Avainsana: Asiakkaan oikeudet
Lapsen subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen ei ole perusteltua
Hallitus aikoo rajoittaa rakennepoliittisen ohjelman mukaan subjektiivista päivähoito-oikeutta osa-aikaiseksi lapsille, joiden vanhempi on kotona äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidon tuella nuoremman sisaruksen kanssa. Asiasta on käyty kiivasta keskustelua asiantuntijoiden sekä kansalaisten nettiyhteisöjen piirissä, myös oman työpaikkani kahvihuoneessa. Esimerkiksi sosiaalialan korkeakoulutettujen etujärjestö Talentian mukaan ”lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen ei pidä rajoittaa puuttumalla päivähoidon subjektiiviseen oikeuteen. Lainsäädäntöuudistuksella ei saa lisätä eriarvoisuutta eikä leimata perheitä tai lapsia arvioimalla lapsen tuen tarpeita tai perheen olosuhteita äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidontuella olevien vanhempien perheissä”. Myös monet muut sosiaalialan tahot, kuten Lastensuojelun keskusliitto ja Mannerheimin lastensuojeluliitto ovat samoilla linjoilla. Subjektiivisesta päivähoito-oikeuden rajoittamisesta ollaan montaa mieltä. Tuntuu, että Internetin keskustelupalsojen keskusteluissa ollaan rajoittamisen kannalla. Monet tuntuvat kokevan sen olevat hyvä säästökeino; miksi kotona olevalla vanhemmalla pitäisikään olla oikeus viedä lapsensa koko päiväksi päiväkotiin? Ajatellaan näiden vanhempien olevan liian laiskoja hoitamaan omat lapsensa ja, että he käyttävät vain yhteiskunnan etuuksia hyväkseen. Toisaalta THL:n teettämän tutkimuksen mukaan pienten lasten vanhemmat antavat laajasti tukensa subjektiiviselle päivähoito-oikeudelle. THL:n ja Kelan tutkimusosaston yhteistyönä toteuttamassa Perhevapaat 2013 -väestökyselyssä 73 % parivuotiaiden lasten äideistä ja 81 % isistä oli sitä mieltä, että oikeus päivähoitopaikkaan kaikille lapsille on ehdottomasti säilytettävä (THL 18.3.2014). Lisäksi melkeinpä puolet perheistä ei edes käytä subjektiivista päivähoito-oikeuttaan (THL 8.10.2013). Vuodesta 1996 voimassa olleesta subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta huolimatta vain hieman yli puolet (53,5 %) kaikista alle kouluikäisistä lapsista on päivähoidossa. Alle kolmivuotiaista on päivähoidossa runsas neljännes (27,5 %) ja kolme–kuusivuotiaista 73 %. (Säkkinen & Kuoppala 2013.) Vanhemmat pystyvät arvioimaan lapsen ja perheen tarpeet Lapsen omat vanhemmat ovat yleensä aina parhaita asiantuntijoita oman lapsensa ja perheensä asioissa. Toki on perheitä, jotka tarvitsisivat nykyistä enemmän neuvoja ja ohjausta perheensä ratkaisuissa. Tässä tulisikin toteuttaa palvelunohjausta, jotta heille paras ratkaisu lapsen päivähoitoon löytyisi. Mutta ratkaisu ei voi olla oikeuksien rajoittaminen, vaan oikeiden palveluiden löytäminen. Palveluohjauksella voitaisiin käydä perheen kanssa avointa keskustelua heidän lapsensa varhaiskasvatuksen tarpeesta ja laajuudesta. Tärkeintä olisi löytää lapsen näkökulmasta parhaat ratkaisut. Samalla voitaisiin kartoittaa perheen muut tuen tarpeet. Varhaiskasvatus ei mielestäni saisi olla irrallinen palvelu kunnan muista lapsiperheiden palveluista. Kun lapsen subjektiivista oikeutta rajoitetaan, miten määritetään kuka tarvitsee kokopäiväistä hoitoa sosiaalisin perustein ja kuka hyötyy osa-aikaisesta päivähoidosta? Miten perheiden tarpeet rajataan tarvitseviin ja ei tarvitseviin? On perheitä joilla kaikki voi olla sosio-ekonomisesti hyvin, mutta jotka eivät pysty silti tarjoamaan lapselleen hänen tarvitsemaansa virikkeellistä ympäristöä ja sosiaalisten taitojen harjoittelua. Vanhemman voimavarat voivat monenlaisista syistä olla rajoittuneet. Monella perheellä voi voimavarat olla vähissä, kun perheeseen syntyy uusi lapsi. Voi olla, että vauva tarvitsee erityistä huomiota ja vanhemman lapsen hoito sekä kasvu eivät saa niin paljon huomiota. Lapsen päivän virikkeet voivat olla videon katselua tai tabletilla pelaamista, kun kotona oleva vanhempi yrittää selviytyä arjen pyörityksestä. Lisäksi voidaan pohtia, että missä on nuoremman lapsen oikeudet samanlaiseen vanhemman jakamattomaan huomioon ja varhaiseen vuorovaikutukseen kuin mitä perheen esikoinen on saanut. Vanhemman lapsen ollessa päivähoidossa saamassa laadukasta ikätasoistaan varhaiskasvatusta, saa nuorin lapsista vanhemman jakamattoman huomion ja mahdollisuuden rakentaa ensimmäistä varhaista kiintymyssuhdettaan. Vielä ongelmalliseksi subjektiivisen päivähoidon rajaaminen tekee, että se koskee vain kunnallista päivähoitoa. Voivatko kunnat siis itse määrittää rajaavatko he oikeutta vai ei? Asettaako tämä perheet eriarvoiseen asemaan asuinpaikasta riippuen? Lisäksi jo nyt osa kunnista haluaa lisätä yksityisen päivähoidon määrää. Yleisesti ottaen yksityinen päivähoito on kalliimpaa kuin kunnallinen ja tästä syytä se ei ole mahdollinen kaikille perheille. Jo nyt perheillä joilla on varaa maksaa hieman enemmän, on myös varaa valita laajemmin tarjolla olevista palveluista. Rajoitus lapsen päivähoitoaikaan ei koske yksityistä päivähoitoa ja näin ollen eriarvoistaa perheitä myös tässä. Nykyisin voimassa oleva subjektiivinen päivähoito-oikeus takaa tasa-arvoisen kohtelun kaikille lapsille. Universaalit palvelut, joihin kaikilla on tasavertainen pääsy, on myös useissa kansainvälisissä vertailuissa nähty suomalaisen järjestelmän vahvuutena niiden syrjäytymistä ehkäisevän ja eriarvoisuutta tasoittavan merkityksensä vuoksi. (Lastensuojelun Keskusliitto 28.5.14).Voidaanko tulevaisuudessa enää puhuakaan lapsen oikeudesta, jos on olemassa tietyt kriteerit jotka on ensin täytettävä kuuluakseen oikeuden piiriin? Rajoittaminen ei tue syrjäytymisen ehkäisyä eikä se tasoita koko ajan kasvavaa eriarvoisuutta. Leena, sosionomi ylempi AMK -opiskelija Lastensuojelun keskusliitto, verkossa Mannerheimin lastensuojeluliitto, verkossa Talentia, verkossa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, verkossa Salmi Minna 2013, Tiedosta terveyttä ja hyvinvointia Säkkinen Salla & Kuoppala Tuula (2013): Lasten päivähoito, THL.n tilastoraportti 34/2013.
Kuka huolehtii vanhuksista – huoltovelvollisuudet ja perinnönjaot uusiksi?
Professori Urpo Kankaan mielestä suomalaiset pitäisi velvoittaa elättämään vanhempiaan ja vastuu omien vanhempien vanhuuden hoivasta tulisi olla lapsilla, ainakin jos nämä ovat varakkaita - mitä mieltä olet ehdotuksesta? Pitäisikö elatusvelvollisuus ulottaa omiin vanhempiin? Entä pitääkö perintö ansaita huolehtimalla vanhemmistaan? Pitääkö lapsille jättää perintöä vai tulisiko omaisuus käyttää oman hoivan kustantamiseen? Yle Uutisten haastattelussa Urpo Kangas ehdotti, että aikuiset lapset pitäisi velvoittaa maksamaan esimerkiksi vanhempiensa laitospaikat, jos vanhempien oma eläke ei tähän riitä. Hänen mukaansa suomalaiset pitäisi velvoittaa elättämään omat vanhempansa, sillä Suomessa vanhemmat on velvoitettu pitämään huolta alaikäisistä lapsista ja avioliitossakin on pidettävä huolta puolisosta. ”Jos äidin eläke ei riitä laitoshoitopaikkaan tai omaishoitoon, niin silloin varakas lapsi saa luvan auttaa, koska hän tulee myöhemmin mahdollisesti perimään omaisuutta. Oikeudenmukaisuus suorastaan huutaa sitä sellaisissa tapauksissa, joissa lapsi on hyvin varakas, käyttää tuhlailevaan elämään omia varojaan, ja on hylännyt omat vanhempansa” sanoi Kangas haastattelussa. (Yle Uutiset a 2014.) Kankaan mukaan myös aikuisten lasten velvollisuus auttaa köyhiä vanhempia voitaisiin kirjata lakiin. Hän toteaa, että ajatus elatusvelvollisuuden ulottamisesta omiin vanhempiin ei ole uusi. Vastaava laki on käytössä useissa Euroopan maissa. Vanhempien elatusvelvollisuus oli aiemmin myös Suomen laissa, joka oli vuodelta 1922 peräisin ollut köyhäinhoitolaki. Kyseinen laki kumottiin kuitenkin hyvinvointivaltion arvoihin huonosti sopivana vuonna 1970. Vuodelta 1922 peräisin olevassa köyhäinhoitolaissa luki seuraavasti: Kukin on tarvittaessa velvollinen kykynsä mukaan pitämään huolta vanhemmistaan. Professori Kankaan mukaan poliittiset päätöksentekijät ovat asiaa varmasti miettineet, mutta kukaan ei ole kuitenkaan uskaltanut avata aiheesta edes arvokeskustelua. (Yle Uutiset a 2014.) Kuka tai mikä laitos valvoisi käytännössä lain toteutumista ja mitä kustannuksia valvonta aiheuttaisi yhteiskunnalle? Onko Urpo Kangas lainkaan pohtinut, että elämme yhteiskunnassa, jossa 1970- luvulta lähtien naisten työssäkäynnin seurauksena perheet ovat vieneet omat lapsensa päivähoitoon. Tämän hetken ikääntyneet ihmiset ovat juuri se ryhmä ihmisiä, jotka tuolloin totuttivat lapsensa kyseiseen ajatukseen, eli että yhteiskunta pitää huolen ja hoitaa hoivaa tarvitsevia. Myös vanhukset siirrettiin tuolloin vanhainkoteihin paljon paremmassa kunnossa kuin mitä nykyään. Kangas totesi lisäksi, että jos velvoite omista vanhemmista huolehtimiseen ei saa kannatusta, olisi toisena vaihtoehtona perinnönjaon muuttaminen. Kankaan ehdotuksessa perinnön lakiosa ei enää kuuluisi lapselle automaattisesti. Tämä tarkoittaisi sitä, että jos lakiosajärjestelmä kumottaisiin, niin isällä tai äidillä olisi oikeus palkita se rintaperillisistä, joka on auttanut heitä ja pitänyt huolta heistä heidän vanhuudessaan. Toisin sanoen, mikäli ei osallistu vanhempiensa avustamiseen, ei tule perintöäkään. Varsinkin omaishoitamisessa oikeudenmukaisuus toteutuisi professorin mukaan näin parhaiten. (Yle Uutiset a 2014.) Ymmärrän Kankaan ajatuksen kyseisessä asiassa, mutta siinä ei oteta huomioon sitä tosiasiaa, että monella vanhemmalla, ei ole perintöä lapsilleen jätettäväksi. Miten laki tuolloin kohtelisi lapsia, jotka kieltäytyisivät omien vanhempiensa hoitamisesta, kun mitään perintöä ei kuitenkaan tulisi? Kangas ei huomioi sitä, että moni suomalainen perhe, jolla on omat apua tarvitsevat vanhemmat elossa, ovat itse työikäisiä ja heillä on mahdollisesti vielä omat lapset huollettavana. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijaprofessori Harriet Finne-Soveri ei myöskään kannata ajatusta laista, jolla lapset velvoitettaisiin kustantamaan iäkkäiden vanhempiensa hoitoa. Finne-Soveri näkee useita uhkatekijöitä, jos huoltovelvollisuudesta säädettäisiin lailla. Hänen mukaan perheillä on jo nyt suuria taloudellisia vastuita omien lastensa elättämisessä ja vanhempien elättämisessä voisi olla kyse useisiin tuhansiin euroihin nousevista summista kuukaudessa. Finne-Soveri vastaa professori Urpo Kankaan ehdotukseen, että lasten olisi osallistuttava köyhien vanhempiensa elättämiseen kysymällä miksei yhteiskuntaa voida kehittää niin, että huolenpito vanhemmista olisi houkuttelevaa. (Yle Uutiset c 2014.) Monet työssäkäyvät ihmiset ovat myös itse oman jaksamisen äärirajoilla, varsinkin jos heillä on vielä omia lapsia hoidettavana tai jos he itse kamppailevat oman terveytensä kanssa. Voiko tuolloin aikuisia lapsia velvoittaa tekemään enemmän ilman, että vaikean stressin tai uupumisen diagnoosit lisääntyisivät räjähdysmäisesti? Mikäli lapset jäävät pois töistä hoitamaan omia vanhempiaan esimerkiksi omaishoitajaksi, he ovat poissa työvoimasta ja siitä on taas omat työn tarjontaan liittyvät ongelmat, kuten Soininvaara toteaa nettisivuillaan (Soininvaara 2014). Peruspalveluministeri Susanna Huovinen ei innostu ehdotuksesta, että aikuiset lapset velvoitettaisiin maksamaan esimerkiksi vanhempiensa laitospaikat, jos vanhemman oma eläke ei riitä. Huovisen mukaan lähdetään siitä ajatuksesta, että kaikille suomalaisille varallisuudesta riippumatta taataan samat hyvinvointipalvelut. Hän ei pidä tätä ainakaan nyt lyhyellä aikavälillä realistisena tapana viedä eteenpäin palveluasioita ja toteaa, että monissa Euroopan maissa ei ole myöskään tuotettu julkisin varoin "yhtä laadukasta hyvinvointiyhteiskuntaa" kuin Suomessa. Ministeri korostaa myös, että palvelut eivät saisi kytkeytyä varallisuuteen. (Yle Uutiset b 2014.) Kankaan ehdotus ei huomio sitäkään, että kaikilla vanhemmilla ei ole omia lapsia, tai sitä, että lapset voivat asua esimerkiksi ulkomailla. Tuolloin vanhemman hoitaminen on mahdoton yhtälö, ellei se sitten perustu pelkkiin laskujen maksuihin. Monet eivät myöskään tule toimeen omien vanhempiensa kanssa ja välit ovat voineet mennä poikki kokonaan. Kuten Finne-Soveri toteaa, voivat vanhempien ja lasten suhteet olla riitaisia tai sitten suhteet voivat olla muuten niin toimimattomia, että edes henkistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ei enää ole. Hyvää huoltovelvollisuudessa voisi Finne-Soverin mukaan olla se, että lapset voisivat taloudellisten menetysten pelossa osallistua enemmän vanhempiensa hoitamiseen ja sukupolvet voisivat lähentyä toisiaan. Silti hän ei kannata lainsäädäntöä, vaan kannattaa yhteiskunnan kehittämistä. Finne-Soveri muistuttaa edelleen, että varakkailla ihmisillä on mahdollisuus ostaa vanhemmilleen enemmän hoitoa. ”Kaikenkaltainen eriarvoisuuden vähentäminen tietysti kuuluu hyvinvointivaltion perustavoitteisiin” Finne-Soveri sanoo. (Yle Uutiset c 2014.) Ajankohtainen kysymys voi kuitenkin olla se, että tarvitseeko vanhemman ihmisen jättää mahdollista perintöä lapsilleen vai käyttääkö hän rahat itseensä ja omaan hoitoonsa? Urpo Kangas kannustaakin ikääntyneitä ihmisiä siihen, että he käyttäisivät säästönsä ennen kuolemaansa.(Yle Uutiset a 2014). Soininvaara toteaa puolestaan, että Suomen vanhustenhoito on kallista ja laadultaan huonoa. Hän lisää, että hoito ei ole ammatillisesti huonoa vaan, että vanhusten elämä Suomessa on kolkkoa ja epätyydyttävää. Viranomainen on vain harvoin yhtä hyvä omainen kuin oikea omainen Soininvaaran mukaan. (Soininvaara 2014.) Vanhusten hoidon laatu ei parane siitä, että omaisia pakotetaan hoitamaan vanhusta vasten tahtoaan. Se olisi edelleen kolkkoa ja epätyydyttävää. Eskolan ja Saarenheimon (2005) tekemän tutkimuksen mukaan apua tarvitsevat vanhukset tyypillisesti korostivat, että he eivät halua kuormittaa lapsiaan likaa, koska lapsilla on oma elämänsä, työnsä ja perheensä. Suhteet lapsiin myös edustivat hoitamisen ulkopuolista maailmaa, eikä lasten odotettu lainkaan osallistuvan arjen järjestelyihin, vaan käyvän tapaamassa silloin kun heille sopii. (Eskola & Saarenheimo 2005.) Nykypäivänä laki ei sido rikastakaan lasta auttamaan köyhää vanhempaansa, mutta suuri määrä suomalaisia auttaa ikääntyneitä vanhempiaan vapaaehtoisesti. Jo nyt valtava määrä suomalaisia auttaa ikääntyneitä vanhempiaan myös näiden rahavaikeuksissa. Kun lakia ei ole, on kaikki perustunut vapaaehtoisuuteen. Järjestelmää on erittäin vaikea muuttaa toiseksi kesken kaiken, kuten Soininvaara (2014) toteaa. ”Tosin näin taidetaan pikkuhiljaa kuitenkin tehdä. Julkisen vallan antama palvelulupaus on kääntymässä niin heppoiseksi, että kelvollisesta hoidosta on maksettava itse. Köyhien sukujen vanhusten kannalta tämä vaihtoehto on huonoin.” (Soininvaara 2014.) Ritva Mieronkoski, sosionomi (Ylempi Amk) opiskelija Lisätietoa Eskola, Päivi & Saarenheimo, Marja 2005. Omaishoitoperheen sosiaalinen verkosto. Teoksessa Saarenheimo, Marja & Pietilä, Minna (toim.) Kaksin kotona. Iäkkäiden omaishoitoperheiden arjen ulottuvuuksia. Geriatrisen kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämishanke. Tutkimusraportti 6. Vanhustyön Keskusliitto – Centralförbundet för de gamlas väl ry. Gummerus Kirjapaino Oy. Soininvaara, Timo 2014. Soininvaara.fi. Lapset vastuuseen vanhempiensa hoidosta? Verkkodokumentti. Yle Uutiset a 2014. Kangas, Urpo. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti. Yle Uutiset b 2014. Huovinen, Susanna. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti. Yle Uutiset c 2014. Finne- Soveri, Harriet. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti.
Moniammatillinen yhteistyö – jatkuva kehittämisen kohde!
Paljon puhutaan moniammatillisesta yhteistyöstä ja sen tarjoamista eduista asiakkaille. Kuitenkin välillä tuntuu, että moniammatillisen yhteistyön suurimpana esteenä on mustasukkaisuus omasta työstä ja pelko oman työn arvostuksen menettämisestä. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Hedelmällisen yhteistyön luomiseksi lähtökohtana täytyy olla halu palvella asiakasta mahdollisimman hyvällä tavalla yhdistämällä eri ammattikuntien vahvuudet. Moniammatillisessa työssä käsiteltävät ongelmakysymykset näyttäytyvät kullekin osapuolelle hänen oman perustehtävänsä näkökulmasta. Asiakkaiden pulmien ennaltaehkäisyssä moniammatillinen yhteistyö on arvossaan. Käytännössä moniammatillisuudella tarkoitetaan eri ammattiryhmiin kuuluvien asiantuntijoiden yhteistyötä ja yhdessä työskentelyä. Tällöin keskeiseksi tavoitteeksi nousee moninäkökulmaisuus, jolloin tieto ja osaaminen jaetaan. Moniammatillisuus voi olla sekä organisaation sisäistä että ulkoista toimintaa. Sisäinen moniammatillisuus on työyhteisössä eri ammattiryhmien, jaettua ammatillista toimintaa organisaation perustehtävien ja yhteisen tavoitteen toteuttamiseksi. Ulkoinen moniammatillisuus voidaan ymmärtää, oman työyhteisön asiantuntijoiden yhteistyönä muissa organisaatioissa työskentelevien ammattilaisten kanssa. Tällöin käytössä oleva asiantuntijuus organisoidaan lähinnä yksittäisen asiakkaan tilanteen hoitamiseksi. Moniammatillisen yhteistyön edellytykset ja osaamisvaatimukset Moniammatillinen toiminta edellyttää uudenlaista asennoitumista yhdessä työskentelyyn. Vaikka yhteistyöllä on moniammatillisessa työskentelyssä keskeinen rooli, moniammatillinen osaaminen ei kuitenkaan synny itsekseen vain saattamalla työntekijöitä yhteen. Moniammatillinen yhteistyö on haastavaa ja se edellyttää osallistujilta asiantuntijuuden lisäksi vuorovaikutustaitoja ja kykyä ratkaista ongelmia yhdessä. Kaikkien yhteistyöhön osallistuvien työntekijöiden tulisi myös saada koulutusta moniammatilliseen työtapaan. Moniammatillisessa yhteistyössä tiimin jäsenten on mahdollista oppia toinen toisiltaan. Yhteistyökäytännöt edellyttävät myös hyvää johtajuutta, joka mahdollistaa yhteistyörakenteet ja antaa tilaa moniammatillisen työyhteisön kehittämiselle, oppimiselle ja avoimelle dialogille. Tärkeää on luoda tiimin toimintamalli ja selventää jokaisen rooli työyhteisössä. Työyhteisön toimivuuteen kannattaa panostaa ja antaa aikaa sen kehittymiselle. Hyvässä moniammatillisessa tiimissä on luottamuksellinen ilmapiiri ja me-henki, ollaan, tehdään ja opitaan yhdessä sekä tuetaan yhteisöllisyyden kokemusta. Moniammatillisen työn haasteita Moniammatillisuuden haasteet voivat olla suuria työyhteisöissä, joissa henkilöiden peruskoulutus ja työorientaatio ovat erilaisia. Osaaminen moniammatilliseen työotteeseen lisääntyy työkokemuksen ja koulutuksen kautta, joka saattaa näkyä työntekijöiden erilaisena työskentelynä. Nykyisten työpaineiden vuoksi työntekijät eivät välttämättä halua sitoutua tai löydä motivaatiota moniammatilliseen yhteistyöhön, jatkuvaan kehitykseen ja oppimiseen. Moniammatillisen yhteistyön esteinä tai haasteina voi myös olla työntekijöiden suuri vaihtuvuus ja työn arvostuksen puute. Nykypäivän organisaatiomuutokset luovat myös haasteita johtajuudelle ja moniammatilliselle yhteistyölle. Kokemuksia moniammatillisesta yhteistyöstä Kokemuksemme hyvästä moniammatillisesta ja eri ammattiryhmien välisestä yhteistyöstä perustuu usean vuoden työkokemukseen. Hyvässä työyhteisössä työntekijöiden vaihtuvuus on ollut vähäistä. Tiimin toimivuudella on ollut merkittävä vaikutus työhyvinvoinnille. Työn teko on ollut mielekästä ja hauskaakin. Yhteistyö on edellyttänyt hyviä keskustelu ja vuorovaikutustaitoja. Työssä on arvostettu toisilta oppimista ja saatu sosiaalista tukea. Yhteinen suunnittelu, arviointi ja kehittäminen, sekä muutokset on osattu ottaa vastaan haasteina. Kokemuksemme mukaan työyhteisöille tulee luoda mahdollisuus tiimin yhteiseen koulutukseen ja jatkuvaan toiminnan arviointiin ja sen kehittämiseen. Esimiehen läsnäolo ja tuki on ollut vahva, sekä hän on ollut tietoinen työntekijöiden vahvuuksista. Työn kehittämisessä on näkynyt vahvasti asiakaslähtöisyys ja asiakkaiden osallisuus työn kehittämiseen. Hannele Sauristo ja Elisa Parikka Sosinomi Yamk -opiskelijat Lisätietoa mm. artikkelista
Miksi tieto ei kulje viranomaisten välillä – apua Hollannin ”liputusmallista” ?
Elämme vuonna 2014 yhteiskunnassa, jossa tieto asiaan kuin asiaan on helposti löydettävissä internetistä. Sähköiset palvelut ovat vallanneet alaa myös sosiaali- ja terveyspalveluissa. Asiakkaiden on entistä helpompi asioida viranomaisten kanssa joustavammin, nopeammin sekä tehokkaammin. Kehitys tulee varmasti jatkumaan ja onkin mielenkiintoista nähdä kuinka ”sähköisessä” maailmassa elämme muutamien vuosikymmenien kuluttua. Mutta suuri ja ajankohtainen kysymys on kuitenkin se, miksi edelleenkään tieto ei kulje viranomaisten välillä, vaikka se on sähköisesti olemassa joka tapauksessa? En ole koskaan työntekijänä ymmärtänyt sitä, että sosiaali- ja terveyspalveluiden toimijoiden välillä vedotaan vaitiolovelvollisuuteen eikä sen vuoksi asiakkaan tietoja ole soveliasta välittää eteenpäin. Emmekö me kaikki ole viranomaisia ja näin ollen automaattisesti velvoitettuja pitämään asiakkaan tiedot salassa ulkopuolisilta? Jos kuitenkin autamme samaa asiakasta tahoillamme, mikä estää meitä jakamasta tietoa keskenämme? Näen itse, että hyöty sujuvasta tiedonkulusta olisi ennen kaikkea asiakkaan etu ja tekisi työntekijöiden tekemästä työstä sujuvampaa, mielekkäämpää ja joustavampaa. Kuvitteellinen esimerkkitapaus lastensuojelussa Petteri 15 -vuotta tulee perheestä, jossa vanhemmat käyttävät suhteellisen runsaasti alkoholia mutta kykenevät kuitenkin käymään töissä ja arki sujuu ajoittain hyvin mutta toisinaan huoli Petteristä on suurempi. Petteristä on tehty useita lastensuojeluilmoituksia jo vuosien ajan ja perhettä on tuettu avohuollon tukitoimin säännöllisesti. Huoli Petteristä on kuitenkin kasvanut niin suureksi, että hänet on otettu huostaan ja sijoitettu lastensuojelulaitokseen. Petteri oireilee voimakkaasti ja tarvitsee lastensuojelun lisäksi terveydenhuollon tarjoamia palveluita psyykkisen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Lastensuojelulaitoksen työntekijät törmäävät yllättävän usein vaitiolovelvollisuuskysymyksiin yrittäessään tehdä yhteistyötä Petterin asioissa koulun sekä psykiatrista hoitoa antavan tahon kanssa. Viranomaisilta puuttuvat selkeät ohjeet, kenelle voi antaa mitäkin tietoa ja näin ollen käytäntöjä sovelletaan riippuen työntekijästä ja asian kiireellisyydestä. Petterin etu olisi, että koulussa oltaisiin tietoisia hänen muuttuneesta elämäntilanteesta sekä avun tarpeesta. Lastensuojelulaitoksessa osattaisiin paremmin auttaa Petteriä, mikäli heillä olisi ajankohtainen tieto Petterin terveydentilasta, koulukunnosta sekä vanhempien tilanteesta ja kotiin jo aikaisemmin tehdystä työstä. Moniammatillisuus ja verkostotyö on nykypäivää mutta ne eivät toimi asiakkaan parhaaksi, mikäli tieto ei kulje eri toimijoiden välillä sujuvasti ja automaattisesti. Varhainen puuttuminen sekä yhteistyö eri toimijoiden kesken Hollannin mallin mukaan Hollannista lähtöisin olevaa ”liputusmallia” kokeiltiin Suomessa ensi kertaa Mikkelissä tänä keväänä. Seuraavaksi se on tarkoitus ottaa käyttöön Espoossa ja myöhemmin koko maassa. Toimintamallissa käytetään tietokoneohjelmaa, johon pääsevät eri tahot kirjautumaan ja ”liputtamaan” oman huolensa nuoresta. Viranomaiset eivät kirjaa liputuksen syytä järjestelmään mutta näkevät eri toimijoiden huolestumisen kyseisestä nuoresta. Nuoren tai hänen huoltajansa luvalla voidaan aloittaa yhteinen keskustelu tilanteesta. Uskon, että toimintamallilla saadaan aikaan tärkeää keskustelua ja kuten Kimmo Haahkola Sitrasta toteaa: "Nuorten ongelmiin päästään reagoimaan jo varhaisessa vaiheessa, kun nuorta voidaan auttaa vielä kevyin toimin. Tämä malli saattaa viranomaiset yhteen, jotta he voivat puhaltaa yhteen hiileen nuoren ja perheen eteen." Toimintamalli on mitä mainioin keino puuttua ongelmiin jo varhaisessa vaiheessa. On tärkeää, että työntekijän huoli nuoresta tulee mahdollisimman aikaisessa vaiheessa myös muiden toimijoiden tietoon, jotta huolta aiheuttaviin asioihin voidaan puuttua heti eikä tilanne pääse pahenemaan. Malli myös madaltaa kynnystä puuttua ongelmiin, koska ideana juurikin on se, että päästään mahdollisimman varhain vaikuttamaan asioiden kulkuun. Ei ole kenenkään edun mukaista, että nuoren/perheen ongelmat pääsevät kasautumaan niin suuriksi, että esimerkiksi avohuollon tukitoimet eivät enää riitä korjaamaan vahinkoja. Voisin kuvitella, että toimintamalli olisi hyödyllinen jo pienten lasten kohdalla. Päivähoidon työntekijä voisi kirjata oman huolensa järjestelmään, josta neuvolantyöntekijä sen näkisi ja osaisi ennakoivasti olla ”kuulolla” perheen/lapsen tilanteesta ja ottaa sen puheeksi vanhempien kanssa. Kun toimintamalli tulee tutuksi myös asiakkaille, poistaa se toivottavasti viranomaispelkoa ja tuo enemmän ymmärrystä sen suhteen, että viranomaisapu ei aina tarvitse olla massiivista perheen elämään puuttumista vaan jo pienellä avulla saadaan muutettua joko lapsen tai koko perheen elämää parempaan suuntaan. Kunpa asiakkaat ymmärtäisivät, että apua on tarjolla hyvin erilaisiin elämäntilanteisiin ja viranomaisten tavoite on voimaannuttaa asiakkaita toimimaan siinä ympäristössä, missä he elävät. Avohuollon tukitoimien tarkoitus lastensuojelussa ei ole johtaa huostaanottoon vaan päinvastoin tukea perhettä pärjäämään itsenäisesti oman perheen kesken viranomaisten antaman tuen avulla. Elina Fredriksson, sosionomi ylempi AMk-opiskelja Lisätietoa aiheesta: Uusi keino nuorten syrjäytymisen torjumiseksi: huolten liputtaminen. Verkkodokumentti. Helsingin sanomat. Yksinkertainen tietojärjestelmä ratkaisi ongelman: tiukka salassapitomääräys nurin. Verkkodokumentti. Helsingin sanomat. Lastensuojelussa tieto ei kulje viranomaisten välillä. Verkkodokumentti. Helsingin sanomat.
Ihmisen kohtaaminen – hupeneva voimavara asiakastyössä?
Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten asiakastyöhön käyttämää aikaa kiristetään koko ajan. Suuntausta perustellaan kustannusten leikkaamisella. Asia vaikuttaa selvältä, mutta onko se sitä kuitenkaan? Suomen Punaisen Ristin nuorten turvatalon johtaja Pekka Väänänen muotoilee asian näin: ”Monet ongelmat jäisivät pienemmiksi, jos ihmiset kuuntelisivat enemmän toisiaan. Hyvä vuorovaikutus ei ole mahdollista, jos ei osata kuunnella. Toisia ihmisiä ei voi myöskään auttaa, jos ei kuuntele mikä heille on tärkeää ja arvokasta. Kuuntelemisen pahin vihollinen on liian kova kiire." Ihmistyön tekemisen tavat Sosiaalialan työ on ihmisen auttamistyötä. Asiakkaat ovat jollakin tavoin elämässään heikoilla ja heidät on aluksi kohdattava yksilöinä. Jokaisen tarina on erilainen. Kaikki eivät tunnista omien ongelmiensa juuria eivätkä siksi ole motivoituneita heti muuttamaan toimintaansa. Ongelmat ovat kehittyneet ajan kanssa ja niiden on mahdollista helpottua ja selvitä myös ajan kanssa. Tavallinen elämä jatkuu auttamistyön rinnalla ja tuo vaihtelevuutta paranemisprosessiin. Pienen lapsen kasvaminen tasapainoiseksi aikuiseksi edellyttää ennen kaikkea hyviä malleja aikuisuudelle ja inhimillisyydelle. Vanhuksen toimintakyvyn ja elämänhalun ylläpitäminen riippuu eniten siitä, kuinka hyvin hänen on mahdollista olla osallisena tavallisessa elämässä ja muiden ihmisten kanssa. Mielenterveyspotilaan tai päihteiden käyttäjän kuntoutuminen terveempiin elämäntapoihin vaatii toisilta ihmisiltä saatavaa uskoa ihmisen kykyyn parantua ja muita onnistumisen tarinoita, joista voi ottaa oppia. Perheen ongelmien kääntäminen yhteiseksi ponnisteluksi ja antoisiksi kokemuksiksi edellyttää usein rinnalla kulkijaa, jonka kanssa yhdessä löytyvät hyvät toimintatavat ja opitaan koko perheelle parempi arki. Sosiaalityöntekijä voi tehdä asiakkailleen viisaita päätöksiä vain, jos hänellä on mahdollisuus oikeasti kurkistaa heidän todelliseen elämäänsä ja seurata sen kehittymistä. Jos aika ei edes laskennallisesti voi riittää asiakkaiden riittäviin tapaamisiin, työtä on mahdoton tehdä oikealla tietopohjalla eli joka tilanteessa eettisesti oikein ja lain kirjaimen mukaisesti. Kun nuori on ajautumassa huonoille teille uuden kaveriporukan mukana, tarvitaan aikuisia jotka osaavat kohdata nuoren sellaisena kuin hän on ja arvostaa hänen potentiaaliaan. Jos etsivän nuorisotyön ensikohtaaminen epäonnistuu, saattaa nuori helposti joutua pahenevaan kierteeseen, josta ulos pääseminen on jo paljon vaikeampi tehtävä. Jos apua tarvitsevan ihmisen aito ja tasaveroinen kohtaaminen laiminlyödään, menetetään olennainen osa sosiaalialan auttavasta työstä. Ellei ihmisen kohtaaminen onnistu alun alkaen, luottamus jää syntymättä ja auttamisprosessi pitkittyy tai jää kokonaan käynnistymättä. Ihmisen ongelmat usein syvenevät ilman apua. Viivästynyt avuntarjonta on näin lisännyt inhimillistä tuskaa ja viranomaisten ennakoituja kustannuksia huomattavasti. Hollannin malli kohtaamiselle Hollantilainen sosiaalityön opettaja kertoi Metropolian Wellbeing-seminaarissa, että heillä sosiaalityöntekijä on vastuussa tietyn alueen kaikista asiakasryhmistä ja asiakkaita on 40-50 kappaletta. Asiakkaat odottavat sosiaalityöntekijältä aitoa kiinnostusta ja vuorovaikutusta, itsetunnon vahvistamista sekä pitkäkestoisia ihmissuhteita. Hollannissa on lähdetty kehittämään joustavampaa sosiaalityötä näiden asiakasodotusten pohjalta. Työntekijät ovat pääosin jalkautuneet kaduille asiakkaiden pariin. He panostavat asukkaiden aitoon ja empaattiseen kohtaamiseen tasaveroisina ihmisinä. Sosiaalityön kustannusten leikkaaminen on sielläkin todellisuutta. Työskentelyä on siitä huolimatta – itse asiassa sen vuoksi - viety ennaltaehkäisevään suuntaan. On tunnistettu ja tunnustettu tasa-arvoisen vuorovaikutuksen perustava arvo ihmistyössä. Suuremmat ongelmat ja niistä koituvat kustannukset oletettavasti pitkällä aikavälillä vähenevät. Samalla ihmiset kokevat paremmin saavansa apua ja tukea. Muutoksen tie enemmän poliittinen kuin ammatillinen Ihminen on aivan erilainen ja paljon monimutkaisempi kuin kone. Ihmistä ei voi laittaa liukuhihnalle. Jos teemme niin, menetämme inhimillisyyden. Sosiaaliset ongelmat pahenevat ja niiden hoitaminen maksaa lopulta paljon enemmän. Jos ihmisen kohtaamiseen tarvittavat resurssit (aika ja osaaminen) vähennetään olemattomiksi, ihmisten palveluista häviää olennainen sisältö. Palvelu ei olekaan enää ihmisten auttamista parempaan, vaan lähes hyödyttömien suoritteiden kirjaamista lain muodolliseksi noudattamiseksi ja johdon vaatimusten täyttämiseksi. Ammattitaitoiset työntekijät jättävät paikkansa ja tilalle tulee epäpätevää työvoimaa. Tämänsuuntaisilla poliittisilla päätöksillä ja johtamisella ajetaan hyvinvointiyhteiskuntaa alas - aivan tietoisesti. Onhan selvää että ongelmien pahentuessa laajamittaisesti ne tulevat myös kunnille liian kalliiksi hoitaa. On ajauduttu sille tielle, että kunnat eivät enää yleisesti noudata säädettyjä lakeja. Kelkkaa on vaikea enää kääntää, kun se on päässyt kunnolla vauhtiin. Se on kuitenkin mahdollista ja nyt on sen aika. Annetaan arvo inhimilliselle kohtaamiselle ja ennaltaehkäisevälle ihmistyölle. Tuija Mannersola, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lue lisää aiheesta Esa, Miia 2014. Valvira: Lastensuojelussa jopa 160 asiakasta sosiaalityöntekijää kohden. Yleisradio 12.5. Verkkojulkaisu. Kantomaa, Raija 2014. Kunnat rikkovat räikeästi lakia – vanhukset heitteillä. MTV 19.5. Verkkojulkaisu. Kantomaa, Raija 2014. Valvira: Vanhustenhuollossa liikaa puutteita – emme pysty valvomaan. MTV 19.5. Verkkojulkaisu. Kotihoitaja: Vanhukset pestään pyhänä 2013. Helsingin Sanomat 14.12. Verkkojulkaisu. Puro, Tuulia 2013. Kotihoidon työntekijöiden tilanne on kestämätön. Helsingin Sanomat 30.11. mielipide. Verkkojulkaisu. Savolainen, Jaana 2012. TEM: Palveluasuntojen tarve kaksinkertaistuu. Helsingin Sanomat 26.9. Verkkojulkaisu. SOTE-uudistuksessa varmistettava mielenterveyspalvelujen saatavuus 2014. Mielenterveyden keskusliitto 16.5. Verkkojulkaisu. Toivonen, Terhi 2014. MLL: Valviran selvitys piirtää huolestuttavan kuvan lastensuojelun tilasta. Yleisradio 13.5. Verkkojulkaisu. Väänänen, Pekka 2014. Kuuntelemisen taidot ovat uhattuna, sanoo auttamisen ammattilainen. Helsingin Sanomat 5.5. Verkkojulkaisu.
ILTA-SANOMAT VÄÄRISTELEE PÄIVÄHOIDON TODELLISUUTTA
Ilta-Sanomat julkaisi 29.4. raflaavan jutun päiväkotilasten vanhempien kohtuuttomista vaatimuksista. Näillä tarinoilla saadaan epäilemättä lehteä kaupaksi ja keskustelua aikaiseksi, asioita joissa ei sinällään ole mitään vikaa. Mutta kestääkö juttujen sisältö lähempää tarkastelua? Päiväkodin työntekijät ovat siis kertoneet lehden toimittajalle vanhempien ”erikoisista” vaatimuksista jälkikasvunsa hoidon suhteen. Itse kymmenkunta vuotta varhaiskasvatuksen eri tehtävissä työskennelleenä ihmettelen aina näitä tarinoita lukiessani, missä tällaisia vanhempia ja päiväkoteja löytyy, sillä kohtuuttomia toivoviin vanhempiin törmää todellisuudessa harvoin. Omalaatuisia yksittäistapauksia tietysti on kuten missä tahansa muuallakin, mutta Ilta-Sanomien tapa yleistää satunnaiset kummallisuudet vanhempien normikäyttäytymiseksi on vähintään kyseenalaista. HURJA LISTA Jutun lista on pitkä ja raskas: vanhemmat vaativat, ettei lapsen tarvitse maistaa uusia ruokia hoidossa eikä syödä tiettyjä erikseen nimettyjä ruokia, perheet noudattavat erityisruokavalioita ilman lääketieteellistä syytä ja lapselle puetaan kotoa lähtiessä liikaa vaatteita. Jopa kolmevuotiaiden lasten sanotaan haistattelevan päiväkodin henkilökunnalle. Lapsi saa nukkua vain tietyn mittaiset päiväunet tai ei ollenkaan, vanhemmat odottavat hoitohenkilökunnan huolehtivan tutista vieroittamisesta tai potalle opettamisesta, lapsi tuodaan kipeänä hoitoon, lapsi ”pumpataan täyteen tulehduskipulääkkeitä” ennen hoitoon tuomista (tilanne kuulemma paljastuu usein, kun päiväkodissa ”peräpuikko putoaa pottaan”). Vanhemmat myös vaativat jatkuvasti tarkkaan ohjattua toimintaa eivätkä puhu ongelmista hoitohenkilökunnan kanssa vaan soittavat suoraan johtajalle. Lapset eivät kestä pettymyksiä, vanhemmat jäävät maleksimaan päiväkodin tiloihin, vanhemmat eivät hae lapsiaan suoraan työpäivän loputtua, vanhemmat eivät tuo lapsiaan ajoissa hoitoon tai eivät tuo lastaan perille saakka vaan lapsi joutuu kävelemään itse hoitoon. Yllä mainitun listan avulla keskustelun roihahtaminen on taattu. Tätä kirjoittaessani aiheeseen liittyviä kommentteja on Ilta-Sanomien verkkosivuilla yli 500. Varhaiskasvattajat ja siitä jotain tietävät puolustavat omia kantojaan, vanhemmat omiaan, hämmentäjät hämmentävät. Jutun ja siitä virinneen keskustelun perusteella totuus vaikuttaa – jälleen kerran – melko mustavalkoiselta. Tiedän, että jotkut listan kohdat ovat monissa päiväkodeissa arkea. Vanhempien on usein vaikea arvioida, mikä on sopiva määrä vaatteita lapselle minäkin päivänä. Melko ymmärrettävää. Lapsi tuodaan puolikuntoisena hoitoon. Yleistä. Lapset eivät kestä pettymyksiä. Pettymyksensietoa opetellaan kaikkien lasten kanssa. Mutta en ole koskaan kuullut enkä nähnyt pottaan putoavaa peräpuikkoa. Vanhemmilla on harvoin kummempia vaatimuksia ruuan suhteen muulloin kuin allergiatapauksissa. En ole vielä kertaakaan törmännyt kolmevuotiaaseen, joka haistattelisi hoitohenkilökunnalle. Hoitoon itse käveleviä lapsia olen tavannut hyvin harvoin, joskus kuitenkin. ASIAKASKYSELYT ANTAVAT TOISENLAISEN KUVAN Ilta-Sanomien jutun perusteella olettaisi myös, että vanhempien ja henkilökunnan välillä vallitsee asemasota ja että perheet ovat todella tyytymättömiä lastensa saamaan hoitoon. Näin ei kuitenkaan ole. Helsingin kaupungin varhaiskasvatusviraston 2013 tekemän asiakastyytyväisyyskyselyn mukaan vanhemmat ovat päinvastoin todella tyytyväisiä varhaiskasvatuksen tasoon. Vastauksia saatiin yli 7000, ja tulokset ovat ylistäviä; vanhempien yleisarvosana hoidosta asteikolla yhdestä viiteen oli 4,29, eikä mikään kyselyn osio saanut heikompaa arvosanaa kuin 4,02 (asiakaspalvelu ennen päivähoitopäätöksen saamista). Vanhempien arvosanojen keskiarvo lapsen kuuntelun ja kohtelun osiossa oli 4,62. Aina kiivaita mielipiteitä herättävä päivälepojärjestelyjen vastaaminen lapsen tarpeisiinkin sai arvosanan 4,40. Samankaltaisia tuloksia saatiin koko pääkaupunkiseudun yhteisessä päivähoidon asiakastyytyväisyyskyselyssä 2011, johon vastasi yli 15000 vanhempaa. Yleisarvosanat eri kaupunkien päivähoidosta olivat välillä 4,06 - 4,36. Ei siis lainkaan pidä paikkaansa, että valtaosa vanhemmista olisi jotenkin tyytymättömiä päivähoidon tasoon. Joko päivähoidon henkilökunta joustaa todella paljon perheiden vaatimusten edessä tai sitten kyse on jostain aivan muusta. Nähdäkseni onkin enemmän kyse keltaisen lehdistön (heille) normaalista toimintamallista: nostetaan yksittäistapaukset ilmiöksi ja vääristellään tosiasioita niin paljon kuin se on lain rajoissa mahdollista. Petrus Väärälä, lastentarhanopettaja, sosiaalialan ylemmän AMK-tutkinnon opiskelija Lue lisää Osa vanhemmista valittaa, jos päivä kuluu pelkästään leikkien – tämä ja 18 muuta päiväkodin painajaista. Päivähoidon, esiopetuksen ja päiväkotien kerhotoiminnan asiakastyytyväisyys 2013: Pääkaupunkiseudun päivähoidon asiakaskysely 2011.
Lapsen huostaanotto – miten sen jälkeen vanhempia tuetaan?
Oman lapsen huostaanotto, asia jota ei toivoisi kenenkään vanhemman joutuvat kokemaan, puhumattakaan lapsesta. Huostaanotto on lastensuojelun viimeisin ja radikaalein toimenpide, joka tehdään silloin kun kaikki muut keinot on käytetty, ne avohuollon tukitoimet, jotka eivät ole riittäneet tukemaan perhettä niin, että lapsi voisi asua vanhempansa luona. Mikä sitten on riittävää vanhemmuutta tai mikä on lapsen ja vanhemman etu lastensuojelun asiakkaana? Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden on aina perusteltava päätöksensä faktatietoihin ja erityisesti huostaanoton valmistelussa, vain tosiasioilla on merkitystä. Vanhempien tai lasten vastustaessa huostaanottoa, käsittelee hallinto-oikeus asian ja vaatii päätöksille faktoihin perustuvaa tietoa eikä mutu-tuntumaa. Siksi lastensuojelun ammattilaisilla on suuri vastuu siitä, millä menetelmillä esimerkiksi vanhemmuutta ja perhesuhteiden vuorovaikutusta mitataan ja miten se kirjataan asiakirjoihin tarkasti perusteltuna. Huostaanoton voimaantulossa, oli se sitten perheen tai hallinto-oikeuden hyväksymä, sosiaalityöntekijöiden työ ja vastuu jatkuu. Lapselle tehdään aina asiakassuunnitelma sijaishuollossa, ja se tarkastetaan säännöllisesti. Samoin ei aina ole vanhempien tukitoimien laita, vaikka huostaanotto on suuri kriisin vanhemmalle, usein esimerkiksi vanhemman päihdeongelma voi syventyä, kun lapsi huostaan otetaan. Myös vanhemmat tarvitsevat ammattilaisten apua ja vertaistukea huostaanotossa ja tulevaisuuden rakentamisessa. Silloin myös lapsen oikeudet toteutuisivat paremmin, sillä vanhemman kuntoutumisella on suuri merkitys lapsen hyvinvointiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita aina sitä, että lapsi palaisi kotiin, mutta lapsen tiivis yhteys voisi säilyä avun saaneeseen biologiseen vanhempaan ja rinnakkaisvanhemmuus sijaishuoltopaikan kanssa voisi syntyä. Vastuun paikka - tukea sijoitetun lapsen vanhemmille Miia Pitkäsen Vastuun paikka-käytäntötutkimuksessa (2011) vahvistui, että lapsen vanhempien kuntoutumisen tukemiseen ei ole riittävästi mahdollisuuksia lapsen sijoituksen aikana. Aineisto perustui 14 vanhemman haastatteluun, joiden lapsi oli huostaan otettu. Vastuutyöntekijä lastensuojelussa oli selkeästi lapsen tarpeita varten, ja ammatillinen tuki vanhemmalle oli vähäinen. Aktiiviset vanhemmat saivat tukea paremmin kuin ne, jotka eivät sitä jaksaneet syystä tai toisesta hakea. Ammattilaisten tulisi siis miettiä, miten sijoitetun lapsen vanhempia voitaisiin tulevaisuudessa auttaa enemmän ongelmien ratkaisussa ja vanhemmuuden tukemisessa. Konkreettinen toimenpide-ehdotus Pitkäsen tutkimuksessa oli se, että vanhempien kanssa työskenneltäisiin suunnitelmallisesti kuntouttamistavoittein. Anne, ohjaaja lastensuojelussa, sosionomi ylempi AMK -opiskelija Lisätietoa Pitkänen Miia, 2011. Vastuun paikka! Vanhempien tukeminen lapsen huostaanotossa. Soccan ja Heikki Waris-instituutin julkaisusarja nro 26-2011. Saatavana verkossa.
Onko jokaisella oikeus arvostavaan kohteluun työssään?
Oma huomioni on kiinnittynyt viime aikoina mediassa paljon palstatilaa saaneisiin lastensuojelun tapauksiin, joissa asiakas on kertonut oman näkemyksensä saamastaan palvelusta. Myös internetissä levinneet videot huostaanotoista ovat antaneet oman mausteensa tälle keskustelulle. On sanomattakin selvää, kuinka yksipuoleisen ja samalla vääristyneen kuvan nämä esillä olleet tapaukset antavat lastensuojelun todellisuudesta. Kuinka monesta muusta ammattiryhmästä voidaan antaa jatkuvasti mediassa huonoa, provosoivaa sekä valheellista kuvaa ilman, että joku ottaa vastuun ja korjaa valheellisia lausuntoja? Jostain käsittämättömästä syystä työntekijän työn arvostelu on vapaata riistaa sosiaalialalla. Itseäni mietityttää, milloin kyse on työpaikkakiusaamisesta ja koska asiaan on syytä puuttua. Onko tilanne vaikea määritellä sen vuoksi, että ”kiusaajana” onkin asiakkaat eikä työkaverit? Itselleni ei tule mieleen kovin montaa työtä, jossa on hyväksyttyä sietää päivästä toiseen ala-arvoista käytöstä asiakkaan taholta, mikä sisältää usein huorittelua, haukkumista ja pahimmassa tapauksessa tappouhkauksia. Jokainen sosiaalialalle hakeutunut työntekijä varmasti ymmärtää, että työskentelemme ihmisten kanssa, joiden elämänpolku ei ole kulkenut aivan toivotulla tavalla ja sen seurauksena monenlaiset ongelmat ovat kohdanneet näitä henkilöitä. Kiukku, harmitus, pettymys sekä luottamuspula viranomaisia kohtaan ovat inhimillisiä asioita eikä näitä tunteita ole tarpeen poistaa asiakkailta. Mutta mielestäni selvä raja on vedettävä sen suhteen, kuinka paljon työntekijä joutuu vastaanottamaan asiakkaan pahaa oloa ja mikä on työntekijän hyvinvoinnin kannalta se piste, jossa raja on jo ylitetty. Median osuus lastensuojelun negatiivisen kuvan luomisessa On toisaalta ymmärrettävää, että asiakkaat tarvitsevat jonkin väylän jakaa turhautumistaan ja saada muiden hyväksyntää omille tunteilleen. Usein tämä väylä on kuitenkin valitettavasti media, jonka välityksellä he pääsevät jakamaan yksityisiä tarinoita siitä, kuinka heitä on kohdeltu väärin. Rakentavaa keskustelua ei pääse syntymään asiakkaan ja palvelun tarjoajan välille, koska mediassa on mahdotonta ruotia kenenkään yksityisiä asioita viranomaisten puolelta vaitiolovelvollisuuden vuoksi. Enkä usko, että hyöty tämänkaltaisesta julkisesta keskustelusta olisi kenenkään edun mukaista. En väitä, ettei myös sosiaalialalla tehtäisi virheitä ja valitettavasti välillä on äärettömän vaikea arvioida, mikä palvelu olisi parasta perheen kannalta. Tällöin syntyy tilanteita, joissa jälkeenpäin katsottuna olisi voitu toimia toisin. Nämä ovat kuitenkin marginaalinen määrä asiakastapauksia, ottaen huomioon sosiaalialan suuruuden sekä asiakasmäärät, joiden kanssa työskennellään päivittäin. Uskallan väittää, että suurin osa sosiaalipalveluiden asiakkaista saa laadukasta sekä asianmukaista palvelua työntekijöiltä. Onneksi mediassa myös aika ajoin näkee näitä onnistumistarinoita tai niitä, joissa asiat eivät ole menneet aina toivotulla tavalla mutta joissa sävy on kuitenkin asiallinen vaikkakin kriittinen. Työn kehittäminen on tärkeää ja siihen päästään avoimella vuoropuhelulla asiakkaiden kanssa. Tällöin kuitenkin molemmilta osapuolilta vaaditaan tietynlaista inhimillistä, asiallista sekä kehittävää otetta keskusteluun. Yhteiskunnan arvostus Antaako yhteiskunta tukensa lastensuojelun työtä tekeville työntekijöille? Mielestäni ei tarpeeksi anna. Työntekijöiden tekemää työtä varsinkin lastensuojelulaitoksissa pidetään edelleen jossain määrin naisten puuhasteluna, kodinomaisena tekemisenä. Vaikka työhön kuuluu paljon samanlaisia elementtejä kuin arjen pyörittämisessä kotona omien lasten kanssa, on siinä myös äärettömän paljon ammattitaitoa ja osaamista mukana. Harva tulee ajatelleeksi, että monet arkiset tilanteet lastenkodeissa voivat olla työntekijöille jatkuvaa ammatillisuuden käyttämistä lasten hyvän kasvun ja kehityksen turvaamiseksi. Henkisen arvostuksen lisäksi, palkkataso sosiaalialalla kunnissa on vielä kaukana ihannetilasta työn vastuullisuus ja vaativuus huomioiden. Työvuoron aikana työntekijä on jatkuvasti käytettävissä, toisten tarpeiden tyydyttäjänä sekä läsnä olevana turvallisena aikuisena. Työntekijöille on annettu suuri vastuu lasten hoidon ja huolenpidon turvaajina sekä tulevien yhteiskunnan jäsenten kasvattajina. On väärin vähentää resursseja alalta, jossa huolehditaan tulevaisuutemme toivoista. Lasten asemaan meneminen ja sieltä asioiden katselu on terve lähestymistapa kaikille, jotka tekevät päätöksiä resurssien vähentämisestä sosiaalialalla. Miltä mahtaa lapsista tuntua se, että heidän asioistaan vastaavat työntekijät vaihtuvat jatkuvasti, uupuvat sekä ovat pakotettuja tekemään työtään ”puoliteholla” resurssipulan vuoksi. Lastenkodeissa, kuten muissakin sosiaalialan työpaikoissa, on turvattava mahdollisuudet pysyviin ja motivoituneisiin työntekijöihin, jotka aidosti haluavat tehdä työtä lasten ja perheiden hyvinvoinnin eteen. Elina, sosiaalialan ylempi amk-tutkinnon opiskelija Aiheesta voi lukea lisää: Hyvä lastensuojelu on keskustelevaa ja avointa. Helsingin sanomat, 3.2.2014. Verkkodokumentti. Lastensuojelu ja julkisuus. Opas lastensuojelun ammattilaisille median kohtaamiseen. Lastensuojelun keskusliitto. Verkkodokumentti. Seitsemän tositarinaa lastensuojelusta. Helsingin sanomat, 31.1.2014. Verkkodokumentti. Liikanen, Elina 2013. Sosiaalityö julkisessa lastensuojelukeskustelussa. Sosiaalityön selonteot ja tapaus Eerika. Sosiaalityön pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto. Verkkojulkaisu.
Miten Espoo pienentää vanhustenhuollon kustannuksia?
Uusi vanhuspalvelulaki ja vanhuspalveluiden laatusuositus tulivat voimaan kesällä 2013. Julkisessa keskustelussa painottuivat silloin laitoshoidon henkilöstömitoitukset. Kuitenkin valtaosa vanhuksista hoidetaan nykyisin kotona ja suuntaus tulee voimistumaan jatkossa. Kotihoidolle ei puolestaan ole mitään henkilöstömitoitusta eikä edes tarjolla olevien palveluiden rehellistä kuvausta julkisesti nähtävillä. Laissa ja suosituksessa painotetaan vanhuksen osallisuuden ja voimavarojen vahvistamista. Lain tarkoituksena on mm. ”edistää ikääntyneen itsenäistä suoriutumista puuttumalla ajoissa toimintakyvyn heikkenemiseen ja sen riskitekijöihin” sekä ”turvata määrältään ja laadultaan riittävät palvelut”. Suositus painottaa erilaisia kuntoutuspalveluita sekä tarvetta lisätä ja monipuolistaa kotiin annettavia palveluita. Espoo ei toimi näiden mukaisesti eikä näytä edes kehittävän työtään siihen suuntaan Kotihoidon palvelut ovat erittäin rajoitettuja ja kattavat vain lähinnä vanhuksen fyysisiin toimintarajoitteisiin liittyvää auttamista. Muistisairaiden kasvavaa joukkoa ei ole kotihoidossa juuri huomioitu. Yhteistyössä asiakkaan ja omaisten kanssa on paljon puutteita ja osa asiakkaista jätetään tietoisesti palveluiden ulkopuolelle. Vaikka kaikki osapuolet tietäisivät vanhuksen olosuhteiden heikentävän hänen toimintakykyään, kotihoidolla ei ole tarjota palvelua. Jos avuntarve on heidän mukaansa vähäinen, hinnoittelulla annetaan viesti että asiakkaan on parempi hakea palvelu kokonaan yksityissektorilta. Kotihoito kertoo siitä, kuinka hoitajien vastuulla olevien kotikäyntien määrää lisätään jatkuvasti ja niiden kestoa mitataan yhä tarkemmin. Tämä suuntaus näyttää jatkossa vielä kiristyvän. Asiakkaiden ovenpieliin on lähiaikoina tulossa laite, joka rekisteröi hoitajan tulo- ja lähtöajan. Näin voidaan mitata kotihoidon suoritteisiin kuluvaa aikaa entistä tarkemmin ja asettaa käyntien kestolle yhä kiristyviä tavoitteita. Tällainen pyrkimys kotihoidon ”tehokkuuteen” sotii pahasti itseään vastaan! Nyt on kysymys ihmisistä eikä liukuhihnalla käsiteltävistä tuotteista. Kuten olettaa saattaa, näissä työskentelyolosuhteissa kotihoidon henkilöstö vaihtuu luvattoman paljon ja sijaiset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Vasta äsken professori Pekka Himanen kehotti Suomea ennen kaikkea kehittämään työhyvinvointia, jotta pärjäisimme tulevaisuuden haasteissa. Espoon kotihoidossa ei liene näköpiirissä tällaista kehittämistä, vaan mennään vastakkaiseen suuntaan! Jokainen tietää, että ennaltaehkäisevä apu ja tuki on huomattavasti edullisempaa kuin korjaava työ. Myös vanhustyössä tulee ennen pitkää kalliimmaksi luopua kuntouttavasta työstä ja jättää vanhukset oman onnensa nojaan heikkenemään. Kalliiseen ympärivuorokautiseen hoitoon päädytään näin paljon nopeammin. Osa vanhuksista toki kuolee ennen sitä tapaturmiin, yleiseen heikkouteen tai sairauksien pahenemiseen. Eivätkä ulkopuoliset useinkaan osaa kyseenalaistaa tällaisia kuolemia, koska ei tiedetä vanhuksen aiempia olosuhteita. Asiakaskokemus Espoon vanhuspalveluissa 82-vuotias äitini on kärsinyt muistisairaudesta jo kymmenisen vuotta. Diagnoosit ovat verenkiertoperäinen muistisairaus ja Alzheimerin tauti. Loppuvuonna hänelle sattui kotonaan ennalta arvaamaton tapaturma. Selittämättömästä syystä hän vietti kylpyhuoneen lattialla yli vuorokauden alakeholtaan liikuntakyvyttömänä ja jalat huonossa asennossa. Tuloksena oli seitsemän viikon sairaalahoito ja nilkan koukistajan halvaus. Äitini asuu hissittömän talon ylimmässä kerroksessa. Kotiutuksen jälkeen hän sai kolme kertaa päiväkuntoutusta sairaalassa. Sairaala suositteli jatkoon kotihoidon palveluita 2-3 kertaa vuorokaudessa. Kotihoito määritteli tarpeen yhdeksi kerraksi viikossa. Lisäksi suositeltiin ateriapalvelua ja turvaranneketta. Turvarannekkeen valikointia ei opastettu omaiselle mitenkään. Sairaalajakson aikana koti oli tullut äidille melkoisen vieraaksi paikaksi ja muistisairaalle tärkeät rutiinit olivat kadoksissa. Kotihoito ei kiinnittänyt kotiutumisen tukemiseen mitään huomiota. Aiemmin täysin kävelykykyinen ihminen sai nyt kotiinsa rollaattorin, suihkutuolin ja wc-tukikaiteet. Ulos ei enää ole pääsyä, koska lukuisiin portaisiin tarvitaan aina saattaja. Kotihoito ei tarjoa hänelle mitään fyysistä kuntoutusta, vaikka on selvää että yksin kotiin suljettu vanhus taantuu toimintakyvyltään nopeasti sekä psyykkisesti että fyysisesti. Kun jalan kivut vähenevät, muistisairaan äitini riskinä on lisäksi portaisiin meneminen ja siellä kaatuminen. Käytännössä se on vain ajan kysymys ja senkin takia haluan kirjoittaa tästä asiasta ennen uutta tapaturmaa. On annettu ymmärtää, että hän on liian hyväkuntoinen jonottamaan esteetöntä palveluasuntoa. Kotihoitoa ei ole toimintatavoiltaan kehitetty muistisairaan tarpeisiin Muistisairas vanhus tarvitsee tuttuutta, turvallisuutta, pysyvyyttä, säännöllisiä rutiineja, muiden ihmisten seuraa ja yhteistä toimintaa. Muistisairailla on yleisesti ns. käytösoireita. Heitä ei voi kohdella kuin liukuhihnalla minuutteja laskien, vaan he tarvitsevat rauhallisen ja huomioivan yksilöllisen palvelun. Kukapa meistä työikäisistäkään olisi valmis parissa minuutissa menemään suihkuun vieraiden ihmisten seurassa, vaikkei ole edes tiennyt näiden tulevan eikä ole vielä turtunut tällaiseen häpeilemättömyyteen? Muistisairailla on taipumus eristäytyä ja passivoitua kotiin, jolloin sairauden oireet voimistuvat ja yleinen toimintakyky heikkenee pian. Jos espoolainen muistisairas ei todistetusti tarvitse pukeutumis-, ruokailu-, liikkumis-, lääkkeenotto- tai peseytymisapua; hän ei saa lainkaan kotihoidon palvelua. Eksymisen välttämiseksi pyydetään omaista hankkimaan turvaranneke; jonka valinta, käyttöönotto ja varma toiminta eivät ole lainkaan selvyyksiä. Ateriapalvelua ja siivousta voi tilata muilta palveluntuottajilta, mikä taas merkitsee uusia ja vaihtuvia vieraita ihmisiä monesti epäluuloisen vanhuksen ovelle. Muutoin Espoossa jätetään vanhus yksikseen heikkenemään. Politiikan kahdet kasvot Usein kuulee sanottavan, että poliitikot ja päättäjät puhuvat ympäripyöreitä korulauseita. Itse olen nyt havainnut suuren kuilun vanhuspalveluiden tuoreen lainsäädännön ja käytännön soveltamisen välillä. Ihmettelen jälleen kerran, voivatko päättäjät todella olla näin lyhytnäköisiä vai eivätkö he kuuntele ammattilaisten näkökantoja lainkaan. Millä logiikalla kotihoito voi tulla edullisemmaksi kuin palveluasuminen? Palveluasunnostakin asukas itse maksaa vuokran. Apu on palvelutalossa lähellä, jolloin hoitajat pääsevät useammin paikalle kun matkoihin ei kulu aikaa. Palvelutalossa pystytään helposti järjestämään yhteistä toimintaa. Ruokailutilanne jo kokoaa asukkaita yhteen ja samalla he saavat sosiaalisia virikkeitä. Asuintalon henkilöstö tulee paremmin tutuksi, jolloin muistisairaankin palveleminen ja hoito onnistuvat. Lähiseudun ikäihmisiä voidaan myös palvella päivätoimintaa ja ruokailua tarjoamalla. Palvelutalo on valmiiksi esteetön, jotta vanhuksen onnistuu liikkua omatoimisesti ja toimintakyky säilyy mahdollisimman pitkään. Siellä on myös turvajärjestelmä, joka seuraa mm. asukkaiden pärjäämistä jopa yksilöllisellä tavalla. Palvelutalosta poistunut muistisairas löydetään huomattavasti nopeammin kuin yksin kotona asuva muistisairas. Kustannusten leikkaaminen kotihoitoa painottamalla onnistuu vain siten, että palvelu todellisuudessa supistetaan olemattomiin Tällöin jätetään usein vanhus oman onnensa nojaan ja toivotaan, että joku omainen ryhtyy omaishoitajaksi. Omaishoitajalle kunnan ei tarvitse maksaa välttämättä mitään! Puolisolle omaishoitajan rooli on usein raskas siksi, että hän on itsekin oletettavasti iäkäs. Entä miten muistisairaan lesken hoito organisoidaan? Miten voi järjestää taloutensa työikäinen läheinen, joka pakotetaan omaishoitajan rooliin usein yhtäkkiä yllättäen? Omaishoitajan kohtuulliset tuet ja etuudet tulisi taata vähintäänkin ennen kuin palveluita aletaan näin rajusti ja lainvastaisesti ajamaan alas. Jos ihmisiltä kysytään, missä he haluavat viettää vanhuutensa päivät, useimmat vastaavat että kotona. Tähän poliitikot ja johtajat vetoavat, kun ovat päättäneet tukea vanhusten kotona hoitamista viimeiseen asti. Kuka huomioi, että koti on siellä missä on tuttua ja turvallista asua? Palveluasuntokin on koti ja usein kunnon heiketessä sieltä on mahdollista siirtyä ympärivuorokautiseen hoivaan ilman muistisairaalle haitallista ympäristön vaihdosta. Poliitikot vain haluavat puhua niin, että heidän kannatuksensa säilyisi. Siksi on keksitty hyvältä kuulostava ”kotona hoitaminen” peitenimeksi palvelujen ja niiden kustannusten rajulle karsimiselle. Laitoshoito puolestaan kuulostaa monen mielestä huonolaatuiselta vanhanaikaiselta palvelulta eli lähinnä sängyssä makuuttamiselta. Harvemmin päättäjät puhuvat ryhmäkodeista ja palveluasumisesta, jotka eivät ole laitoshoitoa. Ja kun niistä ei puhuta, ihmisille ei muodostu niistä edes käsitystä varteenotettavana ja lainmukaisena vaihtoehtona. Mihin Suomesta on kadonnut ikäihmisten arvostaminen? Eikö heille enää ole sijaa meidän suoriteyhteiskunnassamme? He ovat ikänsä rakentaneet hyvinvointiyhteiskuntaamme tekemällä paljon töitä ja maksamalla veroja. Nyt heitä yritetään vaan sysätä johonkin näkymättömiin ja mahdollisimman halvalla. Entä miten käy naisten aseman, joka on Suomessa ollut kohtuullisen hyvä? Jos meidät naiset ajetaan omaishoitajiksi, joko palkka- ja eläketulomme romahtavat niiltä vuosilta tai sitten uuvumme työn ja omaishoidon ylisuurten vaatimusten alla. Yhteiskuntaamme ei vain ole rakennettu tällaista varten. Laki määrittelee julkisen vastuun kansalaisista ja sitä olisi Espoonkin noudatettava. Tuija Mannersola, muistisairaan lähiomainen Sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opiskelija Kirjoitus on julkaistu myös Espoossa ilmestyvässä Länsiväylä-lehdessä. Tässä linkki nettilehden artikkeliin "Tytär halusi muistisairaan äidin palvelutaloon - Espoo tarjoaa suihkutusapua kerran viikossa" Ja linkki näköislehteen 29.3.2014, artikkeli on sivulla 4.
BENCHMARKING-MENETELMÄ TYÖYHTEISÖN KEHITTÄMISESSÄ
Tarkastelemme kirjoituksessamme benchmarking-menetelmän hyötyä työyhteisöjen kehittämiselle. Se on menetelmä, jonka avulla voidaan oppia toisilta työyhteisöiltä ja kehittää omaa työtä. Benchmarking voidaan suomentaa eri tavoin, kuten esimerkiksi vertailukehittäminen ja vertaisarviointi. Toisaalta käsitteen alle voidaan sisällyttää runsaasti erilaisia asioita – oikeastaan vain mielikuvitus on rajana sen soveltamisessa. Benchmarking ei ole vain kopiointia, vaan erilaisten muualla kokeiltujen työtapojen soveltamista omiin työkäytäntöihin sopivaksi. Kun päästään näkemään parhaiten toimivia käytäntöjä toisen työyhteisön toiminnassa, pystytään niitä omaksumaan myös omaan toimintaan. Benchmarking-menetelmässä etsitään siis sellaisia toimintatapoja, joista voitaisiin ottaa oppia omaan toimintaan ja jotka auttaisivat organisaatiota luomaan uusia ja parempia käytäntöjä. Menetelmänä se myös mahdollistaa pohdinnan, kuinka työyhteisöä tulisi jatkossa kehittää toimivammaksi. On useita tapoja tehdä benchmarkkausta, mutta ehkä tyypillisintä on tehdä vertaisvierailuja (One-to-one benchmarking, OTOB). Vertaisvierailu tarkoittaa käytännössä sitä, että vertaisorganisaation edustaja vierailee toisessa organisaatiossa. Vertaisvierailu perustuu kahden tai useamman kumppanin sovittuun ja luottamukselliseen tietojen vaihtoon. Vierailussa korostuu tasa-arvoisuuden suhde ja vastavuoroisuus, jaettu tunne vertaisuudesta ja luottamuksesta. Ennalta sovittu vierailu on edellytys hyvän luottamussuhteen syntymiselle. Benchmarking ei ole vain yksittäinen vierailu, vaan tapaaminen, josta kumpikin osapuoli hyötyy. Vertaisvierailu Tampereelle Opiskeluumme liittyvänä tehtävänä oli kehittää Haagan palvelupisteen asiakaspalveluraadin viestintää ja tiedottamista. Läntisen Helsingin sosiaali- ja terveyspalveluihin kuuluvassa, Haagan palvelupisteen aikuissosiaalityössä on vuodesta 2009 alkaen toiminut pysyvä asiakaspalveluraati. Asiakaspalveluraati on vuorovaikutteinen osallistavan menetelmän toimintamalli, jonka avulla saadaan palveluiden käyttäjiltä täsmällistä tietoa, ja tätä voidaan hyödyntää palveluiden suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. Onnistuimme luomaan benchmarking -kumppanuuden Tampereen sosiaalipalvelun asiakasraadin työntekijöiden kanssa. Mahdollisia vertaisvierailukohteita oli aikuissosiaalityössä vain kaksi, Jyväskylässä ja Tampereella. Tampereella tapasimme viisi SOS II -hankkeen työntekijää. He ovat kehittäneet asiakasraatia vuodesta 2012. Vierailulle lähtiessä, ajatuksenamme oli lähteä oppimaan uutta ja kuulemaan, miten asiat Tampereella on tehty. Olimme valmistautuneet tapaamiseen miettimällä alustavia kysymyksiä, joita heille esittäisimme. Tapaamisessa esiteltiinkin molempien asiakasraatien hyvät käytänteet, esitettiin kysymyksiä puolin ja toisin ja haettiin vastauksia ennalta laadittuihin kysymyksiin. Keskustelu oli kaikkiaan avointa ja vilkasta ja osaamista virtasi molempiin suuntiin. Ihan kaikkiin kysymyksiimme emme saaneet vastauksia, mutta tästä huolimatta saimme uusia käytännön ideoita Haagan asiakaspalveluraadin toimintaan. Jo pelkästään hyvien käytäntöjen kuuleminen ja tiedon vaihtaminen oli sinänsä tärkeää. Lisäksi tapaamisessa korostui työn arvokkuus ja tärkeys. Mielestämme asiakkaiden osallisuutta sosiaalipalveluiden kehittämisessä ei vielä osata tarpeeksi hyödyntää. On tärkeää, että asiakkaiden ääni, kokemukset ja mielipiteet saadaan esiin ja hyödynnettyä palveluiden kehittämisessä. Yhdessä kehittäen saamme parempia ja toimivampia asiakaspalveluraateja. Kumppanuus Tampereen asiakasraadin kanssa jatkuu keväällä 2014 yhteisellä tapaamisella ja kehittämispalaverilla. Benchmarkkauksen hyödyt ja haitat Mielestämme on hyvä olla myös kriittinen, kun aloittaa benchmarking-kumppanuuden, sillä on helppoa sokaistua ja ihastua kaikkeen, mitä kokee ja näkee. On tärkeää pystyä erottamaan juuri ne käytänteet, joita pystytään soveltamaan omaan toimintaan. Kun menetelmän avulla on saatu oppia siitä, miten saman asian voisi tehdä paremmin, on nämä opit ja menetelmät vielä siirrettävä käytäntöön. Se edellyttää opitun soveltamista, sillä kaikkea opittua ei voida käyttää sellaisenaan, mutta soveltamalla joka ikinen hyvä käytäntö voidaan ottaa käyttöön missä tahansa organisaatiossa. Vertaisvierailu Tampereelle oli onnistunut ja täytti odotukset. Tietojen vaihtaminen oli hyödyllistä, antoisaa ja ajatuksia herättävää. Benchmarking on työn kehittämiseen luova ja mielenkiintoinen väline. Mielestämme hyvin suunniteltu ja etukäteen sovittu vierailu oli edellytys onnistuneelle, avoimelle ja luottamukselliselle yhteistyölle. Uskomme, että menetelmän avulla organisaatiot voisivat nopeasti löytää, kehittää ja oppia parhaita käytäntöjä. Kirjoittajat: YAMK sosionomiopiskelijat Hannele Sauristo ja Elisa Parikka Lisätietoa Sos.hankkeesta Niva Mikael – Karl Tuomainen 2005. Benchmarking käytännössä. Itsearvioinnin työkirja. Oy Benchmarking Ltd. Karlöf Bengit – Östblom Svante 1993. Bencmarking. Tuottavuudellla ja laadulla mestareiksi. Gummerus Kirjapaino Oy:Jyväskylä Tuominen Kari 1993. Bencmarking Prosessiopas. Opi ja kehitä kilpailijoita nopeammin. Metalliteollisuuden Kustannus Oy.
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto