja muuta materiaalia voi käyttää esimerkiksi opetuksessa, seminaareissa, vanhempainilloissa ja erilaisissa tilaisuuksissa, joissa halutaan yhdessä puhua lasten-ja perheiden asioista. Metropolian sosionomi ylempi amk-tutkinnon opiskelijoita on osallistunut materiaalin tuottamiseen. Lue lisää Mun perhe-nettisivuilta. Sieltä pääset edelleen Youtube:n elokuvatrailereihin sekä Emma& Elias-sivustolle, jossa on hankkeen asiantuntija-aineistot. Sirkka Rousu, yliopettaja, sosionomi ylempi amk
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto